MARCUS ANTONIUS
Vapaan Rooman tasavallan aika on lopussa. Me tulemme nyt yksinvallan aikaan. Keisarikausi alkaa, valtavien Caesarien aikakausi, jotka, niin siveellisesti rappiolla ja jumalanjättämiä kuin he usein olivatkin, kuitenkin ympäröivät itsensä jumaluuden pyhäinkehällä: rajattomasti niinkuin kohtalo itse he tahtoivat maailmaa hallita; mutta he olivat enimmäkseen myöskin oikukkaita kuin kohtalo. Ensimäisen senlaatuisen suuren tyypin Rooma näyttää meille Marcus Antoniuksessa.
Niin köyhä kuin keisariaika sittemmin oli merkitsevistä miehistä, niin rikas heistä oli Kristuksen syntymän edellisen vuosisadan Rooma. Luokaamme vain heti Mariuksesta ja Sullasta alkaen silmäys nimiin Sertorius, Lucullus, Pompeius, Caesar, Crassus, Cato, Cicero, Brutus ja Cassius, siihen lisäksi Marcus Antonius ja Octavianus: maksaisi vaivan muotokuvata jokainen näistä. Minä rajoitun tässä jatkaessani molempiin suuriin yksinvallasta kilpaileviin: Marcus Antoniukseen ja Octavianukseen.
Antoniuksesta ei puhuta yleensä suosiollisesti; syy on lähteissä. Kuvaukset vanhalta ajalta ovat peräisin enimmältä osalta tai yksinomaan hänelle vihamielisestä puolueesta. Marcus Antoniukselle itsellensä oli samantekevää, mitä hänestä puhuttiin, eikä hän huolehtinut itsellensä elämäkerrankirjoittajaa tai menettelynsä puolustajaa.[67] Hän hallitsi Idässä, ja Rooman kynäilijät olivat hänestä kaukana: velvollisuus on ottaa tämä seikka huomioon.
Hän oli Iulius Caesarin etevin oppilas, ajoittain hänen oikea kätensä; hän oli Caesarin hengen ja hänen suunnitelmiensa varsinainen perijä; hän on ensimäkien kauhistuttava tulos Caesarin luomasta tilasta. Hänen kohtalonsa näytelmä on kuin kuningastragedia, jota ei voi nähdä järkkymättä. Sillä hänessä alkaa Roomassa ihmisten eläintämuistuttavan määrätön "antaa mennä"-elämä, ihmisten, jotka kaikkivaltiaina, kun mikään ei heitä estä, seuraavat jokaista voimakasta viettiänsä; suuripiirteisiä, väkivaltaisia, kaiken pikkumaisen vastakohtia; oman yli-inhimillisen aseman janoista pohjaannauttimista. Sullan väkivaltaisuudenkin Antonius uusii, mutta ei sammakonkylmästi kuten Sulla, ei, kuumaverisesti, elämänlämpöä uhkuen; häntä kauhistuttiin, ja häntä rakastettiin yhtäkaikki. Hänellä oli suuria, sydämetvoittavia ominaisuuksia, ja kun me katselemme häntä lopuksi hänen oman intohimonsa kukistamana ja musertamana, niin valtaa meidät puhdas traagillinen myötätunto, joka herää ainoastaan, missä on todellista suuruutta. Tämän on Shakespearekin täysin tuntenut.
Hän on syntynyt vuonna 83 ja polveutui vanhasta hyvin kunnioitettavasta perheestä. Hänen vanhempainsa kodissa vallitsi puhdas, jalo henki. Mutta hänen isänsä kuoli varhain. Se on hänen ymmärtämiseksensä hyvin tärkeätä tietää; sillä roomalaisessa kasvatuksessa oli isällä, isän vallalla, tärkein ja korvaamaton merkitys. Isäpuoli Lentulus ei menetettyä korvannut; Lentuluksen irstailut olivat maineessa. Niin Antonius sitten vallan nuorena joutui irstaaseen, likeiseen ystävyyteen nerokkaan Curion kanssa, joka laahasi häntä, herkkätuntoista ihmistä, Rooman kaikissa paheiden pesissä. Viininhöyryä ja naisennaurua! Myöskin usuttaja-demagogi Clodius, hillittömin kaikista demagogeista, sai hänet valtoihinsa. Korvia myöten veloissa hän pelastautui Kreikkaan, 25 vuoden vanhana (syksyllä vuonna 58), velkaantunut ylioppilas, ja harrastaa siellä urheilua kuin aito kreikkalainen, siihen lisäksi välttämätöntä filosofiaa ja puhetaitoa. Sillä puhetaitoakin opittiin koulumaisesti. Hänestä tuli vaikutuspuhuja, villi, niinkuin korskuva ratsu. Hän herätti julkista huomiota jo loistavilla ruumiillisilla suorituksillaan. Syyrian maaherra tekee hänet ratsuväen päälliköksi; sillä Palestiinassa on sota. Antonius se siellä juutalaiset lyö, kuningas Aristobuloksen vangiksi ottaa. Sitten oli rymäkkä Egyptissä päin, missä oli valtaistuinriitoja; roomalaiset sekaantuivat. Nuori Antonius valloittaa Pelusiumin kaupungin; vastustaja, kuningas Arkhelaos, saa surmansa. Antonius hautaa hänet loistolla, osoittautuu ylevämieliseksi ja urhoolliseksi. Siitä lähtien on hän tavallansa sidottu Egyptin kuningaskuntaan; se on se maa, jossa hänen piti kuoleman. Menestysten kruunaamana hän tulee Roomaan. Kaikkien huomio kohdistuu häneen.
Sillävälin Curio (Scribonius Curio), hänen nuoruudenystävänsä, oli luopunut Pompeiuksen puolueesta Caesarin puolelle: Caesarhan veti kaikki luopiot puoleensa. Curion välityksellä tuli Antoniuksestakin caesarilainen, ja hän otti heti osaa suuren sotapäällikön viimeisiin Gallian sotaretkiin (vuosina 52—50). Tällä oli hänen kohtalonsa määrätty. Suuriäänisesti ja rajusti hän taisteli Caesarin asian puolesta. Niin, hän oikeastaan sysäsi Caesaria eteenpäin kansalaissotaan. Antoniuksesta oli tehty kansantribuuni. Kansantribuunina hän alussa vuotta 49 oli senaatissa ja luki siellä ääneen Caesarin kirjeet, joita tahdottiin olla kuulematta. Ne olivat Caesarin vaatimukset, jotka olivat kansalaissodan valmistuksena. Keskustelun kestäessä vaati senaatti: Caesarin on päästettävä sotajoukkonsa hajalle. Heti Marcus Antonius esittää osuvan vastavaatimuksen, että Pompeius tekisi saman. Suuri suuttumus. Antonius heitetään salista ulos: väkivallanteko tribuunille, jonka hän tahallansa oli aiheuttanut. Orjaksi pukeutuneena hän vuokrakärryissä pakenee Caesarin luo Rubico joelle, mielenosoituksellisesti, kuin olisi tahdottu surmata hänet. Tämän Caesar otti viimeiseksi aiheekseen todella alkaakseen taistelun. Antonius ikäänkuin sysäsi venheen, jossa Caesar etsi kohtaloansa, virranvuolteeseen, joka sen edelleen tempasi.
Pompeius, vastustaja, lähtee Epeirokseen; Caesar itse kiiruhtaa ensin Espanjaan. Antoniukselle Caesar antaa siksi aikaa ylipäällikkyyden Roomassa ja Italiassa. Jo silloin Antonius oli toinen; jo silloin hän tunsi olevansa lähinnä suurin valtakunnassa. Hän oli nyt 34 vuoden vanha: ihana, valtava vartalo, jalo ja hyvinmuodostunut, säteilevän leikkisä, jos hän ei ollut vihoissaan, leveä otsa, kotkannenä. Taiteilijat, jotka mielellänsä häntä kuvasivat, vertasivat häntä senvuoksi Herkuleeseen, ja aluksi hän piti myöskin partaa, vaikka se oli muodille isku vasten kasvoja; sillä hän tahtoi olla Herkuleen näköinen. Jos Caesar oli johtanut sukunsa Venuksesta, niin Antonius vakuutti, Caesarin hyväoppisena oppilaana, polveutuvansa Herkuleesta. Senvuoksi hän myöskin mielellänsä kulki Herkuleen tapaan karkeassa puvussa, lyhyessä ihotakissa, joka ulottui vain reisille ja jätti polvet paljaiksi, kupeella miekka, karkea, jäykkä viitta hartioilla. Mutta Herkules oli ihanneolentona myöskin juomaveikko, aika viikari ja hilpeä toveri, kepposten tekijä, kerskuja, meluisa ja naurava; tätäkin Antonius osasi, kilisteli alhaisten sotamiesten kanssa avoimella kadulla, asettui sotamiesten pöytään ja söi ja nieli; oikea maalaissotamies. Eikä rakkausasioissakaan suinkaan leikin pilaaja; hän auttoi mielellään niissä toisia ja oli vain hyvillään, jos häntä itseänsä kiusoteltiin jollakin huonolla naikkosella. Lisäksi hän oli suorastaan mielettömän antelias; hänellä oli käsi auki. Näin oli koko hänen elämänsä ajan. Erästä ystäväänsä hän tahtoo auttaa miljoonalla sestertillä; hänen kassanhoitajansa lukee rahat pöytään. Antonius on olevinansa, kuin hän ei koskaan olisi nähnyt rahaläjää ja huudahtaa: "Noin vähäkö se on? Tuonko pitäisi olla miljoona? Sitten anna hänelle kaksi kertaa niin paljon."
Mutta kansalaissota kutsui häntä Epeirokseen, Makedoniaan. Tähän saakka
Labienus oli ollut Caesarin suurin alapäällikkö. Labienus oli mennyt
Pompeiuksen puolelle. Caesar näki nyt tarvitsevansa Antoniuksen apua.
Haluttaisi tietää, mitä Caesar ilman häntä olisi saanut aikaan?
Ensiksi oli saatava joukot yli Adrianmeren, jota Pompeiuksen armada hallitsi. Caesarilla ei ollut sotalaivoja. Antonius uskalsi suorittaa joukkojen kuljetuksen pienissä aluksissa keskellä hirmuista myrskyä, vihollisen laivaston näkyvissä: suurenmoinen saavutus. Hänen pähkinänkuorensa olivat jonkin aikaa myrskyltä turvassa rannikolla; sillä aikaa tapahtui, että vihollisen sotakaleerit kaatuivat kumoon, ja Antonius tuli paikalle ja ryösti hylyt. Sitten jouduttiin käsikähmään Pompeiuksen itsensä kanssa. Monissa otteluissa, myöskin Pharsaloksen taistelussa, oli Antonius voittajana Caesarin rinnalla.
Niinpä, kun Pompeius oli kuollut, kun Caesar Egyptissä vietti aikaansa monissa riemuissa Kleopatran kanssa, siellä lopuksi hengestänsä taistellakseen (48—47), Caesar uskoi toistamiseen Antoniukselle Rooman ja Italian hallinnon. Caesar oli nyt diktaattori, valtiotahdon ainoa haltija, Antonius oli hänen sijaisensa, milloin hän oli poissa (magister equitum).
Silloin hänessä kuohahti. Ajateltakoon: oli Rooman yksinvallan ensimäinen vuosi, 48—47, ja yksinvaltias Caesar itse oli kaukana; Antonius oli Rooman varakuningas. Hän ikäänkuin ilosta hypähti. Caesarkinhan eli nyt kevytmielisesti; niinpä myöskin hänen nuori sijaisensa Roomassa toimeenpani orgioita, joita ei annettu hänelle anteeksi, Ensiksi verinen taistelu Forumilla, syrjäyttääkseen poliittisen vastustajan, Dolabellan. Muutoin: kuten muuten rekryyttiensä kanssa hän nyt hauskasti kallistelee maljaa ilveilijäin, nuorallatanssijain ja halvan näyttämöväen kanssa, on mukana heidän sangen kysymyksenalaisissa häissänsä, juo välistä itsensä niin täyteen, että hän Forumilla ylenantaa juuri kuin hänen pitäisi puhua, mitä hänelle ei koskaan anteeksi annettu. Keskelle katua hän pystyttää huvittelutelttansa, kulkee halki ahtaan Rooman, missä muutoin jokainen liikkuu jalkaisin, leijonavaljakolla, majoittaa huonoja ilotyttöjä ylhäisten naisten luo. Kaikkea tätä pahantahtoinen Fama kertoo. Kuka tietää, miten paljon siinä on liioittelua? Mutta hänen rakastettunsa nimi oli Kytheris: varmaan komea ihminen. Hän oli ensimäinen näyttämösuuruus, ajan hienoin näyttelijätär, nainen, josta juuri silloin Rooman arvossapidetyin runoilija lauloi sarjan rakkauden elegioita. Antonius, vaikkakin naimisissa, näyttäytyi hänen kanssansa julkisesti, ja seurauksena oli, että Kytheristä kunnioitettiin kuin kuningatarta; kun hän hienossa kantotuolissaan kulki läpi kaupungin, oli hänellä seurue suurempi kuin Antoniuksen äidillä.
Silloin Caesar muutamiksi lyhyiksi viikoiksi tuli Roomaan ja osoitti suurelle suosikillensa kerrankin tyytymättömyyttänsä. Vaikkakin Antoniuksella nyt oli täysi oikeus tulla konsuliksi, Caesar antoi konsulinviran hänen sijastansa vanhemmalle kannattajallensa (Aemilius) Lepidukselle. Mutta Antonius ei ollut siitä niin millänsäkään ja osoittautui rohkeaksi ja jäykkäniskaiseksi. Kuolleen suuren Pompeiuksen palatsin ja tilat irtaimistoineen Caesar takavarikoitsi ja möi huutokaupalla. Antonius esiintyi ostajana, ja kun hän oli kaiken ottanut haltuunsa, hän kieltäytyi maksamasta. Caesar antoi sen hänelle jäädä. Antoniuksella oli saalis käsissään. Mutta sitten, kun Caesar toistamiseen oli poissa Roomasta, tapahtui suuria. Antonius oli tähän saakka ottanut avioliiton keveältä kannalta; nyt hän nai mahtavan persoonallisuuden, Rooman historian ensimäisen ruhtinattaren, Fulvian, ja hän joutui täydellisesti tämän valtaan. Kuriton mies oli vihdoinkin löytänyt jonkun, joka piti häntä kurissa ja ajatteli hänen puolestansa. Puhutaan aina vain tämän Fulvian kovista ominaisuuksista, hänen komennushalustansa, mutta hänen on täytynyt olla myöskin kaunis, lumoavainen. Roomattaret ovat nytkin vielä välistä kuin enkeleitä, ja piru on pohjalla. Fulvia oli, kuten Antoniuskin, jo kaksi kertaa ollut naimisissa, toisen kerran kansanjohtaja Clodiuksen kanssa, joka oli kuollut noin kuusi vuotta aikaisemmin ja jonka kuolemaa hän oli itkenyt täysiverisen italialaisnaisen intohimolla. Hän oli yhäkin vielä nuori, noin 29 vuoden vanha, ja hän rakasti nyt mahtavaa Antoniusta rakkaudella, joka sai tulensa kunnianhimosta. Hän tahtoi nähdä hänet suurena, kaikkien yläpuolella. Miellyttävä on näytös, missä meille kerrotaan Antoniuksen odottamaton paluu eräältä matkalta. Vanha tapa oli, että matkalla olevat roomalaiset aviomiehet päivää ennen lähettivät sanansaattajan ilmoittamaan vaimolle heidän kotiintulostansa. Aina kepposiin halukas Antonius ajatteli tällä kertaa tehdä toisin. Hän piti naamiaisista, pukeutui palvelijaksi, tuli sitten yöllä taloonsa ja ilmoittautui seuraavana päivänä: hänellä oli Fulvialle annettavana kirje Antoniukselta. Liikutettuna tämä kysyy: "Elääkö Antonius!" Mies vaikenee ja ojentaa vain kirjeen hänelle. Kun hän murtaa sinetin ja alkaa lukea, Antonius yllättää hänet suudelmilla. Kelle ei olisi ilo nähdä rakastunutta miestä? Sellainen hän oli; hänestä kerrottiin paljon senlaatuista.
Minun mielestäni Antoniuksessa on jotakin germaanin tapaista; hän oli sellainen, jollaisiksi meille kuvaillaan keskiajan villejä saksalaisia urhoja ja herttuoita: viinistä hehkuva, hullun hurja, ja kuitenkin voitokas ja täydellinen sankari; järki kirkas, mutta mies vaikuttavain naisten ohjattavissa kuin lapsi. Onnekseen hän nyt joutui Fulvian käsiin, hänen onnettomuudeksensa vallitsi häntä myöhemmin Kleopatra.
Kun Caesar vuonna 45 palasi Espanjasta, hän oli Antoniukseen, joka tuli häntä vastaan, täysin tyytyväinen ja aivan leppynyt (tästä oli Antoniuksen kiitettävä Fulviaansa), antoi hänelle kunniasijan vaunuissansa ja teki hänet konsuliksi, virkatoveriksensa konsulinvirassa vuodeksi 44. Mutta kun erimielisyyttä syntyi — asia koski kunnianosoitusta Dolabellalle —, niin Caesar se myöntyä sai; Antonius asettui mitä rohkeimmin häntä vastustamaan. Millaiseksi olisi molempain miesten suhde vastaisuudessa kehittynyt? Silloin kaatuu Caesar salamurhan uhrina senaattorien tikariniskuista. Oli tahdottu Caesarin mukana murhata Antoniuskin. Mutta hänet säästettiin. Rooma oli jähmettyneenä. Maailmanhistoria pidätti hengitystänsä kauhusta. Peljättiin salaliittolaisia. Mitä he nyt aikoivat? Mitä he tekisivät? Antonius ensiksi piiloutui. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja ympäröi itsensä arabialaisella henkivartiojoukolla. Rooma oli hänet säästänyt: sen piti nyt saada hallitsijansa. Ja näytelmän toinen näytös alkoi.
Viehättävää ja ihailtavaa on nähdä, miten Antonius, joka nyt oli ainoa vuoden 44 konsuli, käytti hyväksensä tavatonta, vastinettansa kaipaavaa uutta tilannetta. Maailma pyöri pyörteessä. Hän oli tyven kohta pyörteessä. Mutta heti huomaa: Fulvia on hänen takanansa. Fulvia oli rautainen kylkiluu hänen olentonsa painavassa, mutta horjuvassa rakenteessa. — Salaliittolaiset ovat peloissansa, majailevat ylhäällä Capitoliumilla, eivät uskalla tulla koteihinsa. Mutta alhaalla Forumilla kuohuu kamalasti. Kansa yhtyy joukkioiksi. Myöskin sotamiehiä, Caesarin veteraaneja, virtaa joukoittain kaupunkiin. Antonius luovii aluksi. Brutuksen ja Cassiuksen hän pyytää kohteliaasti aterialle, kutsuu sitten senaatin kokoon, tekee senaatinpuolueelle sen myönnytyksen, että Caesarin murhaajille ei tapahtuisi mitään pahaa (tätä sanottiin yleiseksi anteeksiannoksi), mutta sai samalla kertaa päätökseksi, että kaikki Caesarin säännökset pysyivät voimassa, eivätkä ainoastaan ne, vaan myöskin kaikki säädökset, mitä vielä Caesarin jälkeenjääneissä papereissa tavattaisiin. Se oli mestaritemppu. Sillä Caesarin leski Calpurnia jätti hänelle kaiken jälkeen jäämän; niin, myöskin Caesarin omaisuuden rahaisessa rahassa, noin 15 miljoonaa Suomen markkaa, Antonius otti toistaiseksi itselleen, aivan kuin hän olisi Caesarin perillinen. Sitten hän toimeenpani aivan mielivaltaisesti koko joukon järjestelyjä, antoi esim. Sisilian asukkaille Rooman kaupunkilaisen kansalaisoikeudet, josta kiitokseksi sisilialaisten täytyi hänelle aimo lailla maksaa, ja väitti joka kerran, että niin oli määrätty Caesarin papereissa. Ei kukaan voinut sitä tarkastaa. Fulvia piti huolen, missä tarvittiin, todistuskappalten väärentämisestä.
Mutta samalla Antonius alkoi varovaisesti luoda salaliittolaisille vihamielistä mielialaa. Heti alussa hän julkaisi Caesarin testamentin. Mutta testamentissa oli ensimäisenä lahjoitusmääräyksenä suunnaton rahalahja Rooman kaupunkiväestölle (300 sestertiä mieheen), sitten Caesar oli siellä perillisenänsä muistanut myöskin erästä murhaajaansa, ja muita salaliittolaisia oli testamentissa muulla tavoin kunnioitettu. Niin Caesar oli rakastanut niitä, jotka hänet surmasivat! Suuttumuksen huuto kohosi yleisöstä. Ja nyt asetettiin paareille valtiaan ruumis. Forum oli näytelmän näyttämönä. Lukemattomia veteraaneja tunkeutui paikalle. Jo pysähtyi ruumissaatto, joka liikkui hitaasti, puhujalavan edustalle. Siellä Antonius piti ruumispuheen mitä ovelimmin;[68] ei julkisesti kiihoittavaan sävyyn, ei! Hän luki ainoastaan julki kunniapäätöksen, jonka senaatti kerran itse oli julaissut täynnä kunnioituksen vakuutuksia kuolleelle. Hän heitti vain kipinän, ja jo leimahti kiihkon liekki kirkkaana ilmoille. Itsellensä Forumille pinotaan nopeasti polttolava pöydistä ja penkeistä — otettiin mitä eteen sattui; sen päälle asetetaan kuollut. Liekit leimahtavat. Savuun ja räiskinään sekaantuu väkijoukon ulvonta. Sotamiehet heittävät, kuolleen kunniaksi, aseensa rovioon, siviili-ihmiset viittojansa. Mutta sitten puhkesi meteli, alkoi ajojahti. Hyökätään murhaajien taloihin. Vaivoin Antoniuksen onnistui torjua pahin. Mutta kapina, kadun hirmuvalta, kesti viikkomääriä eikä loppunut. Silloin salaliittolaiset pakenivat, poistuivat myöskin muut ylhäiset Roomasta. Antonius näki olevansa yksin kaupungissa. Hänellä oli kaikki valta käsissänsä. Valtiotoimien paino oli hänet tukahduttaa; mutta hänessä vakiintui suunnitelma tulla myöskin Caesarin perijäksi, ei yksin hänen kostajaksensa.
Silloin nousi odottamaton este. Caesar, jolla ei ollut laillisia lapsia, oli testamenttinsa lisäkirjassa ottanut ottopojaksensa sisarensa tyttärenpojan Octaviuksen, ja tämä poika Octavius ilmestyi nyt yhtäkkiä Roomaan. Hän oli vasta 19-vuotias ja tuli opintomatkoilta Apollonian kaupungista. Siinä oli siis Caesarin perillinen! Antonius kohteli häntä aluksi ylpeästi, raa'astikin; tuollaisia nuoria miehiä pitää peljästyttää! Mutta tämä Octavius, joka nyt nimitti itseänsä Caesar Octavianukseksi, sai heti kannatusta kansalta, niin, värväsipä hän joukkoja, sotilaita. Äkkiä esiintyi kolme valtaa toistensa rinnalla: täällä Antonius, tuolla Octavianus, molempien välillä senaatti, joka juuri nyt jälleen päätänsä nosti ja jota Cicero, 62-vuotias Cicero, Caesarin murhaajain ystävä, nyt johti. Senaatillakin oli joukkoja käytettävissänsä. Galliassa, s.o. Pohjois-Italiassa, oli senaattorilla ja Caesarin-murhaajalla Decimus Brutuksella sotajoukko koossa Modenan luona. Antonius lähtee liikkeelle karkoittaakseen tämän Decimus Brutuksen Galliasta; sillä kellä tämä Gallia on hallussaan, hän hallitsee Italiaa. Mutta Octavianuskin rientää sinne; hän esitti toistaiseksi Ciceron nuorta ihailijaa ja teki sopimuksen senaatinpuolueen kanssa. Niin Antonius joutui puserruksiin kahden vastustajan väliin. Mutta aluksi välttävät kaikki kolme taistelua; jokainen pelkää ratkaisua — kunnes senaatin armeija kumminkin ryhtyy hyökkäämään ja Antonius joutuu Modenan luona alakynteen: alussa vuotta 43. Hänen legioonansa ovat liian heikkoja; pelastaakseen ne hän murtautuu Apenniinien vaikeakulkuisista solista Genovaan: se oli kauhea marssi aivan autioitten seutujen halki; muonavaroja puuttuu; hänen täytyy sotajoukkoineen elättää itseänsä metsän juurilla, niin, kuten hirvi, kun sillä on nälkä, puunkuorella.
Silloin tulee Provencesta, Etelä-Ranskasta, Lepidus muassaan muutamia legioonia. Tämäkin Lepidus oli ollut Caesarin uskottuja, ja Antonius itse oli silloin tällöin osoittamallansa ystävyydellä saanut hänet kiitollisuuden velkaan. Mitä tapahtuisi nyt! Osoittautuisiko Lepidus ystäväksi vai viholliseksi? Antonius, sotapäällikkö, astuu Lepiduksen leirin vallitukselle, parta villiytyneenä ja tukka vanukkeissa, tummassa surupuvussa, aavemainen näky, ja huutaa Lepiduksen sotajoukkoa kostamaan Caesarin puolesta. Lepidus empii; hän antaa torvensoittajien toitottaa merkinantoja estääkseen Antoniuksen puhetta kuulumasta. Mutta sotilasten sydän on jo syttynyt. Seuraavana aamuna aikoo Antonius hyökätä leirin kimppuun; mutta sotilaat antautuvat hänelle itsestään; hän tapaa Lepiduksen teltassansa nukkumassa, osoittaa hänelle kaikkea kunniaa, nimittää häntä "rakkaaksi pikku isäksi", ja Lepidus on nyt hänen liittolaisensa. Mitä tekisi nyt nuori Octavianus! Pysyisikö hän, Caesarin ottopoika, yhäkin liitossaan Ciceron kanssa ja taistelisi Antoniusta ja Lepidusta vastaan senaatin puolesta, joka oli murhannut Caesarin! Mahdotonta.
Niin tapahtui mitä kohtalokkain käänne. Antonius, Lepidus ja Octavianus liittävät sotajoukkonsa yhteen ja tekevät kolmiliiton, kauheudestaan kuulun toisen triumviraatin vuonna 43, tarkoituksenansa antaa valtiolle uusi hallitusmuoto. Eräällä pienellä joen saarella Pohjois-Italiassa miehet yhtyvät; Antonius ja Octavianus mittelevät toisiansa epäluuloisin katsein ja tutkivat ensin molemmin puolin toinen toisensa, olisiko toisella salaisesti pistinpuukko mukanansa, ennenkuin he alkavat ne salaiset neuvottelut, joiden sanamuotoa ei koskaan ole ilmoitettu.
Näille kolmelle oli nyt lastenleikkiä vallata Rooma. Mutta se ei ollut kylliksi. Sillä Marcus Brutus ja Cassius, molemmat salaliittolaisten tärkeimmät miehet, olivat nyt Idässä, Aasiassa ja Makedoniassa, vahvoine sotajoukkolaumoineen ja tukkivat kaiken rahan tulon. Sillä Italia oli rahasta köyhä, ja vuosittain virtasi sinne muutoin Rooman valtion tuloja Aasiasta. Nyt ne jäivät tulematta. Brutus otti ne. Miten kolme triumviriä maksaisivat sotajoukkonsa? Pelkästä Caesar-innostuksesta eivät sotamiehet tulleet kylläisiksi. Valtiokassa oli tyhjä. Joka tapauksessa oli hankittava rahaa, rahaa.
Niin kohtasivat Roomaa kauheat proskriptsionit. Tartuttiin rikasten kurkkuun. Sullan verilöyly uudistui nyt. Antoniusko vai Octavianus tämän ensin pani alulle, on epätietoista: minä uskon pirullisen ajatuksen parhaiten Octavianuksen keksimäksi. Omaisuus tahdottiin ottaa takavarikkoon ja senvuoksi teurastettiin omistajat, 120 senaattoria, 3,000 rikasta ritaria: suuri maaomaisuus ja suuri rahapääoma. Uhrien nimet ilmoitettiin edeltäpäin. Syntyi kauhea ihmismetsästys koko maassa. Samalla kertaa jätettiin kahdeksantoista italialaista kaupunkia sotamiesten ryöstettäväksi. Cicero, joka lyhyen ajan oli ohjannut valtiota, oli ensimäinen uhri. Hän oli karkein häväistyspuhein Marcus Antoniusta suominut, niin, lokaakin heittänyt: nyt hakattiin häneltä, kun hän kantotuolissa pakeni, pää ja molemmat kädet; pää kulki kädestä käteen ja sen täytyi lopuksi olla näytteillä puhujalavalla.
Oli älytty, että ilman sellaista väkivallantekoa ei pysyvää yksinvaltaa voisi olla. Caesar oli laiminlyönyt sen; nyt se oli suoritettu: hirmuinen suonenisku. Senaatti oli ainaiseksi murrettu. Aliupseerit, kiertelevät sotamiehet ostivat huutokaupoissa nyt pilkkahinnasta vanhain herrassukujen palatseja ja maatiloja, jotka kerran olivat olleet vanhan aatelin käsissä. Kaikki omistussuhteet muuttuivat maassa. Ajateltakoon, että Preussissa 120 ylhäistä Itä-Elben maanomistajaa ja Berlinissä ja Frankfurtissa 3,000 suurta rahamiestä yhtenä viikkona lyötäisiin kuoliaaksi, ja heidän omaisuutensa takavarikoitaisiin, niin käsittää sen taloudellisen mullistuksen, joka silloin kaikissa yhteiskuntakerroksissa tapahtui. Mutta saalis ei vieläkään ollut kylliksi triumvireille. He ryöstivät myöskin temppelin rahavarat, he määräsivät uusia veroja, myöskin veron rikkaiden naisten myötäjäisistä. Sellainen oli ennenkuulumatonta, ja voimme kuvitella, millainen jono arvoisia tyrmistyneitä perheenemäntiä virtasi Fulvian luo pyytämään verovapautusta. Sillä tiettiin, että Fulvia oli mahtava.
Kuka oli herättänyt villipedon Antoniuksessa? Octavianusko? Vai Fulvia? Vai vallan poikkeukselliset olosuhteet? Luonteeltaan hän muuten ei ollut verenhimoinen. Hän ei ole muutoin koskaan murhannut rikastuttaakseen itseänsä.
Ja nyt hän nousi, seuraavana vuonna, 42, suurimpaan tekoonsa, todellakin kostamaan Caesarin puolesta. Octavianus osoittautui heikoksi ja epävarmaksi ja aivan kuin kääpiöksi hänen rinnallaan. Antonius etsi kahdellakymmenellä legioonalla käsiinsä Caesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta, ja hän löysi heidät Makedoniassa, Philippoin luona. Kahdessa suuressa taistelussa hän on heidät siellä maahan paiskannut osoittaen strategista nerokkaisuutta, joka oli Caesarin veroista. Brutus ja Cassius heittäytyivät miekkaansa. Tasavalta oli ainaiseksi lopussa. Mutta voitettuja kohtaan Antonius osoittautui sääliväiseksi ja inhimilliseksi. Brutuksen ruumiin yli hän levitti oman kallisarvoisen purppuraviittansa ja käski erään alaisistansa haudata hänet ruhtinaallisesti; kun palvelija varasti hautajaiskuluista rikastuakseen, hän mestautti tämän. Mutta sitten hän jakoi maailman, antoi Lepidukselle Afrikan, Octavianus sai Italian takamaineen; itsellensä hän pidätti rikkaan Idän; sillä Itä oli oikeastansa vasta maailma: Vähä Aasia, Syyria ja Egypti. Valtakunnan ensimäinen jako. Jakoa piti Antonius lopullisena; hän ei ole koskaan pyrkinyt koko Rooman valtakuntaa yksin hallitsemaan. Puuttui vain, että Antonius perusti itsellensä pääkaupunginkin Itään, että hän ympäröi siellä itsensä uudella senaatilla. Mutta mitä varten järjestää senaattia! Neuvonantajaystäväin kokous oli hänelle kylliksi.
Ja tällä alkaa Antonius-murhenäytelmän kolmas näytös. Octavianus saisi vaivautua köyhtyneen Italian huolenpidossa ja ratkaista vaikean tehtävän antaa maata ja tyydyttää tuhannet palveluksensa suorittaneet sotilaat, jotka sinne virtasivat. Antonius asetti itsellensä paljoa suuremman tehtävän ja piti siinäkin itseänsä Caesarin perillisenä. Caesarin oli kuolema estänyt käymästä suurta sotaa Persiaa vastaan, parthialaisia vastaan, jota hän jo varusteli. Antonius otti nyt tämän sodan osallensa. Senvuoksi Antonius oli pidättänyt itsellensä oikeuden saada Italiastakin ottaa uusia joukkoja. Mutta asialla ei pidetty kiirettä. Kolmen niin ponnistuksia kysyneen, ratkaisevista tapahtumista rikkaan vuoden jälkeen neljäkymmenvuotias mies ajatteli ensin hiukan levähtää ja ennen kaikkea koota rahaa. Sillä hänenkin kassansa oli aina tyhjä, ja sotamiehet huusivat palkkaa. Sotajoukko oli yhä kasvanut, palkkasoturien vaatimukset tulleet yhäkin rohkeammiksi.
Ensiksi hän hiukan nautti elämästä vanhassa Kreikassa, koetti klassillista sivistystänsä hiukan virkistää (hän ei ollut tähän asti koskaan siihen aikaa ottanut), puhutteli klassillisia filologeja, katseli vanhoja temppeleitä ja raatihuoneita ja huvitteli tämän ohessa ylioppilasmaiseen tapaansa. Sitten hän meni Aasiaan, kantoi korkean sotaveron, antoi kuningasten itseänsä kestitä ja otti lahjoja ja alkoi hiukan esittää sulttaania, johon itämaat olivat tottuneet. Siten hän on ajan kuluessa muutellut Idän karttaa aikalailla, on asettanut vasallikuninkaita sinne, missä tähän saakka oli ollut tasavaltoja. Antonius se teki Herodeksen juutalaisten kuninkaaksi. Sillä aikaa hänen ympäristönsä ryöväsi ja varasti hirmuisesti; hän ei huomannut sitä; hän oli liian vähän epäluuloinen. Mutta jos hän sai tietoonsa sellaisen skandaalin, hän sekaantui asiaan rangaistuksin.
Mutta Rooman valtakunnan vasalleihin kuului nyt myöskin Kleopatra ja Egyptin maa. Antonius pyysi Kleopatraa tulemaan hänen luoksensa Tarsokseen Vähään Aasiaan. Kenties hän tuli omasta halustansakin. Joka tapauksessa Antonius tahtoi häneltä rahaa parthialaissotaansa varten. Mutta Kleopatra antoi enemmän kuin rahaa. Ja niin alkaa n.s. Kleopatra-romaani.
Antonius, joka muutoin oli menettänyt paljon kauneuttansa (hän oli tullut melko lihavaksi), antoi aasialaisten silloin palvella itseänsä Dionysos jumalana. Kleopatra tiesi tämän. Meistä se kuulostaa nyt kuin lapselliselta leikinteolta; mutta itämaalaisten tulinen mielikuvitus otti sellaiset jumalanaamioitukset vakavasti. He uskoivat, että erinomaisissa ihmisissä ja vallanpitäjissä, kuten Aleksanteri suuressa, todellakin esiintyy yli-ihminen, jumala, ja Antoniuksen mielikuvitus sai tästä tartunnan. Hänet nähtiin siis viiniköynnösseppele päässä, pehmeissä kreikkalaisissa vaateverhoissa. Tämän Dionysoksen luo nyt tuli Kleopatra kultaisella laivallansa, Venus jumalattareksi pukeutuneena, siivekkäitten poikien balettikuoron ympäröimänä. Lumo vaikutti. Ei ollut vielä käsissä talvi (vuoden 42—41), kun Antonius jo oli hänen luonansa Aleksandreiassa. Ei Dionysoksena, ei, hän oli yhä vielä Herkules, ja Herkules oli nyt löytänyt Omphalensa. Mutta tässäkin hän oli Caesarin perillinen; sillä Caesarkin oli rakastanut tätä Kleopatraa. Tämä oli sillävälin tullut 28 vuoden vanhaksi: mutta kauniiden, hyvin sivistyneiden naisten ikävuosia ei lasketa. Hän oli vanginnut Antoniuksen. Mutta aluksi oli tämä vielä käskijänä. Hän luuli voivansa täydellisesti vallita kuningatarta ja käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa.
Vasta kuin talvi on ohi, hän kuulee, mitä Italiassa on tapahtunut. Fulvia, hänen harras puolisonsa ja hänen veljensä Lucius Antonius ovat siellä nousseet aseisiin Octavianusta vastaan. Fulvia itse nähtiin ase kädessä. Kunnianhimoinen nainen halveksi Octavianusta; hän tahtoi, että Antonius, hänen uskoton puolisonsa, olisi myöskin Italiassa kanssahallitsijana. Mutta tuloksena oli, että Fulvian täytyy paeta. Hän pakenee Kreikkaan, sairastuu ja kuolee (vuonna 40). Tämän jälkeen Antoniuksen vaikutus Italiassa laski valtavasti. Alkaisiko hän nyt senvuoksi kansalaissodan, taistelun Octavianusta vastaan? Mutta sotamiehet puolestaan eivät tahdo sotaa; he pakoittivat valtiaat rauhaan, ja Antonius antaa suostutella itsensä maailmanrauhan turvaamiseksi naimaan Octavianuksen sisaren, jalon Octavian. Tämä tapahtui Roomassa. Octavia oli Rooman suloisimpia, sielukkaimpia naisia. Hän rakasti uutta puolisoansa Antoniusta todellakin eheänä ihmisenä, joka tämä olikin, ja suurimpana silloin elävistä roomalaisista. Ja todellakin, Antoniuskin unhoitti Kleopatran. Hän siirsi hovinpitonsa Octavian kanssa vuoden 39—38 talveksi Atheenaan; se oli kauniiden hetkien ja henkisten herätteiden aikaa. Mutta atheenalaisparkojen täytyi maksaa. He juhlivat häntä kaupunkinsa jumalattaren Athenen puolisona, ja hän käytti tätä kurjaa imartelua hyväksensä ja vaati jumalattaren myötäjäisinä tuhat talenttia hänen temppeliaarteestansa. Kun vuonna 37 uutta eripuraisuutta syntyy Octavianuksen kanssa, niin Octavia se saa veljensä taivutetuksi rauhaan ja sovintoon. Nuo erimielisyydet koskivat Sextus Pompeiuksen, Pompeius Magnuksen pojan ahdistamista, joka silloin hallitsi Sisiliassa merirosvokuninkaana ja jonka hyökkäyksille Octavianus oli alttiina.
Mutta Antonius palkitsi Octaviaa huonosti. Vihdoinkin, vuonna 36, hän varustautuu parthialaissotaan, joka oli vaikeampi kuin kaikki, mihin Rooma konsanaan oli ryhtynyt. Se oli hänen elämänsä suuri tehtävä. Siihen hän tarvitsee Egyptin apua ja ottaa suuren, kauan punnitun askeleen: nai Kleopatran. Kleopatra oli avioliittoa jo kauan tahtonut. Oikeudellisesti oli tämä avioliitto pätevä vain Egyptissä, ei Roomassa. Roomalle oli Antonius siis edelleenkin Octavian aviopuoliso.
Oliko se vain aistillista rakkaudenhuumausta? Varmasti ei. Antoniuksella oli tarkoituksensa. Hänhän tarvitsi suunnattomia rahalähteitä laajaa valtakuntaansa varten, ja ainoastaan Egyptin valtiorahasto, jota ahnas Rooma ei vielä ollut puhtaaksi ryöstänyt, voi ne hänelle vielä tarjota. Mutta Kleopatran tarkoituksena oli Antonius välikappaleenansa pelastaa Egyptin itsenäisyys Italiaa ja Roomaa vastaan. Antonius karttoi vielä virallista nimeä Egyptin kuningas. Mutta hän oli kuningas de facto ja sellaisena hän on Egyptiä suurentanut Jopa roomalaisten provinssienkin kustannuksella, liittänyt Egyptiin Kyproksen, Phoinikian ja vielä muitakin maa-alueita.
Silloin tuli ratkaiseva kohtalonisku. Vuoden 36 parthialaissota epäonnistui. Yrityshän oli kuulumattoman suuri, tunkeutua Persiaan saakka; olen varma, että Caesarkin olisi siinä epäonnistunut; sillä ei kenellekään roomalaiselle vallanpitäjälle valloitus ole koskaan onnistunut noissa maan äärissä. Se riippui muonituksen järjestämisen vaikeudesta, ilmanalan vaarallisuudesta. Tuo kuuma maa on arojen panssaroima. Vasta nykyaikaiset rautatiet tekevät Persian voittamisen meidän päivinämme Venäjälle ja Englannille mahdolliseksi. Keisari Traianuksellakin oli siellä vain näennäistä menestystä; hän kuoli taistelun kestäessä, kun varsinainen vastarinta juuri alkoi. Antoniuksen valmistukset olivat suurenmoisia; hän laahasi piiritys- ja tykistölaitteita 300 vaunulla mukanansa halki vuoriston; ja kenties hän olisi kaikesta huolimatta saavuttanut suuren menestyksen, jollei vaarallisella hetkellä Armeenian kuningas olisi petollisesti hänestä luopunut. Myöhään syksyllä tapahtui mallikelpoisesti johdettu paluuretki; mutta häviöt olivat hyvin suuret. Mitä hyödytti, että hänen sotamiehensä kaikesta huolimatta häntä rakastivat ja kunnioittivat ja lohduttivat häntä hänen masennuksissa ollessaan kuin hyvää toveria.[69] Maailmassa oli epäonnistumisen tekemä vaikutus epäsuotuisa. Octavianuksen arvo kohosi yhtäkkiä mahtavan korkealle; ennen kaikkea tästä lähtien Kleopatra alkoi täydellisesti hallita Antoniusta. Hänen kirkas loisteensa alkoi verkalleen himmetä.
Egyptin ilmasto vaikutti lamauttavasti häneen kuten niin moneen; hänen luonteensa vaati myöskin huvitusta; hän ikäänkuin tarvitsi aina hyvää säätä; ja Kleopatra huolehti siitä. Hän ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta käärmemäisen kietova, hekumallisen viettelevä olemukseltaan;, hänen kirkas älykkäisyytensä, kuvaamattoman hienostunut kultuuri ja sulo hänen seurustelutavoissaan teki hänet, niin täytyy meidän luulla, niin voitokkaaksi ja voittamattomaksi. Hän pelasi noppapeliä, niin kerrotaan, hän metsästi Antoniuksen kanssa, kuljeskeli öisin palvelijapojan puvussa hänen mukanansa, kun hän hiukan leikitteli väen kanssa; ja kansalla oli hauskaa myös. Hän kalasti myös mielellään. Kerran Kleopatra leikillänsä kutsui paljon ihmisiä kalastusta katsomaan, ja kun Antonius heittää siiman veteen, hän kiinnityttää sukeltajalla koukkuun palan savustettua tonnikalaa. Antonius vetää ylös: tavaton naurunräjähdys. Mutta Kleopatra huudahtaa: "Jätä sinä, oi Antonius, kalastaminen meidän ranta-asukkaillemme; sinun asiasi on onkia kaupunkeja ja kuningaskuntia." Roomalaisten mielestä hän oli liian kohtelias tälle kuningattarelle. Kun Antonius antoi rahaa sotilailleen, hän sanoi, että raha tulee Kleopatralta. Aterioitaessa hänen oli tapana vieraiden läsnäollessa nousta ylös ja hieroa vähän Kleopatran jalkoja, koska tämä piti siitä. Myöskin pöydän ylellisyyttä, minkä siellä piti vallita, roomalaiset moittivat. Mutta he erehtyivät. Kerran me saamme silmäyksen sikäläiseen hovikeittiöön; eräs Kleopatran kokki on ollut kielittelijänä. Ainoastaan kaksitoista henkilöä oli syömässä. Heitä varten paistettiin yhtenä päivänä kahdeksan villisikaa. Miksi niin monta? Vain siksi, että Antonius alituisesti vaihteli aterioimisaikaansa ja kuitenkin täytyi aina jotakin olla valmiiksi paistettuna. Mutta ainoastaan villisikaa: mikä yksinkertaisuus! Roomalaisten olisi pitänyt kysyä Lucullukseltansa, mitä ylellisyys on. Tässä ei saa sitten unohtaa tuota kuuluisaa helmeäkään, jonka Kleopatra muka oli liuottanut viiniin, juodakseen sen Antoniuksen menestykseksi. Mutta luonnontieteemme on osoittanut, että tämä tapaus oli luonnonopillisesti mahdoton.[70] Niin varmaan kuin tämä kertomus perustuu pelkästään pahansuovain aikalaisten keksintöön, niin varovasti meidän siis pitää käyttää kaikkea samantapaista juoruilua, mikä heihin molempiin on liittynyt, ja paljoa siitä, mitä olen siitä kertonut, on sen mukaan arvosteltava.
Vuosina 35—33 Antonius rankaisi uskotonta Armeenian kuningasta, kuljetti hänet vangittuna mukanansa ja varusteli verkalleen ja äärimäisen varovaisesti uusia yrityksiä parthialaisia vastaan. Hän ei ollut lainkaan toimeton, hänen katseensa vain oli yksinomaan Itään suunnattuna. Roomassa sillävälin tyytymättömyys häneen lisääntyi, hänen tähänastisissa lukuisissa ihailijoissaankin, ja moni ystävä jätti hänet. Sotainen mieliala kasvoi. Sen hyväksi esitettiin osittain vallan typeriäkin perusteita, kuten esim., että Antonius oli määrännyt, että hänet kuoltuansa oli haudattava Aleksandreiaan, tai että hän oli keskeyttänyt johtamansa oikeudenistunnon lukeakseen Kleopatran rakkaudenkirjeitä. Pahempaa oli, että Octavia, uskollinen, oli tahtonut etsiä Antoniuksen Idästä, ja tämä oli lähettänyt hänet ilman muuta takaisin (vuonna 35); pian Antonius kirjoitti hänelle lopullisen erokirjeen (vuonna 32). Ennen kaikkea: Antoniuksen elämänsuunnitelma paljastui nyt, ja mitä silloin kuultiin, sitä ei voinut ainoakaan roomalaissydän kärsiä eikä sulattaa: se oli muutoin tuo kauttaaltaan järkevä tuuma jakaa Rooman valtakunta, joka tosiasiallisesti oli aivan liian suuri. Sellaista jakoa on myöhemmin Marcus Aureliuskin aikonut, ja Diocletianus on sen todella toimeenpannut. Antonius tahtoi itämaista valtakuntaa Aleksandreia pääkaupunkina. Itä voitiin oivallisesti koota kokonaisuudeksi, ja Aleksandreia voitti siihen aikaan kauneudessa suuresti Rooman. Senvuoksi Antonius tarvitsi Kleopatraa; hän ei voinut tulla toimeen ilman tätä. Se oli "irti Roomasta"-liike. Quiritit Tiberin rannalla olivat menehtyä harmista, kun Antonius toi mukanansa Armeenian kuninkaan vangittuna eikä pitänyt triumfiansa Roomassa, vaan Aleksandreiassa. Hänelle oli Rooma tullut ulkomaaksi, Aleksandreia oli hänen pääkaupunkinsa.
Itämaat eivät tarvinneet Roomaa, mutta Rooma tarvitsi Itämaita. Italia olisi ilman Itää köyhtynyt ja joutunut taloudellisesti perikatoon. Se on syvimpänä syynä, minkä tähden Italia nyt, kun se oli hiukan päässyt voimiinsa, nousi Antoniusta vastaan. Octavianus julisti vuonna 32 Kleopatralle sodan; ja nyt syntyi viimeinen suuri sisällissota, Lännen ja Idän kaksintaistelu.
Antoniuksella oli huonompaa sotilasainesta. Lukumäärä ei yksin ole ratkaiseva, ja hän kadotti yleiskatsauksen laumoihinsa. Häneltä puuttui myöskin merkitseviä auttajia ja neuvonantajia ja hyvä hallintohenkilökunta. Egyptissä huolehtivat valtionasioista perittyyn tapaan eunukit ja vapautetut orjat. Tuhoisampaa vieläkin oli, että Kleopatra tuli mukaan päämajaan. Taaskin muutamat vanhat ystävät, joita hän niin kipeästi tarvitsi, jättivät nyt hänet ja menivät vastustajan puolelle. Mutta hän ei ottanut katkeroituakseen, lähettipä heille vielä perästä heidän tavaransa. Merivoittoa hän voi kuitenkin aina toivoa, sillä hänellä oli koottuna 500 mahtavaa kaleerilaivaa, jotka muodostivat ihanankauniin rintaman.
Niin syntyi pitkän vitkastelun perästä todellakin taistelu, Aktionin vuoriniemen luona Adrianmeressä Epeiroksen rannikolla vuoden 31 syyskuun alussa. Ei ollut lainkaan niin hullua ja suunnitelmatonta, kuin moni luulee, että Antonius antoi taistelun tapahtua täällä. Se osoittaa pikemminkin hänen sotapäällikkölahjojensa suuruutta. Sillä Octavianuksen sotajoukko oli jo Balkanin niemimaalla. Jos hänen todellakin onnistui tuhota Octavianuksen laivasto Aktionin luona, niin hän oli myöskin tuon maasotajoukon sulkenut Italiasta; hän voi ehkäistä siltä apuväen saannin, koettaa tuhota sen itsensä ja vallata Rooman.
Mutta yksityiskohdissa puuttui kieltämättä järjestystä ja selvää suunnittelua. Viisas Kleopatra oli sillävälin kaiken huomannut; hän loi yleissilmäyksen asiain tilaan ja sai sen vakaumuksen, että vastustajalla oli suurimmat menestyksen toiveet. Silloin hän ryhtyi mitä halpamaisimpaan kavallukseen saadakseen Octavianuksen suosiolliseksi Egyptille: yhtäkkiä hän kesken taistelua pakeni meren ulapalle mukanansa 60 laivaa. Tuskin Antonius tämän huomaa — hän oli jo aikaisemminkin osoittautunut silmiinpistävän tarmottomaksi ja päättömäksi —, niin hän heittäytyy pikasoutulaivaan ja kiiruhtaa Kleopatran jälkeen. Taisteleva laivasto on johtajatta. Vasta illalla, kun se on lyöty, kun sen korkealaitaiset laivat ovat liekeissä, sen urhoollinen miehistö huomaa, että Antonius, mies, jonka puolesta he taistelevat, on poissa.
Sellainen oli Antonius. Hän heitti kaiken yhden vuoksi. Rauenneena ja kolkkona, pää käsien välissä, hän Kleopatran mukana purjehtii viitisen päivää yli meren. Pakolaisena, tuhottuna miehenä hän on jälleen pääkaupungissansa. Huvitteluilla ja juhlakemuilla hän koettaa huumata itseänsä yhdessä Kleopatran kanssa. Sitten Octavianus lähestyy. Antonius vaatii Octavianusta kaksintaisteluun. Turhaan. Kaupunkia on puolustettava: mutta sielläkin kurja nainen hänet kavalsi. Hänen laivansa, hänen joukkonsa menivät heti vihollisen puolelle, ja Kleopatra, Kleopatra on syynä siihen. Antonius raivoaa. Hän vaahtoaa raivosta. Silloin Kleopatra kätkeytyy häneltä kuninkaallisen vaatekammion holveihin. Antonius saa kuulla, että hän siellä on surmannut itsensä. Silloin hänellä ei enää ole voimaa olla vihastunut naiseen, Kirkeen, joka on hänet pauloihinsa kietonut, joka on hänessä rohkean miehen veren myrkyttänyt. "Minulla ei ole enää mitään, mikä minut elämään kiinnittäisi", hän huudahtaa ja vaatii uskollista asepalvelijaansa Erosta surmaamaan hänet. Eros vetää miekkansa, kääntyy pois ja surmaa itsensä. Silloin tempaisee Antonius raudan ja sysää sen vatsaansa. Mutta hän ei kuole. Hän vaipuu penkille ja rukoilee läsnäolevia lopettamaan hänet. Kaikki juoksevat pois, kunnes Kleopatra siitä kuulee. Eräs hovivirkamies Diomedes tuo vielä elossa olevan Antoniuksen hänen luoksensa hautaan. Ikkunan kautta hinataan kuoleva hänen luoksensa kuorikellariin. Kleopatra itse palvelijattarineen vetää köydestä. Antonius oli yltyleensä veressä ja ojensi valittavan kaipaavasti kätensä häntä kohti. Silloin Kleopatra koetti häntä auttaa, hänelle lievennystä hankkia ja nimitti häntä mairitellen herraksensa ja kuninkaaksensa. Kuoleva neuvoi häntä tekemään rauhan Octavianuksen kanssa eikä itkemään häntä, sillä hän oli ollut suuri ja onnellinen kuin harvat, eikä ollut lainkaan häpeällistä, että roomalainen oli hänet voittanut. Itse voidaan sanoa: ei Octavianus ole Antoniusta voittanut; hän sortui omaan itseensä.
Mutta Kleopatran salakavaluus oli ollut turhaa. Egyptistä tuli ainaiseksi roomalainen alue, ja hän sai tietää, että Octavianus aikoi hänet itsensä otattaa kiinni ja loistavimpana saaliinansa häntä katuja pitkin kuljettaa. Silloin hän luopui kaikesta toivosta ja kohdisti nyt ajatuksensa kokonaan kuolleeseen, jonka hän hautasi suurella komeudella. Turhaan Octavianus koetti riistää häneltä kaikki mahdollisuudet itsensä surmaamiseen. Hyvinkin pian hän sai Kleopatralta kirjeen, jossa tämä pyysi häneltä saada haudattuna maata Antoniuksen vieressä. Silloin Octavianus aavisti, mitä tapahtuisi.
Kleopatra oli aamulla kylpenyt, sitten kaikessa komeudessaan syönyt rikkaan aamiaisen. Silloin toi muuan maalaismies saliin korin täynnä viikunoita. Ovelle sijoitetut roomalaiset vartijat päästivät korin tutkimatta ohitsensa. Oletetaan, että viikunain alla oli myrkyllisiä käärmeitä. Kun tunkeuduttiin huoneeseen, löydettiin hänet kuolleena kultaisesta vuoteestaan, kuninkaallisessa loistossa, kaikessa kauneudessaan. Todellista kuolemansyytä ei kukaan ole voinut saada varmasti selville. Kun Octavianus piti Roomassa triumfikulkuansa, hän kuljetutti mukana kuuluisan naisen kuvaa, Kleopatraa käärmeinensä. Ja sellaisena esiintyy kuoleva nytkin vielä mielikuvituksessamme; sillä niin on Paolo Veronese hänet maalannut. Hän oli 39 vuoden vanha.
Antonius jätti jälkeensä seitsemän lasta kolmesta mainitusta vaimostansa Fulviasta, Octaviasta ja Kleopatrasta. Kolme lahjoitti hänelle Kleopatra. Kuusi lasta hyvä Octavia otti lopuksi huostaansa ja kasvatti heitä Roomassa mitä uskollisimmin. Iuliolaisella suvulla, Octavianuksen omalla perheellä, ei ollut lapsisiunausta; Claudiusten veri ja Marcus Antoniuksen veri se sen sijaan lähimpinä kahdeksanakymmenenä vuotena jatkuvasti vaikutti siinä keisariperheessä, joka Roomaa sitten hallitsi. Ennen kaikkea molemmat Antoniat, Antoniuksen ja Octavian oivalliset tyttäret, tulivat solmiamillansa avioliitoilla keisarihuoneen kantaäideiksi. Saako siitä selityksensä hekumallisuus, laeista välittämätön viettien valta jälkeläisissä, keisareissa Caligulassa, Claudiuksessa, Nerossa? Mutta Marcus Antoniuksella itsellänsä oli näytettävänä suurenmoisia tekoja, ja hänen hurjistelunsa olivat ainoastaan rajusti purkautuvaa virvoitusta mitä rajuimman työn jälkeen. Olemuksensa runsautta hän oli tuhlannut, mutta ei yksinomaan bakkanalioiden nauravassa temmellyksessä, vaan myöskin taistelussa, kadun melskeessä, myrskyissä suuren maailmanhistorian, jota hän teki. Nero ja Caligula sitävastoin olivat tyhjäntoimittajia ja esteettejä, ihmisiä, joiden veri oli hidastunut. Eivät hyveet, ainoastaan viat ovat keisariperheessä periytyneet ja periytyessänsä kasvaneet. Tämä oli yksinvallan perinnöllisyyden kirous. Tämä perinnöllisyys ei ole Roomassa osoittautunut hyväksi.