LUCULLUS
Roomalla oli ollut ensimäinen tyranninsa. Hän oli tullut siksi sotajoukon voimalla. Marius loi palkkasotajoukon, niin luodun sotaväen avulla, joka ei palvele isänmaata, vaan ainoastaan päällikköänsä, Sulla valloitti pääkaupungin, maailman. Mutta Sullan valta ei kestänyt kauan, ja olosuhteet jäivät niin epävarmoiksi, kuin mitä ne olivat. Pulmia karttui, ja joittenkin suurten miesten piti vielä murskata itsensä, ennenkuin maailma voi saavuttaa täysin tyydyttävän tilan; kolme huomattavaa nuorta miestä oli valtakunnassa, kun Sulla kuoli: Sertorius, Lucullus ja Pompeius.
Sertorius, oiva kansan mies, jossa Marius ikäänkuin jatkuvasti eli, ei pääkaupungin lapsi, vaan italialaisesta vuoristokaupungista vaeltanut: hän hylkää sen taantumuksellisen hallitusmuodon, jonka Sulla oli antanut, ja perustaa kaukaiseen Espanjaan pienen roomalaisvaltakunnan itselleen, järjestää siellä ympärillensä senaatin, jolleka hän myös todellakin korvaansa kallistaa, ja niin silloin, juuri tämä Sertorius on antanut ensimäisen näytteen perustuslaillisesta yksinvallasta. Hän oli oikeastaan aikansa ihannesankari, oikeudenmukainen, maltillinen, uskollinen, päättäväinen ja voittamaton: kaikki ihailivat häntä. Tämä Sertoriuksen espanjalainen valtakunta sai olla hätyyttämättä vuodet 80—76. Hän toivoi aikaa, jolloin hän itsensä Rooman voisi puolellensa voittaa, ja hänessä eli Gracchusten henki. Mutta hänen päivänsä päättyivät vuonna 72 salamurhaan. Itse asiassa voitiin silloin kylläkin vain Roomasta luoda historiaa, ja silmä kääntyy niin ollen noihin molempiin toisiin eteviin miehiin, Lucullukseen ja Pompeiukseen. He olivat kaupunkiroomalaisia. Käsittelemme ensin Lucullusta.
Lucullus nimellä on vielä nykypäivinä hyvä kaiku: lukullista elämää! Ruokahalu nousee, ja ihmeellisiä tuoksuja virtaa keittiöstä! Päivällinen seitsemine ruokalajeineen, ostereineen ja kalkkunoineen kuvautuu eteemme: herkkusuun uni, ja ennen kaikkea kirsikat. Lucullus se ensimäisenä kirsikan Eurooppaan toi.[34] Jokaisen, joka meillä nykyisin kesäaikoina herkuttelee tällä hedelmällä, jokaisen pojan, joka kesällä korkeaan kirsikkapuuhun kiipeää, on tällöin kunnioituksen tuntein ajateltava Lucullusta. Mutta pääasia on kai harvoille kirsikanystäville tunnettu, nimittäin että Lucullus oli suurimpia sotapäälliköitä, mitä koskaan on elänyt, joka tapauksessa rohkeimpia ja osuvaisimpia, ja meille avautuu, kun seuraamme hänen sotaretkiänsä, ensikertaa satumainen Itämaa.
Vuonna 78, kun Sulla kuoli, suunnattiin jännittyneinä katseet Lucullukseen ja Pompeiukseen. Kumpi heistä oli tuleva Sullan valta-aseman perijäksi!
Sellaista verenvuodatusta, minkä Marius ja Sulla olivat Roomassa toimeenpanneet, ei heihin nähden tarvittu peljätä. Ylipäänsä se roomalaisuus nyt kokonansa lakkaa, joka, kuten Marius, vieroo kreikkalaista sivistystä. Kreikkalainen sivistys on tämän jälkeen koululaitoksen avulla valloittanut kaikki perheet, ja Scipioiden periaatteet, Cornelian henki oli voittanut. Kaikki on nyt kreikkalaisen taide-elämän, ajatuselämän täyttämää. Sullassa tämä oli ollut vielä sangen ulkopuolista. Sulla oli tosin laahannut Atheenasta Roomaan filosofi Aristoteleen alkuperäiset käsikirjoitukset. Mutta hän ei ole itse niihin katsahtanut, hän ei tiennyt, mitä niille tehdä, ja vasta Lucullus toi Amisoksesta Roomaan kreikkalaisen Tyrannion, joka nämä kirjoitukset todella sai avautumaan. Sullalle olivat sellaiset kirjat ainoastaan kerskailunesineitä hänen sotasaaliissansa, ja todellisuudessa häntä ilahduttivat ainoastaan, kuten olemme nähneet, kreikkalaisen teatterin alhaiset ilveilytuotteet. Lucullus sitävastoin, Caesar ja kaikki seuraavat ovat rakkaudesta ja vakaumuksesta täyskreikkalaisia; kreikkalaisuus herää heissä uuteen elämään, mutta roomalaisen vankassa luurakenteessa: jättiläisluonteita valaskalannikamineen verrattuina purolohen lailla hentorakenteiseen kreikkalaiseen.
Lucius Licinius Lucullus oli ylhäistä sukua, mutta köyhtynyt. Lisäksi painoi häntä esi-isiensä huono huuto, varsinkin hänen äitinsä, mutta myöskin isän, joka oli lahjain ottamisesta tuomittu. Mutta Sulla suosi häntä; myöskin nuoren Luculluksen ensimäinen esiintyminen herätti yleistä mielenkiintoa: hän esiintyi sen miehen, auguri Serviliuksen, syyttäjänä, joka oli saanut hänen isänsä tuomituksi. Se oli uljasta; se herätti huomiota; sillä kaikki oikeudenkäyttöhän tapahtui täysin julkisesti; kansa jakaantui eri puolille, syntyi melskeitä, haavoitettuja.
Sitten Lucullus oli upseeri. Sulla veti hänet puoleensa, ensiksi mukaan taisteluun italialaisia vastaan, sitten retkellensä Mithridatesta vastaan. Sullan sotakassa oli silloin tyhjä, ja hän ryösteli puhtaaksi kreikkalaisten temppeleitä; Lucullus otti tehtäväkseen lyödä hänelle rahaa ryöstetyistä kulta- ja hopeaesineistä; sitä sanottiin "Luculluksen rahaksi" ja se oli hyvässä kurssissa. Mutta Sullalla ei ollut myöskään laivastoa, ja hänen vastustajansa Mithridateen laivastot hallitsivat kaikkia rannikoita. Silloin valtasi Luculluksen seikkailuhalu. Väsähtämättömyys ja ripeät liikkeet olivat hänelle ominaista; kukaan sotapäällikkö ennen häntä ei ollut siinä hänen vertaisensa; Iulius Caesar oli tässä hänen oppilaansa. Vihollisen kaleerilaivain kaikkialla väijyessä, osaksi valtavia sota-aluksia, joissa viisi souturiviä päälletysten, uskaltautui Lucullus niitten välitse läpi parilla kolmella laivalla, ensiksi Cyrenaicaan (tuohon Cyrenaicaan, johon italialaiset äskettäin, Dernan luo, ovat asemiin asettuneet). Siellä hän antoi eräälle kaupungille, joka häneltä sitä pyysi, sivumennen uuden hallitusmuodon; hän oli suunnilleen ylioppilasiässä, ja tämä oli hänelle kuin käytännöllinen virkatutkinto: hänestä oli hauskaa osoittaa, että hän oli lukenut Platonin kirjoituksen parhaasta valtiosta. Mutta sitten kävivät hänen kimppuunsa merirosvot, jotka siihen aikaan olivat kohoittautuneet ensi luokan merivallaksi ja taistelivat Mithridateen puolesta. Niin Lucullus tuli putipuhtaaksi ryöstettynä miehenä Egyptin pääkaupunkiin, Aleksandreiaan, ja siellä hänet heti nuori kuningas Ptolemaios Sullan edustajana otti vastaan kuin prinssin, lahjoja ja imartelua hänelle tuhlaten; mutta Egyptin laivastoa, jota hän oli tähtäillyt, hän kumminkaan ei saanut. Egypti oli varovainen; se pelkäsi Mithridatesta. Muutoin jokainen roomalainen, joka tuli Egyptiin, katseli heti hiukkasen myöskin vanhaa Memfistä ja pyramideja, obeliskeja ja sfinksejä ja töhersi nimensä, jos suinkin mahdollista, Memnonin pylvääseen, josta tarun mukaan auringon sarastaessa lähti ihmeellisiä ääniä; sinne matkustettiin vartavasten kuulemaan sen soivan. Mutta Luculluksella ei ollut aikaa. Kyprokseen! oli hänen päämääränsä ja Kyproksessa hankki hän lopulta itsellensä laivaston, jota hän tarvitsi. Talvi tuli; vihollisen amiraalit huilivat, että hän ei uskaltautuisi merelle, ja vetäytyivät syrjään. Sillä vanhan ajan sotalaiva ei tosiaankaan voinut selviytyä talvimyrskyssä merellä. Mutta Lucullus pani alttiiksi kaiken. Että ainoakaan vihollinen ei häntä huomaisi, hän ainoastaan yöllä veti purjeet ylös ja tuli niin onnellisesti edelleen aina Rhodos saarelle saakka. Rhodos oli merivalta ja aina Rooman ystävä; ja jopa otti Lucullus Mithridateelta joitakin satamapaikkoja, ennen kaikkea Kyzikoksen kaupungin, voittipa meritaistelunkin, ja Sullalla oli nyt hänen toimestansa rannikkoturva, jota hän tarvitsi. Lucullus oli nyt noin 21-vuotias. Hän näytti nyt, että puoluelaisuskollisuus merkitsi silloin enemmän kuin isänmaanrakkaus. Sillä toinenkin roomalainen päällikkö, nimeltänsä Fimbria, oli silloin kahden legioonan kanssa Vähässä Aasiassa: nerokas soturi, mutta kansanpuolueen mies ja Sullan vihaama. Fimbria sulki silloin maanpuolelta Mithridateen erääseen satamakaupunkiin ja kutsui Lucullusta avuksi. Jos Lucullus merenpuolelta tuli apuun, niin voivat he Mithridateen saada vangiksi kaupungissa, menestys oli varma, ja siten olisi kaikki myöhemmät taistelut tehty tarpeettomiksi; maailmanhistoria olisi saanut aivan toisen käänteen. Mutta Lucullus ei tullut; hän ei tahtonut Sullan vastustajalle tehdä mahdolliseksi tätä menestystä.
Mutta niihin verilöylyihin, joilla Sulla sitten Rooman kansalaisia raateli, oli Lucullus aivan osaton; samaten surmattujen omaisuudesta, jonka Sulla laumallensa Roomassa lahjoitteli ja haaskasi, ei Lucullukselle onneksi tullut osaa, ja hän esiintyi täysin puhtaana. Sillä hän oli silloin Vähässä Aasiassa, jonne hän oli jäänyt kokoamaan tai oikeudenmukaisesti jakamaan määrätyt suuret sotaverot. Mutta testamenttinsa toimeenpanijaksi Sulla hänet kylläkin teki; niin, myöskin Sullan jälkeensäjättämä muistelmateos piti Luculluksen julkaista.
Nuoren miehen piti voittaa vaikeudet; hänellä oli silloin enemmän luottoa kuin rahaa; hän nai erään ylhäisen naisen, mutta myötäjäisittä. Kuitenkin hän aediliksenä kykeni järjestämään Roomassa loistavia näytäntöjä, joissa hän ensimäisen kerran antoi yleisön nähdä elefanttien taistelevan hiekoitetulla torilla härkäin kanssa. Kun hän sitten Afrikkaa hoiti, hän osoittautui kunnialliseksi hallintomieheksi; se mainitaan erittäin; se oli suuri merkillisyys, siihen tapaan kuin nykyisin Venäjän valtakunnassa.
Silloin tuli uusi suuri sota. Juuri vuonna 74, kun Lucullus oli konsulina, varusti kuningas Mithridates jälleen valtavan lukuisan sotajoukon ja hyökkäsi ensin naapurimaansa Bithynian kimppuun, sitten itse Rooman alueelle Vähässä Aasiassa. Pompeius ja Lucullus, molemmat Rooman miehiä, halusivat ylipäällikkyyttä Mithridatesta vastaan. Mutta Lucullus sai sen. "Missä on nainen?" Tässä kuulemme ensi kertaa naisvaikutuksesta. Kerrotaan: puolimaailman suurten naisten joukossa herätti silloin huomiota muuan Praecia; hän oli vaikutusvaltaisinten miesten rakastajatar ja uskottu; Lucullus valloitti hänen suosionsa huomaavaisella kohteliaisuudellaan, ja Praecia puuhasi hänen hyväksensä menestyksellä. Itse asiassa olikin Luculluksella täysi oikeus tähän korkeaan asemaan. Sillä hän tunsi Vähän Aasian kuin konsanansa kukaan; hän oli jo siellä taistellut, oli siellä ennenkaikkea Kyzikoksen, merikaupungin, Mithridateen käsistä vapauttanut.
Ja juuri nyt syöksyi kreikkalainen sulttaani jälleen Kyzikoksen merikaupungin kimppuun, luonnollisesti suunnattomalla ylivoimalla (ilmoitukset niistä aasialaisista sotajoukoista nousevat aina satoihintuhansiin, ja ehdottomasti on taipuvainen luvun joka kerran kymmenellä jakamaan). Niin, olipa Mithridates sillävälin yrittänyt asestaa ja harjoittaa joukkonsa roomalaiseen tapaan, suunnilleen niinkuin nykyisin saksalaiset upseerit Kiinassa tai Turkissa koettavat toimeenpanna preussilaista komentoa. Mutta muonituslaitoksesta oli kurjasti huolehdittu. Tämän hankki Lucullus tietoonsa, miehitti sotajoukkoineen korkeat asemat (hänellä oli yleensä ainoastaan noin 30,000 miestä jalkaväkeä, 2,500 ratsumiestä), puristi vihollisen laumat ahtaalle alalle piirittämänsä kaupungin muurien edustalle ja katkaisi viikon ajan heiltä tyystin kaiken muonantuonnin; se ei ollut suinkaan n.s. teatterisotaa; hän taisteli ainoastaan epälukuisia vihamielisiä vatsoja vastaan. Pian tekivät työtänsä nälkä ja kulkutaudit ja mitä surkeimmat olot. Epätoivoissaan nälistyneet joukot hajaantuivat, ja leikkiä vallan oli hakata ne maahan. Mithridates pääsi pakoon laivastoineen. Tämä oli ensimäinen menestys. Lucullus soi tuskin itsellensä levonhetken (levähdys noissa Välimerenkaupungeissa oli niin suloinen!), kun, niin kerrotaan, Venus jumalatar — Sullan suojelusjumalatar — ilmestyi hänelle unessa ja puhui: "Älä lepää, metsämies; saalis on lähellä." Hän seuraa unen ääntä, tulee Mithridateen laivaston jäljille ja voittaa nyt tämänkin toistamiseen, taistelun toisensa jälkeen. Mithridates pakenee suurimmassa hädässä Dardanellien läpi Mustalle merelle, joutuu siellä hirmuisten myrskyjen ja pelastaa kaapparilaivana hädin tuskin elämänsä.
Mistä Luculluksella oli ne laivat, joilla hän nämä taistelut taisteli? Kreikkalaiset kaupungit, Rhodos etunenässä, ne hankkivat hänelle. Rooman senaatti tarjosi Lucullukselle vasta nyt 3,000 talenttia laivaston rakentamista varten. Mutta hän vain kiitti tarjouksesta. Hän tahtoi osoittaa, että sota Idässä itse maksaa itsensä. Sodan ei pitänyt maksaa mitään Roomalle. Siten on myöhemmin vielä suuri Napoleon sotansa käynyt. Mutta Rooma on Lucullusta siitä huonosti palkinnut.
Hänen päällikkyyttänsä pidennettiin. Ja nyt hän suunnitteli suurempia. Mithridateen lyöminen ei tyydyttänyt häntä; hänen täytyi ottaa Mithridates vangiksi. Sillä niin kauan kuin tämä savijalkajättiläinen oli olemassa, hän oli ainaisena uhkana: jättiläinen oli nälkäinen ja sitkeähenkinen. Ilman senaatin määräystä, niin, kuten myöhemmin sanottiin, vastoin Roomassa hallitsevien arvohenkilöitten tahtoa, ja vaikka vielä hänen oma sotajoukkonsakin kaikkine upseereineen juuri nyt pyysi puolen vuoden lepoa, Lucullus kesällä 73 läksi kaukaista Pontosta, Mithridateen perintömaata, vastaan. Se on se maa, jonka nimi nyt on Trapezunt.
Se ei ollut helppo asia. Lännessä, Smyrnan ja Miletoksen lähistöllä, oli Vähä Aasia mitä kukoistavinta puutarhamaata, rannikkoparatiisin maa, missä jalot omenat ja päärynät, mantelit ja aprikoosit villinä kasvavat ja rhododendrat ja granaatit, oleanderit ja azaleat vapaan auringon alla kukkivat. Mutta tämän Lucullus jätti nyt taaksensa ja tunkeutui ylämaan autioille aroille. Alkumetsän peittämät rannikkovuoret Vähän Aasian pohjoisrannalla aina Pontokseen saakka kohoavat 1,300—1,900 metrin korkeuteen. Jäätä, lunta ja kuuraa ja pitkät talvet oli hänellä odotettavissa Pontoksessa ja Armeeniassa.
Hän tarvitsikin senvuoksi todellakin aluksi kuormaston, jossa oli 30,000 kuormankantajaa (galatalaisia, galliaisperäistä väkeä), joiden määränä oli yksinomaan armeijan perässä, sen tarpeiksi, laahata hartioillaan viljaa. Mutta Pontoksessa avautui roomalaisille äkkiä aavistamattoman rehevä maa, karjaa ja hedelmiä loppumattomiin. Ja siellä Lucullus löysi kirsikankin. Pontoksenmaasta hän on suloisen kirsikkapuun mukanansa tuonut.
Mutta legioonasotamiehet välittivät vähän sellaisesta hedelmästä ja huokeasta raavaanlihasta; he tahtoivat rahaa! rahaa! he tahtoivat todellista saalista ja olivat harmissaan, että ainoatakaan kaupunkia, ainoatakaan niistä lukuisista linnakkeista, joiden holveissa vihollisen rikkaudet lepäsivät, Lucullus ei antanut väkirynnäköllä vallata. Sotilaille sotaretki maksoi vaivan, ainoastaan jos oli kaupunkeja ryöstettävissä. Lucullus sitävastoin osoittautui inhimillisyyden puoltajaksi ja säästi, niin kauan kuin se kävi päinsä, varsinkin sellaisia paikkoja, missä kreikkalaisia asui.
Silloin tultiin vihdoin Kabeiraan. Kabeira oli vihollisen puolibarbarinen pääkaupunki. Sinne oli Mithridates linnoittautunut. Ärsytetty pantteri asettautui vastarintaan. Kuinka saada se kiinni! Kauan vitkasteltiin ja aikailtiin. Eräällä hirvenmetsästyksellä vihdoin pontoslaiset vastoin tahtoansa osuivat kohtaamaan roomalaisia. Mutta roomalaiset pakenevat. Se oli häpeällistä. Luculluksen täytyy itsensä heittäytyä ensimäisiin riveihin saadakseen taistelun jälleen käyntiin. Paenneiden sotamiesten hän rangaistukseksi antaa riisua sotilaspuvun, ja niinkuin orjain maanviljelystöissä heidän täytyy vyöttämättömässä takissa toveriensa silmien edessä tehdä maatöitä.
Mithridates ei luottanut kenttätaisteluun; mutta oli vielä toinenkin taistelukeino; se oli salamurha. Kuninkaan luona oli eräs aasialainen pikkuruhtinas Olthakos; hän otti yrittääksensä. Liukas mies ilmestyy äkkiä Luculluksen luo, selittää, että hän on joutunut Mithridateen kanssa vihoihin, sokaisee alttiilla kiintymyksellään roomalaisen ja saavuttaa hänen luottamuksensa, ystävyyden ja saa lopuksi vapaan pääsyn päällikön telttaan. On keskipäivä. Hän suorii ensin hevosensa pakovalmiiksi, sitten hän lähtee, "tikari pukuun kätkettynä", Luculluksen telttaan ja esittää pyynnön saada häntä puhutella. Lucullus olisi varmaan hänet päästänytkin puheillensa; mutta hän nukkui juuri, ja orja pelasti hänet. Sillä hänen kelpo kamaripalvelijansa Menedem kieltäytyi häntä herättämästä (ei pidetty vain kamaripalvelijoita, vaan erityisiä herättäjiäkin), ja kun Olthakos kävi yhä pakkautuvaisemmaksi, Menedem tarttui häneen kiinni ja työnsi väkivallalla ulos. Varottiin tarkoin aikaansaamasta melua. Mutta salamurhaaja huomasi, että hänen käytöstapansa oli ollut silmiinpistävää, ja hän pakeni.
Pian senjälkeen tapahtui taistelu, jossa Mithridates kadotti kaiken. Sekasorrossa ei hänellä ollut edes hevosta, millä paeta. "Kuningaskunta hevosesta!" Eräs hänen eunukeistaan pelasti hänet. Jos Luculluksen joukot eivät olisi heti suinpäin syöksyneet ryöstämään telttoja, Mithridates olisi varmaan itse joutunut vangiksi. Voi ymmärtää sotapäällikön mielenkuohun ja raivon; hänen käskynsä kaikuivat turhaan. Joukot luulivat, että hän vain ei suonut heille saalista. Itse Kabeiran kaupungista löydettiin määrättömät kuninkaalliset aarteet; mutta myöskin useita valtiollisia vankeja Lucullus siellä veti esiin syvistä vankikomeroista aivan kuin kaivononkaloista; he olivat saaneet siellä kauan riutua ja nousivat kuin kuolleista.
Sitten kuninkaan haaremi. Se oli eräässä toisessa varustetussa paikassa lähistössä. Mithridates ei voinut sitä viholliselta pelastaa, sentähden hän nyt surmautti kaikki vaimonsa, myöskin kaksi sisartansa. Hänen sisarensa olivat naimattomia ja noin neljänkymmenen vuoden vanhoja, mutta hänen kaksi päävaimoansa olivat aito joonialaista, kreikkalaista verta, Berenike Khioksesta ja Monime Miletoksesta.
Monimea Mithridates oli kerran kosinut tarjoamalla viittätuhatta kultarahaa; mutta hän oli vastannut, että kuninkaan piti lähettää hänelle diadeemi ja tehdä hänet todella kuningattareksi; muutoin hän ei tulisi. Mithridates teki sen. Mutta Monime itki sitten nuorta elämäänsä ja suri kauneuttansa, joka hänen, kuningattarena, kaukana hienosta kreikkalaisesta sivistyksestä, täytyi kuin häkkiin sulkea. Nyt tuli käsky kuolla. Hän otti itse diadeemin ja kiersi sen kaulansa ympäri, sillä kuristaakseen itsensä. Mutta se meni siinä rikki, ja hän huoahti: "Oi viheliäinen rääsy, siihen edes et minulle kelpaa." Sitten antoi hän pistää itsensä kuoliaaksi. Mithridateen sisarista toinen herjaten otti tarjotun myrkyn, mutta toinen sitävastoin, Stageira nimeltänsä, ylisti veljeänsä ja kiitti häntä, että sai kuolla vapaasti ja kärsimättä keneltäkään roomalaiselta väkivaltaa.
Lucullus olisi tämän naissaaliin mielellänsä vienyt mukanansa Roomaan, niinkuin Aleksanteri suuri otti saaliikseen kuningas Dareioksen naiset. Sen sijaan hän nyt riisti viholliselta muutamia kukoistavia rannikkokaupungeita, Herakleian, Sinopen, Amisoksen, ja päästi pakosta sotaväen ryöstöhalun niissä valloilleen. Kaunis Amisos, Atheenan tytärkaupunki, joutui silloin liekkien tuhottavaksi. Kreikkalaisia ihailevalta Lucullukselta virtasivat kyyneleet, hän rukoili sotamiehiä turhaan sammuttamaan paloa. Lucullus on sitten Amisoksen jälleen rakentanut, paenneet asukkaat takaisin kutsunut.
Mutta äkkiä oli hänellä edessänsä vieläkin suurempi tehtävä. Mithridates oli paennut Armeeniaan. Armeenian Tigranes, kuningasten kuningas, oli Mithridateen appi; Armeenia, vielä vallan tuntematon laaja maa, korkeitten vuorien sisälle panssaroitunut; Tigranes itse valloitushaluinen moguli, kuten tätä yleensä kuvaillaan, tähän saakka aina vain voitokas ja senvuoksi tyhmänylpeä ja pöyhistynyt. Kauan sitten hän oli uudeksi hallituskaupungikseen perustanut valtavan Tigranokertan kaupungin ihmeellisine babylonialaispalatseineen, kreikkalaisine teattereineen j.n.e. Saadakseen asukkaita tähän kaupunkiin hän oli pannut liikkeelle ja tänne kuljettanut kahdentoista valloitetun kreikkalaisen pikkukaupungin asukkaat: alakuloinen asujamisto. Kun tämä Tigranes ratsasti maansa läpi, täytyi neljän kukistetun kuninkaan aina orjan puvussa juosta hänen rinnallansa, ja kun hän valtaistuimellansa istui, nuo samat neljä seisoivat kädet ristissä: orjuutta osoittava asento.
Lucullus oli nyt ollut vuoden sodassa, mutta Rooma ei lähettänyt hänelle mitään apujoukkoja; hänellä oli nyt enää käytettävänään ainoastaan 12,000 jalkamiestä ja ratsumiehiä 3,000 seutuville. Tuo rohkea mies ei ollut siitä huolissaan; ei myöskään legioonainsa nyreästä mielialasta, eikä myöskään Rooman määrääväin puoluejohtajien paheksumisesta.
Mutta ensin hän teki vielä rauhantyön; hän lähti takaisin kauniille länsirannikolle, Pergamoniin ja Efesokseen ja pelasti siellä asemansa nojalla nuo kaupunkiyhteiskunnat täydellisestä taloudellisesta perikadosta. Sillä Sulla oli näiden rikkaiden kaupunkien kannettavaksi määrännyt hirmuisen 20,000 talentin, s.o. 110 miljoonan Suomen markan sotaveron. Ne nääntyivät taakan alle; myötiin temppeliaarteita ja jumalainkuvia, jopa lapsiakin; mutta summaa ei voitu kuitenkaan kokoonsaada. Rooman ritarisäätyiset suurkauppiaat, verojenvuokraajat ja koronkiskurit olivat kiiruhtaneet asiaan sekaantumaan, lainasivat kultaa ja taas kultaa ja ottivat siitä määrättömän, hävyttömän korkean koron. Lucullus hankki nyt tarmokkaasti muutoksen oloihin määräämällä, ettei kukaan koronkantaja saanut velalliseltansa vaatia enempää kuin neljännen osan tämän tuloista. Ken otti korkoa korolta, menetti koko pääoman, jonka hän oli lainannut j.n.e. Neljässä vuodessa oli tavaton taakka keventynyt: kiitosta ansaitseva ihmisyyden teko. Hänelle kiitokseksi, kaupungit silloin viettivät suuria kunniajuhlia, n.s. "lukulleiaa". Ne miellyttivät häntä; sillä silloin tuo vankka mies on oppinut, sen rakkauden hyviin päiviin ja keittotaidon valmistamiin nautinnoihin, joka hänet teki myöhemmin kuuluisaksi. Mutta roomalaiset rahamiehet kirkuivat nyt kuolemaa ja kirousta Lucullukselle.
Lucullus ei ollut politikko. On ollut monta etevää sotilasta, joille kansalaisten keskeinen riitainen puolue-elämä ja varsinkin joukkojen suosion tavoittelu on vastahakoista ja vastenmielistä. Niin hänellekin. Eikä hän käsittänyt, että hänen itsensä, toteuttaakseen sotaiset suunnitelmansa, tuon tuostakin piti palata Roomaan, jottei siellä menettäisi kosketustansa määräysvaltaisiin vallassaolijoihin. Sen sijaan hän vähitellen kävi vieraaksi kaikille pääkaupungin piireille. Kenties väikkyi hänen päässänsä Sullan esimerkki; sillä Sullakinhan pysytteli neljä vuotta Roomasta poissa palatakseen sitten äkkiä Idästä kaikkivaltiaana. Mutta Sulla oli sotajoukkonsa epäjumala; Lucullus ei. Liiankin pian se oli ilmi käyvä.
Päättäväisesti hän nyt marssi kaukaiseen Armeeniaan. Kun joku ilmoitti Tigranes kuninkaalle, että roomalainen tuli maahan, hän vihastuneena yksinkertaisesti mestautti sanantuojan, ja sitten jäi hän vallan tietoja vaille, kunnes Lucullus äkkiä oli hänen vastassansa. Mutta taistelusta ei tullut mitään; heti alkoi yleinen pako. Sitten vasta Tigranes kokosi, sillä aikaa kuin Lucullus piiritti Tigranokertaa, yhden noita tavanmukaisia jättiläissotajoukkoja ja lähestyi nyt todellakin etelästä päin. Oli vuosi 70. Kun suurkuninkaalle osoitettiin kentällä näkyviä roomalaisia joukkoja, hän pisti pilaksi: "Lähetystöksi on siinä liian paljon ihmisiä", hän sanoi, "mutta taistelua varten liian vähän." Lucullus syöksyi taisteluun, kuten usein, persoonallisesti eturivissä miekka paljastettuna; hän oli komea, kookaskasvuinen, ja hänet tunnettiin suomuspanssaristansa ja töyhtöviitastansa. Vihollisella oli panssariratsastajia, jotka muistuttivat keskiajan rautapukuisia ritareja; miestä ja hevosta puki kankea rauta. He voivat tuskin liikahtaa, ja heidän tarkoituksensa oli päälle ratsastaen keihäät ojossa painollansa paiskata vihollinen maahan. Mutta nämä kauheat nuket eivät olleet panssaroituja polven kohdalta; Lucullus käski haavoittaa heitä polveen: heti he joutuivat hajalleen ja tallasivat maahan Tigraneen sotajoukon. Ja tuota pikaa alkoi yleinen sauve qui peut. Kaikki oli kuin suurta pilaa; se oli Tigranokertan taistelu 6 p. lokak. 70. Ilmoituksen mukaan seisoi siellä 15,000 miestä 300,000 vastassa, ja roomalaisten tappio oli vain 5 kuollutta, 100 haavoitettua, siihen sijaan että me vihollisen menetyksestä saamme kuulumattoman suuria numeroilmoituksia. Mutta tuskinpa ruumiita on tarkoin laskettu. Lucullus sai saaliiksensa pakenevan Tigraneen kruununkin; sillä elettiin vielä sitä aikaa, jolloin kuninkaat todellakin kruunu päässä juhlallisesti astelivat. Sitten Tigranokerta asianmukaisesti ryöstettiin, sen kreikkalaiset asukkaat toimitettiin jälleen kotiseuduilleen, ja kaupunki oli tyhjä.
Lucullus oli siis kaksi suurkuningasta voittanut näiden omassa valtakunnassa. Sullan saavutukset oli siten paljon sivuutettu. Se oli Aleksanteri suurta. Kaikki kenraalit olivat täynnä ihmetystä tai täynnä kateutta.
Yksi oli vielä jäljellä: tunkeutua edelleen vuoristoon Artaxatan kimppuun. Artaxata oli vanha, Armeenian varsinainen pääkaupunki. Mutta silloin tuli käänne, ja Luculluksen sankarielämä katkesi äkkiä kesken. Oli syksy. Ylämaa oli jo paksun lumen peittämä. Silloin sotajoukko kieltäytyi marssimasta eteenpäin. Niin, aikaa myöten vastustelu kasvoi; legioonat asettuivat, päälliköltä kysymättä, mukaviin majoihin kauaksi vihollisesta. Samaan aikaan otettiin Lucullukselta ylipäällikkyys pois. Tämä oli hänen Roomassa olevain kadehtijainsa työtä, mutta ennen kaikkea ritarisäädyn vaikutusvaltaisten rahamiesten, jotka hän oli vihollisiksensa tehnyt ja jotka vihaa uhkuen siellä häntä vastaan toimivat. Pompeius tuli Vähään Aasiaan ylipäällikkönä kansan tahdon mukaisesti; Pompeiukselle Luculluksen täytyi kuusivuotisten menestysten jälkeen sotajoukko jättää. Se oli piinallinen kohtaus näiden kahden miehen välillä.
Niin kostautui Luculluksen menettely. Hallitusmuodon, jonka Sulla oli valtiolle antanut, kansanpuolue oli kauan sitten hävittänyt, ja senvuoksi myöskin sullalaista Lucullusta kohtaan suopea mieliala oli aikoja sitten haihtunut. Kun hän nyt ei Roomassa näyttäytynyt, hän voittokulussaan kadotti kokonaan pohjan jalkainsa alta.
Ja sotajoukko? Palkkasotajoukot ovat itsenäinen mahti, se hänen olisi täytynyt ottaa laskuissaan huomioon, ja legioonasotamiehet olivat kauan sitten tottuneet kapinoimaan; kun sattui, he yksinkertaisesti löivät kenraalinsa kuoliaaksi tai ainakin karkoittivat hänet leiristä. Näin oli käynyt vielä aivan äskettäin. Mutta Luculluksen väki oli lisäksi osittain jo seitsemäntoista vuotta ollut Aasiassa, osa oli jo kolmikymmen-, nelikymmen-vuotiaita miehiä; he tahtoivat vihdoin mennä naimisiin, asettua vakinaisesti asumaan; tämähän on vain hyvinkin luonnollista. Sulla olikin tosiaan oivallisesti huolehtinut veteraaneistaan suurilla uudispaikkajaoilla; samoin Pompeiuskin aivan äskettäin oli tehnyt.[35] Kansan ja senaatin täytyi tähän sotapäällikön esityksestä joka kerta antaa suostumuksensa. Tällaista yhteiskunnallista huolenpitoa ei Lucullus ajatellut. Hän oli tosin yleensä hyvänsuopa ja filantrooppi (ihmisystävä), mutta "filostratiootti" (sotilasssäädyn ystävä) hän ei ollut.[36] Hänen oma lankonsa Publius Clodius, kansanmies, yllytti senvuoksi leirissä nousemaan häntä vastaan. Turhaan Lucullus kyynelsilmin rukoillen kulki miehestä mieheen, teltasta telttaan; miehet hylkäsivät hänen kädenpuristuksensa ja heittivät tyhjät rahapussinsa hänen jalkoihinsa. Jos Lucullus itsellensä silloin suuria rikkauksia hankki ja kalleuksia kameleilla pitkissä karavaaneissa maan läpi kuljetti, niin väärin oli häntä siitä moittia; sillä hän ei menetellyt siinä toisin kuin Scipio, Mummius, Flamininus ja Sulla.[37] Hänen laiminlyöntinsä oli, ettei hän värvännyt nuoria joukkoja eikä vanhoille antanut mitään takeita vanhuudenhuolenpidosta ja vakinaisesta elinpaikasta.
Sillävälin oli kuningas Mithridates nopeilla voitoilla voittanut takaisin koko valtakuntansa, Pontoksen; hän tunkeutui jo uudelleen Bithyniaan; Armeenia oli Roomalta kokonaan mennyt; Luculluksen saavutukset oli täydellisesti menetetty. Pompeiuksen täytyi alkaa sota alusta.
Miten Lucullus lohduttautui! Rooman rikkain mieshän hän kyllä ei ollut, mutta hän tiesi rikkauttansa käyttää. Triumfikulkueessansa hän kuljetutti saaliin loistokappaleita, esim. 110 sotalaivaa, joiden kokka oli panssaroitu, niin ja niin monta aitokultaista leposohvaa, mutta ennen kaikkea puhdasta rahaa, lähemmä 3 miljoonaa drakhmaa sadan muulin seljässä pitkin Rooman katuja. Sitten kestitsi hän koko pääkaupunkia, jota varten hän oli tuonut mukanansa Aasiasta 100,000 hehtolitraa (cadi) kreikkalaista viiniä.[38] Mutta sitten tuli melkein hiljaista hänen ympärillänsä. Hän ei ollut juuri mikään politikko. Sillä aikaa kuin puolueiden ja puoluejohtajain riidat valtiota tärisyttivät, hän pysyttelihe melkein kokonaan syrjässä ja leikki vain edelleen elämällä, s.o. hän iloitsi taiteesta ja filosofiasta maailmanmiehen tapaan, mutta mitä täysimmällä antaumuksella. Sillä elämässä oli paitsi sotamainetta vielä muutakin hyvyyttä, mikä oli omiansa tyydyttämään hänen kunnianhimoansa ja kaikelle suurelle avointa mieltänsä, ja hänellä oli harrastuksia. Hän puhui valiokreikkaa; mutta kun hän itse kirjoitti kreikkalaisen kirjan, hän pani tahallisesti kielivirheitä tekstiin, antaakseen huomata, ettei hän ollut noita rakastettavia pieniä kreikkalaisia, vaan roomalainen. Rajattoman vierasvaraisesti hänen palatsinsa otti vastaan kaikki vierailevat kreikkalaiset, ja unohtumatonta on, mitä Lucullus on tehnyt tieteen ja opin hyväksi. Ei yksin Tyrannio oppinutta ja Arkhias runoilijaa hän tuonut Roomaan: hän perusti Roomaan ensimäisen suur-, jopa valtavatyylisen[39] kirjaston laajoine pylväshalleineen ja lukusaleineen, joka tosin pysyi hänen yksityisomaisuutenaan, mutta niinkuin julkinen rakennus, se jokaiselle oli avoinna ja oli aina täpösen täynnä ahkeria kreikkalaisia. Se on ollut mallina Rooman myöhemmille julkisille eli keisarillisille kirjastoille; periaatteesta suotiin aina vapaa pääsy näihin kirjasaleihin ja myöskin vapaa kirjain käyttö. Minkä viheliäisen taka-askeleen tarjoaa nähtäväksi nykyinen preussilainen kirjastolaitos, jokaisen köyhän ylioppilaan kun jokaikinen lukukausi täytyy maksaa käyttömaksu!
Mutta Lucullus oli myöskin filosofi. Filosofina hän ei kuulunut stoalaisiin, vaan platonilaisiin, askarteli perinjuurisesti nuoremman akademian opeissa ja vaikeissa tietoteoreettisissa kysymyksissä ja kosketteli näitä asioita myöskin keskustelussa mielellään. Senvuoksi hänellä Ciceron filosofisissa vuoropuheluissa ei olekaan vähäinen osa.[40]
Koska hän ei ollut stoalainen, niin onneksi mitkään filosofiset periaatteet eivät estäneet häntä antautumasta muihinkin puuhiin, ja niillä on Lucullus ikuisen nimensä hankkinut. Hän oli Aasiassa nähnyt, mitä kuninkaallinen ylellisyys on; hän päätti sen tuoda Roomaan, ja hänestä on tullut Rooman suuri opetusmestari siinä.[41] Se koskee pitoja, mutta myöskin palatsien ja huvilakartanoiden rakentamista. Korkealla sijaitsevaan Tusculumin pikkukaupunkiin lähelle Roomaa rakennutti hän itselleen esim. näkötorneja ja pikku palatsin ilmavine, seinättömine pylväshalleineen. Pompeius tuli ja sanoi: "Miten epämieluisaa talvella!" Lucullus nauroi hänelle: "Luuletko, ettei minulla ole niin paljon ymmärrystä kuin kurjilla, jotka talvella muuttavat toiseen paikkaan?" Hänen pöytänsä ylellisyys oli puheenaineena kaupungissa; hän vietti nyt ikäänkuin yhtämittaista "lukulleiaa". Kun kreikkalaiset vieraat olivat ihmetyksen valtaamia ja sanoivat: "Me valitamme kovin, että niin paljon olet nähnyt vaivaa", hän sanoi: "Tosin se teidän vuoksenne tapahtuu; mutta ennen kaikkea minä itse syön mielelläni hyvästi." Kun hänen kerran täytyy syödä päivällistä yksin, kokki on valmistanut yksinkertaisemman aterian; Lucullus toruskelee häntä leikillisesti: "Etkö tiennyt, että tänään Lucullus aterioi Luculluksen luona?" Cicero ja Pompeius kohtaavat hänet usein forumilla, ja Cicero sanoi kerran: "Me söisimme tänään kernaasti sinun luonasi, mutta niin, ettet mitään ylimääräistä meitä varten valmistaisi." He pitivät häntä huolellisesti seurassaan, niin ettei hän voinut kokkinsa kanssa erityisiä sopimuksia tehdä. Mutta Lucullus tiesi auttautua; hänellä oli nimittäin useampia ruokasaleja, kullakin oma nimensä; yhtä salia nimitettiin Apollon toista Mercuriuksen tai Herkuleen mukaan; Mercurius- ja Herkulessalissa annettiin vähäisempiä päivällisiä, Apollosalissa hienonhienot. Hän sanoi siis vain yksinkertaisesti lakeijalleen. "Me syömme tänään Apollosalissa", ja Cicero ja Pompeius saivat siellä ruhtinaallisen päivällisen, joka maksoi 50,000 sestertiä: kunkin kestitys siis yli 1,000 Suomen markkaa. Sellainen mässääminen on barbarista, arvostelee Plutarkhos; tietysti, se oli aasialaista. Mutta koko Rooman keisariaika on sitten samaan tyyliin jatkanut.
Lucullus, mässääjä: voiko hänessä tuntea suuren sotapäällikön? Minä sanon: varmastikin. Sillä suurten päivällistenkin antamiseen tarvitaan johtajataitoa; varsinkin vanhalla ajalla. Hyvin sujunut convivium oli kuin voitettu taistelu. Ja lisäksi tarvitsi päällikkö vielä yhtä; Lucullus laittoi lintuhakoja, volierejä, ja kalalammikoita, suuria vesialtaita merikaloja, mureenoja ja ostereita varten: nämä kalat ja linnut olivat päällikön "varaväkenä". Merivettä saadakseen hän puhkaisi kokonaisen vuoren Napolin lahden rannalla, ja meri virtasi tunnelin läpi hänen säiliöihinsä. Pompeius sairastui; hänen lääkärinsä määräsi hänelle kevyen ravintojärjestyksen ja senvuoksi erästä rastaslajia syötäväksi; mutta ei ollut rastaan vuodenaika; niitä ei ollut missään saatavissa paitsi Luculluksen voliereissä. Mutta Pompeius luopui herkusta ja sanoi vihastuneena: "Se vielä puuttuisi, ettei Pompeius voisi elää ilman jonkun Luculluksen hullua komeutta."
Mutta tämä meno ei päättynyt Lucullukselle itsellensä hyvin, vaikka hänellä aina olikin vierellänsä seisomassa erityinen lakeija, jonka piti hänelle sanoa, milloin hänen olisi lakattava syömästä.[42] Viimeisinä vuosinansa hän tuli heikkomieliseksi.[43] Hän kuoli noin vuonna 56 ja, kuten kerrotaan, rakkaudenjuomaan.[44] Rakkaudenjuoman edellytyksenä on romaani, ja käy siis selville, että vanha herra vielä kerran syttyi liekkiin (hän oli ollut kahdesti naimisissa, molemmat kerrat onnettomasti) tai että jokin nainen on tahtonut vielä kerran hänen väsyneen sydämensä lumota. Kun hän kuoli, syntyi suuri kalahuutokauppa. Ihmetystä herättävän tuloksen tästä huutokaupasta historioitsijat ovat huolellisesti muistiinmerkinneet;[44] mutta hänen muistettavin perintönsä oli kirsikka, cerasus, makea- ja karvaskirsikka. Pontoksessa, kotimaassansa, oli kirsikka tottunut kovaan talveen, ja niin se silloin levisi nopeasti, myöskin ymppäämällä, yli Italian edelleen Ranskaan, Rheinin rantamille, Tonavan varsille ja Englantiin. Se on ainoa hedelmä, joka virvoittaa ihmistä jo keskellä kesää; senvuoksi kaikki maat tahtoivat sen heti saada. Mutta saksalainen sana "Kirsche" ei varmastikaan ole lainattu ranskalaisesta "cerise", vaan suoraan itsestänsä latinalaisesta "cerasus". Siis hedelmä tuli jo noin 4. vuosisadalla j.Kr. ylisen Rheinin varsille ja Nassaun tasangolle. Kun Lucullus kuoli, hän oli jo puoleksi unohdettu mies; mutta hän voi itsellensä kuolinvuoteellansa sanoa, että huolimatta kaikesta hän ei ollut elänyt turhaan, koska hän sellaisen hedelmän oli tuonut maailmaan, jota vielä nytkin niin monet kelpo ihmiset kiitollisina nauttivat.