CAESAR
Pompeius Magnuksen rinnalla seisoo historian kirjassa Gaius Iulius Caesar, valtion loistavan ensimäisen palvelijan rinnalla nerokas valtiasihminen, joka lopuksi on tehnyt valtion palvelijaksensa. Sillä hetkellä, jolloin Caesar voittaa Pompeiuksen, on yhtäkkiä Rooman keisariaika alkanut. "Keisarivalta", myöskin saksalainen "Kaisertum", johtui hänen nimestänsä. Sillä hänen nimensä lausuttiin "Kaisar". Hänen henkilönimestänsä tuli arvonimi. Sana "kuningas", rex, oli vastenmielinen; sillä ymmärrettiin näet tyrannia, Superbusta, jollaisena satu esittää hänet Tarquinius Superbuksessa; ja mitä taas tulee imperator (empereur) sanaan, niin se merkitsi ainoastaan ylintä päällikkyyttä sotajoukossapa tämä sana ei siis riittänyt yksinvaltiaan arvon täydelliseksi ilmaukseksi. Senvuoksi ovat kaikki seuraavat valtakunnan hallitsijat, Tiberius, Vespasianus, Traianus, Aurelianus, nekin, jotka eivät enää lainkaan polveutuneet Iuliusten suvusta, käyttäneet Caesar nimeä. Rooman häviön jälkeen arvonimi meni perintönä edelleen byzantilaiseen valtakuntaan ja saapui siten lopuksi germaaneille ja Kaarle suurelle. Vallan erikoisen mielenkiintoista on siis meille saada selväksi, miten tuo ensimäinen Caesareista tuli yksinvaltiaaksi kohoamaan.
Mitä on Iulius Caesar tahtonut? Onko hän alunpitäen tavoitellut yksinvaltaa ja pakoittanut kaikki ihmiset aikaisin tekemiinsä suunnitelmiin alistumaan! vai onko hän vasta myöhemmin ja kuin sattumoisin saanut tämän aatteen? Monelle Caesar on todella ihmeellisen viisas laskumestari, joka alusta alkaen, päämäärä selvänä silmien edessä, käsittelee puolueita ja kaikkia aikalaisiansa, suurimpiakin, niin kuin shakkinappuloita. Mutta toinen käsitys vastaa paljoa enemmän todellisuutta. Caesaria kuten jokaista muuta luonnollista ihmistä ovat olosuhteet mukanansa kantaneet. Olosuhteet veivät hänet aluksi triumviraatin, kolmen miehen vallan, muodostamiseen, joka aluksi täysin tyydytti hänen kunnianhimoansa. Molempain toisten johtavien miesten kuolema teki hänestä yksin legioonain päällikön ja vallanpitäjän. Mutta hän ei ollut tahtonut Crassuksen ja Pompeiuksen kuolemaa.
Caesar kuuluu aivan samaan siveelliseen ilmapiiriin kuin Pompeius; s.o. hän tuntee inhoa Sullan hirmutekoja ja teurastuksia kohtaan ja välttää kuten Pompeius kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta. Se on kaunista ja muistettavaa; Scipion henki se hänessä elää. Kreikkalainen henki, joka Ciceron kirjoituksista vieläkin meille puhuu, oli tuon aikakauden henki. Mutta muutoin Caesar on aito roomalainen ryöväri ja tuhlari samalla kertaa, loistava peto; mitä häikäilemättömimmällä maakuntain ryöstöllä hän tuli rikkaaksi; hänellä ei ollut penniäkään, jonka hän olisi hankkinut kunniallisesti meidän ajattelutapamme mukaisesti. Se eroittaa hänet Pompeiuksesta.
Siihen sijaan että Pompeius oli lapsuudestansa saakka sotilas ja vain sotilas, Caesarin laita oli taaskin vallan toinen; hän oli perikuvallinen suurkaupunkilainen, siviili-ihminen, politikko, demagogi, joka aseettomana kuljeskelee toreilla, senaatinsalissa, klubeissa; Caesar on kehittänyt sotilaallisia lahjojansa vasta myöhään, kun Pompeius jo oli taistellut itsensä väsyksiin. Hän oli epäilemättä monipuolisia neroja ja keksi itsensä vasta vähitellen.
Syntynyt hän on vuonna 99, heinäkuussa. Iulius kuu on saanut nimensä hänestä (niinkuin Augustus kuukausi hänen seuraajastaan). Hänen äitinsä Aurelia, jota hän suuresti kunnioitti, antoi hänelle mitä huolellisimman kasvatuksen. Antonius Gnipho oli sen nerokkaan kotioppineen nimi, joka opastutti hänet kirjallisuuteen; ja siinä ilmeni heti hänen rohkeutensa. Kreikkalaisen hengen täyttämänä Caesar jo nuorena miehenä keksi legendan, että hänen iuliolainen sukunsa johti alkunsa Troiasta, vanhasta Aineias sankarista. Aineiaksen pojan nimi oli nimittäin Iulus; hänestä hän väitti polveutuvansa. Mutta nyt Aineias itse oli Venuksen poika, ja Caesar polveutui siis Venuksesta: jumalainen alkuperä! puolijumaluus! Sellaisen keksiminen tuli silloin muotiin. Kehuskelevan vaateliasta oli pyrkiä ensimäiseksi Rooman muinaistroialaisten siniveristen joukossa. Mutta se muistuttaa samalla arveluttavasti Sullaa: Sulla oli nimittänyt itseänsä Venuksen suosikiksi, Caesar oli nyt hänen jälkeläisensä.
Hänen poliittinen kantansa oli perinnäinen. Sillä Caesarin eno oli Marius, teutonien voittaja, kansanpuolueen suuri sotapäällikkö. Mariuksen leski, Iulia Caesarin täti, eli vielä kauan. Voisi siis sanoa: Marius elää edelleen Caesarissa. Tämä ei ole kuitenkaan toteutunut.
Jo aivan nuorena poikana Caesar tunnustautui mariukselaiseksi. Sulla eli vielä ja uhkaa häntä; Caesarilla oli silloin puolisona muuan Cornelia, erään mariukselaisen tytär. Sulla vaatii, että hänen pitäisi erota puolisostansa. Caesar uhmailee, ei tottele ja hänen täytyy laittautua turvaan: takaa-ajajat kintereillänsä, yksinäisillä teillä — se oli ajojahti, pako, joka muistutti kuuluisaa Mariuksen pakoa —, kunnes hän pelastautui Vähään Aasiaan. Hän oli 17—18 vuoden vanha. Siellä harjoitti hän kreikan opinnoita ja hiukkasen sotilaselämää ja antautui seuranpitoon Bithynian kuninkaan Nikomedeen kanssa. Tästä seurustelusta jäi häneen häpeätahra, syytös miehuutta häpäisevästä nuoruudenpaheesta. Cicero on myöhemmin sanonut sen hänelle vasten kasvoja.
Miten erilaisia ovatkaan ne miehet, joista puhun! Kehen näistä monista vertaisimme Caesaria? Niin aito roomalainen kuin hän onkin, rikkaassa lahjakkaisuudessaan hän kumminkaan ei ole kenenkään muun kansalaisensa kaltainen. Kuvauksia hänen persoonastansa saamme ainoastaan siltä ajalta, jolloin hän on jo vanhanpuoleinen mies, ja sellaisena näemme hänet hänen kuvapatsaissaankin: kookas, jäsenet hoikat, kasvot hiukan täyteläiset; säkenöivät, vilkkaasti liikkuvat silmät kalpeissa kasvoissa, ruumis sitkeä, suonikas, sielu valpas ja joustavuutta täynnä; erittäin tarkka puvussaan, parranajossa ja tukankampuussa; aikaisin kalju ja tukka kammattuna edestä yli paljaan päälaen. Häntä harmitti tämä kaljuutensa ja hän oli mielissään, kun sai kadulla pitää laakeriseppeltä sitä peittääkseen (hattua käytettiin vain matkoilla). Muutoin hänen kotielämänsä oli loistavaa, niin, ylellistä aina tuhlaavaisuuteen asti. Epämiellyttävä ihminen; mutta samalla naissydämille vaarallinen; voi sanoa, että hän oli ammatillinen aviorikkoja. Hän vaihteli mielellään. Pompeiuksen vaimokin tuli vuoroonsa; ja kun puoluemies Clodius mitä julkeimmalla tavalla antautui suhteisiin Caesarin oman vaimon kanssa (Clodius pukeutui itse naiseksi päästäkseen tunkeutumaan erääseen yölliseen naisjuhlaan), Caesar ei vaatinut tämän Clodiuksen oikeudellisen syyttämisen päätökseen ajamista. Hänen suuttumuksensa ei näyttänyt rajattomalta. Kuvaavaa on, että Caesar suunnitteli lailla laillistuttaa monivaimoisuuden Roomassa lasten siittämisen edistämiseksi. Olihan jumalatar Venus Genetrix hänen esivanhempiansa. Ennen kaikkea hän oli mitä läheisimmässä suhteessa Serviliaan, erääseen politikoivaan naiseen, joka kerää ympärillensä suuren piirin miehiä. Kerrotaan ihmeellisestä jättiläishelmestä, jonka hän Servilialle lahjoitti; kuka tietää, eikö se ollut varastettu? Caesar ihaili ylipäänsä helmiä. Mutta tämä Servilia oli Brutuksen äiti, joka Caesarin murhasi.
Aina 40 ikävuoteensa saakka Caesar on yksinomaan demagogi ja liikkuu melkein vain: Rooman katukivityksellä. Heti Sullan kuoltua vuonna 78 hän on, 21-vuotiaana, jälleen Roomassa ja alkaa rohkeasti esiintyä senaattoreja kiristyksistä syyttäen. Sitten hän joutuu erääseen seikkailuun. Kun hän lähtee kauniille Rhodos saarelle ottaakseen siellä vielä opetusta puhetaidossa (25-vuotiaana vuonna 74), hän joutuu merirosvojen vangiksi ja kuljetettavaksi. Silloin oli merirosvouden kukoistusaika, ja vain valtavia lunnaita vastaan päästettiin sellainen roomalaisvanki jälleen vapaaksi. Huvittavan, niin kuninkaallisen ylimielistä on se rohkeus, mitä Caesar käytöksessään osoitti noina 38 päivänä merirosvojen vankina ollessaan. Hän itse on ilmeisesti pitänyt huolta siitä, että se on tullut tunnetuksi. He vaativat ainoastaan 20 talenttia (75,000 Suomen markkaa) lunnaita; hän nauroi heille ja sanoi: "Minä olen enemmän arvoinen! Te saatte 50 talenttia (185,000 Suomen markkaa)." Tämä vaikutti rosvoihin niin, että he kohtelivat häntä kuin ruhtinasta; kun hän nukkui, he eivät saaneet rykäistä, ja hän laski heistä muutenkin pilaa, kirjoitti kreikkalaisia runosäkeitä, ja kun he hänen säkeistöjänsä ylistivät, haukkui hän heitä sivistymättömäksi roskaväeksi ja uhkaili heitä: "Minä hirtätän teidät kaikki." Tuskin hän oli vapaa ja lunnaat maksetut, niin hän hankki laivoja, sieppasi ryövärit kiinni ja surmautti heidät. Heidät naulittiin kaikki ristiin. Risti on vanhan ajan hirsipuu. Lunastusrahansakin oli hänellä nyt takaisin. Mutta ristiinnaulitseminen on hyvin tuskallista, ja kun ryövärit olivat kohdelleet Caesaria hyvin, niin hän palkitsi heitä sillä, että hän antoi heidät ensin surmata ja sitten vasta naulita ristiin. Siinä siis eräs Iulius Caesarin nerokkaita nuoruuden kepposia.
Tuskin palanneena Roomaan Caesar heittäytyy poliittisen elämän hyörinään. Nopea päätöksissään, lakkaamatta toimessa, kylmä ja häikäisevä kuin käärme, ylellinen, ärsyttävä ja säikähtämätön, mutta samalla mitä hienoimmin kiilloitettu, ylhäisen ryhdikäs, puhelija ja puhuja vailla vertaa: sellainen oli Caesar; hänen ilmehtimisensä tulista, hänen äänensä korkea ja kirkas, tenorisointuinen; ja tarumaisen raitis: kaikkialla ainoa selvä kemuissa. Ankara Cato, joka mielellään joi viinilasinsa, pelkäsi senvuoksi häntä. Mutta valtiomiehen suunnitelmista ei toistaiseksi näy merkkiäkään. Se seikka, että Pompeius vuonna 70 antoi takaisin entisen vallan kansankokoukselle ja kansantribuuneille, oli vettä Caesarin myllyyn. Mutta siihen sijaan että Pompeius suuripiirteiseen tapaansa oli sivuuttanut kaikki valtionvirat, Caesar palvelee virkasarjan läpitse, kuten sääntö oli; ja tällöin aina taistelussa senaatin kanssa. Niin hänestä tuli myöskin pontifex maximus. Ei voi olla herättämättä huomiota, että hän, niin lahjakas soturi, ei aikaisin antautunut soturinammattiin. Upseerina Pompeiuksen armeijassa hän kenties olisi pian vienyt tästä voiton, kuten Sulla Mariuksesta. Mutta hän ei nähnyt vielä niin kauas ja hänen valtiollinen neronsa oli vielä kokonaan takertunut kaupunkiharrastuksiin.
Rooman katukansaa tunnemme jo tarpeeksi. Se oli melkeinpä vain ryysyisintä, laiskinta, kelvottominta joukkiota auringon alla, ei vähimmässäkään määrin verrattavissa niihin työläispataljooniin, jotka meillä vaeltavat vaaliuurnille. Todellista rakkautta sellaista kansaa kohtaan ei Caesar voinut tuntea.[56] Minkä vuoksi hän siis yhäkin pysyi kansanpuolueen riveissä! Hän tahtoi ilmeisesti tämän täysivaltaisen kansan suosiota pitää itsellensä lämpimänä siltä varalta, että hän voisi sitä kerran käyttää saavuttaakseen jotakin vastoin senaatin tahtoa. Sillä äänestys kansankokouksessa antoi virkavallan, ja sen avulla voi hallitusmuodonkin muuttaa. Juuri senvuoksi konservatiivit aina katselivat epäillen Caesaria. Mutta päämäärää hän ei nähnyt silmiensä edessä ja kulutti voimiansa, mihin sattui. Kansan hyväksi hän ei oikeastaan toimittanut mitään. Hän lahjoi joukkoja tuhlaten miljoonia miljoonain jälkeen, antoi aediliksenä ollessaan mitä loistavimpia juhlia, ja oli tällöin tukehtua velkoihin. Hän teki sen, kansan avulla senaattia ahdistaakseen. Mutta mitään tulosta siitä ei tullut.
Kun hän kerran eräässä puheessa uskalsi ylistää Mariusta (v. 68, kun Mariuksen leski kuoli), kun hän vielä v. 65 yöllä pystytytti jälleen Capitoliumille Sullan kaadattamat Mariuksen voitonpatsaat, niin nämä teot olivat mielenosoituksia; sellainen herätti hetkeksi suurta melua. Mutta ei myöskään sen enempää. Siitä ei ollut mitään seurauksia. Satunnaisesti Caesar on esittänyt peltolain ja toista edistänyt (vv. 63 ja 59), mutta lait osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa tai juoksivat hiekkaan. Italian maanviljelys ja teollisuus olivat juuri silloin loistavassa nousussa, ja häiriötä vain sai aikaan, jos nyt piti jakaa Italian peltomaata muutamille tuhansille laiskoille kaupunkiroomalaisille, että he oppisivat itseänsä elättämään. Sillä melkein kaikki maa oli kiinteissä käsissä.
Ensimäinen edistys on huomattavissa, kun Caesar v. 61 (oltuaan praetorina) hoiti Espanjaa. Se laajensi hänen näköpiiriänsä. Siellä on hänelle omasta näkemästä selvinnyt järjestetyn maakuntahallinnon tärkeys, ja heti hän itse mitä hyödyllisimmällä tavalla on ryhtynyt siinä työhön — myöskin pian sen perästä konsulina v. 59 päätättänyt lakeja maakuntahallinnon järjestämiseksi. Tällä alalla ovat Caesarin suurimmat ansiot. Mutta verojenvuokraajain, ritarien, rahanahneutta hän suosi yhtäkaikki, ja Caesar itse on Espanjassa yhden hallintovuotensa aikana kuulumattomasti rikastunut. Hän voi kohta sen jälkeen suorittaa Roomassa kaikki velkansa. Crassus, hänen suuri luotonantajansa, oli luonnollisesti iloissaan. Mutta runoilijat, kuten Catullus, huusivat nylkijän jälkeen: "Ottakaa varas kiinni!" Catullus oli noiden päivien sytyttävin runoilija. Mutta hän vihasi Caesaria vaistomaisesti; sillä hänen herkässä nuorukaissielussaan eli puhtaan naisrakkauden ihanne, josta Caesar ei mitään tiennyt.
Caesarin ohella vaikutti kaupungissa kaksi muuta kuuluisaa politikkoa, Cicero ja Cato. Kun vertaa näitä molempia, niin havaitsee Caesarin etevämmyyden. Cato, stoalainen, paras ihmisistä, oli ikäänkuin Rooman omatunto, ja myöhempi aika on ylistänyt häntä kuten Sokratesta hänen siveellisen aateluutensa vuoksi. Mutta kun hän Rooman senaatissa puhui hyveestä ja lahjomattomuudesta, niin nauroivat kaikki ylhäiset veijarit, Caesar etunenässä, narrille;[57] sitäkin enemmän, kun hän kuljeskeli vanhanmuotisessa puvussa, esittääkseen muinaisroomalaista kunnonmiestä.[58] Cato tahtoi pelastaa perinnänomaisen senaatinvallan; tämän oli tapahduttava yhteiskunnain siveellisen nousun seurauksena: piti olla senaatti pelkkiä stoalaisia, pelkkiä kunnianmiehiä; silloin olisi valtio pelastettu. Senvuoksi hän koetti muodostaa hyvien yhteiskuntaa ja taisteli uhmaillen jokaista oikeuden loukkausta vastaan. Tämä tuntui haaveksimiselta, oli tuulentupaista, hyveen varjoleikkiä; mutta Catossakin oli suuruutta, oikeata roomalaisuuden suuruutta; sillä kun Cato näki ihanteensa särkyneen, hän heittäytyi miekkaansa: poliittisen uskonsa martyyri. Jo 14-vuotiaana poikasena hän kerran tyrannivihassaan oli tahtonut pistää kuoliaaksi Sullan.
Toisin Cicero. Cicero oli pohjaltaan ainoastaan asianajajapuhuja ja kirjailija, muuta ei; loi latinalaisen kirjakielen, joka oikeastaan vasta hänen käyttämänänsä tuli luettavaksi; oli elohopean pirteä kaikessa, sukkeluuksia ja hyviä sanasutkauksia vuotava, huumaava kestävyyspuhuja, kirjallinen nero, jota minä rehellisesti ihailen ja jota Caesarkin vilpittömästi ihaillen on kunnioittanut. Mutta poliittisesti Cicero ponnistautui läpitse, niin hyvin kuin kävi päinsä; sillä hän oli alhaissukuinen, ei myöskään sotilas, ja hänelle oli jo paljo saada tasa-arvoisesti istua jäsenenä Rooman senaatissa ja tulla konsuliksi. Hätätilassa hän hiukan sovitteli puoluekantaansa; senhän Pompeiuskin teki; miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä?, ja koetti säilyttää hyvät, niin, sydämelliset suhteet suuriin miehiin. Hän innostui nopeasti aina haltioihinsa saakka, mutta voi myöskin, jos hänen varpaillensa poljettiin, kauhistavasti häväistä, ja tuollainen Ciceron häväistyspuhe oli vaikuttavampi ja peljätympi kuin kaikki loan heitto ja poliittinen vihan vaahto, mitä me tilaisuuden sattuessa näemme sanomalehdissämme. Stoalaista Catoa voi verrata soukkaan sisämaanjärveen, jossa vesi seisoo liikkumatonna, jolla ei ole laskuojaa ja joka lopulta kuivuu; Cicero muistutti suihkulähdettä, joka valtavan korkealle ruiskuaa ja välkkyy monin värein, mutta lopuksi kuitenkin tyhjään raukeaa, kuin olisi kaikki voimansa kuluttanut; Caesar oli vuoripuro, joka päämäärätönnä eteenpäin syöksyy, kunnes uomansa syväksi kaivertaa, muuttuu virraksi ja on kyllin voimakas raskaimpiakin kuormia kantamaan.
Vuonna 63 esiintyy kolmen valtiomiehen välinen ero jyrkästi. Tuli tunnetuksi, että haaksirikkoutuneiden roomalaisten aatelismiesten ja onnenritarien salaliitto valtavan laajalti kaivoi miinojansa yhteiskunnan alle: Catilinan salaliitto. Tuska, kuolemankauhu, mitä kaamein mieliala levisi; nähtiin jo Rooma joka taholla liekkien vallassa, rikkaita teurastettavan, ryöstettävän. Catilina, kaikkien rappeutuneiden rikollisten esikuva, hirmuinen Catilina, oli etunenässä. Iulius Caesarkin näyttää siitä tienneen; mutta Caesar vaikeni; hän antoi asiain mennä menojaan. Vähäisen sekasortoa Roomassa ei haitannut. Juuri silloin Cicero oli konsulina, ja Cicero se paljasti vaarallisen salaisuuden. Monta salaliittolaista saatiin heti kiinni, ja nyt oli kysymys: mitä näille ihmisille piti tehdä. Caesar nousi senaatissa vallan levollisena puhumaan ja neuvoi, että heidän juttunsa oli suoritettava säännöllisellä tavalla, s.o. heille oli kaikissa tapauksissa suotava puolustautumistilaisuus. Niin vaati oikeus. Cicero sitävastoin vaati hetipikaista mestausta. Cato yhtyi häneen. Ja niin tuli tulokseksi, että Cicero persoonallisesti vei rikokselliset halki kansanjoukkojen poikki kadun tyrmään, jossa heidät heti kaikkityyni kuristettiin. Illalla suuri juhlavalaistus, naisia katoilla. Se oli Ciceron suurin riemupäivä. Mutta hänen ja Caton täytyi pian raskaasti kärsiä tästä kiirehtimisestänsä. Cicero toimi tuskan ja raivon vallassa, Cato siveellisestä kiihkosta, Caesar raittiina reaalipolitikkona.
Huolimatta kaikesta: Caesar ei merkinnyt Roomassa tähän asti paljoa enemmän kuin kelpo Cicero. Silloin tuli käänne. Pompeius, suuri voittaja, oli palannut Idästä. Vuonna 59 Caesar hankki itsellensä Pompeiuksen luottamuksen ja läheisen ystävyyden, voitti hänet toivomuksillensa ja suunnitelmillensa. Vasta suuren Pompeiuksen avulla, hänen, arvonsa nojassa, onnistui Caesarin lopulta päästä varmasti jaloilleen ja omin toimin sitten laajalle kätensä kuroittaa: niinkuin kotka, joka häkistä kohti aurinkoa lentää ja saalista etsii. Hän oli vihdoinkin oma itsensä. Molemmat miehet, kolmantena rikas Crassus, solmivat v. 59 kolmiliiton, laadultaan sangen arkaluontoisen; sillä ei ollut lainkaan virallista pätevyyttä. Mutta maailma tunsi painon hetikohta. Demogogeista rohkein oli tehnyt liiton rahamahdin ja suurimman soturin kanssa: jokainen muu tahto oli nyt hervautettu; senaatti lysähti kokoon.
Vuodesta 59 alkaa siis oikeastaan jo yksinvalta, mutta kolmipäinen. Tällöin on sangen merkillistä, että noin kolmisen vuotta senjälkeen Cicero julkaisi kirjoituksensa De republica, missä hän, luodessaan silmäyksen Scipioihin, itse nimikään vaatii yksinvaltaa. Tällä Ciceron kirjoituksella valmistettiin silloin maa-alaa keisarikunnalle. Cicero, senaattori, tunnustaa siinä, että aika nyt tarvitsee yhden ainoan valtaa; mutta tämän ainoan ei luonnollisestikaan tule hallita itsevaltiaana, vaan korkean senaatin ja vanhan tavan mukaisen Campuksen kansankokouksen vapaasti myötävaikuttaessa. Se oli tulevaisuuden ohjelma, perustuslaillisen kuninkuuden ihanne. Kysymys oli vain siitä, kuka kolmesta miehestä tämän ohjelman tahtoisi toteuttaa.
Mikä oli Caesarin suunnitelma! Todistettavasti silloin ainoastaan sotilaallinen päällikönasema. Pompeius itse hankkii hänelle Gallian hallinnon, tehtävän valloittaa Gallian. Pompeius laski valtakunnanmiekan kädestänsä ja antoi sen Caesarille. Hän tahtoi kolmikymmenvuotisten sotaisten saavutusten jälkeen levätä ja ajatteli: nuorempi ensiksi!
Silloin ei ymmärretty Gallialla ainoastaan nykyistä Ranskaa, vaan myöskin Pohjois-Italian rikasta tasankoa Milanoineen ja Comojärvineen. Tämä Pohjois-Italia ja kaistale Etelä-Ranskaa, Provence, olivat jo aikoja olleet Rooman käsissä; mutta muiden vapaiden Gallian kansojen tunsi Italia yhäkin itseänsä uhkaavan. Kaukonäköinen Mithridates oli liittoutunut näiden gallialaisten kanssa, yllyttänyt heitä Roomaa vastaan. Vihdoinkin piti Italia turvata pohjoista vastaan. Gallialaissota oli siis Mithridateen sodan jatkoa tai sen seurausilmiö. Monet toivoivat, että Caesar saisi siinä surmansa. Sillä ajateltiin, että vapaat gallialaiset pitkine, leikkaamattomine hiusharjoineen olivat yhä vieläkin samallaisia villejä paholaisia kuin ne gallialaiset, jotka kerran Brennuksen johdolla olivat valloittaneet Rooman.
Mutta Caesarissa heräsi yhtäkkiä suuri sotapäällikkö. Hän ei ollut suotta Mariuksen voittopatsaita jälleen pystyttänyt. Marius oli kerran Etelä-Ranskassa tuhonnut teutonit; sillä oli Caesarille ura osoitettu. Mutta päävaikuttimena oli, että hän toivoi mittaamatonta saalista. Kultaa, kultaa! Ranska oli jo silloin suunnattoman rikas maa. Koko Rooma toivoi, kuten hänkin, jättiläisryöstöä ja saalista. Tarvitsi vain se siepata.
Oli vuosi 58, Caesar 41 vuoden vanha. Hän majaili aluksi Genevessä, sekaantui taitavasti Gallian maakuntain poliittisiin selkkauksiin, esittäen suojelijan osaa, ja valtasi ja otti haltuunsa eripuraisen ja senvuoksi jokseenkin suojattoman maan pian aina Belgiaan, Bretagneen ja Normandiaan saakka. Onneksi tulivat silloin kauhistavat germaanitkin yli Rheinin, ihanan uhmaileva kuningas Ariovistus. Ensimäistä kertaa sukeltaa silloin esiin sana "germaanit". Heittämällä nämä germaanit takaisin Rheinin toiselle puolen Caesar osoittautuu kukistamiensa gallialaisten suojaksi ja turvaksi. Vuonna 55 on oikeastaan jo kaikki valmista. Roomassa toimeenpantiin jo vuonna 56 kaksikymmenpäiväinen uskonnollinen kiitosjuhla: niin peloissaan oli oltu gallialaisten vuoksi. Caesar koetti viedä voiton itsestänsä. Hän kulki Bonnin seutuvilla rohkeasti yli Rheinin ja menipä vielä Englantiinkin. Englannissa hän toivoi löytävänsä jalohelmiä, joihin hän oli niin mieltynyt. Mutta hänen täytyi palata takaisin. Nämä yritykset jäivät tuloksettomiksi. Mutta ne olivat muistettavia; sillä Caesar osoitti maailmalle, että mahtavan Rheinin yli toki voitaisiin silta tehdä (johon hän luonnollisesti käytti kreikkalaisia teknikoitansa), ja avaamalla Britannian hän laajensi maantieteilijäin näköpiiriä; hän ikäänkuin suurensi Eurooppaa. Mutta silloin vasta alkoivat vaarallisimmat taistelut, varsinkin Auvergnessa. Koko Gallia nousi uudestaan, epätoivontaistelu; Vercingetorix oli nimeltänsä Caesarin suuri vastustaja. Tämä tapahtui vv. 54—51. Mutta Caesar voitti lopullisesti (ihmeteltävä oli varsinkin Gergovian korkean vuorilinnoituksen, lähellä Clermontia, valtaaminen), ja maa oli ainaiseksi nujerrettu; se ei ole koskaan tai korkeintaan vain kerran vielä koettanut vallan toisissa olosuhteissa jälleen päästä itsenäiseksi. Niin, Gallia romaanilaistui ihmeteltävän nopeasti ja tuli samalla yhdeksi tärkeimpiä sivistyksen kannattajia. Sillä Ranska se pääasiallisesti on meille pelastanut roomalaisen kultuurin keskiajan aalloista. Senvuoksi Ranska vielä nytkin juhlii Iulius Caesaria kantaisänänsä ja olemuksensa perustan laskijana.
Caesarin sotapäällikkötaitoa ovat kaikki pätevät asianymmärtäjät ihailleet. Hän on sen tehnyt meille mahdolliseksi, hän kun on itse kuvaillut gallialaissotaansa, ja hänen klassillista sotakertomustansa luetaan nykypäivinä kaikissa korkeammissa kouluissa. Mutta sotataidon lisäksi tuli hänen persoonallinen olemuksensa: päättäväisyys, hämmästyttävä nopeus, fyysillinen rohkeus. Gallialaiseksi pukeutuneena hän hiipii vieraassa maassa aivan yksinänsä, hän, ylipäällikkö, vihollistensa, germaanien joukkojen keskitse. Ja hänen rientomarssinsa! Matkoilla hän saavuttaa omat pikalähettinsä. Sata peninkulmaa[59] 24 tunnissa. Hän nukkui vyöryvissä vaunuissa tai kantotuolissa, aina. vierellänsä kirjuri, jolle hän saneli (usein salakirjainkirjeitä); takana istuivat henkivartijat. Mutta marssittaessa hän astui, kuten Marius, itse jalkaisin joukkojensa edellä; jos joki tuli tielle, hän ui sen poikki. Jos sotamiehet pakenivat, hän karkasi heidän kurkkuunsa ja kuristi heitä, kunnes he palasivat taisteluun. Mutta yhtäkaikki hän oli legioonainsa epäjumala. Ne uhrasivat itsensä hänen edestänsä. Mutta hän ei puhutellutkaan heitä noin vain "sotamiehiksi", vaan tovereiksi, aseveikoiksi. Kun voitto oli ratkaistu, hän antoi mielellään heidän majoissa oltaessa kelpolailla mässäillä ja siroitteli heille rahaa. Kun kerran eräs legioona nousi kapinaan, hän karjui heille: "Te poroporvarit!" "Te quiritit!"; silloin he heti jo nöyrtyivät.
Ei kansansuosiota, jota Caesar demagogina Rooman kaduilla kahdenkymmenen vuoden ajan oli kosiskellut, hänen ollut kiittäminen siitä kuninkaallisesta asemasta, jonka hän lopulta voitti, vaan sotajoukkoansa, jonka hän itsellensä Galliassa kymmenenä sotavuonna oli koonnut. Sotajoukko hänen kädessänsä oli kuin teräsmiekka, joka ei koskaan taittunut.
Mitä piti nyt tapahtua! Crassus, rahamies, oli vuonna 53 saanut surkeasti surmansa Idässä, taistelussa parthialaisia vastaan. Caesar näki nyt ainoastaan Pompeiuksen vierellänsä. Onko Caesar nyt todella suunnitellut tuhota Pompeiuksen ja hänen ruumiinsa yli itse puolestansa järjestää maailman yksinvallan? Se ei ole totta. Asianlaita on näin. Caesar tahtoi päästä konsuliksi vuodeksi 49. Valituttamistansa varten hänen täytyi persoonallisesti tulla Roomaan. Mutta jos hän tuli Roomaan, hän oli turvaton ilman sotajoukkoansa; hän tiesi, että hänet siellä asetettaisiin syytteeseen, sillä häntä voitiin moittia monesta laittomasta toimenpiteestä. Hän oli koroittanut legioonainsa luvun kuudesta kahdeksaan, sitten kymmeneen, oli antanut Rooman kansasalaisoikeudet cisalpinilais-gallialaisille. Caesar vaati siis saada hakea konsulinvirkaa in absentia. Senaatti hylkää tämän jyrkästi ja vaatii, että Caesarin on ensiksi päästettävä sotajoukkonsa hajalle. Caesar on todellakin siihen valmis, hän on erittäin myöntyväinen ja asettaa vain ehdoksi, että Pompeiuskin hajoittaisi legioonansa. Se oli kohtuullinen vaatimus. Caesar on siis tahtonut kaikin mokomin rauhallista selvittelyä Pompeiuksen kanssa. Pompeius aikaansai yhteentörmäyksen; hän puolestansa kieltäytyi luopumasta joukoistansa, jotka muutoin olivat aivan hajallansa.
Siten oli asetettu Caesarin valittavaksi joko alistua tai taistella.
Jos Pompeius olisi antanut myöten, olisi mahdollisesti syntynyt kahdenmiehenvalta, dyarkia, jollaisen Rooma myöhemmin Antoniuksen ja Octavianuksen, Vespasianuksen ja Tituksen, Marcus Aureliuksen ja Veruksen aikoina tosiaankin on nähnyt; varsinkin Diocletianuksen ajoista vakiutui vallan jako. Sittenkin vielä, kun sota oli jo käynnissä ja Pompeius aikeissa siirtää ratkaisun Epeirokseen, on Caesar vielä kerran tarjonnut hänelle sopimusta ja sovintoa. Mutta Pompeius uhmaili; se ei ollut vain kateutta,[60] se oli myöskin periaatteellista vastakkaisuutta; Pompeius puolusti senaatin itsenäisyyttä, Caesar tahtoi tehdä senaatin palvelijaksensa.
Caesar panee kaikki voimat liikkeelle saadakseen maailmassa mielialan itsellensä suotuisaksi; ennen kaikkea suunnattomilla lahjoilla, joita meni valtakunnan kaikkiin osiin. Siihen sijaan että Pompeius aikoinansa oli velvollisuuden mukaisesti jättänyt valtiokassaan aasialaissodista tuoniansa sotasaaliin, Caesar käytti gallialaissaaliinsa, joka samoin oli suunnaton (sillä hän oli ahnaasti ryöstänyt maan kaikki temppelit ja kaupungit), puoluelaisten hankkimiseen lahjoilla, joita hän heitteli ympärillensä. Hänelle oli yhdentekevää: kurjimmillekin olioille hän runsaasti jakeli rahaa ja kunniapaikkoja, jos he vain olivat hänelle mieliksi. Tarkoin katsottuna on Caesarin puolella löydettävissä tuskin ainoatakaan säädyllistä ihmistä; kunnianarvoisa Labienus luopui silloin hänestä Pompeiuksen puolelle.
Rajana Gallian maakunnan ja Italian välillä oli Rubico puro. Kukaan ei huomannut, miten Caesar siirsi kohorttinsa aina tälle rajalle saakka; syrjäteitä hän itse aivan huomaamattomana sinne saapui. Sitten hän pysähtyi. Mitä Caesar on miettinyt siellä Rubicon rannalla — jo vanhalla ajalla oli mieluisana aine-aiheena sen kysymyksen selvitteleminen. Hänen väkensä kulki yli puron. Silloin hän lausui nuo kohtalokkaat sanat: arpa on heitetty, repi vaatteensa ja kyynelsilmin rukoili sotamiehiänsä olemaan nytkin hänelle uskollisia.
Tuskin hän oli kulkenut yli rajan, kuin äkillinen pelästys vavahti halki maan. Pelastakoon itsensä ken voi! Roomassa itsessänsä lennähti kaikki hajalle. Eivät edes rahojansa ihmiset ottaneet mukaansa. Ei tiedetty, että Caesar, rohkeana kuten aina, oli lähettänyt edellä vain pari sataa miestä, ja luultiin, että toinen Sulla oli tulossa. Ja tosiaankin: nyt paljastui Sulla Caesarissa, kun hän tämän vallananastajan esikuvaa seuraten läheni vaikuttaakseen pääkaupungin käsiinsä; Pompeius oli elämänsä ajan pysynyt Mariuksen kannalla, joka ei koskaan tarkoittanut vallananastusta. Ja sekasorto alkoi. Maailma näytti keikahtavan nurin.
Ei suurenmoisempaa, kuin Caesarin varmuus päämäärästään siinä maailmansodassa, joka seurasi; kuuluisa on se kuvaus, jonka runoilijat ovat maalailleet: miten hän tahtoo yli Adrianmeren noutaa jäljelle jääneet legioonansa. Hirmumyrsky pieksää avointa merta ja satamansuuta: yksinään ja tuntemattomana hän heittäytyy kalastajaruuheen. Pursimies vapisee myrskyssä ja tahtoo kääntyä takaisin; Caesar sanoo hänelle: "Ole rohkea; sinä kuljetat Caesaria ja hänen onneansa."
Oli vuosi 48. Kun vastoin kaikkea odotusta Pompeius Egyptissä murhattiin, huomasi Caesar äkkiä olevansa yksin vallan huipulla. Maailma makasi yhtäkkiä hänen jaloissansa: suunnaton saavutus, joka epäilemättä oli hänelle yllätys. Mutta empimättä ja kasvavin vallanhaluin hän heti tavoittelee kruunua. Ei missään edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa. Kaiken senkin, mitä seuraa, hän suorittaa välittömästi, mielijohteesta.
Egyptissä eli nuori Kleopatra kuningatar, naisista lumoavin: hän oli juuri päässyt 21-vuotiaaksi, mutta eräs vihamielinen puolue oli karkoittanut hänet Aleksandreiasta ja hänen omasta palatsistansa. Caesar asettuu asumaan hänen palatsiinsa ja tuottaa sitten salaa kuninkaallisen naisen luoksensa. Kleopatra ryömii patjapeittoon, kerrotaan, mutta se oli liian pieni; hänen päänsä pisti esiin; hänen täytyi kyyristyä kokoon; sitten nyöritettiin säkki kiinni, ja niin hänet tuotiin Caesarin luo. Kleopatra jäi hänen luoksensa; kiemailullansa hän valtasi Caesarin täydellisesti, ja hänen rakkautensa sai tämän unohtamaan juhlissa ja kemuissa ja satumaisilla Niilinmatkoilla ajan ja paikan, menneisyyden ja tulevaisuuden: hekuman hurmaa ja nautinnoilla kyllästettyä lepoa kymmenvuotisten sotarasitusten jälkeen, joita hän oli kestänyt. "Kuningas" Caesar oli löytänyt kuningattarensa.
Silloin nousi Aleksandreian kaupunki Caesaria vastaan. Verinen katutaistelu; Caesaria itseään piiritetään Kleopatran palatsissa ja hän pelastuu hädin tuskin. Satamarakennukset hänen täytyy pistää palamaan. Eräässä merikahakassa hän hyppää, päästäkseen ylivoiman käsistä, mereen ja ui ihmeteltävän kestävästi rannalle saakka, ja hän ui vain oikealla kädellä; sillä vasemmassansa hän piti vedestä ylhäällä asiakirjoja, jotka hän tahtoi pelastaa.
Tämä vaarallinen seikkailu muistutti häntä vihdoin hänen velvollisuuksistansa, ja hän täydensi nyt valtakunnan kukistamisen tarmokkailla sodilla Pontoksessa. Afrikassa, Espanjassa; sotia, jotka veivät hänet halki kolmen maanosan. Helpoin oli sota Pontoksessa Vähässä Aasiassa Mithridateen poikaa Pharnakesta vastaan: viisipäiväinen sotilaskävelyretki, jolta on peräisin tuo kuuluisa voitonilmoitus: veni, vidi, vici, joka lyhyydessään vaikuttaa sähkösanomalta. Vaikein sitävastoin oli kamppailu Espanjassa, missä Pompeiuksen molemmat uljaat pojat olivat häntä vastassa.
Vihdoin, vuonna 45, oli valtakunnassa rauha viisivuotisen kansalaissodan jälkeen. Caesar asettuu nyt lopultakin Roomaan. Rauha maassa! Molemmin puolin oli tarkoin vältetty oikeusmurhia; ei murha, ainoastaan kunniakas soturinkuolema oli tehnyt puhdasta kansalaisten keskuudessa, ja sovinnon aikaansaanti voitetun puolueen kanssa ei näyttänyt siis mahdottomalta. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto! Niin ei ollut laita. Vain viisi kuukautta oli Caesarilla enää elettävänä. Ensiksi hän järjesti kansalle mitä uhkeimmat triumfileikit, näissä myös miekkailunäytöksiä; hän oli mieltynyt varsinkin kiihoittaviin gladiaattoritaisteluihin ja hänellä itsellänsä oli suuria miekkailijakouluja Capuassa. Sitten hän alkoi hallituksensa. Mutta sivistyneet piirit katsoivat häneen oudoksuen, ja Rooma rypisti otsaansa.
Ihmeteltävää toimeliaisuutta ja asiantuntemusta osoittaen hän julkaisi koko joukon hyödyllisiä lakeja. Uudistus, joka lankee jo aikaisemmalle ajalle (vuodelle 59), oli pikakirjoituksen käytäntöön saattaminen; hän pani käytäntöön senaatissa pikakirjoituspöytäkirjat. Myöskin sanomalehtilaitoksen hän on Roomassa luonut, ja roomalaisella oli siis siitälähtien päivälehtensä yhtähyvin kuin meilläkin. Suurinta oli kuitenkin juliaanisen kalenterin käytäntöönottaminen (vuonna 46), joka nytkin vielä on voimassa Venäjällä. Ajanlaskussa vallitsi Roomassa ajoittain mitä hurjin sekamelska, niin että täytyi kokonaisia kuukausia pistää väliin. Vasta Caesarin ajoista on tammikuun ensimäinen päivä vuodenalku, aikaisemmin ensimäinen päivä maaliskuuta. Lait, joita hän edelleen julkaisi, koskivat oikeudenkäyttöä ja provinssien hallintoa, siirtokuntia; juuri provinssit ovat saaneet kokea hänen erityistä huolenpitoansa. Niinpä hän rakensi Korinthoksenkin uudestaan.[61] Rooman työtöntä rahvasta hän koetti osittain johdattaa pikkukaupunkeihin, muutoin hankkia sille työtilaisuutta. Niinkuin seuraava aika opetti, se oli turhaa huolenpitoa. Suuremmat vielä kuin nämä jokseenkin keskinäistä yhteyttä vailla olevat säännökset olivat hänen suunnitelmansa, jotka jäivät toteuttamatta: Rooman kaupungin uudestirakentaminen, ympäristön soiden kuivaus, teattereita, kirjastoja. Mutta se, mitä kaikki vartosi, jäi tapahtumatta: sovinto senaatin kanssa. Itsensä Caesar valitutti kansantribuuniksi elinajakseen; se oli enemmän, kuin mitä Gracchus oli tahtonut. Konsulinvirankin hän annatti itsellensä useammiksi vuosiksi; se oli ollut Mariuksen ihanne. Mutta diktaattorinvaltaakin hän vaati elinkaudekseen, ja siinä oli peittelemätönnä edesvastuuton yksinvalta, tyrannivalta.[62] Tosiasiallisesti sennaatilta oli valta viety, kansankokoukselta sen täysivaltaiset oikeudet ryöstetty. Hyväksyttävissä olevaa hallitusmuotoa hän ei ajatellutkaan antaa. Vielä olisi ollut aikaa sen tapahtua. Sen sijaan hän ajatteli uutta sotaa; nähtiin, että hän jo jälleen varusteli Persiaa vastaan, parthialaisia vastaan. Ja pettymys, suuttumus kasvoi. Että Mamurran tapaisia roistoja suosittiin, että muulinajaja ja välittäjä Ventidius Bassus toimitettiin konsuliksi, sellaiseen oli jo totuttu. Mutta pahempaa oli, että Kleopatra tuli Roomaan. Egyptin kuningatar komeili tasavaltalaisessa kaupungissa, ja Caesar oli hänet kutsunut; Caesar osoitti hänelle kunnioitustansa.
Niin, olipa hänellä Kleopatran kanssa poikakin, jota kutsuttiin nimellä "Kaisarion" (pienoiskeisari, pikku keisari). Venuksen temppelin edustalla, jonka Caesar rakensi, hän juhlamenoin otti vastaan senaattorit eikä noussut valtaistuimeltaan, kun he tulivat. Se oli egyptiläistä kuningasten tapaa, ja se tunnettiin loukkaukseksi, häväistykseksi, häpeäksi.
Mutta Caesar tunsi itsensä täysin turvalliseksi. Kaikki Pompeiuksen kannattajat hän oli armahtanut, niin, antanut heille virkoja, ei säästellyt lahjoja; hän oli Pompeiuksen kaadetut patsaat jälleen pystyttänyt. Hän kuvitteli yhtämittaisella rakastettavaisuudella todellakin sovittaneensa kaunaa kantavat miehet:[63] ikäänkuin siihen olisi kylliksi raha ja hyvät sanat. Hänen aivonsa olivat huumauksissa, hänen ihmistuntemuksensa oli jättänyt hänet kokonaan. Niin usein kuin hän kadulle astui, hän kuuli roskaväen ilonpurkauksia, kuvaamatonta riemua. Se tyydytti häntä. Hän tunsi vain oman suuruutensa. Ei mikään ole kuvaavampaa, kuin että hän nyt antoi Roomassa itseänsä jumalana kunnioittaa, rakentaa itsellensä alttareita; tämänkin hän oli oppinut Egyptissä. Kukaan roomalainen ei ollut sitä tehnyt ennen häntä. Hän oli menettänyt oikean arvioinnin itseensä sekä ihmisiin nähden.
Vuosi 44 oli tullut. Silloin hänen nuori ihailijansa Marcus Antonius tarjosi hänelle Lupercalia-juhlissa helmikuussa kaiken kansan nähden kuningaskruunua. Se oli edeltäpäin sovittu näytelmä; myöskin palkatuista käsientaputtajista oli huolta pidetty. Kruununa oli valkoinen side, johon oli palmikoitu lehtiä. Käsientaputtajat huusivat suosiotansa, mutta kansa vaikeni; odoteltiin: kansa vaikeni yhä ja pysyi mykkänä. Silloin Caesar luopui; hän kieltäytyi ottamasta kruunua. Mutta vaikutus ei ollut suotuisa.
Jo noin viisitoista vuotta aikaisemmin, kun Pompeius oli vallassa, oli Roomassa tehty salaliitto; silloin tahdottiin Pompeius pistää kuoliaaksi senaatin istunnossa.[64] Nyt muodostui salaliitto Caesaria vastaan, ja se oli vakavampi ja vaarallisempi. Siihen kuului yli kuusikymmentä senaattoria, osittain jalosyntyisimpiä, eteviä, henkeviä miehiä, joukossa Brutuskin, filosofi, Ciceron nuori ystävä, Caton sisaren poika, Brutus, tuon viisaan Servilian poika, jonka likeinen perheystävä Caesar oli ollut. Brutus oli praetorina; hänen virkaistuimensa oli oikeussalissa; eräänä päivänä hän löysi tuolistansa kirjoituksen: "Brutus, nukutko sinä!"
Teon päiväksi oli määrätty Idus Martiae, maaliskuun 15 päivä. Kaikenlaiset pahat ennemerkit varoittivat valtiasta. Mutta hän halveksi niitä. Caesar osoitti alati halveksimistansa kaikkea taikauskoa kohtaan. Hänen ainoa heikkoutensa oli, että hän, kun hän matkusti ja nousi vaunuihin, tällöin kolmeen kertaan lausui erään loitsuluvun. Tämä johtui siitä, että kerran hänen ajaessaan oli tapahtunut yhteentörmäys, jolloin vaunut olivat särkyneet.[65] Nyt tapahtui, että maaliskuun 15:nnen edellisenä päivänä peukalolintu, jota sanottiin "pikku kuninkaaksi", lensi senaatinsaliin ja toiset linnut sen siellä kuoliaaksi hakkasivat. Mikä ennemerkki! Pahempaa vielä, että Calpurnia, hänen puolisonsa, viimeisenä yönä näki unta, että Caesar kuoli hänen helmaansa.
Aamulla Caesar tunsi itsensä pahoinvoivaksi (hän sairasteli nyt usein) ja Calpurnian hartaista pyynnöistä, vakavasti epäröi mennä senaatin istuntoon, jonka hän itse oli määrännyt. Senaatti oli jo koolla; murhaajat odottivat häntä kauan, turhaan. Kalpea kauhu valtasi heidät. Jos teko ei tänään onnistunut, täytyi kaiken tulla ilmi. Oli noin kello 11 aamupäivällä; odotus kävi sietämättömäksi. Yksi senaattoreista lähetettiin Caesaria noutamaan. Silloin Caesar teki päätöksen; hän tuli todellakin. Kädessään hän piti juuri saapunutta kirjettä, jonka oli määrä paljastaa hänelle koko murhatuuma. Mutta hän lykkäsi tuonnemmaksi sen avaamisen. Matkalla Caesar huomasi ennustajan (haruspex), joka häntä äskettäin oli varoittanut maaliskuun Idus päivästä. Caesar, huudahti hänelle nauraen: "Tänäänhän on Idus, ja minä elän vielä!" Toinen vastasi vakavasti: "Idus on tullut, mutta ei vielä mennyt."
Istuntosalin edustalla tapasi Caesar uhripalvelijat, jotka olivat jo teurastaneet eläimet; hän tahtoi ensin uhrata ennen istuntoa. Mutta oli jo käynyt liian myöhäiseksi; hän jätti sen siis ja astui heti saliin, jota kaunisti Pompeiuksen valtava kuvapatsas. Kaikki nousivat ylös. Caesar istuutui, mutta senaattorit jäivät seisomaan, hänen eteensä, hänen taaksensa. Eräs, nimeltään Tillius Cimber, heittäytyy polvilleen ja rukoilee Caesarilta kiihkoisin sanoin veljellensä, joka on maanpaossa, palaamislupaa ja rankaisun anteeksiantoa. Caesar epää ja alkaa nuhdella häntä. Silloin Cimber tarrautuu molemmin käsin hänen togaansa. Se oli sovittu murhatyöhön ryhtymisen merkki. Casca tähtää iskun Caesarin kaulaan. "Mieletön ihminen, mitä sinä teet?" Caesar huutaa ja torjuu iskua metallipiirtimellään. Se oli tehnyt vain vähäisen haavan. Silloin kaikki paljastivat aseensa. Turhaan hän yrittää nousta istuimeltaan. Mihin hän vain katsoo, välähtelee tikareita, jotka osuvat häneen kaikkialle, kasvoihinkin, silmiin. Brutus iskee aseensa hänen nivusiinsa. Caesar huoahti vain ja verhosi päänsä; ei sanaakaan enemmän (sanat "sinäkin, Brutus poikani" eivät ole totta); mutta jalkojensa ympärille hän vielä kuolinhetkellään järjesteli vaippaansa, ettei makaisi siinä rumasti. Kaikki syöksähtivät hajalleen. Yksinään mahtaja makasi tyhjässä salissa Pompeiuksen jalkain juuressa, kaksikymmentäkolme haavaa ruumiissaan. Mutta vain yksi haava, pisto rintaan, oli ollut kuolettava.[66]
Kun huuto: "Caesar kuollut" kajahti kaupungissa, ymmärrettiin vasta, mitä oli tapahtunut. Kansan hurja raivo oli rajaton, rajaton murhaajien neuvottomuus. Ruumis itse, jonka Marcus Antonius oli asettanut paareille Forumille, näytti huutavan kostoa. Marcus Antonius tunsi itsensä heti Caesarin perijäksi, kostajaksi.
Caesar itse ei ollut mitään aavistanut, ja voitokkaan miehen nerokas suunnitelmattomuus osoittautui vielä hänen kuoltuansakin. Jos oletamme, että hän olisi silloin kuollut luonnollisen kuoleman, että sydänhalvaus olisi hänet pois temmannut, sama hirmuinen sekasorto olisi silloin syntynyt, kuin mikä nyt syntyi. Sillä silloinkaan ei kukaan olisi tiennyt, mistä nyt hallitseva valta olisi etsittävä. Opettavaisinta on Ciceron käyttäytyminen, joka heti kohta asettui Caesarin murhaajain puolelle. Cicero, joka kumminkin kirjoituksessaan De republica oli suositellut yksinvaltaista hallitusmuotoa, hyväksyi Caesarin tieltä raivaamisen, hän hylkäsi Iulius Caesarin. Se on: hän ja senaatin ymmärtäväiset jäsenet tahtoivat tosin monarkista valtiota, mutta tasapainossa kolme valtaa: hallitseva presidentti, ylähuone ja kansankokous. Se oli nähtävästi jo ollut Scipioiden ihanne, eikä Caesar, vaan Pompeius oli sen vuonna 52 lyhyeksi aikaa toteuttanut. Kaikki senaatinpuolueen toiveet olivat sen vuoksi kansalaissodassa kiinnittyneet Pompeiukseen. Nyt uhkasi Marcus Antonius. Kysymyksessä oli, pysyisikö valtava Marcus Antonius voittajana vai tulisiko vielä joku toinen, jonka onnistui perustaa lopullinen keisarivalta, mikä kaikki puolueet sovitti.