POMPEIUS
Lucullus oli kieltämättä nerokas sotapäällikkö; mutta eräs toinen saattoi hänet varjoon; se on Pompeius, joka nimitti itseänsä suureksi: Pompeius Magnus. Hänessä näemme viimeisen Rooman generalissimuksen, joka tyytyi sotaan ja voittoon, haluamatta hallitusmuodon kumoamista ja tavoittelematta kuningaskruunua. Taistellen hänen kanssansa Caesar perustaa ensimäisen yksinvallan.
Pompeiuksessa näemme jälleen suuren tyypin ja aivan uuden tyypin: soturin, joka ei muuta ole kuin soturi, jolla jo poikasena sydän riemuitsee, kun hän aseenkalsketta kuulee, joka vuosikymmeniä ui sodan aallokossa kuin delfiini meressä, suurenmoista ja mainetta etsien; joka luo sisäisestä yltäkylläisyydestä, laajakatseisena aina vain suurin keinoin työskentelee ja alusta alkaen tuntee olevansa kutsuttu johtamaan. Tämä kaikki on suuripiirteisen roomalaista; mutta enemmän kuin roomalaista on, että hän hylkää Sullan hillittömän julmuuden ja on voimaihminen, lempeä ja ystävällinen, ja tottunut, missä esiintyykin, saamaan tahtonsa tapahtumaan ilman monia sanoja. Se oli lahja, mikä Lucullukselta puuttui: Pompeius on alunpitäen hallinnut ympäristönsä. Sillä hän tunsi olevansa sitä etevämpi. Tarun kultahohde antoi loistoa jo hänen nuoruudellensa. Hänen lahjakkaisuutensa oli rajoitettu ja kenties pohjaltaan ei loistavampi kuin Mariuksen. Rohkeus ja yritteliäisyys, varovaisuus ja tarkka huolellisuus ovat hänessä huomattavia piirteitä. Ylpeä itsetunto antoi hänen esiintymiselleen painavuutta ja pontta. Häneltä puuttui nerokkaisuuden sytyttävää kipinää ja valtiomiehen lahjoja, käänteentekevän uudistajan aaterikkautta. Mutta hän oli rakastettava, ja harvat ovat olleet niin rakastettuja kuin hän.
Joka tahtoo oppia tuntemaan ihmisiä, hänen täytyy hakea heidät esille heidän nuoruudessaan ja katsoa, missä heidän juurensa ovat. Annamme ajatuksemme palata Sullaan ja vuoteen 83. Sulla oli juuri aikeissa toista kertaa valloittaa Rooman. Mutta hänen menestyksensä oli vielä epävarma. Silloin esiintyy nuori mies ylioppilasiässä, Picenumin maakunnassa, joka ei ole kovin kaukana Roomasta, toisella puolen Apenniinien ja Gran Sasson, lähellä pienen Tronto joen rannalla sijaitsevaa Ascolin kaupunkia: täällä nuori mies alkaa omasta taskustansa (sillä hänen isänsä on kuollut) värvätä joukkoja, nimittää upseereja ja aliupseereja; ei aavisteta, mihin tarkoitukseen. Sitten alkoi hän Sullan puolesta taistella ja huimia; eräässä ratsutaistelussa hakkaa hän gallialaisen maahan hevosen selästä. Sulla itse ei tunne häntä lainkaan, ei tiedä mitään hänen puuhistaan, ja hänen täytyy tunnustaa tuo vielä vihreä, pehmeäposkinen kondottieri tasa-arvoiseksi liittolaisekseen; hän tervehtii häntä "imperatorina". Se oli Gnaeus Pompeius; lisänimeä hänellä silloin vielä ei ollut.
Ja niin sitten jatkui. Pompeiusta miellytti kulkea halki maailman muutamia rykmenttejä perässänsä, niinkuin metsästäjä koirinensa. Hän oli syntynyt syyskuussa 106, ja jo 16-vuotiaana, koulupoikaiässä, hän oli isänsä päällikkyyden alaisena ollut sotakentällä liittolaissodassa. Silloin pitivät sotamiehet pojasta niin, että he hätäilivät, kun hän jonkin aikaa oli näyttäytymättä, ja löivät kuoliaaksi Cinnan, sotapäällikön, korkean entisen konsulin, ainoastaan koska he luulivat, että hän oli surmauttanut nuoren Pompeiuksen.
On helppo nähdä: Pompeius ei kasvatukseltaan ollut kaupunkilainen; hän oli leirin lapsia. Hän tiesi vähän yhteiskunnallisista asioista. Kuten pojat ovat iloisimpia saadessaan leikkiä sotamiehiä, niin hänkin. Mutta leikistä tuli hänelle tosi, ja sotajoukon rakkaus totutti hänet ajatukseen, että hänen allensa oli alistuttava.
Miksi hän asettui Sullan puolelle! Marius oli silloin jo kuollut ja Sulla ainoa merkitsevä mies, joka Pompeiukseen voi vaikuttaa. Ennen kaikkea jo hänen isänsä, Pompeius Strabo, oli ollut Sullan innokas kannattaja, ja tätä Pompeiusta, isää, senvuoksi kansa Roomassa vihasi. Näytti ansaitulta kuolemalta, kun salama hänet surmasi. Hänen ruumiinsa asetettiin julkisesti nähtäväksi; mutta kansa riisti ruumiin paareilta ja runteli sitä. Tällöin ei kaipaa selitystä, miksi poika, vielä kypsymätön nuorukainen, otti isänsä puoluekannan.
Sulla koetti heti sitoa nuoren soturin naimiskaupalla lähemmin itseensä. Se oli raaka teko, aivan tyrannin tapainen: tytärpuolensa Aemilian, joka oli naimisissa ja odotti juuri lasta, hän väkivaltaisesti eroitti puolisostaan ja jätti hänet Pompeiukselle. Onneton kuoli kohta senjälkeen suruun ja tuskaan.
Nyt oli Pompeiukselle annettava tekemistä. Sillä Sullalla ei ollut vähääkään halua jättää Roomaa, ja vielä oli paljon epäjärjestystä ja meteleitä. Pompeius kulki kuin lakaisuluuta halki valtakunnan ja puhdisti provinssit kaikista kapinallisista aineksista. Mitä olisi ollut se maailma, jonka Sulla jätti jälkeensä, ilman tätä ketterää vastaa?[45]
Menestykset olivat nopeita, helppoja ja varmoja, ja heti muodostui palvova piiri hänen ympärillensä. Etelämaalainen, italialainen myös, ihailee kernaasti, mielellään pitää sankarin, jota hän voi jumaloida, ja Pompeiushan oli kaunis, sorea, ritarillinen mies, ryhti ruhtinaallinen, mieli suora, katse ystävällinen, lumoava juuri koruttomuudellaan; yhtä oivallinen merimiehenä kuin ratsastajana. Hypyssä ja kilpajuoksussa, myöskin painon nostamisessa vivun avulla hän veti vertoja jokaiselle, ken koettaa tahtoi; niin kauan kuin hän oli nuori, hänessä oli Aleksanteri suuren näköä, valtainen katseltava; hiukset kohosivat otsan yläpuolella jyrkän kaltevasti; mutta häneltä puuttui täydellisesti kaikki tulivuorimainen, maailmaamullistava Aleksanterin olemuksessa. Hän erosi Aleksanterista niinkuin jahtihaukka kotkasta; s.o. hän ei lähtenyt oman saaliin ajoon. Hänen ihonsa oli hieno, ja punastus lensi hänen kasvoihinsa, kun hänen piti puhua useammille. Hänellä oli olemuksessaan jotain lämmittävää herttaisuutta. Muuan nainen kuvailee meille hänen suudelmansa suloa; ja se oli taasen kerran puolimaailman nainen, runolliselta nimeltänsä Flora, joka Pompeiusta, muutoin niin sievää miestä,[46] lyhyeksi aikaa pääsi lähelle ja joka sitten hänen kaipauksestansa sairastui ja eli hänen muistelemisestaan. Tämä Flora oli muutoin sellaisessa arvossa yhteiskunnassa, että hänen kuvansa ripustettiin Castorintemppeliin kaunistukseksi; sillä hän oli kaunotarten ensimäisiä.
Pompeius oli siis vihatun isän rakastettu poika.
Sulla lähetti hänet Sisiliaan; siellä hän joissakin tapauksissa esitti Sullan nimessä pyövelin osaa; mutta yleensä hän säästi ihmiselämää, missä voi.
Afrikassakin oli Sullan vastustajia, Mariuksen puolueen jätteitä. Siellä Pompeius osoitti hyvää luonnettansa. Kun hän tuli Karthagon seudulle, hänen sotamiehensä eivät marssineet; he luulivat, että näiden rauniopaikkojen läheisyydessä oli valtavia aarteita, ja alkoivat kaivaa, runsaasti viikon päivät; muurahaisvilinää; Pompeius nauroi sille, kunnes väki väsyi. Mitään ei löydetty. Tästä huolimatta hän kukisti sikäläisen vihollisen, Domitius Ahenobarbuksen, neljässäkymmenessä päivässä, samalla tunkeutuen syvälle Numidiaankin (Algieriin). Voittoretkeen liittyi ihania jalopeurametsästyksiä, elefanttimetsästyksiä. Päätaistelussa oli Pompeius vähällä saada surmansa. Oli tavaton rankkasade ja rajuilma ja niin pimeää, ettei häntä tunnettu; eräs hänen omia sotamiehiänsä tahtoi pistää kuoliaaksi hänet, koska hän huudettaessa ei heti sanonut tunnussanaa.
Nyt Sulla käski, että hänen piti laskea hajalle sotajoukkonsa. Mutta sotajoukko nousi metelöiden sitä vastaan; se tahtoi totella Pompeiusta, ei Sullaa. Pompeiuksen täytyi uhata tappaa itsensä, saadakseen väkensä asettumaan. Mutta lopuksi hän kuitenkin tuli sotajoukkoinensa Italiaan ja seisoi Rooman edustalla. Tällöin Sulla ikäänkuin virallisesti tervehti häntä "Pompeius suureksi" puhutellen. Pompeius Magnus! Sellaisesta ihmisestä kuin Sulla ei koskaan tiedä, oliko tämä vain pilantekoa. Mutta kenties sotamiehet itse olivat Pompeiusta jo niin nimittäneet; varmaan on tähän vaikuttanut Aleksanteri suuren esikuva, johon häntä yleisesti verrattiin. Sullan kuoleman perästä Pompeius sitten on ottanut sanan Magnus todella ominaisnimekseen ja niin merkinnyt kirjeisiinsä ja käskyihinsä; nimi periytyi myöskin hänen perheessänsä. Maailma kasvatti siis Pompeiuksen suuruudenhulluuteen; Magnus[47] oli kuin ohjelma; mutta se kajahti aina vaatimattomalta verraten Maximus nimeen, jonka toiset roomalaiset itsellensä omistivat.
Mutta hän tahtoi nyt triumfissa sotamiehinensä Roomaan marssia. Triumfi oli aina suuri juhlamenotoimitus; triumfin viettäjä esiintyi silloin itsensä suuren Iuppiter jumalan puvussa. Sulla ei uskaltanut kieltää sitä häneltä, mutta koetti häntä moninaisilla syillä saada siitä luopumaan. Mutta Pompeius teki, mitä hän tahtoi: triumfi tapahtui, Sullan harmiksi. Halusipa Pompeius vielä elefanttinelivaljakolla Roomaan ajaa; mutta kaupunginportti oli liian ahdas. Tämä tapahtui vuonna 81. Hän oli nyt 25 vuoden vanha.
Kun Sulla kuolee (vuonna 78), kaatuvat kaikki esteet. Pompeius pysyy kuitenkin vielä toistaiseksi isänsä sullalaisella puoluekannalla. Hänelle kumminkin Sullan antama hallitusmuoto oli varmaan aivan yhdentekevä, ja yhteiskunnalliset vastakohdat eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa. Mutta hän ei voinut sietää sitä, että provinsseissa oli vielä sotapäälliköitä, joiden kanssa yhteistoiminta joka tapauksessa näytti mahdottomalta; nämä olivat kansanpuolueen puolenpitäjiä, Brutus, joka oli Mutinassa Pohjois-Italiassa, ja Sertorius Espanjassa. Pompeius lähetyttää senaatilla itsensä ensin Brutusta vastaan, jonka sotajoukko hetikohta kokonaan menee hänen puolellensa; hän sallii Brutuksen päästä pakoon, mutta seuraavana päivänä ajattaa häntä takaa ja surmauttaa hänet. Tätä menettelytapaa moitittiin; vaikuttimet ovat selville saamatta. Sullan jyrkkä toimintatapa vaikutti kai tässä vielä perästäpäin Pompeiukseen.
Mutta voittoisana ja voittamattomana seisoi mariukselainen Sertorius Espanjassa. Metellus Pius taisteli turhaan tätä miestä vastaan. Nyt senaatti vuonna 76 lähetti vielä Pompeiuksenkin häntä vastaan, ja "prokonsulina", vaikka Pompeius, mikä muutoin oli välttämätöntä, ei vielä tähän asti ollut hoitanut ainoatakaan valtion siviilivirkaa. Pompeiuksen esiintymistä Espanjassa ylistetään: miten hän Metellukselle vanhempana osoittaa sotilaallisia kunnianosoituksia; miten hän on ottanut käytäntöön yksinkertaisen ja halvan ruoan sotilaille ja upseereille. Taistelussa Sukron joen luona syöksyy jättiläisen kokoinen mies hänen kimppuunsa; molemmat miehet kohottavat samalla aikaa kätensä iskuun; Pompeius hakkaa vastustajaltansa käden pois, mutta samalla itse haavoittuu vaikeasti ja kallisarvoinen, kultasuitsinen sotaratsunsa hänen täytyy jättää vihollisten käsiin. Pompeiuksella oli Espanjassa edessänsä vaikein tehtävä, mitä minun tietääkseni roomalaisen sotapäällikön suoritettavana on ollut; sillä suurenmoisen nerokas Sertorius tunsi maassa jokaisen loukon ja salapolun ja rajoittui kokeneena miehenä suunnitelmallisesti sissisotaan, missä suurin kenttätaisteluin ei mitenkään voi suoriutua; Espanjan sissisodalle ei Napoleonkaan, kuten tunnettua, ole voinut mitään. Kuten Wellington Napoleonia vastaan, siten Sertorius Pompeiusta vastaan piti puolensa, jos kohta hän tunsi olevansa kovassa ahdingossa. Pompeiuksen kassa on lopulta tyhjä;[48] hän vaatii raha-avustusta Roomasta.
Mutta Italia itse oli sillä aikaa mitä suurimmassa hädässä. Yhteiskunnallinen kapina raateli maata uudestaan, mutta vallan toisella tavalla kuin tähän saakka. Orjat, maaseudun elinkautisorjat, jotka vuosisatojen ajan olivat suorittaneet sivistyksen raakatyön Italiassa, mursivat kahleensa. Siihen heillä ei varmaan olisi ollut rohkeutta ryhtyä omin voimin; pikemminkin sen miekkailijat alkoivat, jotka vuonna 73 Capuassa miekkailukasarmeistansa murtautuivat. Tässä joukossa meidän on ajateltava enimmältä osalta olleen sotavangeiksi otettuja muukalaisia, joita harjoitettiin gladiaattoreiksi, jotta kansalla Roomassa olisi torilla veriset miekkailunäytäntönsä. Aluksi oli vain ryövärijoukkue, joka oli asestettu keittiöpuukoilla ja paistinvartailla. Johtajana oli Spartacus, syntyperältään thrakialainen, ominaisuuksiltaan erinomainen nuori mies. Vesuviuksen luo he asettuivat asemiin. Mutta pian virtasi lisäksi orjia maanviljelystöistä, myöskin paimenia; he hankkivat väkivallalla aseita, ja jo oli sotajoukossa 70,000 miestä, jotka ryöstäen kävivät kaupunkien kimppuun ja löivät perinpohjin Rooman konsulin toisensa jälkeen. Pohjoiseen he tunkeutuivat aina Milanoon saakka ja lähestyivät nyt, 120,000 miehen voimaisina, Roomaa. Silloin, vuonna 72, praetori Licinius Crassus, eräs nouseva suuruus, kahdeksalla legioonalla pakoitti Spartacuksen vetäytymään takaisin etelään. Senjälkeen Spartacus ei voinut enää laumojansa hallita. Ne hajaantuivat parviin, ja ratkaiseva taistelu seurasi Etelä-Calabriassa, jossa heti 60,000 orjaa sai surmansa. Anteeksiantoa ei tunnettu. Maantien varsille pystytettiin 6,000 ristiä; niihin Crassus ristiinnaulitsi vangiksi saadut. Aivan kuin viertotien reunuspuiksi. Crassus oli pääkaupungin suurimpia orjakauppiaita ja hän tunsi asiaa kohtaan henkilökohtaista mielenkiintoa.
Sillävälin oli Espanjassa, vuonna 72, Sertorius murhattu; murhaaja Perperna komensi nyt Sertoriuksen sotajoukkoa. Heti voitti Pompeius ratkaisevia voittoja ja kukisti nopeasti koko Espanja maakunnan.
Silloin hän sai saaliikseen myöskin vihollisen arkiston ja löysi koko joukon kirjeitä roomalaisille herroille, jotka salaisesti olivat vihollisen, Sertoriuksen kanssa olleet kirjeenvaihdossa. Pompeiuksen suurin teko oli, että hän nuo kirjeet silloin heti kaikki tuhosi; lukemattomia miehiä hän olisi niillä voinut saattaa ikäviin selkkauksiin ja kiertää nuoran heidän kaulaansa. Mutta hän ei ollut poliittisten juonien mies; hänen suoralle ja pohjaltaan rauhalliselle luonteelleen olivat sellaiset vehkeet vastenmielisiä. Ennen kaikkea on selvää, että jo silloin hän ei suinkaan pitänyt senaatinpuoluetta ja itseänsä yhtenä ja samana; muussa tapauksessa hänen olisi täytynyt käyttää noita kirjeitä. Niiden hävittäminen oli ensimäinen askel, jonka hän otti kansanpuolueen hyväksi. Brutus ja Sertorius olivat kuolleet, ei ketään etevää sotilasta ollut tällä puolueella enää käytettävänä; ei ihme, että se nyt Pompeiukselle lahjoitti suosionsa.
Korkealle Pyreneille hän pystytti voitonmerkin; kun hän sitten Italiaan kulki, tuli häntä vastaan 5,000-miehinen orjaparvi; ne olivat jätteet Spartacuksen suuresta armeijasta; Pompeius teurasti heidät sivumennen ja kehuskeli nyt avoimesti, että hän oli lopettanut vielä orjasodankin. Maineen tavoittelu kehittyy hänessä heikkoudeksi; on aivan kuin hän olisi vielä poikaiässä. Omassa ammatissaan hän ei tahtonut rinnallansa tietää kenenkään muun menestyksestä, varsinkaan ei sellaisen tyhjäntoimittajan kuin Crassuksen.
Hän oli nyt 35 vuoden vanha ja pyrki konsuliksi, vaikkei aikaisemmin ollut hoitanut muita siviilivirkoja. Hän horjutti sillä Sullan virkajärjestystä. Se oli hänelle yhdentekevää. Miksi ei hänestä lähes kaksikymmenvuotisten sotaisten menestysten jälkeen tulisi konsulia kuten Gaius Mariuksesta? Senaatti kieltäytyi. Mutta Pompeius seisoi uhkaavana sotajoukkoineen kaupungin edessä, ja aljettiin pelätä, että hän tahtoi tulla kuninkaaksi. Niin myönnettiin hänelle sitten kumminkin konsulivirka ja triumfikulku, jota hän vaati. Kuvaavaa on, että hän, perehtyäkseen pian asioihin, kirjoitutti itsellensä kuuluisalla oppineella Varrolla muistiin konsulin velvollisuudet; olihan hän jo sotatoimissa suureksi tullut ja tunsi roomalaista valtio-oikeutta ainoastaan matkan päästä.
Tämän käänteen jälkeen Pompeius asettui nyt julkisesti kansanpuolueen puolelle, ja se oli luonnollista. Sulla oli kansantribuunit ja kansankokouksen hallitusmuodollansa kytkenyt kapulaan; Pompeius ehdoittaa nyt ja vie perille, että niille annetaan takaisin vanhat valtio-oikeudelliset valtuutensa, mitkä niillä Gracchusten aikaan oli ollut. Myöskin saivat ritarit jälleen jäsenyyden vannoitetuissa tuomioistuimissa. Tosin Pompeius ei pohjaltaan vähääkään välittänyt Rooman huikentelevaisesta rahvaasta; sellaisenaan demagogien surkea, ahdas katupolitiikka ei vähimmässäkään määrin herättänyt hänen harrastustansa. Mutta hän tarvitsi kansan omiin tarkoituksiinsa. Nyt se jälleen oli määräysvaltainen ja voi äänestää hänelle jokaisen uuden ylipäällikkyyden, minkä hän halusi. Hän tahtoi olla sotapäällikkö, Rooman miekka, kuten kerran Marius. Sota oli hänen ainoa intohimonsa.
Ja kansa oli ihastuksissaan häneen. Täytyy muistaa, miten elämä Etelässä eletään avoimilla paikoilla; jos mitä tapahtuu, kaikki on täynnä ihmisiä, myöskin katot ja ulkoparvekkeet. Forumilla istuivat eräänä päivänä molemmat censorit virkapuvussaan; ne olivat ne korkeat valtionvirkamiehet, jotka muun muassa pitivät kansalaisluetteloa. Tapana oli, että joka vuosi palveluksensa suorittaneet ritarit eli ratsumiehet ratsuinensa astuivat näiden censorien eteen ja ilmoittivat heille, kuinka kauan ja kenenkä alaisina he olivat palvelleet, saadakseen sitten päästön. Haltioihinsa joutui nyt kansa, kun tuolla Pompeiuskin lähestyi loistavassa sotapäällikönpuvussa keskellä tavallisten ritarimiesten joukkoa ja velvollisuuden mukaisesti käsin talutti hevostansa. Censorit tunsivat kiusallista neuvottomuutta. Syntyi suuri hiljaisuus laajalla Velian ja Capitoliumin välisellä aukealla, kun toinen censori lopuksi korotti äänensä: "Minun on kysyttävä sinulta, kansalainen Pompeius, oletko sinä, sittenkuin olet ollut asevelvollinen, ollut mukana kaikilla sotaretkillä?" "Olen", Pompeius vastasi kuuluvalla äänellä, "ja kaikilla omassa johdossani." Suosionpauhua läheltä ja kaukaa. Censorit yhtyvät riemuun, nousevat istuimiltaan ja saattavat Pompeiusta persoonallisesti kotiin; koko kansa kintereillä.
Roomalaisia katukohtauksia: silmänräpäyskuva! Ne olivat huolettoman riemun ja sekoittamattoman suosion päiviä, jollaisia Rooma harvoin oli nähnyt. Licinius Crassus oli Pompeiuksen kateellinen konsulitoveri. Tässä Crassuksessa näemme aivan toisen lajin roomalaisuutta; hän on ensimäinen pankkiirinäyte, jonka tapaamme. Kun vanhalla ajalla ei ollut valtion perustamia pankkeja, valtakunnan pankkeja, niin on luonnollista, että oli Rotschildeja ja Vanderbilteja, jotka saivat käsiinsä rahakeskukset. Mistä Crassuksella oli miljaardinsa! Hän oli hurskaana sullalaisena rikastunut Sullan toimeenpanemasta surmattujen omaisuuden takavarikoimisesta ja keinotteli sitten hyvällä menestyksellä maatiloilla. Lisäksi hän möi arvokkaita orjia, jotka olivat rakennusteknikolta, insinöörejä, ja kehitti itse eräässä koulussa nuoria teknikoita, joita hän sitten vuokrasta lainasi. Sitten hän perusti palokunnan, sillä Rooman monet puurakennukset aiheuttivat lukemattomia tulipaloja; hän järjesti orjistansa palokuntamiehistön, rakensi ilmoitusasemia, ja jos hän nyt jossakin sammututti, hän aina samalla lähetti palopaikalle edustajansa, joka osti kartanonpaikan alhaisimpaan hintaan. Niin hänestä tuli suurin talonomistaja, joka vuokrasi asunnoita ja harjoitti tonttimaiden kaupustelua. Mutta hänen pankkiliikkeessänsä istui kokonainen sotajoukko kirjanpitäjiä ja kirjureita, ja hän antoi lainaksi äärettömiä summia. Hän tiesi, kenelle. Sillä hän tunsi ihmisensä näkemältä. Iulius Caesar eli vain velalla, mutta Crassus antoi hänelle rajattoman luoton. Kaikella tällä oli tietysti suurenmoinen mittakaavansa, mutta valtiomiehelle se kumminkin on liian pikkumaista, kaupustelijamaista. Tosiasiallisesti tämä rahaihminen kumartui Pompeiuksen edessä, ja se tapa, jolla hän kaikesta karsaudesta huolimatta hänen johtoonsa alistuu, osoittaa meille selvimmin, mikä mahti Pompeiuksen esiintymisellä silloin oli.
Mutta vaikeata oli Pompeiuksen vain yksityisenä ihmisenä Roomassa elää. Suuri soturi kadotti siellä sädekehänsä kansalaisena kansalaisten joukossa: hän tasoittui ympäristönsä tasalle. Senvuoksi hän harvoin meni kävelylle ja näyttäytyi aina vain suuren seurueen saattamana. Hänestä ei ollut myöskään väittelyyn eikä poliittiseen keskusteluun. Pitikö Mariuksen kohtalon toistua hänessä?
Mutta jo valtio tarvitsi taas sotapäällikköä, ja uusi päämäärä viittoi Pompeiukselle. Melkein vielä kauheampaa kuin Spartacuksen orjasota oli merirosvojen mellastus ulkona merellä. Niin suuria vammoja laiska Sulla oli hallintoonsa jättänyt.
Merirosvous on melkein yhtä vanha kuin itse merenkulku, ja merirosvot kuuluivat niin ehdottomasti Välimerelle kuin haikalat. Heidän asemapaikkanansa oli varsinkin jyrkkä, kalliorikas Vähän Aasian etelärannikko, se rannikkopala, jonka nimi on Kilikia. Juuri niistä ajoista lähtien, jolloin Sulla taisteli kuningas Mithridatesta vastaan, he olivat mitä julkeimmalla tavalla laajentaneet toimintaansa ja järjestäytyneet suurvallaksi. He eivät käyneet yksinomaan kauppalaivastojen kimppuun, vaan myöskin itsensä satamakaupunkienkin, purjehtivat väkivalloin satamaan ja ottivat pakkoveroa. Tästä kärsi lähinnä Kreikka lukuisine saarineen ja kauniine, kunnianarvoisine kaupunkeineen, yksin ikipyhät temppelialueet Epidauroksessa, Samoksessa, Samothraksessa j.n.e. joutuivat ryöstetyiksi. Aivan lähelle Atheenaa merirosvot tulivat; niin, nyt he hyökkäsivät Napolin lahteenkin, rikkaiden roomalaisten Eldoradoon, ja tulivat aina Tiberin suulle, tunkeutuivat julkisesti Rooman satamaan, Ostiaan, ja tuhosivat siellä kolmisoutulaivat. Erittäin halusta siepattiin ylhäisiä roomalaisia vangiksi; se tuotti mahtavat lunnaat. Ja herrat ryövärit itse esiintyivät tällöin ruhtinaallisesti; kultaiset raakapuut välkkyivät kokassa, ja aironlavat olivat hopealla silatut. Hienoa ammattia, ylhäisten seikkailijain korkea koulu; parhaimpien perheiden jäseniä liittyi merirosvoihin.
Vastuussa näistä kuulumattomista oloista olivat roomalaiset. Sillä roomalaisillehan maailma kuului; suojattomain maakuntain viha kääntyi Roomaa vastaan, joka niin perin heikosti huolehti merien valvontaa. Mutta nyt asia kävi kärkeväksi. Sillä itse Roomaan jäivät viljalähetykset saapumatta. Merirosvot kaappasivat kokonaisia viljalaivastoja, jotka olivat tulossa Afrikasta ja Sisiliasta. Maailman pääkaupunki oli saarrettuna; Rooman koskaan täyttymättömän kaupunkirahvaan majesteettia uhkasi nälänhätä.
Pompeius vaati mitä laajimpia valtuuksia ja apuneuvoja. Hän osoittautui tällöin erinomaiseksi järjestäjäksi. Mutta hän antoi toisten puhua puolestansa; hän tunsi arkuutta astua väkijoukon eteen, joka hänelle oli vierasta ainesta. Sillä jokainen muu roomalainen tuli aikaisin ja alinomaan, yksin jo vaalitilaisuuksissa, kosketuksiin kansankokouskoneiston kanssa. Mutta Pompeius ei ollut koskaan ollut quaestorina tai aediliksenä; hän oli täydellisesti säästynyt tavallisilta viranhakijain kumarruskuluilta, ja hän ei voinut nyt saada itseänsä astumaan rukouksin qviritien eteen, joiden oikut olivat laskemattomat ja joita hän ei osannut ohjailla. Mieluummin kätki hän toiveensa. Tribuuni Gabinius ehdoitti hänelle rajatonta valtaa koko merellä, mutta myöskin kaikkialla maalla kymmenen peninkulmaa (400 stadiumia) rannikosta sisämaahan päin; valtiorahaston vapaata käyttöä; 200 laivaa j.n.e. Senaattorit eivät käsittäneet aseman vakavuutta, tekivät vastarintaa ja pelkäsivät taaskin, että Pompeius nousisi kuninkaaksi. Silloin puhkesi kansanmeteli curian edustalla, ja Pompeius ajatti nyt päätökseen, että hän saikin 500 laivaa, 24 legaattia, 120,000 jalkamiestä, 5,000 ratsumiestä: kaiketi suurin voima, mitä Rooma koskaan on liikkeelle pannut.
Näitä korkealle tavoittavia vaatimuksia on moitittu, niille naurettu, mutta syyttä. Pompeius tiesi, kuten Moltke ja jokainen hyvä sotilas, että saavuttaakseen pysyvän voiton täytyy ensiksi hankkia itselleen lukumääräylivoima, ja hän on aina sen mukaan toiminut. Sillä nopea voitto, joka vihollisen nutistamisella temmataan, on valtiolle ja sen kansalaisille tavaton ajan, rahan ja ihmiselämän säästö. Pitkien sotien kurjuus on tulos riittämättömistä toimenpiteistä. Ja tapahtumat osoittivat pian hänen olleen oikeassa; sillä tuskin oli hänen suuriin vaatimuksiinsa suostuttu, niin heti jo markkinat ja pörssi rauhoittuivat ja mielettömän korkeiksi keinotellut hinnat laskeutuivat. Turvallisuus palautui jo ennen taistelun alkua.
Pompeius jakoi koko Välimeren kuuteentoista piiriin: kunkin piirin rannikoilla ajoi saalista yksi legaateista; mutta itse hän risteili avoimella merellä ja pyydysteli liikkeelle peloitettuja merirosvoja. Tässä hän esiintyi siis merimiehenä. Oli omituinen sattuma, että Pompeius asui Roomassa Esquilinuksella erään kadun varrella, jonka nimi oli Carinae; mutta carinae merkitsee "laivan emäpuu". Nyt hän oli meren ruhtinas, ja hän oli nytkin Carinaella kotonansa!
Neljässäkymmenessä päivässä oli läntinen Välimeri puhdistettu; sitten siirtyi ajojahti Vähään Aasiaan, ja suuri meritaistelu syntyi; sitten pakenivat merirosvot ryövärilinnoihinsa rannikkovuoristoon. Lukemattomia linnakkeita, luoksepääsemättömiä kuin korppikotkan pesät, Pompeius pakoitti antautumaan. Se oli mielenkiintoinen sota, ja sen suorittaminen onnistui sitäkin nopeammin, kun Pompeius ei vangitulta pahantekijöitä miekalla surmannut eikä ristiinnaulinnut, kuten tähän asti oli ankarana tapana ollut, vaan takasi niille, jotka hänelle antautuivat, vapauden ja elämän ja asetti heidät asumaan jonnekin sisämaahan. Vanhalla ajalla ei ollut ollenkaan tavatonta siirtää kokonaisia väestöjä toiseen paikkaan. Pompeius perusti siten Kilikiaan "Pompeiuksenkaupungin" Pompeiopoliksen ja asetti sinne 20,000 merirosvoa asumaan.[49] Kun tämä voittajan lempeys tuli tunnetuksi, antautuivat kaikki, jotka vielä olivat uhmailleet. Oli vuosi 67.
Myöskin Kreetan saari oli oikea merirosvopesä; siellä oli päällikkönä jo edellisestä vuodesta saakka eräs Caecilius Metellus, joka näiden taistelujen muistoksi käytti Creticus nimeä. Tämän jäykän miehen kanssa Pompeius joutui likeisiin toimivaltaa koskeviin ristiriitoihin; hän lähetti suorastaan joukkojaan tätä vastaan, niin että roomalaisia seisoi toisiansa vastassa. Tämä herätti suurta huomiota, ja pelko kasvoi, että Pompeius tulisi tyrannina palaamaan Roomaan kuten Sulla.
Mutta Kreikka hengitti helpommin, ja Roomassakin kansa riemuitsi. Kolmessa kuukaudessa oli kaikki suoritettu, 1,300 kaapparilaivaa saatu saaliiksi, kauppa ja liike kukoisti jälleen. Jokainen kansalainen tunsi sen omassa taskussaan. Vallitsi riemuitseva, mieliala, ja nyt esiintyi Cicerokin, suuri puhuja, Pompeiuksen puolesta. Kansa päätti antaa hänelle ylipäällikkyyden vielä kuningas Mithridatestakin vastaan, Mithridatesta, jota Luculluksen voitot tosin olivat heikontaneet, mutta joka kumminkin yhä oli pystyssä, niin, jälleen kävi hyökkäämään, 22 viime vuotena Rooman sitkein vastustaja.
Siis viipymättä syvemmälle Vähään Aasiaan, itään. Siellä taisteltiin nyt kaukaisen Eufratin rannalla satumainen taistelu öiseen aikaan kuunvalossa; tällöin täytyy muistaa kuun valovoima eteläisissä maissa. Ylpeä Armenian kuningas, Tigranes, notkahtaa heti maahan ja lankeaa Pompeiuksen jalkain juureen, joka hänet lempeästi nostaa ylös. Koko Mithridateen haaremi saadaan tällä kertaa saaliiksi; mutta voittaja säästää kauniita naisia ja lähettää heidät kohteliaasti jokaisen takaisin vanhempainsa luo. Mutta Mithridates itse on sillävälin paennut Etelä-Venäjälle, Bosporaniaan, Krimille, jossa hänen poikansa Pharnakes mellastaa: hänen mukanansa hänen jalkavaimonsa Hypsikrate, amatsooni, joka mieheksi pukeutuneena, miehennimisenä kulkee, ratsastaa ja taistelee.
Pompeius olisi liiankin mielellään ajanut Mithridatesta takaa; mutta Kaukasoksen salpa oli ylitsepääsemätön; ei ainoakaan sotajoukko vanhalla ajalla ole sitä vallannut. Hän taisteli siis yhden talven ja yhden, kesän Kaukasoksen etelärinteellä, suorittaen seikkailukkaita marsseja halki tuntemattomien arojen ja karjateiden, Kyros joen varsilla Georgian maassa Mithridateen liittolaisten, urhoollisten luonnonkansain, albanien ja iberien kanssa, lähellä Kaspian merta, jonne mihinkään ei vielä koskaan kreikkalais-roomalainen sotajoukko ollut tunkeutunut. Ne olivat mitä mielenkiintoisimpia sotilaskävelyretkiä. Itse hän siellä eräässä taistelussa omin käsin surmaa erään kuninkaanpojan. Vieläpä amatsoonitkin ilmestyvät siellä hänen vastustajattariksensa. Tuloksellisempaa oli, että hän sitten kääntyi Syyriaan ja omin valtuutuksin otti Syyrian Rooman haltuun; s.o. sotaoikeuden mukaisesti hän otti tämän maan Tigraneelta, joka oli hänelle antautunut.
Kokosiko Mithridates sillävälin jälleen voimia? Pompeius oli aivan sanomia vailla ja piti hovia Damaskoksessa näytellen riidanratkaisijaa taistelevien pienempien mahtajain välillä; sitten hän alkoi vielä retken Arabiaan — kun äkkiä kaukaa pohjoisesta sanoma saapui, että Mithridates oli kuollut. Kuten nykyisinkin vielä Intiassa kirjeenkuljettajat, jotka juoksevat halki maan, kantavat kädessänsä keihästä, että heidän tieltänsä väistyttäisiin,[50] niin silloinkin; mutta sanantuojilla oli keihäänsä juhlallisesti laakerilla seppelöityinä. Pompeius oli juuri ratsastusharjoituksissa kenttäleirin edustalla; silloin hänen sotamiehensä pakoittivat hänet laskeutumaan hevosen seljästä ja lukemaan julki sanoman; satuloita he kokosivat kokonaisen vuoren; sen päälle piti Pompeiuksen kiivetä: Pharnakes, Mithridateen poika, oli saattanut oman, melkein kahdeksankymmenen vuotiaan isänsä tekemään itsemurhan ja antautui omasta puolestansa roomalaisten vasalliksi. Näin on tapahtunut vuonna 64.
Mutta Pompeius ei suonut itsellensä nytkään lepoa. Hän valtasi sivumennen vielä Palestiinankin, Juudean; eräänä sabattina Pompeius otti Jerusalemin temppelivuoren rynnäköllä ja astui itse Jehovan temppelin kaikkeinpyhimpään. Mutta, kuten hänen ystävänsä Cicero vakuuttaa, siellä pyhätössä hän ei satuttanut kättänsä mihinkään temppelin omaisuuteen. Kaupunkia ei hävitetty, mutta Judeasta tuli Rooman vasalli (vuonna 63).
Nyt oli vielä Aasian hallinto järjestettävä; Roomalla oli tästälähin neljä aasialaista provinssia. Painoa on pantava sille, että järjestely, johon Pompeius siellä ryhtyi, oli oikean ihmisyyden säätämää ja on koitunut kauttaaltaan kukistetuille kansoille eduksi. Sitten hän palkitsi sotajoukkoansa täysin käsin (jaettavaksi joutui 16,000 talenttia = 96 miljoonaa drakhmaa) ja vietti aurinkoisia päiviä vielä melkoisen ajan kauneilla kreikkalaisilla saarilla Lesboksessa ja Rhodoksessa, missä häntä asianmukaisesti juhlittiin ja hän tuhlaillen antoi lahjoja oppineille ja filosofeille (niin myöskin Atheenassa). Äkkiä hän on sotajoukkoineen ja laivastoineen Brindisissä, Italian maaperällä, ja Rooma sisintä sydäntänsä myöten säikähdyksissään. Kaupunki oli suojaton. Jos Pompeius marssi Roomaa vastaan, hän oli maailman kuningas. Ei kukaan olisi voinut sitä estää, ei Iulius Caesarkaan. Rikas Crassus pakeni mielenosoituksellisesti perheineen kaupungista. Elettiin vuotta 61. Mutta Pompeius piti vain puheen sotajoukolleen ja päästi sen hajalle ja ilmestyi Roomaan pelkkänä yksityismiehenä, kuin hän olisi tehnyt vain jonkin matkan. Kaikki olivat jäykkinä ihmetyksestä.
Tämä menettely tarjoaa, voitaisiin sanoa, viattomassa suurenmoisuudessaan avaimen mielien ymmärtämiseen. Pompeius ei, aivan kuin Marius, ole koskaan ajatellut yksinvaltaa. Hän oli, kuten Marius, vain sotilas. Hänen sotilaallinen tehtävänsä oli täytetty: jahtihaukka toi saaliinsa ja asettui levolle. Pompeius oli nyt 45 vuoden vanha, ja lähes kolmekymmentä vuotta hän oli koditonna melkein keskeymättä ollut sotatantereella. Minä en tiedä ketään roomalaista, joka on saman suorittanut: jo fyysillisessä suhteessa se oli kuulumatonta. Hän tahtoi nyt vihdoin saada lepoa, hän ikävöi saada vihdoinkin viettää rauhallista perhe-elämää; hän tahtoi elämänsä niin mukavaksi kuin muutkin veteraanit. Jo silloin kuin hän sai ylipäällikkyyden Mithridatesta vastaan, hän rypistää kulmakarvojansa, lyö kädellä reiteensä ja sanoo: "Ah, nuo ainaiset sotaretket. Olisinpa vailla mainetta! Minä ikävöin saada elää yhdessä vaimoni kanssa".[51] On tärkeätä, että nämä sanat meille kerrotaan. Sellaiset mielialat olivat liiankin käsitettävissä. Ne ovat psykologisesti luonnostaan lankeavia. "Ei mikään kuluta voimakkaimmankaan miehen elinvoimaa nopeammin kuin alituinen sota", sanoo eräs nykyaikainen historioitsija puhuessaan Napoleonin kenraaleista Neystä ja Macdonaldista, joilla kymmen- kaksikymmenvuotisen kenttäpalveluksen jälkeen ei enää ollut lainkaan voimain joustavuutta. Miten olisi Pompeiuksen laita toisin?
Hänen triumfikulkueensa oli kuulumattoman loistava: kuvaamaton sensatsioni; ulkomaisia vankeja ja kalleuksia, joukossa suuren Mithridateen viisi poikaa ja kaksi tytärtä; suuria maalauksia, jotka esittivät yöllistä pakoa, vastustajan itsemurhaa j.n.e.; ennen kaikkea juutalaiskuningas Aristobulos, joka kulki Pompeiuksen triumfivaunujen perässä Tigraneen, armeenialaisen kuninkaanpojan, rinnalla. Miljaardeja rahaa hän toi valtiokassaan. Raha tuli jälleen huokeaksi Roomassa, koko rahatalous joutui vuosikymmeniksi toiselle pohjalle.
Pompeius näki mielellään, että häntä kunnioitettiin, niin koruttomasti kuin hän persoonallisesti esiintyikin. Hän tahtoi kunniaa, aina ja aina, mutta hän ei tahtonut valtaa. Tämä ero on pidettävä mielessä. Hän ei halunnut siviilivirkaan kuuluvaa virkavaltaa, joka asettaisi hänelle vaivalloisia velvollisuuksia. Hän tahtoi joka tapauksessa päästä lepoon. Mutta hän ei sitä saanut. Hän oli jo tullut liian mahtavaksi; henkilöön sellaiseen, kuin hän oli, täytyi kaupungissa heti kaiken kohdistua. Ja niin alkoi nyt hänen elämänsä jyrkkä alamäki, miehen tragedia, jota onni tähän asti oli kuin käsillänsä kantanut.
Kun hän vaati Aasiassa toimeenpanemiensa järjestelyiden vahvistamista ja maapaikkain antamista veteraaneilleen (tämä oli hänen kunniavelvollisuutensa ja yhteiskuntapoliittinen välttämättömyys), teki senaatti itsepintaista vastarintaa. Jos Pompeius olisi Sullan esimerkkiä seuraten, kuten hän olisi voinut tehdä, kohoutunut diktaattoriksi, niin hän olisi myöskin kuten Sulla omavaltaisesti voinut huolehtia sotilaistaan. Nyt hän näki joutuneensa puolueiden oikkujen ja suosion varaan ja hänen täytyi sekaantua pieniin, viheliäisiin juonitteluihin, noihin iänikuisiin taisteluihin kansan ja senaatin välillä. Sellaiseen hän ei ollut luotu; siihen hän oli liian jäykkä ja vailla joustavuutta. Hänhän ei ollut vielä koskaan pyydellen kansan edessä seisonut; hän on kai ainoa roomalainen, joka ei koskaan vaaleissa ole pikkuporvarien käteen lahjomisrahoja pistänyt. Mutta nyt hän tarvitsi kansanpuoluetta senaattia vastaan.
Silloin liittyi häneen Iulius Caesar.
Caesar oli tähän saakka elellyt vailla päämäärää ja vailla toiveita kohota mihinkään valta-asemaan. Nyt vasta, nyt, kun kotiinpalaava sotapäällikkö ratkaisevalla hetkellä luopuu hallitsevasta osastansa, jota Caesar silloin ei koskaan olisi voinut häneltä kiistää, selvenee hänelle äkkiä hänen oma tulevaisuutensa, ja hänen suunnitelmansa on pian tehty. Hän on vain kuusi vuotta nuorempi Pompeiusta, on tottunein puoluetaistelija ja politikko ja kansanpuolueen pääjohtaja; hän astuu siis nyt voimakkaasti puolustamaan kaikkea, mitä Pompeius vaatii ja vetää tämän, samalla kuin hän omat vastavaatimuksensa esittää, kokonaan omiin suunnitelmiinsa. Pompeius alkaa nyt kuitenkin, vastoin tahtoansa, aseista riisuttuna sotilaana, näytellä suurta valtiollista osaa. Caesar on vuoden 60 kuuluisan triumviraatin alkuunpanija; s.o. Caesar ja Pompeius liittoutuvat ja vetävät kolmanneksi mukaansa Crassuksen, Rooman raharuhtinaan. Tässä on Pompeius antajana; sillä hänellä yksin on valta.[52] Mutta hän antoi tässä kaupassa paljoa enemmän kuin sai. Hänessä ei ollut kateutta eikä vilppiä. Jos hän itse olisi vakavasti halunnut ylipäällikkyyttä Galliassa, minkä nyt Caesar sai, kansan epäilemättä olisi täytynyt äänestää se hänelle annettavaksi. Mutta hän ei pannut siihen mitään arvoa; hän halusi toistaiseksi olla levossa. Sillä aikaa kuin Caesar nyt kahdeksaksi vuodeksi Roomasta katoaa Ranskaa eli Galliaa valloittamaan, Pompeiuksella on pääkaupungissa vaikea asema. Hänhän eli siellä vain yksityismiehenä, vailla mitään virka-asemaa. Kaupunkipoliisia ei ollut; henkivartiostoa hän, kuten Sulla, ei voinut itsellänsä pitää, vielä vähemmän koota joukkoja Roomaan, tai hän olisi esiintynyt diktaattorina. Pompeiuksen täytyi siis sallia rosvoamisen kaduilla rehoittaa, sietää Clodiusten iljettävää metelöimistä. Ne asiat, mistä siellä riideltiin, olivatkin aivan mielenkiintoisuutta vailla. Hän eli nyt vihdoinkin, kolmenkymmenen rauhattoman vuoden perästä, hiljaista ja kaunista perhe-elämää; sillä hän oli nainut Caesarin suloisen tyttären, 23-vuotiaan Iulian, ja hän rakasti häntä: Senvuoksi hän myöskin tunsi Iulius Caesaria kohtaan vilpitöntä, kateetonta ystävyyttä; hän ihaili häntä ja seurasi mielellään hänen neuvojansa, niin epämukavia kuin ne hänelle usein olivatkin.
Kreikkalainen kasvatus, jonka hän poikasena oli saanut, vaikutti hänessä koko elämäniän. Siitä hänen kotoisen elämänsä, hänen esiintymisensä koruttomuus, ylevyys. Sopivalla arvokkuudella hän otti vastaan kohteliaisuuden osoituksia, ja rakastettava oli tapa, millä hän apuansa antoi; kaunis oli hänen suhteensa nuoreen Lenaios orjaan, joka sivistyksen halusta pakenee Atheenaan; kun hän palaa takaisin, Pompeius ei häntä rankaise, vaan lahjoittaa hänelle vapauden ja pitää hänet luonansa kotioppineena kuolemaansa saakka. Hyväntahtoisella pitkämielisyydellä hän katseli Demetriosta, vapautettuansa, joka Roomassa pöyhkeili, eli nousukasmaisen komeasti ja esiintyi paljoa loistavammin kuin patronuksensa. Hän kammoksui kaiken elinikänsä tarpeetonta verenvuodatusta; hän inhosi sullamaisia raakuuksia. Kreikkalainen ihmisyys oli hänessä täysin luontaista.
Marskentän, laajan, avoimen harjoituskentän Rooman edustalla Pompeius avasi rakennusalaksi sijoittamalla sinne valtavan teatterin, Rooman ensimäisen kivisen teatterin, jossa vain kreikaksi näyteltiin ja jossa sanotaan olleen tilaa 40,000 ihmiselle. Siihen oli yhdistetty uhkeita kävelyhalleja ja huvittelusaleja. Pompeius on rakennuttajana ikuistanut itsensä Roomassa paljoa ihanammin kuin Iulius Caesar. Vuonna 52 teatteri vihittiin ruhtinaallisin näytöksin; mutta Pompeius ei toimeenpannut, se on huomattavaa, gladiaattorinäytäntöjä, ei ihmisteurastuksia, vaan leijonametsästyksen, jota varten hän tuotatti 500 leijonaa Afrikasta.
Sillävälin olivat olot Roomassa tulleet sietämättömiksi. Lukemattomissa katupolitiikkakysymyksissä kysytään Pompeiuksen painavaa mielipidettä; mutta usein hän lausuu ajatuksensa vitkastellen, pidättyen, epäselvästi, jopa välistä kaksimielisestikin, ja niin kuohahtavaluonteisen ihmisen kuin Ciceron saa tämä usein pois suunniltaan. Kansalaisoikeutta, valtio-oikeutta, puolueen valintaa koskevissa asioissa Pompeius ei näet tuntenut itseänsä kyllin varmaksi, ja niillä ei hänen mielestänsä usein ollut merkitystäkään. Niin, olisipa hänellä ollut sotaväkeä käsillä, silloin hän olisi vallan toisin ottanut osaa keskusteluun. Eräänä päivänä tapahtui, että hän itse eräässä metelissä joutuu väkijoukkoon ja verta räiskyy hänen päällensä. Hän kiiruhtaa kotiin vaihtamaan pukua; silloin Iulia näkee veren ja vaipuu tainnoksiin kauhusta. Heitä yhdisti toisiinsa syvä rakkaus. Iulia odotti juuri synnytystä ja kuoli. Hänen kuolemansa oli isku Pompeiukselle ja Roomalle.
Kuitenkaan Pompeius ei voi Roomasta ja kotielämästänsä tämänkään jälkeen erota, ja kun hän saa Espanjan hallintopiirikseen, hän antaa legaattiensa sitä hoitaa. Hallitusmuotohistorian kannalta tärkeäksi tuli vuosi 52: silloin yltyi anarkia kaduilla niin, että senaatti lopuksi suorastaan tekee Pompeiuksesta vallanpitäjän, yksinvaltiaan, ja nyt vihdoinkin Pompeius sotaväkeäkin kutsuu Roomaan. Silloin vallitsi siis parin kuukauden ajan Roomassa perustuslaillinen yksinvalta, Ciceron ihanteen mukaan: diktaattori (Pompeius), senaatti ja kansankokous, kolme yhteisvaikutuksessa toimivaa valtaa; ja kaikki kävi verrattain hyvin. Pompeius sai nyt myöskin luottamusta valtiomiehen tehtäväänsä, ja tulevaisuus näytti hänestä niin vähän uhkaavalta, että hän meni uusiin naimisiin. Stoalainen Cato pahaksui kovin hänen iloisia häitänsä. Mutta hän tarvitsi viihtymystä ympärillänsä. Hyvin nuoren ja oppineen naisen hän toi puolisona kotiinsa, Cornelian, joka ei ainoastaan soittanut taiteellisesti (soittoa harjoittavat roomattaret olivat silloin vielä aivan poikkeusilmiöitä), vaan harrasti vieläpä geometriaa, niin, filosofiaa. Syrjäiset sättivät: Cornelia oli liian turhantarkka ja jokseenkin sietämätön. Yhdentekevää! Niin voimakas oli vanhenevassa miehessä luonnonveto nuoruuteen ja sivistykseen: hän otti kotiinsa nuoren naisylioppilaan. Ja naisten silmissä hän oli yhä vielä rakastettava.
Mutta erimielisyydet Iulius Caesarin kanssa olivat jo alkaneet. Voittoisa Caesar asetti Galliasta Roomaan palaamisellensa ehtoja, mitkä senaatti hylkäsi, ja Pompeiuskin vastasi uhmaillen ja asettui senaatin kannalle. Mitenkään hän ei tahtonut uskoa, että Caesar, kiittämätön, ajaisi asiat täydelliseen välien katkeamiseen. Juuri silloin Pompeius oli sairaana Napolissa; kun hän parani, tuli kaikista Italian kaupungeista lähetystöjä häntä onnittelemaan. Koko Italia juhlii tervehdyshuutojen kaikuessa hänen kunniaksensa; triumfissa hän palaa takaisin Roomaan. Ne olivat viimeiset kauniit kunnianpäivät tämän rauhallisen valtiaan elämässä, valtiaan vasten tahtoansa.
Silloin Caesar, vuonna 49, joukkoineen Galliasta todellakin hyökkää esiin, yli Rubicon! Pompeius ei ole taisteluun ollenkaan valmistautunut ja on mitä tukalimmassa asemassa. Hän oli kepeästi kerskaillut: "Jos Caesar tulee, minä poljen jalallani legioonat maasta"; todiste siitä, miten vähän hän uskoi sodan mahdollisuuteen. Jonkun aikaa hän horjui, mitä olisi tehtävä. Sotilaallisissa kysymyksissä niin arvostelukyvytön ihminen kuin Cicero luulee, että hän on menettänyt järkensä, ja huutaa ja parkuu sitä, että Pompeius jättää Italian. Mutta Pompeius toimi oikein, ja hän tiesi nyt, mitä oli tehtävä. Laivaannousu onnistui. Hän siirsi sodan Balkanin niemelle, Epeirokseen, Thessaliaan.
Mahtava laivasto on hänen käytettävissään, mutta sotajoukossa, jonka hän uudesta muodostaa, on suurimmaksi osaksi juuri äsken värvättyjä, taisteluun kelpaamattomia nahkapoikia.[53] Espanjassa olevia legiooniansa hän ei tuota paikalle. Avointa kenttätaistelua on siis vältettävä, vastustaja kun joukkojen laatuun nähden on verrattomasti ylivoimainen. Pompeiuksen tarkoituksena on siihen sijaan laivastonsa avulla saartaa Caesar, kun tämä hänen perästänsä on rientänyt Balkanin niemimaalle, katkaista häneltä yhteys Italian kanssa ja siten lopuksi näännyttää hänet nälkään, ja suunnitelma olisi hänelle varmaan onnistunutkin. Laskelma oli hyvä. Mutta kovaonni tahtoi, että hänen päämajassansa tungeskeli parvi ylhäistä väkeä ja vanhoja herroja, satakunta paennutta senaattoria uhkeine kuormastoineen, taistelussa tyhjäntoimittajia. Nämä toitottivat alinomaan hänen korvaansa, että hänen oli heti iskettävä, niin pian kuin vihollinen vain näyttäytyisi. Pompeius oli viisaampi. Kaikissa tähänastisissa sodissaan hän oli vain omaa päätänsä seurannut, ja hän oli voittanut aina. Nyt hän, huumaantuneena pyytelemisestä ja meluamisesta ympärillänsä, seurasi ensimäistä kertaa vieraita neuvoja, ja niin tapahtui tuo kovaonninen taistelu Pharsaloksen luona, 9 p. elokuuta 48. Pharsaloksen luona ei lyöty Pompeiusta, vaan senaatti. Se moite jää häntä kumminkin ainaiseksi painamaan, että hän antoi tyhmäin saada tahtonsa toteutumaan. Tapahtui, mikä on itsestänsä ymmärrettävää, että pienempi, oivallisesti kouluutettu sotajoukko voittaa suuremman, joka on harjoittamaton.
Heti ensimäisen menetetyn ratsuväkikahakan jälkeen — siinä iskivät Caesarin gallialaiset ratsumiehet kasvot rikki ylhäisiltä roomalaisilta aatelisnuorukaisilta — Pompeius ymmärsi tilanteen, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hän jätti tuota pikaa taistelukentän, ja hänen vaikuttimensa ovat ilmeiset. Hänestä itsestänsä saisi tulla, mitä jumalat tahtoivat: tämän taistelun ei pitänyt joutua hänen laskuunsa. Sitä vaati häneltä hänen kunniantuntonsa ja hänen sotapäällikkömaineensa. Herrat, jotka olivat sen aikaansaaneet, saisivat nyt tappionkin maljan pohjaan tyhjentää. Hän tiesi ja lausui ajatuksensa julki: "Caesar on hyväntahtoinen ihminen; hän ei toimeenpane verilöylyä niiden kesken, jotka hänelle antautuvat".[54] Ja nytkin hän toimi tarkoinajatellun suunnitelman mukaisesti: Hänen asemansa oli melkoisesti huonontunut. Mutta, olkoonkin, että Caesar Balkanin niemimaalla oli voittajana, meri kuului vielä Pompeiukselle; hänellä oli vielä sotalaivansa, ja Caesarilla ei niitä ollut lainkaan. Hän voi siis nytkin vielä laivoillansa vastustajan täydellisesti saartaa ja hervaista ja siten pakoittaa kohtuulliseen sovintoon. Siten itse asiassa myöhemmin hänen poikansakin Sextus Pompeius meren kuninkaana esitti maavalloille ehtonsa.
Tämä oli suunnitelma. Mutta lähinnä piti paon onnistua. Se oli tuskallinen pako ja onnen käännös järkyttävä. Muutamain harvain saattamana kerran kaikkivaltias mies kiitää Thessalian rannikolle. Siellä hän pääsee pieneen kauppalaivaan. Kuljetaan kohti etelää. Kun joutuu päivällisaika (kenties siellä oli vain talonpoikaisleipää, liiseistä tai hirssistä valmistettua), hänen ylhäinen saattajansa Favonius, senaattorisäätyinen herra, kiiruhtaa riisumaan Pompeiukselta sandaaleja ja palvelee häntä ylipäänsä kuten herraansa, aina jalkojen pesuun saakka.
Pompeiuksen täytyi koettaa saavuttaa laivastonsa. Sitä varten oli tarpeen päästä ensiksikin maihin turvalliseen paikkaan. Hän etsi käsiinsä todellakin pari sotalaivaansa ja purjehti Egyptiin, joka silloin oli puolueetonta aluetta ja vielä itsenäinen kuningaskunta. Hänen puolisonsa Cornelia sekä kuusikymmentä senaattorisäätyistä miestä oli hänellä nyt seuraajinansa. Cornelian tuskaa ja valitusta kuvaillaan meille liikuttavasti kuin murhenäytelmässä.
Mutta ei tiedetty, minkämielinen Egyptin hovi olisi, ja maihinnousu Aleksandreiaan ei ollut vaaraton. Eunukki Potheinoksella oli Egyptin hallitus käsissään; sillä kuningas Ptolemaios oli vielä aivan nuori. Pompeius lähetti siis lähetystön pyytämään vastaanottoa. Potheinos suostui tähän pyyntöön, mutta todellisuudessa hän teki suunnitelman toimittaa Pompeiuksen pois maailmasta. "Ken on kuollut, hän ei pure enää", hän sanoi, ja hänestä näytti mukavammalta, että tulevaisuudessa oli tekemistä Caesarin kanssa yksin. Kaksi roomalaista vallanpitäjää oli hänelle liian paljo.
Noustakseen maihin Pompeiuksen täytyi jättää sotalaivansa ja puolisonsa; sillä vesi oli liian matalaa (niin sanottiin); hän astui pieneen kalastajavenheeseen. Hänen viimeiset sanansa Cornelialle olivat vapautta ja orjuutta käsitteleviä säkeitä eräästä Sophokleen murhenäytelmästä. Corneliahan oli oppinut sielu, ja Pompeius ilahdutti häntä mielellään jollakin sitaatilla. Ruuhessa oli kolme miestä, Potheinoksen käskyläisiä. Kun Pompeiusta soudettiin maihin, hiljaisuus herätti hänen huomiotansa ja se, ettei kukaan puhellut hänen kanssaan. Hän katseli kummastellen ympärilleen; hänestä tuntui kammottavalta. Hän koetti alkaa ystävällistä keskustelua, mutta puhuteltu nyökkäsi vain sanattomasti. Silloin hän otti esille sen puheen konseptin, jonka hän kreikaksi aikoi kuninkaalle pitää, ja luki sen vielä kerran läpi, kunnes venhe törmäsi rantaan. Kuninkaallisia hovivirkamiehiä, yleisöä odotteli häntä uteliaina. Vapautetun palvelijansa Philippoksen auttamana hän nousi penkiltä astuakseen rannalle. Silloin lävistettiin hänet takaapäin. Kaikki kolme miestä iskivät häneen. Hän verhosi päänsä ja huoahti vain. Hän oli edellisenä päivänä täyttänyt 59 vuotta. Cornelia, nuori vaimo, näki kaiken kaukaa laivastansa, ja hänen valitushuutonsa kaikui yli meren.
Suojatonna, uteliasten töllistelemänä, murhattu makasi rannalla. Hänen päänsä hakattiin irti: Palvelija Philippos etsi puita polttorovioksi, poltti ruumiin ja keräsi tuhkan. Kun Caesar sitten tuli Egyptiin, ojennettiin hänelle Pompeiuksen pää. Hän kääntyi kauhistuen pois; eunukki Potheinoksen hän mestautti. Pompeiuksen tuhka vietiin hänen albanolaismaatilallensa Rooman lähellä.
Maailma oli kauhistunut ja hämmästyksissään. Oli kuin auringonlasku. Sillä aurinkoon vanhat todella ovat Pompeiusta verranneet, hänen helppo voitonratansa kun kuljetti häntä auringonnoususta auringonlaskuun, Punaiselta ja Kaspian mereltä Atlantin valtamerelle.[55] Hän oli viimeinen suuria roomalaisia, joka miekassa löysi ilonsa ja eli vain sotaa ja voittoa varten, yksinvaltaa haluamatta. Jos hän siitä huolimatta välistä esiintyi maailmassa kuin kuninkaana, niin hän teki sen vain pakosta, olosuhteiden esille sysäämänä, epäröiden, niin, osaksi piinautuneena. Hänen ihmetyttävät strategiset menestyksensä, joita onni hänen osaksensa soi, olivat painollansa vetäneet hänet vastoin hänen tahtoansa kansalaismelskeitten ja suuren politiikan keskukseen. Mutta Pompeius oli liian paljon ihminen ollakseen se oikea, kovakätinen yksinvaltias, jota vanha aika tarvitsi.
Iulius Caesar on antanut kunnioittaa itseänsä jumalana; hän näki sen mielellään. Pompeius olisi varmaan myöskin voinut tämän kunnian saada; mutta hän on välttänyt sitä.[55] Tämäkin on kuvaavaa miesten väliselle erolle. Vasta hänen poikansa ovat Pompeiusta merenjumalana, Poseidon jumalana, kunnioittaneet ja sellaisena lyöttäneet hänen kuvansa rahoihinsa.
Nykyajan historiantutkimus on hänen luonteestansa suunnitelmallisesti etsinyt puutteita hänen voittajansa hyväksi ja pikkumaisesti häntä näykkinyt. Se on niiden asia, jotka suitsuttavat menestykselle. Halki koko vanhan ajan säteilee sitävastoin Pompeiuksen maine kirkkaampana kuin Caesarin ja melkein varjoa vailla. Ei Caesar, ainoastaan Pompeius on löytänyt sellaisen ylistäjäpuhujan kuin Ciceron; Voltacilius, Theophanes ovat hänen tekojansa kirkastaneet, Varrokin kirjoitti kolme kirjaa de Pompeio, ja Neron aikana syntyi Lucanuksen Pharsalia, missä runotaide verhoutuu kaihomielen huntuun haudan ääressä, jossa lepäsi tämä roomalainen, liian suuri näkemään Caesarien sortovallan aikaa.