TOINEN NÄYTÖS.
Torppa Kallaveden rannalla. Kalastaja-ukko istuu tuvan edustalla verkkoa kutoen ja Sanni kehittää liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta tuvan ovesta näkyy sotilas-vaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa on kukkapenkere.
Ensimmäinen kohtaus.
Ukko, Sanni.
UKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? — hm, verkkoa kudon minäkin, vaan mitäpä sillä teen — pakenevathan kalatkin Kallavedestä pelvossaan, ja kentiesi laskenko ikänä verkkoa lahteen.
SANNI. Miksikä isäni nyt on noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin kauan, kuin Savon jääkärit ovat täällä.
UKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen, onhan tappo-tanterelle jäänyt sinun kaksi kukoistavaa veljeäsi, (osoittaa seinässä riippuvia sotilaan-vaatteita) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä. Siitä päivästä, jona tuon sanoman sain, olen ollut kuin kuivunut koivu, kuin karsittu kuusi —
SANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut antaa isänmaallesi!
UKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä, saankin olla tyytyväinen, kun tätä asiaa oikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan, vaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan — mutta — (nousee istualta ja koputtaa rintaansa), mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii osansa.
SANNI (itsekseen). Niin, niin — sekin vaatii osansa.
UKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinun pois pappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena sairaan-hoitajana, eikä ole sinulla mitään senlaista iloa kuin muilla nuorilla.
SANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätöin? Ah olenhan minä kovin onnellinen isäni luona.
UKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi viikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikään kuin äiti lastaan, vaan aina olet toki tyytyväinen kuin visertelevä lintu.
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen, kun kasvavat; tottahan sitten ilo-mielin huolellisesti tahdoin hoitaa luutnantti Kaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat urhoollisimmaksi luutnantiksensa, ja oikea sotilas hän onkin; sotaan hehkuu hänen mielensä. Silloin, kuin hän täällä sairaana makasi, sanoi hän useasti; "Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon terveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun kenraali Sandels Toivalasta lähtee". Mutta missä nyt luutnantti viipynee — kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään. Kuka tietää, mitä huomenna tapahtuu — ja mitä tänään — Kas! kuinka paljon lehtiä on maahan karissut — täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven varaksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee).
Toinen kohtaus.
Ukko, Sanni, sitten Kaarlo.
UKKO. Hm — hänen silmissänsä palaa outo tuli — poskensa hehkuvat, minä pelkään, että hänkin joutuu kuumeesen.
SANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkäätte jo tupaan, ilta tulee, syys-ilma käy jo nihkeäksi eikä se vanhukselle hyvää tee.
UKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekkaan hyvää; sinun poskillasi on outo hohde.
SANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuu.
(Erikseen) Onneni — ah! (painaa kätensä rinnallensa) tämä levottomasti
sykkivä sydän — onko se onnellinen? (Ravistaa päätään. Kaarlo tulee).
Kas! Luutnantti.
KAARLO. Nyt on kiirut käsissä, tänä iltana vielä marsitaan Iisalmelle päin, joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat kiiruusti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt tulee kuuvalo.
UKKO (osoittaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo nousemassa. (Antaa Sannille verkon). Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja anna luutnantille, mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä, (luutnantille) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.
KAARLO. Kyllä.
(Ukko menee ja Sanni vie verkon tupaan).
Kolmas kohtaus.
Kaarlo. Sanni.
(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä ja Sanni palajaa varsin kalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle).
KAARLO. Ah tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää sen taskuunsa). Mutta aika rientää, nyt, Sanniseni, vastaa minulle, saatanko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä.
SANNI. Luutnantti Kaarlo, mitä kysytte! kuka pakoitti minua teitä hoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne, teinhän sen ystävyydestä vain.
KAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään aarretta, joka on minulle niin kallis, ett'en tahdo sitä enään sota-tanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää minne se silloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt — en tiedä mikä pelko on minun valloittanut. — (Ottaa kaulastaan hienon mustan nauhan, jossa rippuu sievä kultainen kotelo, painaa sitä rintaansa vastaan). Ah kallis, kallis lahja mun Annaseltani, jää hyvästi! (Antaa kotelon Sannille, joka haja-mielisenä ottaa sen vastaan). Tallenna tämä, varjele sitä kuten silmä-terääsi, kunnes sodasta takaisin palajan, vaan jos kuolen, vie kotelo pitäjääsen Leppäniemen kartanoon nuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimeä voittamaan.
SANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.
KAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille). Ah, sinun kätesi on aivan kylmä, sinun on ehkä vilu.
SANNI (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi — Kosk' olen köyhä tyttö vain. (Rummun ääni kuuluu).
KAARLO (hätkähtäen). Rummun ääni kuuluu, sota-väki kutsutaan kokoon.
Kiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois).
Neljäs kohtaus.
Sanni (yksin).
SANNI. Haa! — kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja kylmät ovat poskeni — (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä — täällä tuli polttava — hah — halpa-säätyinen tyttö! houkkahan olit, joka rakastuit sota-uroosen — (nauraa kolkosti) ha ha haa, kylmät kiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai sijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa katsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa kotelossa olevaa kuvaa.) Haa, eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen kuin sinunkin — ja minun pitäisi kuten silmä-terääni tallentaman tätä — (koputtaa jalkojaan maata vastaan) tätä, jota tahtoisin jaloillani muruiksi musertaa, (lähenee Kallaveden rantaa) en — minä viskaan sen tuonne — mutta en — en, en, se on levännyt hänen rinnallansa; totta on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla, koska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa — entä jos vielä paremmin häntä katselisin — (katselee koteloa). Ah! tosiaan olet suloinen — sinä olet kulta-kutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä musta-hapsinen olen synkkä-kohtaloinen — mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osoittaa kuuta) kun taivaan valo sitä valaisee, (laskee kätensä ristiin.)
Ah valo tule avuksi,
Ett' voitan itseni.
Jaa, jaa, minä voitan itseni. (Astuu kivelle ja laulaa). [Kansanlaulu].
Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;
Totta on hän verrempi, mi vei mun ystäväni.
Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,
Enkä enään milloinkaan ma häntä tahdo muistaa.
(Rummun ääni kuuluu ja Savon jääkärien marssia soitetaan). Ah! nyt he lähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä sinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni — sinua — teitä — seuratkoon — (Soitto taukoo.) tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä polttava rintani! oi jos voisin unohtaa — mutta —
En voi sua unhoittaa poijes,
Vaikk'en ikänä sua saa;
Sä sydämmessäni olet
Ikuisessa muistossa.
Jos arvossa mä oisin
Ja rikkahitten rinnalla,
Niin totta varmaan voisi
Viel' onnenikin kukoistaa.
En voi sua unhoittaa poijes, j.n.e.
Niin, en voi enkä tahdo häntä unhoittaa. (Katselee taas kotelossa olevaa kuvaa). Oi kuva taivahinen! minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi uskollinen ystävä — minä koetan häntä vaaroista varjella — niin nyt tiedän, mitä te'en —
Viides kohtaus.
Ukko. Sanni.
UKKO (tulee näyttämölle). Hohho! olenpa kovin väsynyt — Kah tuossa harava vielä. (Nostaa haravan puuta vastaan).
SANNI. No jopa isäni vihdoin kotia pääsi. Menkää, isä kulta, nyt ma'ata, olette varmaankin hyvin väsynyt.
UKKO. Kyllä olenkin — mutta, Sannaseni, oletko kipeä, poskesi ovat kovin kalpeat?
SANNI. Ilta-tuuli net jähdytti.
UKKO. Sinä olet aivan oudonnäköinen — mikä sinua vaivaa?
SANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä rakas, siunaa minua, ennen kuin ma'ata menet. Minä vielä vähän aikaa viivyn kuun valoa katselemassa.
UKKO (erikseen). Hän on tyyne ja lempeä — vaan toki näyttää levottomalta, (Ääneensä). Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä Sannin pään päälle). Rauha olkoon kanssasi.
SANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni!
(Ukko menee tupaan).
Kuudes kohtaus.
Sanni (yksin).
SANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin palajan, olette jo kaikki kuihtuneet. (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu jo, nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin sotilaan vaatteet kainalossa). Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain olen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.) Suo anteeksi, muu isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän — mutta — kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän, sekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa pois).
(Esirippu lasketaan).