ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Paroni Tähtisen sali. Huone-kalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja tupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja Paroni kulkee laattialla.
Ensimmäinen kohtaus.
Paroni. Anna.
PARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei näe enään muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole täällä ollut moneen päivään.
ANNA (iloisesti). Ah! isäni kaipaa häntä, eikä tuo ihmettä olekkaan, sillä Kaarlon seura on kaikille hupainen; hän on jalo-tunteinen mies — ja —
PARONI. Soh, soh, piisaa jo — kyllä siinä jo oli kyllin nuorukaisen kiitokseksi. Tuo yliopistolainen on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva opettamaan pappilan kasvavia vesoja; osaa samati kuin veljensäkkin käyttää itseänsä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt heitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa olevansa vapaa-sukuisen neidon, muistaa, mikä eroitus on hänen ja halpa-saätyisen nuorukaisen välillä.
ANNA. Hm — kun pastorin kanssa juttelen, muistuu mieleeni net hyvät opetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä kuunnella päivät pitkät, vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista, linnuista, tähti-taivaasta ja kaikesta, mitä maailmassa on suloisinta, silloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, sekä ett'ei kenenkään seurassa päiväni niin hupaisesti kulu kuin hänen.
PARONI (erikseen). Tavattoman lämpimät sanat — hm, rakkauden enteitä — mutia jos hänellä on minun luontoni, voi hän tuosta rakkaudestaan luopua, kuu hän sen tarpeelliseksi havaitsee — (Annalle), Annaseni, minä luulin saattavani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä sydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin vienyt sinua vaaraan. (Katselee tarkasti Annaan).
ANNA. Mikäpä tuo vaara olisi?
PARONI. Hm, — jasoo, sinä tahtoisit sen kuulla — noh niin — paras onkin — minä pelkään, että olet rakastunut — Kaarloon —
ANNA (vakaasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin minua, ja Pastori, joka isällisellä hellyydellä huolta on pitänyt veljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minun sisareksensa.
PARONI. Anna, Anna! näin pitkälle en luullut asiain joutuneen — minä olen ollut sokea — Oi sydän-käpyseni! minä en olisi suonut sinun joutuvan semmoiseen taisteluun, johonka nyt olet tuleva, sillä tiedä, että ainokaista tytärtäni en minä anna kenellekkään muulle, paitsi sille, jonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaa-sukuisen kauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa saa.
ANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine — siihen minäkin panen arvoa — ja sehän on Kaarlollakin — vaan tuo nimen kaunis kaiku — oi isäni, mikä on se — lasten koru — usva-kuva, joka tyhjään raukee! mutta sydämmen ylevyys — siinä se, joka kaikki voittaa.
PARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit — ja sillä, jolle tyttäreni annan, pitää olla maine nimi — josta heti tietää, että sen omistajalla on nuot omaisuudet. Lapseni! ei ole yksikään Tähtinen säästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä myöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun isänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa; vaatii, ett'ei hän enään mene tuon rakastettunsa näkyviin.
ANNA (rukoillen). Oi isäni —
PARONI. Siinä jätän sinun tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni on isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle kätensä suudeltavaksi). Hyvästi tyttöseni! (Menee kamariinsa).
Toinen kohtaus.
Anna, sitten Maiju.
ANNA (yksin). Oi toki! Koska, koska on tuo sääty-eroitus tasoitettu — suku-ylpeys poistuva? Ah! siksi on monta sydäntä särkynyt — ja kuinka käynee minun — — — Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin rankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän tottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se minua oli rangaissut. — Ah! — silloin oli tuo helppo tehtävä, vaan nyt — oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle).
MAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän tryykättyjä vaatteitanne, eivätkö ole sileitä ja kiiltäviä?
ANNA (ajatuksissaan). Ovat.
MAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katsokkaan. Minä panin tärkin sekaan oikein ranskan saippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli — mutta, armollinen neito, ettehän te yhtään kuulekkaan minua — ah! kyllä minä syyn tiedän — tiedän, miksi ette kuule — jos vain uskaltaisin sanoa —
ANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? puhu, puhu vain, lapsi.
MAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia — Pappilan Penttu sanoi minulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen — "mutta älä siitä vain mitään virkkaa," sanoi Penttu — enkä olekkaan mitään puhunut, ennen kuin nyt vasta tässä. Penttu sanoi: "Maisteri", mutta minä vastasin heti: et sinä oikein tiedä, Pastori se on.
ANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet Pastorin sulhasekseni?
MAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisen-tilallensa syntymä-tienoilleen tuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.
ANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään? —
MAIJU. Ei, armollinen neito, kyllä sen verran ymmärrän — Pastorihan saarnaakin — ja Pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä, hevosia ja kaikkia.
ANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua omakseen? —
MAIJU (ajattelee). Hm — en suinkaan — me olemme köyhät molemmat, mutta toista on ylhäisten — ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan luo),
ANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa — meikäläiset usein myyvät sydämmensä nimeen, arvoon taikka rikkauteen — vaan niin ei Anna Tähtinen.
MAIJU. Voi armasten aika! nyt tulee sulhaset, täytyy rientää poijes; ja Maisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savon-jääkärin univormussa.
ANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen). Ah, Kaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänen — en ikänä — mutta voi, nyt en saa häntä nähdä. (Ääneensä). Maiju, riennä sanomaan Paronille, että tänne tulee vieraita, sano myöskin, että neiti Anna ei voi hyvin.
MAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää Paronin kamariin oikealle puolen, ja
Anna vasemmalle omaan kamariinsa).
Kolmas kohtaus.
Maiju, Pastori, Kaarlo, sitten Paroni.
(Maiju tulee Paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle,
Kaarlo puettuna Savon-jääkärin univormuun).
MAIJU (kumartaa). Istukaatte, Paroni tulee kohta.
KAARLO. Onko neiti Anna kotosella ja kuinka hän voi?
MAIJU. Hyvin vain, hän meni vast'ikään kamariinsa ja käski minun sanoa, ett'ei hän voi hyvin.
PASTORI. Kuinka, hyvin sanoit sinä, ja toki käski hän sanoa, ett'ei hän voi hyvin.
MAIJU. Niin — kyllä hän tässä tervennä oli (Erikseen). Mitä nyt sanoa töpsähytin! kuinka tästä nyt selville tulen. (Ääneensä), Kaarlo Maisteri eli Väntrikki taikka Luuknantti kysyi niin paljon yht'aikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani — vaan sopiihan sitä joskus olla kipeänä, vaikk'ei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä särkee.
(Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta).
KAARLO. Mikähän Annan lienee — täällä on jotakin tapahtunut — (Paroni tulee) mutta tuossahan Paroni.
PARONI. Hyvää päivää! istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan kaivannut teitä. (Osoittaa pöydällä olevia piippuja). Olkaatte hyvät, tupakoitkaa vähäsen.
PASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä, minulla on ollut erittäin paljo toimia, sillä, kuten tiedätte, olen saanut kotitienoillani kappalaisen-tilan, johonka minun nyt tulee muuttaa, ja veljeni tässä on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojeliaksi.
PARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että olitte univormussa. — Se on oikein — tuommoinen päätös ansaitsee kunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelioita; vielä itsekkin riviin menisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja oppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella kahden kesken, yhdestä asiasta — josta en teitä kunnioita —
KAARLO. Paroni hyvä, puhukaa — veljeltäni ei tarvitse mitään salata. (Erikseen). Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä olevia kirjoja).
PARONI. Hoh suoraan sanoen, nuori herrani, te olette koru-sanoja kuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut hänen sydämmensä, vaan teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä tytärtäni teille anna; siis oli tuo väärin, että tulitte lapseni rauhaa rikkomaan ja minulle surua saattamaan.
KAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi! miksikä olisin sitä salannut? Sitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra Paroni, olisi mitään minua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.
PARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin kunniallista, sivistynyttä nuorukaista — vaan vävykseni — ah — mitä ajattelette — minä antaisin tyttäreni, neiti Tähtisen, nuorukaiselle, jonka toinen plakkari on tyhjä, toisessa ei mitään — jonka nimi on maineeton, soinnuton.
KAARLO. Minä, herra Paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka tarvitsee minua; nuoruuden innosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi, vahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annaseni rakkaus on voimiani kahden-kertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas! Myöskin lupaan, että joko voitan kunnia-kuoleman tappotanterella taikka palajan urhoollisena sotilaana.
PARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt vakuutatte; mutta tyttäreni teidän täytyy unhoittaa.
PASTORI (menee Paronin luo). Herra Paroni, älkäätte estäkö nuorten uskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja — Luoja kullekkin kohtalot jakaa.
PARONI. Minä olen vanha enkä siis enään, kuten nuoret kiihossaan, tee päätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.
KAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette varmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jää-hyväisiä Annalle.
PARONI. Tarpeetointa, vallan tarpeetointa, ystäväni, tuo häiritsisi vain nuoren sotilaan urhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille). Hyvästi, toivotan teille onnea molemmille — (Kaarlolle) kun takaisin palajatte, saamme nähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa. Maiju tulee sisälle ja Paroni osoittaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota kynttilä ja valaise sillä herroille, että näkevät mennä eteishuoneen läpitse. Hyvästi! (Paroni menee kamariinsa ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään).
PASTORI. Oi vanhus, sinä suku-ylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka oman lapsesi sydämmen särkisit!
MAIJU (katselee oveen päin, josta Paroni meni), Jopa jo uskallan antaa. (Kurkottaa Kaarlolle paperikäärön). Tämän käski Anna neiti antaa teille hänen hyvästi-jätöksensä.
KAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).
MAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikin rientävät pois.)
Esirippu lasketaan.