KEISARI CLAUDIUS
Rooman keisariaika, joka alkoi Augustuksen nelikymmenvuotisella yksinvallalla, kesti viisi vuosisataa. Se päättyy Länsi-Eurooppaan nähden 5. vuosisadalla, v. 476 j.Kr. Odoakerin, germaanilaisen sotakuninkaan esiintymiseen. Jokainen noin kuudestakymmenestä Rooman keisarista — vai oliko heitä enemmän? —, jotka tuona aikana ovat hallinneet, on luonnetyyppi. Kaikki he ovat lyötättäneet rahaa, ja keisarirahat näyttävät meille heidän pronssiset piirteensä. Meidän on tässä tyydyttävä vain muutamiin.
Augustusta seurasi lähinnä säännöllisessä perintöjärjestyksessä, joka perustui sukulaisuuteen, ainoastaan nuo neljä: Tiberius, Caligula, Claudius ja Nero. Kun minä heidän joukostansa otan esitettäväkseni keisari Claudiuksen, se ei tapahdu yksinomaan vaihtelun halusta: juuri tämä Claudius oli kaikista yksinvaltaista tyhmimmän huudossa, ja maksaa vaivan niin monen sankarin perästä nähdä kerrankin n.s. narri purppurassa; tärkeämpää on, että paljon henkilöitä, myöskin naisia, joilla on kuuluisa nimi, ryhmittyy Claudiuksen ympärille. Hän hallitsi ainoastaan kolmetoista vuotta.
Aluksi on tehtävä vain jokunen esihuomautus. Jo heti Augustuksen kuoleman jälkeen, jo Tiberiuksen aikana, oli lempeä keisarivalta muuttunut avoimeksi hirmuvallaksi. Tosin ei lain, vaan väärinkäytöksien tietä. Korkean senaatin vaikutusvalta, joka kerran vapaan tasavallan aikana oli niin suurenmoisesti valtiota johtanut, oli kokonansa vaipunut. Ja kansa sitten! Kansanvaalit, kansan virkamiesten valitsemisen Tiberius lakkautti, keisari nimitti nyt virkamiehet. Jo Augustus oli niinikään turvallisuudeksensa sijoittanut Roomaan 3000 miestä keisarillista kaartia; Tiberius järjesti tämän joukon vakinaiseen leiriin Viminalis kukkulan taakse. Nämä olivat pretoriaanit, joiden prefekti eli päällikkö pian tuli lähinnä keisaria mahtavimmaksi mieheksi. Jo epäluuloisen Tiberiuksen aikana kukoisti sitäpaitsi inhoittava ilmiantajajärjestelmä (delatores) ja oikeusmurhat ilmoitettujen majesteetinloukkausten johdosta; sekin uusi käsite. Yhdelle ainoalle ihmiselle Tiberius, tämä runsaslahjainen mies, joka kumminkin vajosi ihmisvihaan ja ihmiskammoon, lahjoittaa luottamuksensa, ovelalle Seianukselle. Tiberius vetäytyy luoksepääsemättömänä salaisuuden verhoamaan yksityiselämään Caprille. Caprin saari on nytkin vielä täynnä salaperäisen synkkiä muistoja Tiberiuksesta, ja yhäkin hänen vaivattu henkensä kummittelee siellä öisin hänen palatsilinnojensa sortuneissa raunioissa. Mutta Seianus petti hänet häpeällisesti. Kumminkin piinatulla vanhuksella oli vielä kyllin voimaa häntä rangaista. Kyllästys ja inhontunne jäi hänelle jäljelle. Tiberius tuli 79 vuoden vanhaksi. Itse kuolemakin pelkäsi häntä. 23 vuoden ajan oli Tiberiuksen valta pääkaupungin kuormana (14—37); mutta provinsseille se koitui siunaukseksi, ja hänen vanha sotapäällikkömaineensa vaikutti, että Rooman nimi edelleenkin oli korkeassa arvossa parthialaisten ja germaanien keskuudessa.
Häntä seurasi nuori Caligula, Tiberiuksen veljen pojanpoika; hän oli ainoa kruununperillinen, joka vielä oli käytettävissä. Sillä kuolema, nimenomaan väkivaltainen kuolema, oli jo silloin arveluttavassa määrin tehnyt puhdasta keisariperheessä. Caligula oli äitinsä puolelta Marcus Antoniuksen jälkeläinen; hän oli paljon ylistetyn, kansan jumaloiman Germanicus prinssin poika. Hän oli nuori, 25 vuoden vanha. Mutta hän petti kaikki toiveet; sillä valta oli nyt mielisairaan käsissä. Kaikki hänessä on patologista. Hän tiesi sen itse; hän ei nukkunut yöllä, kalvavat ajatukset ahdistivat häntä. Mutta kukaan ei pannut verenhimoista hullua kahleisiin. Viisi vuotta hänen n.s. hallitustansa eivät olleet muuta kuin murhaa ja ryöstämistä. Roomaa kuritettiin hirmuisesti, eikä yksin Roomaa, vaan provinsseihinkin ulottuivat hänen ahneutensa ryöväysretket. Kissamaisena ja kavalana koko maailmaa kohtaan hän piti senaattorit sellaisessa kauhussa, että he palvelivat häntä pöydässä kuin viinurit, lautasliina käsivarrella. Hänestä oli liian kallista ostaa ruokaa petoeläimille; senvuoksi hän heitätti pedoillensa rikoksentekijöitä; ne eivät maksaneet mitään. Caligula se myöskin ensimäisenä tarjosi nähtäväksi julkisen tuomitun polttamisen. Mutta hän sai sopivan lopun, oman henkivartiostonsa toimesta. Pretoriaanit määräsivät jo silloin Rooman kohtalon; he murhasivat mielipuolen narrin balettiharjoituksessa hänen omassa palatsissaan.
Enää ei siis senaatti tyranneja murhaa. Yhtäkaikki liikahteli siinäkin vielä hiukan vanhaa toimitarmoista henkeä. Senaatissa nousi heti voimakas puolue, joka tahtoi nyt toimeenpanna keisariuden lakkauttamisen ainaiseksi. Mutta sotamiehet, mitä ne välittivät senaatista? Pretoriaanit tekivät heti seuraavana päivänä kunnioituksin ja uskollisuudenvaloin Rooman keisarin Claudiuksesta, joka heillä oli luonansa leirissä. Minä huomautan, että näissä pretoriaaneissa monasti oli germaanejakin; saksalaisia pidettiin silloin jo parhaina sotilaina, valiojoukkona, ja saksalaiset ovat siis kenties jo silloin keisarin määränneet. Sellainen tapahtuma sattui tammikuussa 41. Mielenkiintoista on lähemmin tuntea ne olosuhteet, missä tämä tapahtui.
Tämä Claudius oli Caligulan setä, jalon Germanicuksen veli, ja hän oli silloin jo viidenkymmenen vuoden vanha. Jo lapsena häntä kohdeltiin halveksien. "Tyhmempi kuin Claudius" oli jo aikaisin sananpartena keisarillisessa perheessä. Hänen oma äitinsä nimitti häntä epäsikiöksi (portentum), joka ei syntymässä ollut tullut valmiiksi. Senvuoksi annettiin pojalle kasvattajaksi raain mies, mikä tallista noudettiin, tallirenkien katsastusmies. Livia, vanha keisarinna-äiti ei yleensä koskaan suonut puhuttelusanaa taitamattomalle tolvanalle ja Augustus sanoi: "Hän tekee meidät ikuisesti naurunalaiseksi, mies parka. Älkää vain antako hänen sirkuksessa istua eturivillä keisariaitiossamme, sillä silloin kaikki näkevät hänet ja nauravat."
Claudius tosiaankin änkytti, ei pitänyt nenäänsä puhtaana, hänellä oli raaka tapa nauraa, ja kun hän vihastui, hänen suunsa vaahtosi; muutoin hän oli suurikasvuinen; mutta hän nyhjytti päätään ja ontuikin hiukan. Tiberius ja Caligula käsittelivät kumpikin keisarina ollessaan häntä nollana, niin, jättivät hänet vain senvuoksi elämään, koska he ajattelivat: hän on vaaraton. Claudius toivoi kunniallisesti saavansa kerran valtionviran. Tiberius vastasi hänelle: "Sinä kelpaat ainoastaan karnevaaliin; tuossa 40 kultakolikkoa huvitellaksesi."
Mutta kaikki tämä oli väärin. Claudiuksesta olisi varmaan voinut tulla jotakin. Mies hankki aikaisin aivan omasta halustansa perusteellisen kirjallisen sivistyksen, niin, mitä kaukaisimmat tiedot vanhan historian alalla; Livius, suuri historioitsija, oli hänen opettajansa, ja hän seurusteli mielellään kreikkalaisten oppineiden kanssa. Eikä vain niin; hän on aikaisin itsekin julkaissut oppineita teoksia, jotka hän osittain kirjoitti kreikan kielellä. Missä ilmeni siis hänen tyhmyytensä! Ilmeisesti on aika ajoittain vika olla klassillinen filologi; sillä se hän oli; hän tutkisteli myöskin fonetiikkaa; miten narrimaista! Mitä sellaisella omituisella ihmisellä ja kirjatoukalla oli tekemistä keisarillisten prinssien ja tottuneiden maailmanmiesten joukossa! Mutta kun hänet suunnitelmallisesti suljettiin kaikista viroista ja valtiovelvollisuuksista, siitä oli seurauksena, että hän lopulta rupesi juomaan ja pelaamaan ja seurusteli vain alhaisten ihmisten kanssa, jotka tekivät hänestä karkeata pilkkaa. Aterian jälkeen hän nukahti; silloin he heittelivät häntä öljymarjan sydämillä ja vetivät hänen käsiinsä villaiset käsineet; kun hän heräsi ja hieroi silmiänsä, hän säikähti karkeita käsiänsä. Ajateltakoon nyt, että sellainen ihminen äkkiä tulee maailman keisariksi. Että loppuromahdus oli tapahtuva, oli päivänselvää.
Kun Caligula piti murhattaman palatsissansa, salaliittolaiset poistivat läheisimmistä huoneista mahdollisimman tarkoin kaikki vastukseksi koituvat todistajat. Claudius tyrkättiin aluksi erääseen salongeista. Kun hän sinne kuulee haavoitetun Caligulan hirmuisen kirkunan, hän hiipii eräälle parvekkeelle ja kätkeytyy kauhuissaan ulkokaihtimiin. Muuan sotamies näkee hänen jalkansa pistävän esiin. "Halloo! kuka siellä piileskelee!" Hän tuntee Claudiuksen, joka pelosta lankeaa polvillensa. Sotamies tekee heti kunniaa, tervehtää häntä heti kohta "imperatoriksi", koko sotilasjoukko raahaa hänet halki kaupungin kantotuolissa kasarmin pihalle. Siellä Claudius viettää seuraavan yön pää riipuksissa ja arkana.
Sillävälin Capitoliumille kokoontunut korkea senaatti neuvottelee, neuvottelee ja neuvottelee eikä tiedä, mitä sen oikeastaan pitäisi päättää; katukansaa tunkeutuu lähistölle; kansa huutaa uutta hallitsijaa, joka antaa sille leipää ja näytelmiä. Silloin pretoriaanit ratkaisevat asian lopullisesti. He vannovat uskollisuutta Claudiukselle. Hän on keisari kaartin toimesta, ja hetikohta Claudius maksattaa kullekin yksityiselle kaartinsotilaalle käsirahoina 15,000 sestertiä (noin 3,700 markkaa).
Kävi, kuten käydä täytyi. Kuka olisi kansan muutoin pitänyt valita? Koko Augustuksen suvusta ei ollut ketään muuta täysikasvuista enää jäljellä paitsi Claudius, huolimatta kaikista ottopojaksiotoista. Niin, jos senaatin keskuudesta olisi noussut lahjakas mies, kyllin päättäväinen ja tunnoton voittaakseen palkkasoturit rahalla puolellensa! Mutta sellaista ei ollut.[79] Kaikkein vähimmin sopiva sellaiseen osaan oli Seneca, n.s. filosofi Seneca, tuon ajan merkitsevin mies, silloin jo 43 vuoden vanha, rikaslahjainen, hieno, asioita ymmärtävä, ja täynnä antaumusta suuriin päämääriin, mutta liian hyväsydäminen; oikeamielisyyden ja ihmisyyden mies ei silloin vielä kelvannut Rooman valtikan kantajaksi, Caligula oli häntä juuri näiden hänen ominaisuuksiensa vuoksi ankarasti uhkaillut ja vainonnut. Seneca nähtiin silloin vain yksityispiireissä toimissansa. Hänen suuri tulevaisuutensa oli vielä kaukana.
Juuri silloin, vuonna 41, Seneca, vuosisatansa nerokkain kirjailija, kirjoitti mukaansatempaavan kirjoituksen vihaa vastaan (de ira), joka hämmästytti uutuudellaan. Kirjoitus oli päiväntapahtuma. Hän näki, että kiivas viha ja kaikkien itsekkäitten viettien hillittömyys tuhosivat kaikki sivistyksen siunaukset ja tekivät elämän Roomassa helvetiksi. Hän vaati tämän maailman mahtavilta vihdoinkin mielenmalttia, itsekuria, kohtuutta, niin, ihmisrakkautta (tähän asti roomalaiselle tuskin ymmärrettävä käsite). Myöskin hän julkisesti julisti Augustuksen ihannekeisariksi, johon oli palattava.[80] Tämä kaikki miellytti suuresti uutta keisaria Claudiusta, ja Seneca teki häneen pysyvän vaikutuksen; sillä Claudiuskin tahtoi palata Augustuksen lempeämpään hallitustapaan; hän tahtoi vahvistaa jälleen senaattia; hän häpesi kiivauttansa, jota Seneca paheksui, ja lupasi julkisesti maltillisuutta ja itsensä hillitsemistä.
Mutta olot olivat liian sekavat. Hänen hallituksensa ensimäisestä päivästä alkaen oli keisariin tarrautunut kaksi valtaa: ensiksi hänen puolisonsa Messalina ja toiseksi hänen vapautettunsa.
Claudius perehtyi tosin itse oikein tarkasti asioihin. Hänen senaattipuheensa osoittavat, että hän erinäisiä kysymyksiä tutki persoonallisesti huolella ja perinpohjin. Kun Roomassa on tulipalo, hän on kaksi yötä peräkkäin palopaikalla ja itse huutaa ihmisiä auttamaan ja pelastamaan; tällöin hänellä on vieressänsä koreja täynnä rahoja, ja hän palkitsee jokaista, joka auttaa, heti. Huono merkki on, että hän halveksi lainoppineita; mutta oikeudenkäyttöä hän on innolla edistänyt, estänyt kaiken vitkastelun oikeusasiain käsittelyssä. Hän itse oli korkein oikeusaste siviilijutuissa, ja hän tuli siinä yhäti kosketuksiin yleisön kanssa tavalla, joka nykyaikaiseen hallitsijaan nähden on aivan mahdoton ajatellakin. Sen pahempi hän juuri näissä puuhissaan teki itsensä äärettömän naurettavaksi. Koko päivän päästään hän istui Forumilla ja antoi asianajajain edessänsä puhua ja puhua, kunnes hän nukahti; sellaista menoa oli koko vuoden, mätäkuussakin (ja ajateltakoon, mätäkuu Roomassa!). Ainoastaan milloin hän vainusi lähistöllä pappien ateriaa, hän äkkiä keskeytti käsittelyn ja meni kuokkavieraaksi. Ja aivan liian yksinkertaisia hänen päätöksensä usein olivat, kuten esim. syytettäessä erästä kreikkalaista siitä, että hän oli väärin ottanut itselleen Rooman kansalaisen oikeudet. Claudius määrää, että käsittelyn aikana tämän kreikkalaisen on esiinnyttävä kreikkalaisessa puvussa, niin kauan kuin syyttäjä puhuu; mutta niin pian kuin puolustaja alkaa puhua, hänen on pukeuduttava uudestaan ja esiinnyttävä roomalaisena.
Mutta tällä kummallisen turhantarkalla herralla oli palatsissaan kotiministerinsä, hyvin älykkäitä kreikkalaisia orjia, joille hän oli lahjoittanut vapauden. Sana minister merkitsee oikeastaan kotiorjaa; keisarilliset ministerinvirat eivät siis alkujaan olleet muuta kuin talonpalvelijanpaikkoja. Näille aivan yksityisille palvelijoilleen Claudius nyt jätti kaikki suuremmat hallitusasiat, ja se oli viisasta. Felix oli hänen sotaministerinsä nimi; Pallas hoiti tililaitosta, siis finansseja, raha-asioita; Narkissos oli kansleri; tämä oli tärkein toimi, s.o. hän hoiti valtakunnassa ja valtakunnan rajojen ulkopuolella poliittista ja hallinnollista kirjeenvaihtoa. Polybios ja Kallistos lopuksi hoitivat anomuskirjeosastoa. Narkissos oli terävin, suurenmoisin näistä kreikkalaisista hovimiehistä, joita laiskat roomalaiset varmasti raivo sydämessä katselivat. Kreikkalaiset ne nyt Roomaa hallitsivat: siitä raivo. Se oli leipäkateutta ja rotuvihaa. Claudius sitävastoin oli täydellä syyllä pelkkää kiitollisuutta, ja mikään kunnianosoitus ei hänestä ollut liian korkea hänen auttajillensa. Näitä kreikkalaisia moitittiin syystä, että he käyttivät asemaansa hyväkseen rikastuaksensa äärettömästi. Narkissos ja Pallas olivat läheltä pitäen Rooman rikkaimmat miehet. Mutta kuka roomalainen teki sitten toisin, jos hän vain sai jotakin tilaisuutta siihen? Tämän ryöväysjärjestelmän ovat kreikkalaiset nousukkaat oppineet Rooman omilta suuruuksilta, Iulius Caesarilta etunenässä. Tosiasia on, että tyhmän Claudiuksen hallituskausi esiintyy pysyviltä suorituksiltaan poliittisella ja hallinnollisella alalla paljoa loistavampana kuin Tiberiuksen ja Caligulan hallitus. Tästä hän oli kiitollisuudenvelassa ennen kaikkea Narkissokselle, jolla oli käsissänsä ulkoasiat ja yleishallinto. Muistelen vain ihmeellistä Claudiuksen vesijohtorakennusta, aqua Claudiaa, jonka jättiläiskaaret nytkin vielä ovat Campagnan pääkaunistus ja Lateraanin lähellä yli kaupungin muurin ylpeästi tunkeutuvat kaupunkiin. Lisäksi tuli aivan hiekoittuneen Ostian sataman uudestirakentaminen majakkoineen. Ostia on Rooman miljoonakaupungin luonnollinen satama, mutta nykyisinkin se on jälleen aivan hiekoittuneena. Se oli teknillinen jättiläissuoritus, ja kukaan Rooman vallanpitäjistä ei ollut tähän asti siihen uskaltautunut. Vielä mielenkiintoisempaa on, että Marokko silloin lopullisesti järjestettiin provinssiksi, kieltämättä taaskin arvaamattoman suuri voitto valtakunnalle; mitä Marokko kauppapoliittisesti merkitsee, siitä ovat nykyisin ranskalaiset ja jotkut saksalaisetkin päässeet selville. Mutta suurinta on, että Britannia, tarkemmin Etelä-Englanti, nyt Claudiuksen kenraalien johdolla vuonna 43 valloitettiin ja tuli Rooman provinssiksi. Tämä on muistettavinta. Sillä tällä tapahtumalla alkaa Englanti historiansa.
Mutta missä viipyy Messalina? Puhuisimmeko ainoastaan Claudiuksen talonpalvelijoista? Tosiaankin, ministerien ohella, jotka olivat keisarin oikeana ja vasempana kätenä, oli vieläkin toinen valta, joka keisaria vasta oikein hallitsi. Tämä oli hänen puolisonsa, nuori keisarinna Valeria Messalina. Hän oli, kun hänen puolisonsa tuli keisariksi, vasta 17-vuotias, solakka ja kultakutrinen, täydessä nuoruudensulon lumoavaisuudessa, mutta samalla aistillinen, himokas ja voittamaan tottunut, vehkeilevä nainen ja viettelykykyinen, mutta lisäksi kiivas, niin, raivotar intohimossansa. Hänen historiallinen suurtekonsa oli, että hän synnytti Claudiukselle keisarinpojan. Nyt oli saatu keisarillinen prinssi! Keisari oli ihastuksissaan. Ajateltakoon, näissä lapsiköyhissä piireissä! Kenellekään edellisistä kolmesta keisarista, keisarikauden 72 vuoden kuluessa, ei ollut tähän saakka poikaa syntynyt. Claudius nimitti lapsen Britannian valloituksen muistoksi Britannicukseksi. Mutta sitä ehdottomammin vallitsi Messalina, joka oli synnyttänyt kruununperillisen, ja voi uskaltautua kaikkeen, todellakin kaikkeen. Senvuoksi talon ministeritkin taipuivat täysin hänen tahtoonsa. Ja hän soi itsellensä kaiken; hän ei tuntenut lainkaan pidättyväisyyttä. Roomassa vallitsi naiskomento, kuin olisi Kleopatra nyt voittoisana tehnyt tuloansa. Mutta Kleopatra oli viisaampi kuin Messalina. Tosin varmaan koko joukko riettaita juttuja, joita kerrotaan, on liioittelua; sillä kun keisarinna kuoli, Rooman juorut syytivät joka taholta lokaa hänen päällensä. Mutta vaikkapa niinkin, sarja tosiasioita ei ole kiellettävissä. Mitä varten Messalina oli nainut tämän Claudiuksen aikana, jolloin mies ei vielä mitään merkinnyt! Yksinomaan ollakseen hänestä piittaamatta. Nyt, kun hänen puolisonsa oli tullut keisariksi, hänellä oli mitä verrattomin asema, ja hän ei nyt yksin harjoittanut avoimesti lukuisia rakasteluitansa (oliko mies gladiaattori vai tanssija, oli hänelle yhdentekevää; hieno Vitellius oli saanut saaliikseen hänen tohvelinsa ja kerskaili sillä, että aina kantoi sitä sydämellänsä); sitäpaitsi oli vaarallista torjua hänen rakkauden tarjoustansa; ken oli ynseä, joutui hänen kostollensa alttiiksi. Messalina voitti Iulian, Augustuksen paheellisen tyttären, siinä, että hänkin osasi surmata tai surmauttaa. Mutta hän tarvitsi ennen kaikkea rahaa suosikkiensa onnellistuttamiseksi ja avasi senvuoksi suuren liiketoimisten, jossa myytiin kansalaisoikeuspapereita ei-roomalaisille ja virkapaikkoja roomalaisille. Kansalaisoikeus ja virat ostettavissa! Luonnollisesti Narkissoksen ja muiden hovivirkamiesten piti hoitaa tässä liikepuoli.
Mutta palatsissa esiintyi myös vastustusta, ryhmä arvostelevia henkilöitä. Ne olivat prinsessat Livilla ja Agrippina, kaksi merkitsevää naista, Caligulan sisaria, Claudiuksen veljentyttäriä; ja heidän puoltansa piti Seneca, merkitsevin henki Rooman miehisessä maailmassa. Messalina vihasi näitä kolmea. Seneca, joka kaikissa taloissa melkein kuin pappi saarnasi tapain puhtautta ja elämän pyhittämistä, ei ollut hänen silmissänsä muuta kuin vastenmielinen lavertelija. Claudius osoitti myötätuntoisuutta häntä kohtaan; se voi käydä vaaralliseksi. Livilla taaskin oli ihmeen ihana, muhkea nainen, loistava rotuihminen, mutta omaatuntoa vailla (kuten muutoin Agrippinakin) ja kevytmielisissä puuhissa kaiken todennäköisyyden mukaan Messalinan tasa-arvoinen kilpailijatar. Asia suoritettiin pian: Livilla ajetaan maanpakoon, sitten surmataan. Senecaa syytettiin luvattomasta yhteydestä hänen kanssansa; hänenkin on kuoltava, mutta Claudius pelastaa hänet Korsikkaan.
Agrippina jäi noista kolmesta yksin jäljelle. Hän oli silloin jo leski ja hänellä oli nelivuotias poika, Nero. Messalinan täytyi kokea, että katurahvas välistä tälle pienelle Nero prinssille toimeenpani suurempia kunnianosoituksia kuin Britannicukselle. Hän oli raivoissaan, mutta hän ei tehnyt lapselle mitään.
Silloin tuli kova onni. Eräs ministereistä, Polybios, kunnian mies, vastusti keisarinnaa muutamassa puuhassa. Heti tämä surmautti hänet. Silloin kääntyvät kaikki muut ministerit hänestä pois. Suuri Narkissos on nyt hänen julkinen vihollisensa. Hänen piti pian saada kokea sen vaikutusta.
Vuonna 47 vihdoinkin kuuma rakkaus valtasi hänen sydämensä niin monien kevytmielisten huvittelujen perästä. Hän oli nyt 24-vuotias. Hän rakasti Rooman tunnustetusti kauneinta miestä, joka oli vain vähän häntä vanhempi, Gaius Siliusta, ja hänet valtasi mielettömän hurja ajatus mennä hänen kanssansa naimisiin. Claudius tunsi hänet hyvin; hän oli äskettäin määrännyt tämän Siliuksen konsuliksi; niinpä ei voi olla epäilystäkään, että Claudius, kun kyseessä oli niin huomattava nuori mies, myöskin sai tietää näistä häistä, jotka tosiaankin tapahtuivat kaikin tavanmukaisin menoin, vaikkakaan Claudius ei ollut silloin Roomassa. Mutta usein ilmenneessä tylsistyneisyydessään hän antoi asian toistaiseksi mennä menojaan. Messalina odotti, että hän lähettäisi hänelle erokirjeen; mutta hän ei tehnyt sitä. Messalina oli siis maailman silmissä kaksoisaviossa: suunnaton häpeäjuttu todellakin; mutta tosiasia on syyttä julistettu uskomattomaksi, mahdottomaksi. Tällainen kaksoisavio oli tulos poikkeuksellisista olosuhteista. Olettaenkin, että Messalina toivoi avioeroa, hänen vallassaan kumminkaan ei ollut saada sitä toteutetuksi. Kun Claudius hänen ottamistansa liikavapauksista huolimatta ei ollut lähettänyt hänelle erokirjettä, ei hänelle kiihkeässä intohimossaan jäänyt muuta jäljelle kuin toimia siten, kuin hän teki. Ja hänen kaikkivallantunteensa antoi hänelle rohkeutta; sillä Claudius oli tähän asti mukautunut kaikkeen. Tosin kaksoisavio herätti yhteiskunnassa mitä suurinta pahennusta; mutta keisarilliset henkilöt tunsivat olevansa lakien yläpuolella.[81] Samanluontoisia tapauksia ei myöskään puuttunut; Plauciusta syytettiin Ciceron aikana kaksoisaviosta,[82] se oli siveellisesti moitittavaa, mutta nähtävästi ei oikeudellisesti rangaistavaa; Iulius Caesar oli tahtonut suorastaan lailla suojella monivaimoisuutta,[83] ja suuri Marcus Antonius oli mennyt naimisiin Kleopatra kuningattaren kanssa ollessaan Octavian puoliso.[84] Miksi tämä ei kävisi päinsä Messalinalle? Claudius oli hänelle ehdottoman alistuvainen, ja todella ei liikahtanutkaan; hän näytti suhtautuvan asiaan levollisesti.
Mutta Messalinan vihollinen Narkissos ymmärsi käyttää hyväksensä tapahtumaa. Hän antoi keisarin ymmärtää, että Silius, keisarinnan nuori puoliso, luonnollisesti tavoitteli keisarinarvoa. Narkissos esitti siitä todistajiakin. Salahanke majesteettia vastaan! Claudius oli arka; hän vapisi heti henkensä menettämisen pelosta, ja kuolemantuska teki hänet kykeneväksi kaikkeen.
Hän oli niin pelkurimainen, kerrotaan, että etsitytti aseita jokaiselta luonansa kävijältä; niin, hän pelkäsi kirjuriensa metallipiirrintäkin; sillä nämä piirtimet olivat teräviä kuin neulat, koska niillä kirjoitettiin vahaan. Senvuoksi Claudius pari vuotta aikaisemmin (vuonna 42) oli surmauttanut muitten muassa Appius Iunius Silanuksenkin. Messalina oli tahtonut hankkia tämän Silanuksen pois päiviltä, tämä kun juuri oli nainut Messalinan leskeksi jääneen äidin ja siitä syystä oli hänelle haitallinen. Silanus omisti sitäpaitsi Luculluksen ihmeelliset puutarhat; nämä puutarhatkin varmaan häntä houkuttelivat. Narkissos oli silloin vielä hänen kanssansa liitossa. Narkissos kertoo keisarille nähneensä unta, että Silanus oli murhayrityksen tekijä; Messalina puuttuu puheeseen: "Niin onkin! Minä olen nähnyt aivan saman unen!" Se oli kyllin taikauskoiselle hallitsijalle. Hän uskoi sokeasti salaliittoon. Kun Silanus tulee palatsiin, käydäkseen keisarin luona kunniatervehdyksellä, tämä tuossa paikassa iskettää hänet maahan.
Se oli Silanus. Nyt Silius oli saman epäluulon alaisena. Mutta Narkissos oli valehdellut. Palatsivallankumousta ja keisarin murhaamista ei ajatellut kukaan. Kuumaveriselle keisarinnalle olivat hallitushuolet vallan kauhistavia; eihän hän ollut ottanut vastaan Augusta arvonimeäkään, eikä hän koskaan olisi sälyttänyt keisarinarvoa kauniin ystävänsä kannettavaksi. Hallitsemaan Claudius oli kyllin hyvä. Messalina ei aavistanutkaan mitään pahaa ja nautti vain nykyhetken huumasta: halua ja haavetta! Hän kadotti kokonaan todellisuuspohjan jalkojensa alta ja tahtoi kaikkivallan suuruudenhulluudessaan, aivan niin kuin myöhemmin Nero, toteuttaa jumalaiselämän maan päällä.
Oli lokakuu ja kaikkialla maassa riemuitsevia viininkorjuujuhlia; niin itse Roomassakin. Hän toimeenpani palatsinsa puutarhoissa viininkorjuujuhlan, naamiaiset tavanmukaisine pukeutumisineen: Messalina esiintyi Bakkhos tarinan Ariadnena, mainadien ja pikku satyrien parvessa, huumaavan, rämisevän soiton pauhatessa, sillä aikaa kuin viinikuurnia puserrettiin ja mehu suhisten virtasi sammioihin. Siliuksen itsensä piti murattiseppeleisenä Dionysos jumalana häntä lähestyä, nuorena jumalana, joka hyljätyn Ariadnen vapauttaa ja mukanansa hänet riemujen autuuteen tempaa. Silloin kiipesi muuan vieraista puuhun ja ilmoitti: "Rajuilma uhkaa Ostiasta päin." Tiesikö hän jotakin! Vai oliko todellakin vain rajuilma tulossa? Jo tuli sanantuojia; he toivat tiedon, että keisari, joka oli Ostiassa toimessa, lähestyi sieltä uhkaavana. Hän uhkasi rangaistusta. Kaikki lennähtivät hajallensa.
Messalina menetti ensin harkintakykynsä, sitten hän keksi keinon. Mukanaan molemmat lapsensa Britannicus ja Octavia — sillä hän oli jo lahjoittanut Claudiukselle tyttärenkin, Octavian — hän tahtoi rientää häntä vastaan Ostiaan. Kiireessään hän tosin voi saada vain yksinkertaiset puutarhurinkärryt ajettavikseen. Mutta tämä oli sitäkin vaikuttavampaa. Tämän näkemisen täytyi liikuttaa. Hän tiesi, että Claudius ei voisi hänen ilmestymisensä vaikutusta vastustaa; sillä hän oli vieläkin kaunis ja nuori. Silloin hän näkee vaunut; Claudius tuli seurueineen häntä vastaan. Jo kaukaa Messalina huutaa hänelle rukouksiansa. Mutta Claudius ei katso häneen; sillä Narkissos istuu vaunuissa hänen vieressään ja kahlehtii Claudiuksen huomion huumaavalla vilkkaudella syytäen syytöksiä hänen vaimoansa vastaan. Myöskin lapsia näkemästä hän taitavasti saa hänet estetyksi. Vanha mies istui täysin tylsänä vaunuissa, sanatonna hautoen ajatuksiansa, pää nyökkyen. Narkissoksella oli valta kaikkeen. Tahtoihan hän aina parasta. Hän oli kohtalo.
Niin hän vie keisarin, kun he ovat tulleet Roomaan, ensiksi Siliuksen taloon, ja ilmeni, että Messalina oli ottanut koko joukon taide-esineitä keisaripalatsista ja niillä koristanut rakastetun Siliuksen kotia. Silius laahataan pretoriaanien kasarmin pihalle. Siellä Narkissos jo seisoo hänen syyttäjänänsä. Kaarti huutaa meluten hyväksymistänsä, ja Silius pyytää ainoastaan, että hänet pian lopetettaisiin. Siihen paikkaan Claudius hänet surmauttaa.
Messalina on sillävälin äitinensä paennut Luculluksen puutarhoihin, tuskan ja raivon vallassa. Hän tietää, että Claudius on häntä sieltä etsivä; hän tietää silloin liikuttavansa hänen sydäntään; niin, enemmänkin vielä, hän tahtoo kostaa tuolle Narkissokselle. Mutta keisari ei tule. Keisari on tosin lempeyteen taipuvainen. Mutta Narkissos pidättää häntä. Hänen tulostansa nyt kaikki riippui. Yö tulee. Mikä kauhistuttava odotus! Hänen äitinsä Lepida neuvoo häntä itse tappamaan itsensä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä. Hän ei voinut uskoa niin äkillistä perikatoa.
Silloin hän kuulee kolkutusta portille. Narkissos on hankkinut murhaajat. Murhaajat ne ovat. Messalinan tuskanhuudot ovat turhia. Raaoin häväistyssanoin kurja surmataan. Lapset seisoivat vertavuotavan ruumiin ääressä.
Se oli Messalina-tragedia. Suunnilleen niin Tacitus sen meille kertoo, mutta paljoa laajemmin ja liikuttavammin. Se vaikuttaa meihin joka tapauksessa voimakkaammin kuin silloin keisari Claudiukseen, joka lopusta kuullessaan osoittautui aivan välinpitämättömäksi, tulematta vähintäkään liikutetuksi edes nähdessään lastensa itkevän äitiä. Niin, sanotaanpa hänen seuraavana päivänä aterioidessaan kysyneen: "Miksikä keisarinna ei tulekaan syömään!" aivan kuin ei olisi saanut vähintäkään vihiä siitä, mitä oli tapahtunut.
Olkoon tapahtuman laatu miten inhoittava tahansa, joka tapauksessa Roomalle oli vapahdus, että Messalina oli raivattu pois; ja se oli Narkissoksen ansio. Mutta senaatti päätti hävittää kaikki keisarinnan kuvapatsaat, ja tämä on sen pahempi tosiaankin tapahtunut. Ainoastaan yhden pysyvän muistomerkin hän oli itsellensä hankkinut; se oli hyvän hammaspulverin resepti, jota Messalina käytti ja joka oli suosittu kauan aikaa. Resepti on meille säilynyt.
Claudius oli nyt 58-vuotias. Hän asettui sotamiestensä eteen ja huusi tuskaisesti tuttavalliseen tapaan: "Minulla on huono onni avioliitossa. Pistäkää minut kuoliaaksi, jos koskaan enää menen naimisiin." Mutta Agrippina eli vielä, ja hän oli päättänyt toisin. Hän oli nyt 39 vuoden vanha, Nero, hänen pikku poikansa, tuskin kymmentä. Agrippina oli mahdoton todellisesti rakastamaan, sydämetön ja laskeva ja joka suhteessa Messalinan vastakohta; eikä hänen menneisyytensäkään ollut vallan tahraton; mutta se oli silloin kauniiden naisten kunnianasia: arveluttavaa perheystävää ei puuttunut koskaan. Vähää aikaisemmin oli Agrippina mennyt naimisiin muutaman Passienuksen kanssa, mutta ainoastaan surmauttaakseen ja sitten periäkseen hänet. Mutta nyt kohdistui hänen kunnianhimonsa poikaan. Eikö hänen poikansa Nero voisi tulla Rooman keisariksi? Miksi ei? Arkailemattomana, viisaana, vehkeilevänä, ennen kaikkea vallanhimoisena, hän nyt ryhtyi tähän valtavaan suunnitelmaansa. Jo vuoden 49 alussa hän oli Claudiuksen puoliso: Agrippina keisarinna! Vanha mies oli niin herkkä hellyydelle, ja veljentyttärenähän oli Agrippinalla oikeus tervehtiessään häntä hyväillä ja ilahduttaa häntä suudelmalla. Tämä vaikutti, ja hän teki mitä Agrippina tahtoi. Tosinhan sedän ja veljentyttären naimisiinmenoa pidettiin Roomassa suorastaan sukurutsauksena (incestum). Mutta senaatti pantiin liikkeelle; sen täytyi tällöin päättää, että sellaiset avioliitot vastaisuudessa olivat sallittuja. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua tästä senaatin päätöksestä olivat jo häät. Molemmilla oli kiire. Mutta ettei hän menettelyssään olisi niin yksinänsä, Claudius julkaisutti toivomuksenaan, että muutkin sedät naisivat veljentyttärensä. Todellakin oli jokunen, jolla oli siihen halua, ja Claudius ja Agrippina saapuivat sitten mielenosoituksellisesti tämän miehen häihin.
Hajamielinen Claudius, niin kerrotaan, nimitti nytkin yhä edelleen Agrippinaa, kuten ennen setänä, "pikku tyttärekseen" tai "sylilapsekseen". Mutta tämä pikku tytär kasvoi arveluttavasti yli hänen päänsä. Ensiksi oli kyseessä Claudiuksen tytär Octavia. Tämä Octavia oli kihloissa nuoren praetori Silanuksen kanssa. Heti ensimäisenä päivänä keisarinnaksi tulonsa jälkeen Agrippina purki tämän kihlauksen ja saattoi Silanuksen surmaamaan itsensä. Nero kihlattiin heti Octavian kanssa: lapsikihlaus, jollaiset olivat niin tavallisia vanhalla ajalla. Nero oli 12 vuoden vanha. Sitten tuli nuoren kruununperillisen Britannicuksen vuoro. Tämä hento nuorukainen tungettiin armotta syrjään ja ympäröitiin kauhulla, ja lopuksi Nerosta vuonna 51 tuli Claudiuksen ottopoika. Nyt Nero ei ollut enää ainoastaan keisarin vävy, vaan myöskin keisarin poika, Claudiuksen lempipoika. Häntä yksin näytettiin kansalle, hänelle kaikki kunnia annettiin. Claudius vakuutti hänelle nimenomaan kruununperimyksen. Niin kaikki näytti olevan hyvin. Agrippina ei voinut enemmän toivoa.
Kumminkin yleinen maailmantila tuotti vähän hallitushuolia. Mainitsemisen arvoista on meille, että silloin, vuonna 50, Köln perustettiin, s.o. muutettiin sotilasleiristä siviilisiirtokunnaksi. Tässäkin Agrippinalla oli kätensä pelissä. Kaupunki sai hänen mukaansa nimen Colonia Agrippinensium. Sivumennen mainittakoon, että silloin, samana vuonna 50, kuoli juutalaisten kuningas Agrippa, joka välistä oli Claudiusta hyvin lähellä. Tähän loppui kuningasvalta Palestiinassa, ja maa tuli jälleen välittömästi Rooman hallintoon Syyrian provinssin lisänä. Mutta Claudius kulutti aikaansa gladiaattorinäytöksiin ja oikeudenkäyttöön. Tässä hän oli uskomattoman pitkämielinen. Muuan roomalainen ritari, jota oli viattomasti syytetty, heitti kiivastuksissaan asiakirja-kimppunsa hänelle vasten päätä. Toisen kerran on jokin mies provinssista kutsuttu todistajaksi eikä tule. Hänen maanmiehensä selittää hänen puolestaan: "Hän ei voi tulla!" Claudius kysyy: "Minkä vuoksi ei?" ja saa, niin usein kuin hän kysyykin, aina vain vastaukseksi: "Hän ei voi." Vasta loppujen lopuksi tulee selitys: "Koska hän on kuollut, teidän majesteettinne."
Meille kerrotaan hassunkurisia Claudiuksen lausumia. Kerran hän esim. tahtoi muutaman nuoren miehen koroittaa quaestoriksi (quaestor oli silloin ylhäinen virkamies). Häneltä kysytään miksi, ja hän sanoo: "Minä olin kerran sairas, ja silloin hänen isänsä ojensi minulle lasillisen vettä, juuri kuin minä olin hyvin janoissani." Mutta senaattia hän ikävystytti puheillansa, joissa hän erinomaisen oppineesti selitteli, miten siinä ja siinä kohdassa kolme- tai viisisataa vuotta sitten Roomassa meneteltiin. Sitten hän kaiverrutti puheet pronssitauluihin, ja niinpä on meille niistä yksi todellakin säilynyt Lyonissa. Myöskin uuden lajin kirjoituspaperia tämä keisari keksi ja ennen kaikkea kolme uutta kirjainta kirjaimistoon ja sai aikaan, että nämä kolme uutta kirjainta hänen aikansa oikeinkirjoituksessa myöskin otettiin käytäntöön. Aleksandreian egyptiläisessä yliopistossa täytyi joka vuosi hänen käskystänsä luennoida hänen kahta suurta historiateostansa, jotka hän nuoruudessaan oli toimittanut; toinen teos vei kaksikymmentä luentopäivää, toinen kahdeksan. Se ei ollut varmaankaan nautintoa. Ne käsittelivät vanhoja puunilaisia ja vanhoja etruskeja. Nykyinen historioitsija huokaa kyllä: "Olisipa meillä vielä nämä teokset! Me oppisimme niistä äärettömän paljon." — Päivän työn jälkeen Claudius sitten söi ja joi määrättömästi: aterian jälkeen hän aina oli päihdyksissä. Kun hän sitten oli torkahtanut, tuli palvelija sulka kädessä ja pisti sen hänen kurkkuunsa, että hän saisi keventää itseänsä.
Mutta Agrippina puuhaili sillävälin senaatin nöyryyttämisessä ja ennen kaikkea harjoittaen Messalinan tapaan virkain kaupustelua, saadakseen rahaa; valtava nainen, valtava väkivaltaisuudessaan. Mutta päämäärästään hän ei suinkaan ollut vielä varma. Sillä Narkissos eli vielä, ja Narkissos oli hänen vastustajansa. Narkissos ei ollut tahtonut Agrippinan naimisiinmenoa Claudiuksen kanssa. Senvuoksi hän vihasi häntä. Ja Narkissos ei ollut toimetonna; hän saa aikaan, että keisari jälleen rupeaa ajattelemaan Britannicus poikaansa. Claudius alkaa sääliä syrjäytettyä, aivan arkaantunutta nuorukaista, rakastaa häntä, ja meni niin pitkälle, että vanha mies teki uuden testamentin, jossa hän ei Neroa, joka juuri, vuonna 53, oli nainut Octavian, vaan Britannicuksensa teki valtansa perilliseksi. Nyt oli toimittava. Oli vuosi 54. Narkissos oli juuri sairaana; hän poti vaikeaa jalan kolotusta ja meni Campaniaan Sinuessan kylpylään. Hetki oli suotuisa. Vanhan myrkynsekoittajattaren Lucustan täytyi auttaa. Ei kukaan suojellut Claudiusta; sillä n.s. esimaistajankin, joka aina seisoi keisarin vieressä ja koetti ensin jokaista ruokalajia, Agrippina oli lahjonut. Claudius piti sienistä. Tällä kertaa oli myrkytettyjä sieniä. Agrippina ojensi ne hänelle itse. Päivällistä syötiin illan korvissa. Seuraavana aamuna Claudius oli kuollut. Mutta vasta keskipäivällä Agrippina tahtoi tehdä poikansa Neron keisariksi; sillä tähtien selittäjät olivat ilmoittaneet, että ainoastaan puolipäivähetki oli otollinen. Siispä aamupäivällä Claudius oli vain sairastunut; noudettiinpa ilveilijöitäkin ja operettilaulajia, jotka viereisessä huoneessa esittivät jotakin; sillä sairas oli sitä halunnut, niin kerrottiin.
Vasta puolenpäivän aikaan äiti vei sitten Nero poikansa ulos palatsista, jossa osasto kaartia oli vahdissa; ja jälleen kaarti on ensimäinen, joka Neron hyväksymishuudoin keisariksi tunnustaa. "Keisarin määrää sotajoukko." Keisari! ja ei vielä 17-vuotiaskaan. Agrippina riemuitsi. Maailma alistui tapahtuneeseen tosiasiaan. Palatsissa komentava upseeri pyysi sitten uudelta hallitsijalta, Nerolta, päivän tunnussanaa. Hänen antamansa tunnussana kuului: "paras äiti." Mutta tämä paras äiti huolehti vielä yhdestä turvallisuustoimenpiteestä. Narkissos, ajan mahtavin mies, enemmän kuin kahdenkymmenen miljoonan omistaja, surmattiin aivan lähipäivinä Sinuessassa. Agrippina hänet surmautti. Sitten Agrippina koroitti Claudiuksen Rooman jumalain joukkoon: tämänkin julkean uskonnollisen naamioilveilyn hän suoritti; hän itse. Sillä Nero oli vielä melkein poika. Agrippina nyt hallitsi. Mutta yleisö väitti, että Claudius, tämä karnevaalikuningas, kuolemansa jälkeen ei elänyt jumalana, vaan kurpitsina. Tätä Claudiuksen kurpitsiksi muuttumista esitettiin silloin "Apokolokyntosis" nimisessä satiirissa, jota meille kuitenkaan ei ole säilynyt.
Agrippina ja Nero! Oliko Messalinan tieltä raivaamisesta toivottu voitto se, että Nero hallitsi? Se olisi ollut lohduton ajatus. Mutta ei, siitä oli aivan toinen voitto. Se oli Senecan takaisin kutsuminen Korsikasta, mikä seurasi heti Messalinan kuoltua. Claudius itse lienee sen pannut vireille. Seneca, Korsikassa alakuloiseen toimettomuuteen vajonnut, oli nyt Neron kasvattajana ja vaikutusvaltaisena henkilönä hovissa: vuodesta 49. Hän sai Neron, tuon äkkipikaisen ja kuitenkin niin pelkurin nuorukaisen neljänä viitenä kasvatusvuonna niin valtaansa, että, kun Nero oli tullut keisariksi, ei Nero eikä myöskään Agrippina, vaan hän, Seneca, on hallinnut maailmaa lähimmät seitsemän vuotta.
Viimeiset kauheat vuodet Caligulan ja Claudiuksen aikoina, joita Seneca oli ollut mukana näkemässä, eivät kumminkaan olleet hyödyttömiä. Sillä niiden vaikutusta oli, että terveellinen vastaisku seurasi. Keskelle ajan veristä itsekkäisyyttä Seneca huusi sanat: "Kaikki kosto on jumalatonta. Sopikaa keskenänne! Oppikaa anteeksiantamusta ja palvelkaa, toinen toistanne! Sillä me olemme olemassa rakastaaksemme emmekä vihataksemme." Juuri silloin hän kohotti herätyshuudon kaikille hyville aineksille ja perusti uuden roomalaisen siveysopin; mutta ennen kaikkea se pukeutui toimintaan, hän kun maailman hallitsemiseen nähden itse seurasi aatteellisempaa näkökohtaa: keskellä halpamaisuuksien taistelua jalomman, epäitsekkään ihmisyyden nostamisyritys. Ihanteelliset tai uskonnollismieliset ihmiset pysyttelivät silloin syrjässä, hiljaisina maalla; Seneca kutsui heitä valtioelämään osaaottamaan. On mukavaa olla hyvä, mutta se ei ole ansio, jos vetäydytään pois valtiollisista kansalaisvelvollisuuksista.
Senecan lyhyt hallitus toi uuden kultaisen aikakauden, Augustuksen ajan uudelleen elpymisen. Kaikki hengähtivät kuin vapautuneina; myöskin runotaide, joka aina on aikakausien onnen mittapuu, runous, joka Tiberiuksen, Caligulan ja Claudiuksen aikoina oli ollut mykistyneenä, kuin suulle lyötynä, alkoi äkkiä jälleen vapaammasti hengittäen liikahdella. Paimenrunouden elvytti jälleen Calpurnius, eepoksen Lucanus, satiirin Persius, horatiolaiset oodit Caesius Bassus. Ainoastaan elegia, kaunis, mutta siveettömän kuumaverinen rakkausrunous, pysyi kuolleena eikä herännyt eloon. Mutta ennen kaikkea Seneca itse kirjoitti nyt, vallitsevassa asemassansa, arvokkaan sarjan uudistavaisia ohjelmakirjoituksia, jotka, kuten sanottu, asettivat Rooman ja siis koko maailman siveellisen tason aivan toiseksi: yhteiskunnallisesta avusta, ruhtinaan armosta, rikkauden arvosta j.n.e., oikean ihmisyyden evankeliumeja, joka perustuu hurskauteen, puhtaaseen jumalan kunnioitukseen, tuhansissa käänteissä taistellen uuden totuuden puolesta, että ihmisen on palveltava kanssaihmisiänsä eikä pidettävä itseänsä parempana kuin vähäisin, joka ihmiskasvoja kantaa. Tästä muodostui ihmisyyden velvollisuusoppi, jollaista Roomalla ei tähän asti ollut, josta Rooma oli hänelle kiitollisuuden velassa ja joka nytkin vielä vaikuttaa, useimpain siitä tietämättä: Sinun pitää rakastaa lähimäistäsi niin kuin itseäsi.
Seneca säilytti valta-asemansa, niin kauan kuin keisarillinen kaarti, jota Burrus komensi, oli hänelle uskollinen. Kun Burrus kuoli, hänetkin saavutti lopuksi väkivaltainen kohtalo, joka silloin tempasi pois kaikki parhaat, lieron varsinainen luonne pääsi puhkeamaan esille; oikea "Nero" oli herännyt.
Nero oli ensin surmauttanut suojattoman Britannicuksen, sitten, vuonna 59, Agrippinankin, levottoman, hallitsemaan tottuneen äidin. Äiti oli jo kauan sitten luopunut kaikesta vaikutuksesta. Mutta Nero pelkäsi kumminkin häntä. Agrippinan loppu, sellaisena kuin Tacitus sen kertoo, vaikuttaa vieläkin tärisyttävämmin lukijaan kuin Messalinan loppu. Sillä hänen kuolintapansa oli vielä hirmuisempi, ja oma poika oli äitinsä teurastuttaja. Pojan kiitos "parhaalle äidilleen". Sitten Senecakin kärsi v. 65 kuoleman, tuskallisen marttyyrikuoleman, ja pääkaupunki tyrmistyi inhosta, iletyksestä ja kauhusta ja heitti kaiken parempain aikojen toivon. Mutta Seneca tiesi paremmin: "Minä ajan jälkimaailman asioita", hän sanoi; parempi aika ei ollut kuitenkaan kaukana, puhtaamman ihmisyyden aika.