KOLMAS NÄYTÖS.
Huoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna, ja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.
Ensimmäinen kohtaus.
Paroni. Anna.
PARONI (kulkee edestakaisin laattialla). Mitä siellä paperille piirtelet, Annaseni?
ANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.
PARONI. Nimen — minkä nimen?
ANNA. Sen, mikä mull' on kallihin.
PARONI (katselee paperia). Hm Kaarlo — kumma tyttö, aina vain vieläkin häntä muistat, ikään kuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan. Estä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisin, joista häntä muistat.
ANNA.
Kun tähtilöitä katselen,
Silloin häntä muistelen.
PARONI. Älä katsele tähtösiä.
ANNA.
Kun istuskelen yksinäni,
Hän on aina mielessäni.
PARONI. Älä hae yksinäisyyttä, alakuloiselle mielelle ei se ole terveellistä. Seurustele muitten kanssa.
ANNA.
Seurassa on pahempi,
Siellä kätken sydämmeeni
Kuvan kalliin Kaarloni.
PARONI (erikseen). Hm — hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan, Noh, kentietää kuinka asiat vielä kääntyvät — olinkohan toki liika kova lapselleni? (Annalle). Vaan isääsi — etkö häntä enään milloinkaan muista? (Menee kamariin).
Toinen kohtaus.
Anua, Maiju, sitten PARONI.
MAIJU (tulee sisälle tuoden pöydälle kahvi-asettimet). Saanko kaataa kahvia Anna neitille?
ANNA. Kaada pisara. (Itsekseen). Isäni oli vähän harmissaan — minun on syyni, voi, mutta minä en saata ilolintuna oleskella. (Ääneensä) Kuules, Maiju, taidatko selittää, mitä unet merkitsevät?
MAIJU. Muutamia kyllä taidan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia.
Kun Penttu tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.
ANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin, hänen vaatteissaan oli ylt'ympäri veri-punaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: "Ah Anna! näin olen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan leposiaani siunaamaan", samassa hän katosi, vaan siinä, jossa hän oli seisonut, kasvoi kaunis ruusu-puu punaisia kukkia täynnä.
MAIJU. Olipa tuo kumma uni, en tuommoista ole kuullutkaan. Mutta missähän Paroni, kun ei tule aamukahviansa juomaan.
PARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein kylmä tänään, eipä kahvi-pisara pahaa te'e.
MAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri pesee silmiänsä tavan takaa.
PARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta odottaa, kunnes tuo Mirrin aavistama vieras tulee.
ANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaatte, isä hyvä.
MAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras tulee.
PARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottaa (nauraa) hah, hah, hah.
MAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, paukka lenteli aina kyökin keski-laattialle. (Kopina kuuluu). Kas! jopa joku tulee. (Lähtee ovea aukaisemaan). Hyvänen aika, Pastori! (Pastori Kivinen tulee sisälle ja Maiju menee).
Kolmas kohtaus.
Paroni, Pastori, Anna, sitten Maiju.
PARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää. (He kättelevät). Mikä teidät nyt meille näin äkki-arvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan periltä?
PASTORI. Turusta tulen, tärkeät asiat vaativat minua sinne, (ottaa päällystakin yltänsä) ja tärkeät asiat minua myöskin vaativat tätä tietä kotia palajamaan. (Huokaa).
ANNA (lähenee Pastoria ja huomaa, että musta suruharso on käärittynä hänen takkinsa oikean-puolisen hian ympärille). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suru-harso? (Äänettömyys). Te ette vastaa — sanokaa — oi sanokaa! (istuu tuolille, valittaen) hän on kuollut! (painaa päänsä käsiinsä).
PASTORI (hämmästyen). Te ette sitä tietäneet? vaan te arvasitte oikein; hän on kuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.
PARONI. Hm — hän oli hyvä miehen alku — (yskähtää).
ANNA. Voi, Pastori, kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan — Oi
Kaarlo, Kaarlo!
PASTORI. Itsekkin haluaisin tarkempia tietoja, sillä juuri Oulusta lähteissäni sain kuulla tuon suru-sanoman, että hän Iisalmella oli Virran sillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa). Tämän suruni katkeruutta lisää vielä sekin seikka, ett'en tiedä, onko hänen hautansa siunattu. Tuo ajatus minua vaivaa alinomaa —
ANNA (erikseen). Ah! nyt muistan uneni.
PARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.
PASTORI. Suotavaa olisi, mutta kuulkaatte: kolme yötä peräkkanaa tuli veljeni unissain luokseni, sanoen: "Veli, tule siunaamaan hautani, että saan rauhan," sitten viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja katosi, sormessa oli hänellä sormus, joka meidän su'ussamme on säilynyt polvesta polveen.
ANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.
PARONI. Ettekö mitään tietoja veljeltänne saanut hänen ollessansa
Toivalassa.
PASTORI. Minä sain Kaarlolta kirjeen, ennen kuin hän Toivalasta läksi, Hän oli ollut sairaana, vaan oli jo silloin terveenä ja mielensä hehkui sotahan.
ANNA. Voi Kaarlo raukka — kipeänä — ja luultavasti ilman mitään hoitoa.
PASTORI. Hän kirjoitti, että eräs kalastajan tyttö oli häntä hellästi hoitanut.
ANNA (erikseen), Ah! hän mökin tyttö, — hän on paljon onnellisempi kuin Anna Tähtinen. (Maiju tulee sisälle).
MAIJU. Kyytimies kysyy, joko Pastori pian lähtee.
PASTORI (nousee istualtaan). Sano kyytimiehelle, että kohta tulen.
(Maiju menee).
PARONI. Ei suinkaan Pastorilla noin kiirutta ole?
PASTORI. On tottakin, sillä pitkäpä on matkani. Hyvästi! (He kättelevät.)
ANNA (Pastorille). Oi opettajani, jos löydätte Kaarlon haudan, niin palatkaatte tänne, jotta minäkin tietäisin hänen lepäävän rauhassa.
PASTORI. Noh, teidän tähtenne, neiti Anna, minä tulen, (Menee).
Esirippu lasketaan.
Väliverho. [Tarun mukaan].
Tappelu-paikka Virran sillan luona. Näkymöllä seisoo Savon jääkärin haamu. Pastori tulee alakuloisena tietä pitkin, haamua huomaamatta.
Neljäs kohtaus.
PASTORI (seisahtuu ja panee kätensä ristiin). Voi, joska löytäisin hänen hautansa, vaan eipä kukaan kuulu siitä tietävän — turhaan, turhaan sitä etsin. Täällä on hän verensä vuodattanut. Kallis veljeni! ihanan kuoleman tosiaan saavutit, mutta oi, jospa saisin hautasi siunata! tuo on mielessäni yöt päivät. (Vienosti kuuluu Savon jääkärien marssi. Pastori kuuntelee). Mitä! — (Soitto taukoo). Mitä kuulin? olipa, ikään kuin olisin kuullut Savon jääkärien marssia soitettavan; (kulkee verkalleen eteenpäin) ei näy rumpuja missään. (Näkee haamun, hätkähtää ja menee muutaman askeleen taakse päin). Kah! kuka siellä? hyvää päivää, jääkäri! (lähenee, tuntee veljensä ja huudahtaa); Veljeni! (Haamu katoaa, vaan samassa paikassa näkyy vähäinen kumpu ja siinä sormi, jossa on kultainen sormus). Ah veljeni haamu vain! mutta tuossahan sormi, jossa on veljeni sormus, (lähestyy kumpua, vaan sormi katoaa) sekin satosi. Veljeni! nytpä tiedän, kussa lepäät, nyt levon saamme molemmat. Luoja sinua siunatkoon — Lepää rauhassa!
Esirippu lasketaan.
Muutos.
Näytelmä-paikka sama kuin näytöksen alussa, Anna mustiin vaatteisin puettuna istuu sohvassa, nojaten päätään kättänsä vasten.
Viides kohtaus.
Anna. Maiju.
MAIJU (pyhkielee tomua huonekaluista, vaan vilkaisee tavan takaa Annaan.) Neiti Anna — (erikseen) eipä hän taas kuulekkaan, (koroittaa äänensä) neiti Anna!
ANNA. Oh oletko täällä, Maiju, mitä on kello?
MAIJU. Vasta puoli seitsemän ja Anna neiti on jo liikkeellä.
ANNA. En saanut uuta enään.
MAIJU. Minä olisin niin iloinen, niin että, mutta — mutta nyt olen niin surullinen, niin että (itkee).
ANNA. No miksi?
MAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen — ja kukapa minulle ja Pentulle nyt häät laittaa —
ANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään ja kyllä sinua morsiameksi hankin. (Koputus kuuluu).
MAIJU. Kah, kuka kyökin ovea koputtaa? (Juoksee pois.)
Kuudes kohtaus.
Paroni, Anna, sitten Maiju.
PARONI (tulee kamaristaan). Ah, sinä olet jo vaatteissa! Mikä täällä koputti?
ANNA. Kyökkiin vain joku tahtoi. (Maiju tulee sisälle).
MAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä kysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: "Oi laske minut pian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen."
ANNA. Oi saata häntä pian tänne!
MAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee),
PARONI. Ihmeellistä! — mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?
ANNA. Niin mitäpä hän tahtonee? — (Erikseen). En tiedä, mikä aavistus minua valloittaa — entä jos Kaarlo vielä eläisi! (Sanni tulee ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Sanni, Anna, Paroni, sitten Pastori.
SANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette neiti Anna! Minä tunnen nuot silmät kirkkahat.
ANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? — en muista nähneeni sinua ennen.
SANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta ja tuon luutnantti Kaarlon terveiset, vaan auttakaa — (horjuu) mä lepoa tarvitsen — voimani jo riutuvat —
PARONI (taluttaa Annan kanssa Sannia noja-tuolille istumaan.) Sanni, sinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi — eikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni ja Anna juoksee viiniä tuomaan lasillisen. Palajaa kohta.)
ANNA (laskee Sannin huulille lasin), Sanni, tämä uupuneet voimasi virkistyttää.
SANNI (avaa silmänsä ja juo, huivi liuskahtaa päästä ja hänen mustat kiharansa valuvat alas hartioille). Kiitoksia, Anna neiti — Oi onnea! nyt saatan taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen tervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkki-nauhan, jossa kotelo rippuu.) Tämä on levännyt luutnantti Kaarlon rinnalla —
ANNA. Ah! minun antamani kotelo, oi puhu, Sanni! kuinka tuli tämä sinulle? Missä Kaarlo? —
PARONI. Anna; sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen antaa — petitkö sinä isäsi? —
ANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes jää-hyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi, siltä ystävältä, joka i'äti oli häntä muistava — Eikä tuo ollut mikään petos.
SANNI. Kun luutnantti Kaarlo Toivalasta läksi, käski hän minua varjelemaan kuten silmä-terääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin palajaisi, "vaan jos kuolisin," sanoi hän, "vie se Leppäniemelle neiti Anna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sota-tanterelle uroon nimen voittamaan" — ja sen hän voittikin — kunnia-kuolemallaan.
ANNA. Voi! hän on siis kuollut! — (itkee).
PARONI. Älä itke, Annaseni!
ANNA. Ah isäni! anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nethän ovat muisto-kukkia vain minun Kaarlolleni — mutta, Saimi, jos jaksat, jatka puhettasi vielä —
SANNI. Luutnantti Kaarlon lähdettyä Toivalasta, pukeuduin veli vainajani vaatteisin ja seurasin Savon jääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran sillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni varjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin — mutta Hän oli toisin päättänyt — luoti sattui luutnantti Kaarloon — se sattui kovasti — hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne — hän katsoi tarkasti minuun, sanoen: "Sanni!" sitten koroitti hän vielä kerran äänensä ja lausui:
Nyt Annaseni! suurin on rakkauteni,
Kun isänmaani edestä mä uhraan henkeni.
ANNA. Hän oli uskollinen — Ah!
PARONI. Kussa lepää hän nyt?
SANNI. En tiedä, sillä kun luutnantin silmät vaipuivat kiini, sattui luoti myöskin minuun — Kun heräsin tainnuksistani, oli tappelu tau'onnut, häntä hain, mutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä-ympärillä; sitten laahasin itseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet — nyt olen vähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa —
ANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä noin paljon muitten tähden? — Yksi tunne toki löytyy, joka on voimallinen — joka mahdolliseksi mahdottoman tekee — se on rakkaus —
SANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. Oi, kuin olen väsynyt, vaan minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt — lupaukseni täyttänyt — vienyt luutnantti Kaarlon viimeiset terveiset hänen morsiamellensa.
ANNA. Ah maailman nähden ei netti Tähtinen saanut olla hänen morsiamenansa, vaan sydämmessäni olen i'äti oleva hänen Annansa.
SANNI (istuu). Nyt ymmärrän — ah! ei ole komeat huoneetkaan aina onnen asuin-siana. Oi suku-ylpeys — oi sääty-eroitus, milloinka olet tasoittuva? Koska tunteet ihanat liikkuvat niin halpa- kuin korkea-säätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen toisensa onnen särkeä!
ANNA. Niin miksi, — miksi?
PARONI. Älkäätte minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani oli kunniatyö, on teidän mielestänne arvotointa — vaan teidän jälkeenne tulee myöskin toinen polvi, aika menee eteenpäin ja ihmiset ajan muassa. Uudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. — minäkin nyt tässä, elämäni ehtoolla, näen monta asiaa toisin kuin ennen. (Paronin puhuessa on Pastori kenenkään huomaamatta tullut sisälle.)
ANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään
Paronia ja suutelee hänen kättään).
SANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu! silloin ei eroitusta enään ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan — joka korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah aurinkoinen nousee, se todistaa, että uusi aika koittaa — (Vaipuu tuolille).
PASTORI. Amen, tapahtukoon niin.
PARONI. Pastori!
ANNA. Pastori! ah! minä olen saanut terveisiä — tuossa on Sanni —
PASTORI. Minä tiedän — Maiju puhui jo tuolla ulkona. Ja minä tuon terveiset haudasta — hän lepää nyt rauhassa!
SANNI (puhuen itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa ja kaikki muuttuu, kaikki — Kuulkaatte, jo hengettäret laulavat — (Hengetärten laulu kuuluu kulissien takaa): [Lauletaan samalla nuotilla kuin "Maamme">[.
Ah! yksi ääni Suomessa
On kerran kaikuva
Niin korvessa kuin laaksossa,
Niin torpassa kuin hovissa,
Ja ihanana kukkana
On Suomi kukkiva.
(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)
PASTORI. Vaiti! vaiti! hän nukkuu viimeistä untaan — hän on työnsä tehnyt ja päivänsä ovat päättyneet, mutta me älkäämme veltostuttako surulla voimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla työllä, koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi ihanana kukkana!
(Esirippu lasketaan).