OCTAVIANUS AUGUSTUS
Caesar oli perustanut yksinvallan Roomaan. Hän oli jättänyt kaksi perillistä, yhden henkisen perillisen, Marcus Antoniuksen, ja yhden oikeudellisen, ottopoikansa Octavianuksen. Octavianuksen onnistui syrjäyttää Antonius; hän on sillä lopullisesti turvannut n.s. keisarivallan, Caesarin nimen perinnöllisyyden ja yhden ainoan miehen herruuden valtakunnassa. Octavianus tuli 75 vuoden vanhaksi, hän on hallinnut lähemmä 56 vuotta. Varmaan _hän_kin on Rooman historian suuren suuria miehiä; mutta miten epädraamallinen on hänen elämänsä, miten toisenlainen hänen henkilökuvansa kuin intohimoisen Marcus Antoniuksen! Menestyksen mies, kieltämättä, mutta pikkuasioihin takertuva. Hän vetää kokoon tyynenä kuin kauppias Rooman historian kaikki saavutukset, laskee yhteen ja ottaa kaiken hallintoonsa. Mutta hänelle oltiin kiitollisia. Vihdoinkin, vihdoinkin lepo ja rauha, liiketurvallisuus, kaiken sekasorron selvittely hirmuisten yhteiskunnallisten järistysten jälkeen viimeisten tarkalleen sadan vuoden aikana laskettuna Gracchuksista Antoniuksen kuolemaan. Kultainen vuosisata näytti koittavan ihmiskunnalle.
Gaius Octavius — se oli Octavianuksen nimi poikana — oli syntynyt vuonna 63. Perhe oli peräisin eräästä Rooman lähimmän ympäristön pikkukaupungista, Velitraestä. Hänen isänsä, hänen isoisänsä olivat pankkiireja. Nelivuotiaana hän menettää isänsä, mutta perhehenki, raha-asiain ymmärtäminen, periytyi hänelle. Pahantahtoiset kuiskailivat, että hänen isänpuoleinen sukunsa polveutui muutamasta köydenpunojasta, äidinpuoleinen vieläpä afrikkalaisesta hajuvesikauppiaasta. Kasvattajina hänellä oli vain naisia, äitinsä ja isoäitinsä; myöskin hänellä oli vain sisaria, ei yhtään veljeä. Siitä aiheutui äkkikypsyys, käskeväisyys tai ainakin käskemiseen kykeneväisyys, jota hän niin varhain osoittaa; hän oli naisten joukossa ainoa miehinen perheenjäsen. Kaksitoistavuotiaana piti hän julkisen ruumispuheen isoäidillensä Iulialle, jonka kautta hän oli sukua Iulius Caesarille.
Iulius Caesar alkoi kiinnittää huomiota järjeltään tavattoman lahjakkaaseen poikaan, mutta hän ei osannut menetellä taitavasti nuorukaisiin nähden, jotka vielä ovat koulupoikaiässä. Hän vain kannusti nuorta Octavianusta, hän ei kasvattanut häntä. Silloin kuolema yllättää Caesarin. Caesarin testamentissa nuori 19-vuotias Octavius on määrätty pääperilliseksi. Suurenmoinen on se päättäväisyys ja pelottomuus, mitä osoittaen silloin Octavianus (sillä hän nimittää nyt itseänsä Caesar Octavianukseksi) ilmestyi Roomaan perintöänsä vaatimaan kaikkia vallassa olevia voimia uhmaillen. Ei ainoastaan senaattia ja Caesarin murhaajia vastaan, vaan samalla myöskin mahtavaa Marcus Antoniusta vastaan hänen oli noustava. Vatikaanin museossa seisoo nyt nuoren miehen kuuluisa marmoripää: hiljainen ja viisas, hieno ja hillitty on sen ilme; kasvoissa on sitkeintä päättäväisyyttä ja johdonmukaisuutta, myöskin mihin tahansa julmuuteen kykeneväisyyttä. Todellakin, sellainen hän oli.
Hän vaatii siis nyt tarmokkaasti takaisin Caesarin omaisuutta, jonka Antonius on takavarikoinut. Antoniusta uhmaillen hän asettuu kadulle ja pitää puheen puheen perästä ruokottomalle roskaväelle nostattaakseen itseänsä, uutta nuorta Caesaria, kohtaan suotuisan mielialan. Antonius väitti, että Octavianus oli tehnyt murhayrityksen häntä vastaan. Asia jäi selvittämättä; se ei ollut suinkaan mahdotonta.[71] Antonius tuottaa sotaväkeänsä Etelä-Italiasta, Brindisistä. Heti Octavianuskin rientää Etelä-Italiaan ja värvää sotamiehiä, ja Caesarin veteraanit virtaavat hänen luoksensa; hän saa monta legioonaa luopumaan Antoniuksesta. Antonius huomaa yht'äkkiä hänessä tasa-arvoisen kilpailijan.
Silloin hän lähestyi Ciceroa. Octavianus tosiaankin suuresti ihaili Ciceroa Rooman suurimpana kirjailijana. Nyt hän kietoo turhamaisen vanhan herran luottamuksenosoituksiinsa; sillä Cicero johtaa juuri nyt senaattia. Antoniusta vastaan Octavianus siis toistaiseksi etsii tukea senaatista ja marssii siis myöskin legioonineen Antoniusta vastaan Lombardian Pon tasangolle, Modenan sotaan. Mutta hän osoittautuu täällä hitaaksi, toimettomaksi, olematta varsinaisesti arka: merkillisen epäsotaisaksi. Roomalla ei ollut vielä ollut ketään sotapäällikköä tämän tapaista. Hänen tunnuslauseensa oli: "Kiiruhdan verkalleen" (speudo prodéos)! Tämän Modenan retken aikana (vuonna 44—43) hän antaa sotamiesten olla sotamiehiä ja tutkii teltassaan mukanaan tuomiansa kirjoja ja harjoittelee lausumista. Mutta poliittinen päämääränsä on hänellä tällöin aina terävästi silmissä. Hän ymmärsi odottaa.
Sellainen hänen luonteensa oli. Hänellä oli samalla kertaa pankkiirin ja oppineen, kirjaihmisen ja kirurgin luonto. Hyvä pankkiiri odottaa suotuisia liikesuhteita, hiljaa, kylmänä, kylmänä sydänjuuria myöten, salaten sisimpänsä, täydellisesti läpinäkymättömänä. Me voimme vertausta vielä jatkaa: hän oli kuin matemaatikko, joka tehtäväänsä hiljaisena laskee, äärettömän kärsivällisenä, kuin luonnontutkija, joka suurennuslasin läpi hyönteistä tutkii, kuin anatomi, joka leikkelee sammakkoa ja mittaa sen värähdyksiä ja sydämen lyöntejä, kuin kirurgi, joka kylmäverisesti leikkauksen suorittaa; kun leikkaus on ohi, hän tukkii verenvuodon, niin hyvin kuin voi. Niin paljon kuin Octavianus vuodattikin verta, häneltä puuttui täysin alkuvoimaista kuohahdusta, sankarin intohimoa. Varovaisuusneuvos: ei mikään ole kuvaavampaa, kuin että tämä suuri roomalainen ei pitänyt ainoatakaan puhetta, jota hän ei edeltäpäin olisi sana sanalta suunnitellut. Niin, jopa tärkeämpiin keskusteluihin Livian, keisarinnan, rouva puolisonsa, kanssa hän aina valmistautui kirjallisesti ja piti konseptia kädessänsä keskustelun aikana. Yhtä turhantarkka hän oli kirjeissään: hän merkitsi joka kirjeeseen ajan tarkasti, eikä vain päivämäärää, vaan tunninkin, milloin se oli kirjoitettu.
Niin saa selityksensä tuo niin verrattoman merkillinen muutos Octavianuksen esiintymisessä: alussa rikkaiden ihmisten julma pyöveli, sittemmin lempein rauhanruhtinas. Se ei ollut varsinaisesti hänen luonteensa kehitystä; se oli järjestelmänvaihtoa.
Olemme vuodessa 43. Niin pian kuin olosuhteet sen sallivat, Octavianus luopuu Cicerosta ja senaatista, marssii sotajoukkoineen nopeasti Roomaan ja pakolla valituttaa siellä itsensä konsuliksi, kaksikymmenvuotiaana. Sitten hän tekee sovinnon Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa, ja niin syntyy vuoden 43 triumviraatti, joka kukistaa senaatin, riistää siltä vallan ja itse julkisesti ja virallisesti esiintyy valtakunnan hallituksena. Ja heti alkavat myöskin Roomassa proskriptsionit, rikasten ihmisten teurastus, joiden kimppuun sotamiehet päästettiin valloilleen. Vastakkaisista todistuksista[72] huolimatta minä uskon, että kylmäverinen Octavianus ensiksi keksi tai havaitsi välttämättömäksi tämän valtiollisen ryöstömurhajärjestelmän. Joka tapauksessa hän oli johdonmukaisin pyöveli. Antonius oli rukouksilla helposti liikutettavissa; Octavianus ei kärsinyt mitään poikkeuksia. Hän jätti armahtamatta yksin lapsuusaikansa holhoojankin, Toraniuksen. Häntä ei näyttänyt liikuttavan, kun paenneiden päät joka päivä hänelle säkeissä saapuivat. Kun kaikki oli ohi, Lepidus lausui senaatissa pahoittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut; Octavianus sitävastoin sanoi kylmästi: "Nyt se on loppuva, mutta minä pidätän itselleni ratkaisun vastaisissa tapauksissa." Ei ole juuri ilahduttavaa muistella yksityisiä kohtauksia. Octavianus pitää puhetta sotilaskokouksessa; muuan Pinarius niminen ritari on läsnä ja kirjoittaa muistiin hänen sanansa; heti hän antaa hänet urkkijana surmata. Praetori Gallius (praetori, siis silloinen ylioikeudenpresidentti) on käynnillä hänen luonansa ja hänellä on kirjoitustaulu puvun alla. Octavianus odottaa, kunnes hän on jälleen poistunut, sitten hän ajattaa häntä takaa ja syyttäen, että hänellä on ollut puukko puvun alla, antaa sotamiesten raastaa hänet tuomioistuimelta ja kiduttaa häntä; Gallius ei tunnusta mitään ja puhkaisee silmänsä epätoivossaan. Sitten hänet mestataan tai hän saa muulla tavoin surmansa. Monet valtiokiroukseen julistetut koettivat paeta, ja Sextus Pompeius, joka risteili laivoineen rannikolla, esiintyi onnettomien auttajana ja otti monta turviinsa.
Tässä kohtaa meitä Sextus Pompeius, suuren Pompeiuksen poika, toista kertaa. Hänkin oli suuri mies, pontevuudessa ja yritteliäisyydessä kuuluisan isänsä veroinen, rohkeudessa hänet voittava, mutta villiintynyt ja merirosvokuninkaaksi alentunut. Sisilian, joka tähän saakka on niin usein omistajaa vaihtanut, niin monet kohtalot nähnyt, hän oli ottanut asemapaikaksensa; Sisiliasta käsin Sextus Pompeius hallitsi täydellisesti läntistä Välimerta, neljäs vallanpitäjä triumvirien rinnalla, ja ryösteli ja vahingoitti Italian kauppaa hyvin tuntuvasti. Turhaan Octavianus vuonna 42 yritti yksin, ilman Antoniusta, häntä vastaan taistella. Hänen retkensä kärsi surkean haaksirikon.
Miten toisin Antonius, joka juuri silloin voimalla tunki Makedoniassa Caesarin murhaajia Brutusta ja Cassiusta vastaan! Octavianus seurasi pian perästä, ja kulki jäljissä. Hän oli hyvin arka terveydeltään ja sairastui juuri silloin. Niinpä kävikin, että taistelussa Philippoin luona Brutus täydellisesti löi hänet. Hän oli jättänyt kaiken upseeriensa varaan ja oli lähtenyt leirin edustalle kävelemään, sillä hänen elantojärjestyksensä vaati sitä. Silloin vihollisen väki ryhtyi häntä takaa ajamaan, ja hän piiloutui kaisloihin.[73]
Marcus Antoniusta nyt koko maanpiiri ihaili, Octavianus sitävastoin näytti julkealta kiipijältä, joka ei mitään toimittanut. Sydämetöntä oli hänen menettelynsä nytkin. Ne ylhäiset miehet, jotka Philippoin luona olivat taistelleet Brutuksen ja Cassiuksen puolesta ja joutuneet hänen valtaansa, hän tahtoi surmata. Muuan rukoili: "Suo minulle kuoleman jälkeen edes kunnialliset hautajaiset." Octavianus vastasi: "Anna petolintujen vain siitä huolehtia." Kahdesta miehestä, jotka olivat isä ja poika, hän tahtoo toisen säästää, mutta niin, että heidän pitäisi keskenänsä vetää arpaa, kumpi jää elämään. Isä mestataan sitten, poika surmaa itse itsensä.
Nyt lankesi hänelle Italian maa ja epäkiitollinen tehtävä huolehtia Italiassa lukuisista palveluksesta päästetyistä sotilaista. Murhatun Iulius Caesarinkin veteraaneja oli vielä tuhansia huolehtimatta. Annettujen lupauksien mukaisesti Octavianuksen piti siellä hankkia heille yli 300,000 hehtaaria maata entisiltä omistajilta riistämällä. Sotaväen hyväksi tapahtui kaikki, muun väestön täytyi uhrautua sen hyväksi. Venusian luona Etelä-Italiassa yhtä hyvin kuin Cremonan lähistöllä ja Adigen varsilla tapahtui maitten ryöstömittauksia, ja runoilijat kuten Horatius, Vergilius ja Propertius sanovat meille, että he tällöin käden käänteessä ovat kadottaneet kotikontunsa ilman mitään vahingonkorvausta; myöskin karja, myöskin maanviljelysorjat menivät mukana uusille omistajille. Kaikista kansan lähetystöistä, jotka rukoilivat säälimistä, ei ollut mitään apua.
Mutta Fulvia, Antoniuksen tarmokas puoliso, oli maassa. Hän ei suonut Octavianukselle minkään laatuista vallan lisäystä, ennen kaikkea hän tahtoi suojella maanomistajia häntä vastaan ja alkoi päättäväisesti kapinan häntä vastaan. Lucius Antonius, Marcus Antoniuksen veli, oli tässä hänen auttajansa ja oli vielä kiivaampi kuin hän. Silloin oli vallalla mitä sekasortoisimmat olot. Paljon maalaisväkeä, joka oli karkoitettu kotitiloiltaan, rupesi maantienrosvoiksi. Ei mikään maantie ollut ryöväreiltä turvassa. Samaan aikaan saarsi Sextus Pompeius laivastollaan Rooman satamia näännyttääkseen nälkään itsensä pääkaupungin; ja kaikki menettivät harkintakykynsä. Itse Roomassakin raivosivat ryöstöt ja murhat. Kaikki kauppiaat sulkivat pelosta myymälänsä. Kauppa ja liike oli pysähdyksissä. Octavianus oli aluksi Lucius Antoniukselle tehnyt melkoisia myönnytyksiä; sillä hän huomasi olevansa avuton. Fulviaa vastaan hän piti sopivana sepitellä pilkkarunoja, joita meillä on vielä jäljellä ja jotka säädyttömyydessä voittavat kaiken, mitä voi ajatella.
Itse hän ei näiden olosuhteiden valtiaaksi olisi päässyt koskaan. Mutta hän löysi auttajan, joka tässä ensimäistä kertaa esiintyy historiassa: Agrippan, Vipsanius Agrippan, alhaista syntyperää olevan miehen, mutta hänen nuoruudenystävänsä. Samanikäisessä Agrippassa taisteluvalmiutta puuttuva kamari-ihminen Octavianus löysi rautaisen nyrkin ja voimakkaan, varman sotapäällikköneron, joka hänet tästä alkaen vei voitosta voittoon. Lucius Antonius oli asettunut lujaan asemaan ihanaan umbrilaiseen Perugian vuorilinnaan, Perugiaan, joka korkealta vuoreltansa luo silmänsä Firenzen ihmeelliselle Toscanan tasangolle. Agrippa sulki vastustajan sinne, esti kaiken avuntuonnin. Nälkä tuli. Kaupunki antautui. Fulvia pakeni Italiasta. Vaikutus, pettymyksen tunne, oli suunnaton. Marcus Antoniuksen tähän asti niin valtava vaikutus Italiassa oli yhtäkkiä laskenut syvälle. Octavianus oli yhdellä iskulla tullut Italian herraksi. Tämä tapahtui vuonna 40. Mutta hän tahtoi asettaa varoittavan esimerkin, jota pitäisi vielä vuosisatojen ajan muistaa: ei yksin poltettu tuhaksi ja perin juurin hävitetty Perugian kaupunkia, vaan kaikkien parempisäätyisten siviilihenkilöiden oli kuoltava: inhoittava verilöyly. Kerrotaan: kolmesataa heistä laahautti Octavianus Roomaan ja surmautti heidät siellä jumalaksi koroitetun Iulius Caesarin alttarilla, maaliskuun Idus päivänä, tuona kovaonnisena muistopäivänä. Näiltä päivin ovat peräisin Octavianuksen heltymättömät, jääkylmät sanat: moriendum est: "kuoltava teidän on."
Raivo, viha ja katkeruus vavahtaa koko Italiassa. Mitä tämä nuori tyranni tahtoi, joka ei ollut vielä mitään maan hyväksi tehnyt ja uhrasi veriuhrin toisensa jälkeen hirmuvallallensa! Huudettiin Sextus Pompeiusta. Hän oli parhaan miehen poika. Mieluummin piti Sextus Pompeiuksen vallita Italiassa kuin tämän Octavianuksen! Silloin saarrot, nälkä ja kurjuus lakkasivat. Tämän merirosvokuninkaan tulevaisuudentoiveet kasvoivat valtavasti. Juhlallisessa sopimuksessa triumvirit nyt tunnustivat hänet tasa-arvoiseksi neljänneksi mahdiksi. Mutta salaisuudessa Octavianus jo varustautui häntä vastaan. Agrippa oli jo toimessa. Uusi laivasto rakennettiin: ne olivat tuon ajan dreadnoughteja, laivoja, joissa oli tornit ja järeitä heittokoneita. Uusi tilava sotasatama luotiin Baiaen lähelle, siten että Agrippa yhdisti avomeren Lucrinus järveen. Vuonna 36 Pompeius sitten menettää suuren meritaistelun Mylaen luona (aivan Messinan lähellä) ja pakenee Itään. Tämän taistelun tulos meni yli kaikkien laskelmain. Sillä nyt hitainen Lepidus, kolmas mies kolmiliitossa, joka hallitsi Afrikassa, luuli voivansa ilmoittautua halukkaaksi ja tahtoi takavarikoida itsellensä Sisilian. Mutta katsohan! Lepiduksen kaikki joukot menevät muitta mutkitta Octavianuksen puolelle. Lepidus toimitettiin kohteliaasti syrjään. Hänen täytyi ainaiseksi asettua asumaan Circei pahaseen; ja Octavianus hallitsee nyt yhtäkkiä ei yksin Italiaa, vaan myöskin Afrikaa, niin, koko laajaa Länttä. Tästä lähtien seisoivat maailmassa ainoastaan Antonius ja Octavianus toisiansa vastassa. Mutta varsinaisessa sodassa Octavianuksen toiminta ei ansainnut kiitosta konsanansa, niin että Marcus Antonius äänekkäästi laski siitä sukkeluuksiansa. Aina kuin hän yksinänsä on päällikkönä, hänet lyödään; ja juuri ennen Mylaen ratkaisevan taistelun alkua Octavianus nukkui niin sikeästi, että häntä täytyi herätellä, että voitaisiin antaa taistelun alkamismerkki.
Mutta niin heikko kuin hän oli sota-ammatissa, niin johdonmukainen ja taipumatta eteenpäintunkeva hän oli politiikassansa. Hän alkoi nyt suunnitella hyökkäystä Antoniusta vastaan. Aiheita riitaan hänen kanssansa tuli lisää. Kun Octavianus tietää olevansa kyllin varustettu, hän alkaa viimeisen suuren kansalaissodan. Agrippa se jälleen Aktionin taistelussa hänen puolestansa voittaa. Taisteluhan oli tosin, kuten me jo tiedämme, oikeastaan vain valetaistelu, mutta se kesti kumminkin niin myöhäiseen iltaan, että Octavianuksen täytyi seuraava yö viettää sotalaivallansa. Tämä oli hänelle epämukavaa. Sivumennen sanottuna tämä oli koko vanhan ajan historiassa viimeinen suuri meritaistelu. Vuodesta 31 lähtien oli rauha maailmassa, merellä ainaiseksi. Senvuoksi runoilijat ovat korkeimmin sävelin ylistäneet Aktionin taistelua ihmeellisissä lauluissa, joita meillä on vielä tallella. Apollo jumala itse, niin kerrotaan, näyttäytyi laivan kannella ja lähetti kultaisesta kaarestansa helkkyvän vasaman viholliseen. Iulius Caesar, vainaja, istui korkeudessa valtaistuimellansa eräällä tähdellä ja katseli taivaasta taistelua siunaten.
Octavianus itse oli ruumiillisesti loppuunväsynyt. Egyptin valloituksen perästä hän ylipäätänsä ei ole asetta kädellänsä koskenut; miekka putosi hänen kädestänsä sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Hän ei voinut kestää enää ratsastamistakaan. Kolmikymmenkaksivuotias mies pelasi enää vain palloa, kun hän liikuntaa tarvitsi (Rooman vanhain herrain mieluista urheilua), ja hän läksi kävelemään, niinkuin oppineet tekevät, kun he tuntevat olevansa työstä uupuneita.
Tämä miehistä viisain ja kylmin oli nyt maailman herra, ensimäinen varsinainen Rooman keisari, ja ihme on, että hän pitkinä vuosina 31 e.Kr. — 14 j.Kr. on hallinnut valtakuntaa mitä siunauksesta rikkaimmalla tavalla. Hänestä tuli uuden maailmankauden luoja. Maksaa vaivan tarkastella häntä hiukan lähemmin.
Hän oli hämmästyttävän kaunis mies, vaaleantumma,[74] kasvultaan jokseenkin pieni eikä lainkaan uhkea; mutta sen korvasi jäsenten sopusuhta. Hänen liikkeissänsä suloa; hänen äänensä kaiku puhuessa omituisen miellyttävä. Mutta puvussaan hän oli huolimaton kuten kaikki oppineet, hänellä oli myös huonot hampaat, hän ei kampautunut kunnollisesti, ja hänen parturinsa joutui epätoivoihinsa, kun hän partaa ajettaessa luki tai kirjoittikin. Siitä huolimatta hän osasi pitää hyvän ryhdin: hänen kasvojensa ilme oli tasaisen tyyni ja kirkas, ja hänen säteilevät silmänsä kiinnittivät huomiota ihmeellisellä loisteellaan; hän itse uskoi siinä olevan jumalaista hohdetta; hän oli sen peilistä keksinyt ja hän oli mielissään, kun ihmiset eivät voineet kestää hänen katsettansa.
Niinpä olikin hän sitten myöskin naistenlumooja: ainoa ominaisuus, jonka hän oli perinyt suurelta Iulius Caesarilta; hänkin johti sukunsa Venuksesta; hänkin oli ammatillinen avionrikkoja. Molemmat ensimäiset avioliittonsa hän purki aikaisin. Muutoin meillä on suoranainen Leporello-luettelo hänen avionulkopuolisista suhteistaan: Tertulla, Terentilla, Eufilla, Salvia ja mitä ne kaikki ovatkaan. Hänen puolustukseksensa tuotiin esiin, että hän tahtoi vain näiltä naisilta urkkia heidän puolisoittensa valtiollisia mielipiteitä. Mutta myöskin hyödyllisimmän ystävänsä, Maecenaksen, avioliiton hän on rakasteluillansa tehnyt onnettomaksi, ja kun Octavianus jo kauan oli ollut Liviansa kanssa hellässä avioliitossa, Livian täytyi itsensä tuoda hänelle nuorta väkeä tyydyttääkseen hänen vaihtelutarvettaan.[75] Todellista sielullista kiintymystä, sydämeneläytymistä ei missään ollut.
Livia itse oli tunnustetusti ensimäisen luokan tähti salongeissa, häitten aikana kahdeksantoistavuotias, lisäksi aivan erinomaisen älykäs politikko, kuten harvat hänen sukupuoltansa, niin että Octavianus teki hänet kanssahallitsijattarekseen, neuvonantajaksensa ja ikäänkuin liikkeen osakkaaksi. Mutta itse häät herättivät suurta pahennusta. Sillä tämä nuori kaunotar oli jo Tiberius Claudius Neron kanssa naimisissa, hänellä oli jo poika (vastainen keisari Tiberius) ja hän odotti juuri toista lasta, kun hänen puolisonsa jätti hänet Octavianukselle. Tuo Claudius Nero oli itse häissä läsnä ja luovutti hänet Octavianukselle persoonallisesti. Tehtiin pilkkaa, kauhusta silmät selällään. Sellainen häpeäjuttu oli Roomassakin kuulumatonta.
Mutta sitten vuoden 40 Octavianus oli tehnyt valtiollisessa menettelyssään silmiinpistävän pyörähdyksen. Se esiintyi aivan yhtäkkiä, eikä uskottu silmiänsä. Kun Perugian kauhukohtaukset olivat ohi, hän yhtäkkiä oli sävyisä ihmisystävä, inhimillinen ja lempeä, eikä verentippaakaan enää hänen toimestansa oikeudenvastaisesti vuotanut. Asia on sielutieteellisesti sangen merkillinen probleemi, mutta ei arvoitus. Siinä oli, kuten jo sanottu, järjestelmää. Suuri lääkäri ja leikkelijä oli nyt vuodattanut verta kylliksi, suuri leikkaus näytti onnistuneen. Paranemisen piti nyt alkaa, haavain arpeutua, valtakunnan ja yhteiskunnan hyvällä hoidolla tulla jälleen terveeksi. Muutoksen on täytynyt hänessä tapahtua aivan äkkiä, yön seutuna. Hän tunsi luonnollisesti jokaisen rivin Ciceron kirjoituksista, ajan ihanteiden suuren puheniekan, joka on esittänyt teorian parhaimmasta valtiosta aateperintönä Scipioiden ajalta. Ei voi olla vähintäkään epäilystä, että Octavianus juuri nyt, jolloin hän suunnitteli Rooman valtion uudestimuodostusta, palasi siihen ainoaan kirjailijaan, joka tarjosi hänelle siihen opastusta. Mutta eivät yksin Ciceron kirjat Rooman valtion parhaasta muodosta hänessä valtaa saaneet, vaan myöskin Ciceron vieläkin vakuuttavampi teos velvollisuuksista (de officiis), jossa esitettiin niin kansalaisen kuin hallitsijankin kaikki ihannevelvollisuudet. Tuskin Octavianus oli vuonna 29 suorittanut loistavan, kolme päivää kestäneen triumfikulkunsa Roomaan, niin hän jo kävi käsiksi vaikeaan hallitusmuototyöhön hylkäämällä Iulius Caesarin despoottisen järjestelmän, jonka henkinen perillinen oli Marcus Antonius. Hän tahtoi luoda parhaimman mahdollisen valtiomuodon, olla optimi status auctor.[76] Tosin hän oli jälleen noina aikoina vaikeasti sairaana, niin että hän ajatteli vakavasti vetäytyä kokonaan yksityiselämään. Tuskin hän uskoi pitkään elämään.
Sillä rahan paljoudella, jonka hän oli saanut saaliiksi Egyptistä, hän maksoi aluksi valtiovelat, hyvitti Italian maanomistajia, huolehti lopullisesti vanhuudentoimeentulosta noin 100,000 sotilaalle, jotka kaikissa viimeisissä sodissa olivat palvelleet. Egypti jäi keisarien erityiseksi perintömaaksi, josta he ammensivat rikkauksia keisarilliseen lippaaseensa.
Mitä tulee itseensä hallitusmuotoon, niin kolme valtaa asetettiin toistensa rinnalle; kansa säilytti oikeuden valita virkamiehet, senaatti säilyi todellisena hallintoelimenä täydessä toimessaan; sillä yksinvaltias tarvitsee auttajia, ja ainoastaan senaattoriaateli näytti voivan niitä hänelle tarjota. Tämä yksinvalta oli siis perustuslaillinen monarkia. Ciceron mielilause: "Kaikki kansalaiset yhtä vapaita, arvossa yksi ensimäinen" (libertate omnes pares, dignitate unus princeps) oli vallitseva. Se on: Pompeius Magnuksen ajatussuunta tulee siinä vallitsevaksi; Pompeiushan oli tähän tapaan tosiaankin tasavallan presidenttinä hoitanut valtakunnan hallintoa lyhyen ajan vuonna 52. Tässä vapaamielisessä hallitusmuodossa Pompeius siis nyt voitti Caesarin; senpä vuoksi tämän ajan kirjallisuudessakin (Livius samoin kuin myöhemmin Lucanus) Pompeiusta ihannoidaan, Caesar tuomitaan.
Mutta senaatti ei osoittaunut enää hallituskykyiseksi, ja Octavianuksen täytyi uudestaan väkivaltaisesti tarttua asioihin. Senaatista oli tullut enemmän kuin tuhatjäseninen hirviö, ja mitä kehnoimpia henkilöitä oli päässyt siihen tunkeutumaan. Kahteen kertaan Octavianus toimitutti arkailemattoman mädänneitten aineksien poistamisen. Mutta tämä oli mieliä kuohuttavaa. Hän luuli, että hänet tuossa toimessa ollessansa murhattaisiin, kuten kerran kävi Iulius Caesarin, ja ratkaisevassa istunnossa hänellä oli togan alla panssari ja kymmenen lujakätisen ystävän piti seista hänen ympärillänsä. Monta köyhtynyttä senaattoria Octavianus muuten auttoikin rahalla mitä anteliaimmalla tavalla. Näin, hän toivoi, tulisi tästä hallintoelimestä valtakunnan hallintoon pystyvä, kuten kerran vapaavaltion aikana. Valtiorahasto, aerarium, jäi sen vuoksi senaatin käsiin; persoonallinen keisarillinen fiscus eroitettiin siitä täydellisesti. Kaunista on kuulla, että nuorten senaattorinpoikain jos mahdollista jo 15-vuotiaina piti kuulijoina olla läsnä istunnoissa (poliittista nuorison kasvatusta, johon me nykypäivinä myöskin pyrimme). Tähän liittyy sekä korkeammalle virkamiesuralle että tuomarintoimeen säädetyn virkaiän alentaminen: se alkaa nyt jo kahdennestakymmenennestä ikävuodesta, viisi vuotta varhaisemmin kuin tähän asti. Octavianus muisteli tässä ilmeisesti, että hän itse oli jo 19-vuotiaana esiintynyt politikkona ja 20-vuotiaana jo tullut konsuliksi.
Ja yksinvaltiaan valta sitten, mitä se sisälsi? mikä sitä rajoitti? Vallanpitäjä julisti itsensä loukkaamattomaksi, sacrosanctus; sitäpaitsi hän nyt oli yksinkertaisesti vain princeps, s.o. ensimäinen kansalainen eli presidentti. Lisäksi tuli, että hän otti itsellensä pysyvästi useampia valtionvirkoja, kuten konsulinviran. Sotalaitos oli hänen alaisensa; senvuoksi hän oli myöskin ainainen imperator. Lopuksi hän teetätti itsestänsä myöskin hengellisten asiain päämiehen (pontifex maximus), ja niin Rooman keisarista tuli pakanuuden ajan paavi, ja hän pysyi sinä, kunnes kristillinen paavius tuli pakanallisen tilalle.
Tammikuussa v. 27 tämä suuri uudistustyö oli valmiina, jonka muiden mukana Seneca, myöhemmän ajan suurin valtiollinen ajattelija, nimenomaan on hyväksynyt sanoilla: "Oli mieletöntä tahtoa palauttaa vanhaa vapaavaltiota, kun vanhat tavat olivat kadonneet".[77] Silloin kiitollinen senaatti etsi uutta kunnianimeä, ja Octavianus sai nimen Augustus, s.o. pyhitetty ja hurskaudessa kunnioitettava. Niin Octavianus vuodesta 27 alkaen esiintyy Augustuksena historian kirjassa. Hieno laskutaiteilija oli pitkään harkiten voimaan saattanut vapaamielisen yksinvallan tuottaakseen sillä jälleen kauheasti järkytetylle, veren kastamalle maanpiirille rauhan, vapauden, toivon ja olemisenriemun. Mutta hän oli laskenut väärin, ja jo neljä vuotta myöhemmin, vuonna 23, hänen täytyi muuttaa hallitusmuotoa jyrkästi yksinvaltaiseen henkeen. Sillä senaatti ei nytkään vastannut odotuksia. Ylimystö oli liian rappeutunutta. Rikkaat magnaatit tahtoivat elää vain ylellisyyttänsä varten, taikka he vaalivat taidetta, kuten Maecenas, tai tulivat jopa jumalisiksikin ja joutuivat uskonnollisen propagandan valtaan; hallitsijan oli yksin kannettava kaikki huoli ja vastuu; he ravisteleutuivat mahdollisuutta myöten kaikesta vapaaksi. Muuan persialainen lähetystö tuli tärkein esityksin Roomaan. Kenen piti ottaa se vastaan! Augustus osoitti sen senaatin puoleen, mutta senaatti käski sen takaisin Augustuksen luo. Se oli mukavaa; mutta siten senaatti itse päästi käsistänsä ulkopolitiikan, niin tärkeän osan valtaa.
Tästä lähtien Augustus koroittaa persoonallisen valtansa merkitystä siirtämällä sen painopisteen Italian ulkopuolelle, valtakunnan provinsseihin, joista tärkeimmät kokonaan vedetään pois senaatin valvonnasta. Niissä keisari on nyt yksinvaltias herra, hän kun yksin nimittää maaherrat ja valvoo heitä. Korkeammat virkamiehensä hän ottaa nyt, miten tahtoo, myöskin senaattorisäädyn ulkopuolelta. Niin valta keskittyy, ja tällä valmistetaan rajatonta yksinvaltaa. Senvuoksi Augustuksesta tulee nyt myöskin elinkautinen tribuuni. Niin Iulius Caesarkin oli ollut. Iulius Caesarin periaatteet alkavat nyt elpyä henkiin. Kun Augustusta kunnioittaen kutsuttiin "isänmaan isäksi", hän silloin itki riemusta (kyyneleitä, kyyneleitä pyövelin silmässä!); mutta kun kansa tyrkytti hänelle "diktaattorinkin" arvonimeä, hän lankesi polvillensa, repäisi togan alas ja paljasti rintansa rukoillen säästämään häntä tuosta vastenmielisestä arvonimestä. Tämä oli oikeastaan ainoa intohimoinen kohtaus hänen elämässänsä.
Ulkonaisesti hän esiintyi, kuten Pompeius, ainoastaan yksinkertaisena kansalaisena; niin, hän korostikin sitä. Hänen asuntonsa Palatinuksella oli ärsyttävän vaatimaton: marmoria ei palaakaan, ei lainkaan kauniita mosaiikkeja. Neljänkymmenen vuoden ajan makasi valtias aina samassa epäterveellisessä makuuhuoneessa, joka talvella oli suorastaan sietämätön hänen aralle terveydelleen. Myöskin aterioissaan hän oli yksinkertainen: toisen luokan leipää, käsin tehtyä juustoa ja viikunoita ja pieniä Tiberin kaloja. Viiniäkin hän maistoi vain varovaisesti, oli melkein ehdottoman raitis. Pidoissa antoi hän tosin tarjota 3—6 ruokalajia. Siellä kelpasi elää. Hänen huonekalujansa säilytettiin hänen kuolemansa jälkeen huolellisesti kuin Fredrik suuren kävelykeppiä, mutta kummasteltiin, miten yksinkertaista kaikki oli. Suurena lahjajuhlana joulukuussa (meidän joulunamme) hän joskus jakoi aivan ruhtinaallisiakin lahjoja, mutta usein myös hyvin viheliäisiä, ainoastaan pesusieniä, hiilipihtejä ja uunikoukkuja ja vuohenvillaisia sänkymattoja. Pystykuviakaan ei ollut hänen kotiansa kaunistamassa. Caprilla olevan huvilansa hän oli kaunistanut kokoamillansa mielenkiintoisilla kivettymillä, mammutin luilla.
Niin myöskin hänen julkinen esiintymisensä. Vallan arvomerkkejä hän ei ajatellut. Koskaan ei Roomassa myöskään ollut suuria paraateja, juhlapukukulkueita, hovitanssiaisia, sotilaskonsertteja eikä iltasoittoa, ylipäätänsä ei mitään hovielämää. Matkoilla ollessaan Augustus tuli provinssikaupunkeihin tahallansa aina vain joko aikaisin aamulla tai myöhään iltahämärissä, ettei mitään melua nostettaisi: ei siis liputettu; ei ilotulituksia; ei kaduilla koululapsia kukkasia kädessä. Pääkaupungissa hän jalkaisin kulki kadulla, kuten jokainen muu, tai liikkui avoluukkuisessa kantotuolissa, jokaisen tervehdittävissä. Anomuskirjeitä hän tällöin mielellään otti persoonallisesti vastaan. Kerran muuan ei ollut oikein uskaltaa ojentaa hänelle kirjelmäänsä. Ystävällinen herra sanoi silloin: "Sinähän annat minulle annettavasi, kuin minä olisin elefantti, jolle sinun pitäisi pistää leipäpala kärsään." Niin myöskin kansanvaaleissa: hän tuli itse vaaliuurnalle ja antoi äänensä. Pitäähän keisarinkin äänestää yleisen äänioikeuden vallitessa. Samoin hän levollisena astui vannotettujen tuomioistuimen eteen muitten todistajain joukkoon. Käynteihin hän vastasi ensi tilassa, ja siihen sijaan että Iulius Caesarin edessä senaatti nousi seisomaan, täytyi senaattorien rauhassa jäädä istumaan, kun Augustus astui sisään, ja samoin, kun hän jätti salin.
Vaatimattomana siis omalta kohdaltaan, kuin oikea oppinut, Augustus rakasti kumminkin mitä kuninkaallisinta komeutta ja loistoa, kun oli kysymyksessä julkiset rakennukset ja kansan menestys. Egyptissä olivat maan hedelmällisyyttä palvelemaan rakennetut Niilin kanavat päässeet täydellisesti mudalla täyttymään; Augustus laitatti ne heti halutuksensa alussa uudelleen kuntoon. Agrippan piti varustaa etelä-Ranska vesijohdoilla: Agrippan työn jälkiä on Pont du Gare Provencessa. Samoin rakennettiin nyt vesijohtoja Italiaankin; lisäksi tuli Tiberin järjestely, poliisilaitoksen, yövartijalaitoksen ja lopuksi palokunnankin kuntoonpano, järjestelmällinen peninkulmakivien pystyttäminen teiden varsille ja sen mukana peninkulmalaskukin; valtakunnan mittaaminen ja luotettava valtakunnan kartta; väenlaskun toimittaminen valtakunnassa. Lisäksi vielä hyväntekeväisyys: n.s. congiariumit, suuret raha- ja ruokatavaralahjoitukset kansalle, jokaiselle taloudenpäämiehelle; lisäksi huolen pito alaikäisistä ja mielisairaista. Monta lasta Augustus kasvatutti omassa palatsissansa yhdessä omien lastenlastensa kanssa; hänen palatsissansa piti eräs kuuluisa oppinut, Verrius Flaccus, pientenlastenkoulua.
Entä sitten jumalanpalveluksen ja uskonnollisuuden kohoittaminen. Kaupunki oli aivan villiintynyt; rappeutuneita pyhättöjä nähtiin Rooman joka kulmassa. Kakdeksankymmentäkaksi jumalanhuonetta Augustus on jälleen pannut kuntoon; samoin vanhoja palvelusmenoja jälleen elvyttänyt, kuten kotihaltijain (lares) kunnioittamisen. Kaksi laaria, pieniä jumalankuvia tanssiasennossa, asetettiin teiden risteyksiin, ja ne täytyi seppelöidä kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä. Sillä nämä laarit eivät suojelleet yksin kotia ja kontua vaan myöskin vaeltajaa ja matkamiestä. Kaikkea muuta suurenmoisemmat olivat uudisrakennukset: tiilisestä Roomasta ne tekivät marmorikaupungin. Kuin tuon ajan todistajina kohoaa vielä nytkin Castorin ja Polluxin kaksi korkeata pylvästä vanhan Forumin rauniokentällä (onnellinen se, joka ne siellä on kuutamon hopeoimina nähnyt!), kohoaa vieläkin Mars Ultorin temppelin kolme pilaria Via Bonellan varrella lähellä Traianuksenpylvästä ja virittää hartauteen jokaisen, joka muinaisuudenjanoisena Roomaan pyhiinvaeltaa. Samoin Augustus kohoitti myöskin Palatinukselle runojenylistämän Apollon temppelin julkisine kirjastoineen: se on se temppeli, joka oli hautautuneena Villa Millsin alle ja jonka esiinkaivaminen ei vieläkään ole loppuunsuoritettu. Mutta edelleen — ja Agrippa esiintyi siellä rakennuttajana keisarin kanssa kilpaillen — ulkona Marskentällä suurin pyörörakennus, kaikkien jumalain talo Pantheon, ynnä Agrippan thermit, ja Neptunuksen temppeli (nykyisin Rooman pörssi), ja mahtava Marcelluksen teatteri j.n.e. Mikä ihanuus! Mikä sommittelun rohkeus! Sillä valtavimmat suuruusmitat tulivat siellä käytäntöön. Ja lopuksi varjoisat, katetut kävelytiet, n.s. porticus, jotka johdettiin peninkulmamatkoja halki korttelien, täynnänsä kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestarien alkuperäisiä luomia: kallista ja näkemisenarvoista. Rooma toipui. Rooma oli nuortunut. Rooma riemuitsi loistostansa, jos kohta se oli lainaloistoa; sillä kreikkalainen taide somisti kaupunkia.
Puhtaampaa oli sitävastoin runous, augustukselaisen runotaiteen kukka, joka samaten juuri nyt oli auennut ja puhjennut; sillä se oli aito latinalaista eikä kreikkalaista. Tämän läpikotaisin proosallisen hallitsijan, Augustuksen, oli suotu elää Rooman suurimpain runoilijain Vergiliuksen, Horatiuksen, Propertiuksen, Ovidiuksen aikana; he ylistävät Octavianusta yksimielisesti jumalaiseksi mieheksi, joka on toteuttanut kultaisen aikakauden, ja kuivanjärkevä mies näki päänsä ympärillä kunniakehän, joka silloin vaikutti oudolta, mutta joka on jäänyt ainaiseksi häntä kaunistamaan.
Mutta samat runoilijat ylistävät samalla myöskin vapaan tasavallan mainetekoja, Scipioiden ja Metellusten aikoja, niin, Caton vapaaehtoista kuolemaa Uticassa: tarkoituksellinen suunta, jota silloin myöskin suuri historiankirjoittaja Livius seurasi. Mutta siihen ei sisältynyt vastakohtaa. Sillä Augustuksen oma mieli oli sellainen. Augustus loi silloin esikuvan Berlinin paljonpilkatulle Siegesalleelle. Hän pystytti Augustuksen-forumille, jonka hän uudesta loi, "tuleville polville esikuvaksi", kuten hän sanoi, kaikkien vapaan tasavallan sankarien kuvapatsaat; ne seisoivat (niinkuin ruhtinasten kuvat Berlinissä) rivissä, mutta seinäkomeroissa, alla piirroskirjoitus, missä heidän tekonsa olivat luetellut ohikulkevain ulkoaopittaviksi.
Augustuksen terveys oli jonkinverran vahvistunut kylmävesiparannuksella, jota hänelle suositteli hänen henkilääkärinsä Antonius Musa. Heti luonnollisesti kaikki ihmiset käyttivät Roomassa kylmävesihoitoa, myöskin otaksuttava valtaistuimen perillinen Marcellus. Mutta se ei sopinut kaikille, ja Marcellus kuoli. Muutoin Augustus oli rajattoman toimelias ja uuttera; hänen saappaittensa piti olla aina valmiina ulosmenoa varten, ja jos hän soi itsellensä huvitusta, se oli hyvin jokapäiväistä laatua. Hän ravisti intohimoisesti arpapikaria ja voitti siinä aina (ilmeisesti oli usein kyseessä korkeita summia). Hän oli ostanut itsellensä monta pientä lasta; hän tuotatti ne usein luoksensa ja leikki heidän kanssaan pähkinän heittämistä. Myöskin hän mielellänsä kutsutti nyrkkeilijöitä, jotka saivat suorittaa hänelle kokonaisia taisteluita. Entä sitten teatteri: Augustus on saattanut teatterissa vallalle silloin aivan uuden taidelajin, baletin; se oli tuo korkeantaiteellinen, mutta kovin irstas pantomimi. Se huvitti hienompaa yleisöä; eläintaistelut ja veriset miekkailijanäytännöt sitävastoin olivat Rooman roskaväkeä varten; todella sivistyneet pysyivät niistä poissa; mutta Augustus se teki nämä suuret mieltä kiihoittavat näytelmät kansalaumojen alinomaiseksi ajankuluksi, kansan, joka nyt ei vaadi valtiolta ilmaiseksi ainoastaan leipäänsä, vaan myöskin juhlanäytäntönsä. Täytyy myöntää: tämä ei ollut lainkaan hyvää. Kerran hän kaivatti kaupungin edustalle keinotekoisen järvenkin ja tarjosi siinä nähtäväksi meritaistelun, naumakhian. Sillä roomalaiset tahtoivat myöskin kerran omin silmin nähdä Aktionin taistelun. Koko kansa virtasi sinne ulos kaupungin porteista, oikea kansainvaellus, ja melkoisen poliisivoiman täytyi varjella tyhjää pääkaupunkia, etteivät rosvot sillä aikaa ryöstäisi kaikkia puoteja ja pankkeja.
Niin kaikki Augustuksen ajalla näytti oivalliselta, mieltä ylentävältä ja varjottoman aurinkoiselta, kuin jumalat itse olisivat ilmestyneet ja kulkeneet halki maiden ja kaupunkien, ja siunaus versoi, minne he vaelsivat. Mutta onnettomuus kohtasi siitä huolimatta tätä Caesareista onnellisinta keskellä hänen onneansa, ja siinä työssä, jonka hän oli suorittanut, piili epäonnistumisen ja hävityksen siemen. Ja tähän oli syynä pääkaupungissa vallitseva irstas siveettömyys ja se hillitsemätön, mieletön ylellisyydenhimo, joka silloin oli vallannut varakkaan luokan. Se oli enää ainoastaan murtunutta sukua. Senvuoksi ei kellään ollut halua ottaa kannettavaksensa suuria valtiollisia velvollisuuksia. Sotapalveluksesta koetettiin päästä, miten voitiin. Pahinta oli avioliiton rappio, lapsettomat kodit. Siitä keisarin julman ankara avioliittolainsäädäntö, joka kokonaan riisti perintöoikeuden kaikilta naimattomilta miehiltä. Ymmärretään, että näistä avioliittolaeista oli seurauksena jättiläismellakoita, varsinkin teatterissa, missä Augustus mielellänsä näyttäytyi. Vielä tuloksettomampaa kuin tämä oli jalojen siveyskirjoitusten levittäminen, mitä Augustus suunnitelmallisesti harjoitti. Miksi oli olemassa paljon hyviä kirjoja? Pitäisihän niiden mukaan myöskin elää! Siveellisyyden kohoittaminen! Tosiaankin, aika janosi siveellistä parannusta. Senvuoksi juuri silloin Augustuksen hallituksen aikana Johannes Kastajan esiintyminen Palestiinassa ja kristinuskon synty. Nämä harrastukset Tiberin rannoilla ja Jordanin äyräillä olivat samanaikaisia. Ja Augustus ponnisteli itse kunniallisesti kohoittaakseen itsensä ja perheensä siveellisesti korkeammalle tasolle. Tämä mies todistaa arvokkaalla tavalla todeksi sen väitteen, että suuret velvollisuudet kasvattavat ihmistä ja korkea asema häntä nostaa ja puhdistaa. Armottoman raa'at viettinsä Augustus on vanhempana miehenä ihmetyttävässä määrin voittanut, ja humaanisuus, jota silloin melkein jokainen hänen tekonsa osoitti, vaikuttaa täysin puhtaalta, sisäiseksi omaisuudeksi tulleelta.
Mutta hän sai nyt kokea tapain turmeluksen kauhut omassa lihassansa ja verassansa. Iulia, hänen oma lapsensa, jonka hänelle kerran Scribonia, hänen toinen vaimonsa, oli lahjoittanut, Iulia, tämä ihmeteltävän nerokas rotuihminen, häikäisevä nainen, oli naimisissa hänen lähimmän ystävänsä, sotapäällikkö Agrippan kanssa. Kaikki toiveet kohdistuivat tähän avioliittoon. Mutta Iuliassa heräsi keisarintyttären itsevaltaisen ylimielinen vallantunne, tunne, että oli hyvän ja pahan yläpuolella, ja hän eli ujostelematta viettejänsä noudattaen, hillittömästi, häpeämättä, näyttäytyi julkeasti ja avoimesti rakastelijoittensa ympäröimänä. Häväistys, julkisella paikalla, oli niin kuulumattoman suuri, että Augustuksen täytyi tämä tyttärensä, jonka hän hempeällä hellittelyllä oli ympäröinyt, rikoksentekijättärenä tuomita, rangaista, hyljätä. Eräs Marcus Antoniuksen pojista oli ollut hänen suosituimpia rakastelijoitansa, ja tämä nuori Antonius oli suunnitellut murhayrityksenkin keisaria vastaan. Niin kostautui Augustuksen oma kevytmielinen nuoruudenelämä lopuksi hänelle itselleen.
Mutta onnettomuudet jatkuivat. Viisi lapsenlasta Iulia oli hänelle antanut; niiden joukossa oli yksi henkisesti vajaamittainen poikalapsi, Agrippa, mutta kaksi hyvälahjaista poikaa, Gaius ja Lucius. Huolehtiakseen vallanperimyksestä Augustus otti nämä lapsenlapset ottopojikseen; ne tulivat siis hänen lapsikseen; hän suorastaan osti ne vävyltänsä Agrippalta, ja rakasti heitä, niinkuin hän rakastaa voi; hän rakasti heitä ikäänkuin järjestelmän mukaan, antoi itse heille laskentotunteja ja lukutunteja, piti heitä aina ympärillänsä, antoi heidän matkoilla ratsastaa rinnallansa. Mutta pojat eivät kehittyneet erittäin suotuisasti, ja äkkiä, vuosina 1 ja 2 j.Kr. he molemmat kuolivat. Isku järkytti häntä kovin. Yleisön kesken kerrottiin, että Livia oli myrkytyttänyt pojat. Mutta niin kuolivat myöskin Augustuksen vanhat ystävät ja auttajat Agrippa, Maecenas, niin kuolivat myöskin parhaat niistä runoilijoista, jotka mainitsin ja jotka hänen aikakauttansa kaunistivat, menivät pois paljoa ennen häntä. Vanhus joutui yhä yksinäisemmäksi ja hänen oli nyt tyytyminen Livian kahteen poikaan, poikapuoliinsa Tiberiukseen ja Drusukseen, kunnes Drususkin, joka oli paljoa miellyttävämpi kuin Tiberius, kuoli aivan liian aikaiseen (8 e.Kr.). Viimeisinä kahtenakymmenenäkahtena elinvuotenaan väsynyt hallitsija näki jääneensä yksin Livian ja synkän sulkeutuneen Tiberiuksen seuraan. Mutta vasta vuonna 4 j.Kr. hän veti Tiberiuksen kanssahallitsijana lähellensä.
Lisäksi tuli vielä valtiollisia onnettomuuksia. Augustus on muutoin käynyt vähän sotia; sillä ulkomaiset kansat pyrkivät nyt näennäisesti niin mahtavan keisarikunnan kanssa rauhaan; ennen kaikkea parthialaisetkin (vuonna 20 e.Kr.) Ainoastaan germaanit tuottivat yhäti huolta. Jo vuonna 16 e.Kr. he häpeällisesti perinpohjin löivät Augustuksen sotapäällikön Lolliuksen. Tämän kyllä Tiberius ja Drusus jälleen korvasivat tunkeutumalla kuuluisilla sotaretkillänsä syvälle Saksaan, Elbelle saakka, ja oikeallekin Rheinin rannalle nyt Rooman leveä kämmen asettui. Mutta teurastus Teutoburgin metsässä, kheruskilaisen Arminiuksen äkillinen, valtava voitto vuonna 9 j.Kr. teki tyhjäksi tämän kaiken. Publius Quintilius Varuksen johtamat kolme legioonaa oli päällekarkauksessa tuhottu, myöskin upseerit kaikki; kaikki sotamerkit menetetyt, itse Alison linnoitus kukistunut, ja Varus itse heittäytyi miekkaansa. Vihattu roomalainen oikeudenkäyttö ja Rooman verot olivat ajaneet germaanit tähän vapaustaisteluun. Vielä kapinan puhkeamisen edellisenä iltana kavala Arminius oli aterioinut Alison linnoituksessa mitään aavistamattoman roomalaisen luona. Silloin näyttäytyi äkkiä, miten Rooman sotalaitos oli rappeutunut. Valtio oli oikeastaan aina rahapulassa ja seurauksena siitä joukko-osastot laajoilla rajoilla liian heikot. Vanha Augustus antoi harmista partansa ja tukkansa kasvaa pitkäksi. Sellaisena hän oli kuukausimääriä. Roomassa itsessänsä asetettiin turvajoukkoja, ettei syntyisi kapinaa hallitusta vastaan, ja kaikkien provinssien maaherrain virkakautta pitennettiin, etteivät muutkin lännen kansakunnat nousisi Roomaa vastaan. Augustuksella oli tähän saakka germaanihenkivartiosto (niinkuin paavilla nykyisin sveitsiläiset henkivartijat); sillä germaaneja pidettiin voimakkaimpina ja uskollisimpina vartijoina. Nyt hän lakkautti sen. Germaanilaisvaara oli tästä alkaen uhkaamassa Rooman valtakunnan taivaanrannalla.
Huolta ja nöyryytyksiä ei siis puuttunut. Harvinainen mies, joka viidenkymmenenviiden vuoden ajan oli roomalaisiansa hallinnut, voi kuitenkin tyytyväisenä vihdoinkin vuonna 14 levolle laskeutua. Koko Italia kukoisti jälleen, ja ennen kaikkea kaikissa provinsseissa, koko avarassa maailmassa, kiitos oivallisesti järjestetyn valtakunnanhallinnon, heräsi terve, rikas elämä. Ihana kylvö oli kylvetty. Iloinen toivehikkaisuus virisi kautta provinssien. Aivan hänen kuolemansa edellä, kun hän oli purjehtimassa Napolin lahdella, tuli yksinkertaisia aleksandrialaisia laivamiehiä odottamatta Augustuksen luo laivan kannelle ja sanoivat juhlallisesti hänelle: "Sinä olet se, jonka toimesta me elämme, laivaliikettämme harjoitamme, olemme vapaita ja saamme voittoa." Suloista oli varmaan hänen korvallensa sellaista kuulla. Ja päivät olivat vielä niin kauniit: oli sydänkesä, ei vielä syyskuu. Ihmeellinen lämpö, joka teki niin hyvää vanhalle ihmiselle. Sininen meri kimalteli ja hehkui. Caprilla vanha hallitsija vielä tarjosi kansanaterian ja toimeenpani nuoren väen tappelun heitättämällä sen joukkoon leivoksia ja omenia. Se huvitti häntä hyvin. Neljä päivää hän oli siten vielä Caprilla, mitä lempeimmältä mielellä. Keskustelussa sattui, että hän huomaamatta tekaisi soman kreikkalaisen runosäkeen ja pian vielä toisen. Silloin hän kysyi korkeasti oppineelta seuralaiseltansa Thrasyllokselta: "Keneltä tämä säe on?" Kun Thrasyllos valitti, ettei hän tuntenut oivallista runoilijaa, hän oli haljeta naurusta. Mutta ähkytauti, jota hän poti, oli häneltä kokonaan vienyt voimat. Napolin kautta hän tuli vielä Nolaan lähellä Pompeiia. Sinne hän kutsutti Tiberiuksen luoksensa, sillä hän tunsi äkkiä lopun lähenevän. Kokonaisen päivän hän vielä keskusteli siellä salaisesti synkän kruununperillisensä kanssa. Tämän keskustelun jälkeen kerrotaan Augustuksen sanoneen: "Voi kurja Rooman kansa, miten verkkaisin hampain sinut rikki pureskellaan".[78] Juuri ennen kuolemaansa hän kysyi: "Onko kansa ulkona jo kuohuksissaan?", annatti sitten peilin ja silitytti tukkansa (hän pani nyt enemmän arvoa ulkoasuunsa). Sitten hän lysähti kokoon. Hän näki hengessä neljäkymmentä nuorukaista, jotka tahtoivat kantaa hänet pois. Ne olivat hänen tulevat ruumiinkantajansa. Hän tunsi jo, että hän ei enää voinut hallita alaleukaansa, yhtäkaikki hän sanoi vielä ympärillä seisoville merkilliset jäähyväissanansa: "Olenko teidän mielestänne näytellyt hyvin elämän teatterikappaleen?" ja sitten kreikaksi: "Jos pikku kappale on teitä miellyttänyt, niin taputtakaa käsiänne ja laittakaa, että minä voin iloisena poistua." Sitten hän erosi elämästä Livian sylissä. Mutta nuo sanat ovat niin luonteenomaisia kuin mahdollista. Sillä niin oli todellakin: elämä teatterikappale! Hän oli osansa hyvin näytellyt, ja se osa oli vaikea esittää, rauhanruhtinaan ja maailman onnellistuttajan osa. Suorittaakseen sen hän oli jättänyt kaikki alhaiset vietit, verenhimon ja hirmuvaltiaan ihmishalveksimisen. Hän oli neljänkymmenen vuoden ajan naamioinut itsensä hyväksi ihmiseksi. Hän oli lopuksi tullut siinä hyväksi. Tämä itsekasvatus on ilmiömäistä. Senvuoksi hän on myöskin saavuttanut suosiota, niinkuin tahtoi. Hän on pysynyt koko seuraavan ajan roomalaisten voittamattomana ihannekeisarina.
Kun hän oli kuollut, hänen, lapsenlapsistansa, hänen tyttärensä Iulian pojista, yksi eli vielä; se oli tuo heikkojärkinen, mielisairas nuorempi Agrippa. Tiberius surmautti heti tämän Agrippan. Sitten vasta hän ilmoitti kansalle, että Augustus oli kuollut. Tiberius oli nyt ainoa perillinen.
Pitäisikö minun puhua vielä siitä yli-inhimillisestä kunnioituksesta, joka on tullut Augustuksen osaksi. Meille on nykypäivinä läheisintä, että Sextilis kuukausi (elokuu) silloin hänen mukaansa sai nimen Augustus; keisari oli näet kuollut tässä kuussa. Muutoin häntä kunnioitettiin jo elinaikanansa jumalana ulkopuolella Roomaa monissa temppeleissä, ja sitä varten syntyi monessa provinssissa erityisiä papistokuntia, n.s. augustaalit. Sentähden myöskin kerrottiin: Octavius ei ohutkaan Augustuksen isä, vaan Augustus oli jumalan poika. Apollo jumala itse oli yhtynyt hänen äitiinsä, Attiaan. Sitten tuli lisäksi vielä toinen tarina, että nimittäin muuan ennustaja oli Roomassa vuodesta 63, Augustuksen syntymävuodesta, ennustanut, että sinä vuonna syntyisi Roomalle kuningas; heti Rooman senaatti, joka pelkäsi kuningasta, käski, että kaikki v. 63 syntyvät lapset piti surmattaman (esikuva Betlehemin lasten surmaamiskertomukselle). Mutta tämä pahatyö jäi suorittamatta, koska kaikki ylhäissäätyiset vanhemmat, jotka odottivat lasta sinä vuonna, palavasti toivoivat, että heidän pojastansa olisi tuleva luvattu maailman kuningas. Luonnollisesti Augustuksen kuoleman jälkeen hänen syntymätalostansa Roomassa tuli pyhäkkö; myöskin hän lapsuudenkotiansa Velitraessa oppaat vielä myöhempinä aikoina näyttelivät: siellä oli kamalaa; aave kummitteli tyhjissä huoneissa, eikä kukaan uskaltanut siellä oleskella, saatikka asua. Tiber joen ja Rooman Corson, vanhan Flaminiuksen tien, välillä Augustus oli itse rakennuttanut itselleen ja omaisilleen mausoleumin, jota ympäröitsi kaunis puisto, nuorison leikkipaikka. Sinne hänen tuhkansa haudattiin. Senaattorisäätyiset miehet kantoivat hänen ruumiinsa paareilla polttoroviolle, korkealla hartioillansa halki Rooman katujen. Kun rovio paloi ja liekit leiskahtivat yli ruumiin, näki eräs — se oli eräs senaattoreista — omin silmin, miten Augustus liekeistä ja savusta ruumiillisena nousi taivaaseen. Jumalanpojan taivaaseenastuminen! Tämä ei voi meitä oudoksuttaa. Se oli rohkean haaveellisen uskonnollisuuden aikaa, ja kernaasti uskottiin sellaisiin ihmeisiin.