TITUS
Tapojen rappeutuminen Roomassa oli päässyt suureksi Sullan aikaa seuranneitten kansalaissotien vaikutuksesta, mutta syvimpänä syynä siihen oli yksityisen itsekkäisyys, yksityisen, jolla on röyhkeyttä mihin tahansa ja joka väkivallalla ja viekkaudella tavoittelee ja anastaa itselleen kaiken. Veltostumisen aikakaudella, itämaisen ylellisyyden päästessä valtaan, voimistui tämä itsekkäisyys yhä; se vain tavoitteli silloin alempia, halvempia päämääriä. Mässääjä Lucullus tuhatkertaistui nyt ja Iulius Caesarilta ei jäänyt perinnöksi sankarillisuus, vaan aviorikkoisuus. Tätä vastaan nousi Seneca ja muut stoalaisen opin kannattajat; julkisesti saarnattiin uutta siveellisyyttä, johon Scipio nuorempi jo kerran oli pyrkinyt, vielä ankarampaa ja maailmaa vierovampaa vain kuin silloin. Oliko tämä Senecan toiminta seurauksetonta? Ei toki, vaikka sen vaikutukset ilmenivätkin hallitsevissa piireissä hitaasti, hitaasti, mutta varmasti. Senecan esiintymisen jälkeinen Rooman historia osoittaa itse asiassa erittäin ilahduttavaa nousua siveellisessä suhteessa, ja mikään ei siinä määrin ansaitse mielenkiintoamme eikä mikään siinä määrin tue uskoamme hyvän voimaan kuin sen jalostumisen havaitseminen, mikä yhteiskunnassa tapahtui vv. 60—160. Ennenkuin kristinusko pääsi juurtumaan, se oli tapahtunut. Me havaitsemme sen ensimäisen kerran keisari Tituksessa. Suetonius asettaa otsakkeeksi tämän keisarin elämäkertaan sanat: "Titus, ihmiskunnan rakkaus ja ilo", aivankuin hän siten antaisi miehelle arvonimen. Historia onkin säilyttänyt sen Tituksen kunnianimenä. Mutta sitä ennen sai maailma nähdä kaiken kauhistavan nousevan huippuunsa, siveettömyyden ryöppyävän yli äyräittensä ja n.s. korkeampien luokkien tekevän täydellisen vararikon. Nimi Nero riittää.
Neljätoista vuotta (54—68) hallitsi Nero, hallitsi, vaan ei vallinnut. Senecan kukistuttua johti Neroa kaartinpäällikkö Tigellinus, sangen alhainen olento. Senecan kuoleman yhteydessä tapahtui joukkomestauksia, joiden aiheena oli Pison salaliiton paljastuminen, salaliiton, joka todellakin oli suunnattu nuorta itsevaltiasta vastaan. Omien paheittensa kiihoittamana kehittyy Nero sen jälkeen yhä enemmän luonnottomaan suuntaan; löyhäpäinen itsensä ihailu ja jumalointi on yhtenä ilmauksena siitä, ja samoin kuin Messalina luulee voivansa kaiken maailman tieten toteuttaa kaksoisavionsa, samoin Nero paljastaa kaikelle maailmalle luonnottomat himonsa: homoseksualisuus ympäröidään jumalallisella sädeloistolla. Nero rupeaa vapautetulle orjalleen Doryphorokselle vaimoksi ja itse ottaa vaimokseen Sporus nimisen pojan. Tietysti oli tämä selkärangaton ihminen myös esteetikko, jopa runoilijakin; kauneudenhöperö puoli-nainen, joka diletantin tavoin, mutta kuumeenomaisesti ja ryhdittömästi innostuu kaikesta taiteesta. Ja yhteiskunta teki samoin. Rooma sairasti taidehulluutta. Kieltämätöntä on, että maku hienostui ja rikastui tällöin koristeellisen taiteen,: esim. huoneen koristelun alalla: Rafaellon loggiat palautuvat Neron aikaisiin motiiveihin. Neroa itseään huvitti ennen kaikkea verraton loisto (kultaus ja jalohelmet) ja jättimäisyys taiteessa. Jättiläiskuvapatsaille aletaan nyt käyttää jalustaa. Kaikesta tästä johtui, että suunnattomat summat rahaa joutui liikkeeseen, ja pääkaupunki eli yllätyksestä toiseen.
Urhoolliseksi osoittautui tuo heikko ihminen vain ohjatessaan kilpa-ajovaunuja sirkuksessa. Mutta tietysti olivat ajajat, joiden kanssa hän palkinnosta kiisti, kyllin viisaita pidättääkseen hevosiaan ja antaakseen hänen periä voiton. Tappion vaara oli Nerolle olemattoman pieni, mutta joukon riemunhuudot ja hohotukset huumasivat häntä, ja ennenkaikkea huvitti häntä eläinten kiihottaminen ja kiduttaminen. Myös rakasti hän, kuten Caligula, talli-ilmaa ja kuskiseuraa; ylipäänsä hänellä oli porton halu alentaa itseänsä. Mitä suurempi hänen ja seuransa yhteiskunnallinen ero oli, sitä suurempaa antaumusta ja ihailua hän löysi. V. 64 tämä jumalainen lurjus oli onnensa huipulla. Sinä vuonna näet palaa Rooma, palaa kuusi päivää; ei, kaikkiaan yhdeksän päivää. Kaupunki jakaantui neljääntoista piiriin; vain neljä piiriä tulimeri jätti koskemattomiksi. Mikä kurjuus, mikä suunnaton, kaamea sekamelska, mitkä tuhkavuoret, mitkä laumat katottomia ja tulen turmelemia! Epätietoista on, onko Nero antanut valkean virittää, mutta kaikkien usko on, että hän tahallisesti on sitä vireillä pitänyt. Joka tapauksessa ryhdyttiin nyt uudesti rakentamaan kaupunkia, tehtiin kadut leveämmiksi, vuokrakasarmit ja liikepalatsit tilavammiksi, kaikki näyttävämmäksi ja suurkaupunkimaisemmaksi. Rahvas syytti kristityitä, ja Nero käytti sitä hyväkseen. Ensimäisen kerran mainitaan nyt, v. 64, Rooman kristillinen seurakunta. Sitä vihattiin. Eivät lukuisat juutalaiset, vaan kristityt ne silloin olivat vainon esineenä. Kristittyjen käytöksessä on täytynyt olla kuitenkin jotain ärsyttävää. Missä tänään seisoo Vatikaani ja Pietarin kirkko, siinä kävivät ensimäiset kristityt marttyyrit kuolemaan: joukko uskovaisia, oletetut valkeanvirittäjät, sidottiin yölliseen aikaan paaluihin ja poltettiin.
Mutta Nero oli myös laulaja. Tämä turvottunut ihminen paksuine vatsoineen ja hoikkine kinttuineen, joka, ohimennen sanoen, kaikista mässäyksistään aina selvisi terveenä, ei ollut suinkaan mikään ihanneilmestys. Nyt, niin monen oikeusmurhan ja rajun irstailun jälkeen, Nero tekee ensimäisenä oopperatenorina taiteilijavierailun Kreikkaan. Kreikka oli näet siihen aikaan taiteentuntijain maa, musiikin varsinainen kotimaa. Hänen äänensä muuten oli ohut ja soinnuton. Ajatellapa vain: maailman keisari tulee laulamaan! Millainen hälinä pienissä kreikkalaisissa pesissä! Kaikissa mahdollisissa syrjäseuduissa Nero hankki itselleen voitonnauhoja ja kunniaseppeleitä. Mutta kun hän sitten voiton kruunaamana tenorina teki typerää riemukulkuista palaustaan Napoliin ja Roomaan (hän oli silloin kammattu naisten tavoin: kantoi pitkää, kiharrettua, tummanpunaista[85] tukkaa) puhkesi provinssien sotajoukoissa kapina. Se tuli yhtäkkiä kuin ukkosenjyrähdys. Kun pääkaupungin kaarti ei kapinoinut hamekeisaria vastaan, tekivät niin Ranskan, Espanjan, Afrikan legioonat. Ne repivät hallitsevan keisarin nimen sotamerkeistä. Vapahdus tuli ensimäisen kerran provinsseista käsin. Mutta kenestä nyt oli tuleva keisari, kenen valtaan oli joutuva sotajoukko ja pääkaupunki. Augustuksen suku oli sammunut. Halki avaran maailman oli keisaria etsittävä, kaikista oli itsestään selvää, että vain rotupuhdas, siniverinen roomalainen aristokraatti oli siksi mahdollinen. Kolme keisaritarjokasta sai joukkojen hyväksymisen, Galba, Otho, Vitellius, mutta kaikki kolme osoittautuivat kelpaamattomiksi ja nerolaisen mädän tartuttamiksi. Niin olemme tulleet v:een 68, n.s. kolmen keisarin vuoteen.
Etunenässä kulkivat Espanjan legioonat, jotka huusivat vanhan Galban keisariksi. Galballa ei ollut ollenkaan kannattajia Rheinin legioonissa. Siitä huolimatta hän marssi heti Etelä-Ranskan läpi Italiaan, jossa senaatti viivyttelemättä oli hänet tunnustanut keisariksi. Nero oli kuin pilvistä pudonnut: itse Tigellinus, kaartin päällikkö, kavalsi hänet. Hän syöksyi äkkiä teatteritaivaastaan syvyyksiin, ei suorastaan epätoivon helvettiin. Kolme seuralaista mukanaan hän kertoman mukaan pakenee Roomasta ja nälkäisenä ja janoisena kätkeytyy johonkin huone pahaseen itsekseen huokaillen: "Minunko, tällaisen taiteilijan, täytyy kuolla?" Hän kuulee, että senaatti on päättänyt ruoskituttaa hänet kuoliaaksi, ja sanoo seuralaisilleen: "Mutta itkekää toki minua." Ratsumiehiä saapuu häntä vangitsemaan. Silloin hän viimeinkin lävistää kurkkunsa; mutta se ei häneltä onnistu: hänen seuralaisensa Epaphroditoksen täytyy auttaa. Hänen silmänsä pullistuivat kaameasti kuopistaan.
Mutta Sulpicius Galba asettui empimättä Rooman tyhjään keisaripalatsiin, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan, vaikka se ei lainkaan hänelle kuulunut. Nerolla ei ollut ketään perillistä. Galba otti myös ilman muuta nimen Caesar, jota siis silloin ensi kerta käytetään arvonimenä, virannimityksenä. Galba oli jo aikansa elänyt, heikkotahtoinen vanha herra, 73 vuoden ikäinen, jota omatunnottomat nuoremmat ystävänsä, varsinkin hänen vapautettunsa ja suosikkinsa Ikelos täydellisesti kuljettivat talutusnuorassaan; näitä ystäviä kutsuttiinkin Galban karhuntaluttajiksi tai pedagogeiksi. Koko mies oli yhtä ainoaa leinikuhmua: kädet ja jalat olivat halvautuneet. Kaikki hänen toimenpiteensä olivat yhtä järjettömiä, mutta haitallisimmin vaikutti hänen saituutensa. Kitsastelua ei Rooma sietänyt. Eräänä päivänä pretoriaanit huusivat Othon keisariksi, ja Roomassa on siis nyt kaksi caesaria.
Salvius Otho oli aivan toisenluontoinen mies: väsähtänyt nuori elostelija, joka oli kuulunut Neron lähimpään seurapiiriin. Vaikka Otholla onkin velkoja yli korvien, lupaa hän jokaiselle palkkasotilaalle kultavuoria. Keisarius tai vararikko, se oli hänen tunnussanansa. Kun vanha Galba kuulee, mitä on tapahtumassa, hän kantotuolissa kiiruhtaa Forumille ja saa heti surmansa. Samalla kuin Galba lyötiin kuoliaaksi myös nuori Piso, jonka Galba oli tehnyt ottopojakseen ja määrännyt seuraajakseen. Pison persoonassa näemme ensimäisen stoalaisten ylevän siveysopin kannattajan lähestyvän keisari-istuinta. Onneksi nuori Titus oli silloin kaukana Roomasta. Muutoin olisi hänen helposti käynyt samoin, sillä monet luulivat Galban tekevän mieluummin hänet ottopojakseen.[86] Galban katkaistu pää kulki kädestä käteen; mutta se oli kalju pää, jota ei voinut hiuksiin tarttua. Eräs sotilas pisti peukalon Galban suuhun ja lähetti pään niin edelleen.
Otho oli 36-vuotias, kalju kuten Galbakin, mutta kantoi erehdyttävän hyvin valmistettua peruukkia. Nuorelta näyttääkseen hän hankasi joka päivä kasvojaan kostutetulla leivällä: mies oli kauneudenhöperö kuten Nerokin, elegantti ja tarmoton. Hänen hallituksensa kesti vain 95 päivää. Sillävälin olivat valtakunnan parhaat rykmentit, Mainzissa ja Weselissä, Rheinin varrella olevat gallialais-germaanialaiset legioonat, ennenkaikkea germaanilaiset bataavit tehneet keisarinvaalinsa ja valituksi tuli kolmas tarjokas, kolmas viheliäinen olento: Aulus Vitellius. Omituinen vaali! Germaanilaiset alapäällysmiehet ja sotilaat eivät vaalia tehdessään lainkaan välittäneet henkilökohtaisista ansioista; he tarvitsivat vain komealta kajahtavan roomalaisen nimen sotahuudokseen; minkälainen se mies oli, jonka puolesta he iskunsa iskivät, oli heille tällä erää täysin yhdentekevää. Vitellius oli aikoinaan esiintynyt Messalinan rakastajana ja juoksennellut ympäri kaupunkia tämän tohvelia näytellen. Sitten hän oli imarrellut suurta Narkissosta, jonka kultaisen kuvapatsaan hän oli asettanut kotipyhättöönsä, ja sen jälkeen Neroa, eikä vain kilparadalla: hän oli myös Neron konserttiesitysten hurmaantunut kuulija. V. 68 Nero oli lähettänyt Vitelliuksen päälliköksi Weseliin tai Mainziin. Ylenmäärin velkaisena Vitellius saapuu sinne joulukuussa 68. Hänen saamamiehensä eivät tahtoneet laskea häntä Roomasta, ja vain työllä ja tuskalla hän pääsi heidän kynsistään. Ihana jättiläishelmi, äitinsä korvarengas, hänen täytyi jättää pantiksi. Jo tammikuussa 69 Rheinin legioonat huutavat hänet keisariksi. Hänen luonteensa oli huoleton ja tuhlaavainen, hänen käytöstapansa, kuten elostelijalla usein, alentuvainen; se riitti.
Ja kohta kuultiin: Roomaan, keisarikaupunkiin! Vitellius Othoa vastaan. Se tiesi kansalaissotaa. Mikä kaamea sana! Tuntui kuin olisi se ollut kohtalon säätämä. Tasan sata vuotta oli näet kulunut viimeisestä roomalaisesta kansalaissodasta, jossa Marcus Antonius voitettiin. Mikä surkea uusinta juuri sadan vuoden kuluttua. Kuinka toisenlaisia olivatkaan nyt vastustajat. Nukkeja sotilaittensa käsissä. Legioonat ne nyt sotaa kävivät. Germaanit, bataavit tahtoivat mielellään kerran Rooman vallata. Cremonassa tapahtui ratkaisu. Vitellius jäi rauhallisesti Galliaan huolehtimaan hyvinvoinnistaan. Otho sitävastoin hätiköi kerrassaan. Hänellä oli espanjalais-gallialaisia joukkoja ja niiden lisäksi Italiasta juuri värvättyjä rekryyttejä. Hän oli pelaaja, joka asetti kaikki yhden kortin varaan. Kun Cremonan kahakat alkoivat saada hänelle epäsuotuisan käänteen, hän lopetti päivänsä koko maailman ihmeeksi, ennen kuin edes ratkaiseva taistelu oli alkanutkaan. Näyttähän peli menetetyltä. Miksi siis yhä vielä taistella ja ihmisiä uhrata? Jonkinlaisella oikeutuksella on tuota irstailevaa Othoa tämän vuoksi ihannoitu. Ei kukaan muka ole kuollut niin suurenmoisesta kuin Otho: hän surmasi itsensä, jottei olisi aiheena toisten surmaan. Sanotaan hänen kuolemansa todella vaikuttaneen niin valtavasti miehistöön, että jotkut riistivät hengen itseltään hänen ruumisrovionsa ääressä: todistus silloisen sotamiehisten ihmeellisen alttiista uskollisuudesta päälliköltään kohtaan.
Vasta kun Vitellius kuuli tästä ratkaisusta, tuo vetelys tuli henkilökohtaisesti Italiaan; hänen matkansa oli kuin yhtämittaista, vitkaan edistyvää riemukulkua: kaikkialla köynnöksiä ja kukkia, mutta myös multasieniä ja lihapiirakoita. Legioonainsa hän antaa ryöstää ja rosvota kylät ja kaupungit; se oli häpeällistä menoa. Ylhäällä Apenniineilla, Rooman edustalla, pantiin toimeen suuret bakkanaalit. Sitten itse Rooma avaa porttinsa ja välkkyvin asein sotajoukko marssii kaupunkiin. Germaanilaiset joukot olivat saaneet tahtonsa täytäntöön ja nyt seurasi juhla juhlan harteilla. Vitelliuksen veli otti hänet vastaan juhlapäivällisin; siinä tilaisuudessa syötiin 2000 herkkukalaa ja 7000 lintua.[87] Italialaiselle maistuvat laululinnut vielä tänäänkin. Ja samalla kertaa kuulemme myös mainittavan Vitelliuksen kuuluisaa mieliruokaa, jota valmistettiin scaruksen maksasta — scarus on Välimeren kallisarvoisimpia kaloja —, fasaanin ja riikinkukon aivoista, flamingon kielestä ja meriankeriaan maidista. Mutta Vitelliuksen oli lakkaamatta nälkä eikä hän ollut ruokain valikoija: hän ryöstätti paistokset alttareilta ja noudatti keittiöistä höyryävän rasvaleivoksen, vaikka se olisikin ollut edelliseltä päivältä. Rinnan kaiken tämän juhlimisen tapahtui hirvittävä murhaaminen; kaikki aikaisemmat velkojansa Vitellius ennen muita toimitti hengiltä. Mutta tämä murhanhaluinen veli Iloinen sai nauttia vain kahdeksan kuukautta ahmattikeisariudestaan. Sillä jo liikahtelee Idässä nuori Titus ja hänen isänsä Flavius Vespasianus. Flaviussuvun tulevat keisarit.
Itämailla oli ennustettu, että Juudeasta oli tuleva maailman kuningas. Nyt on kaikille selvä tämän ennustuksen tarkoitus. Vespasianus ja Titus olivat juuri silloin, v. 69. Juudanmaalla piirittämässä Jerusalemia. Vespasianus on siis ennustettu henkilö. Kuitenkin on hän vain sivuhenkilö. Titukseen, hänen poikaansa, tähtää kaikkien katse.
Itse asiassa Syyrian legioonat ajattelivat: me voimme valita keisarin yhtä hyvin kuin Rheinin tai Espanjan legioonat. Niinpä ne panivatkin uuden tunnussanan liikkeelle. Licinius Mucianus oli siihen aikaan Idässä majailevan sotajoukon arvossapidetyin mies. Hänen rakkautensa Titukseen määräsi vaalin. Tunnussana kulki sitten nopeasti Bulgaariassa (Moesiassa) oleville sotajoukoille, niin, jopa Pannoniaankin, s.o. Länsi-Unkariin, Steiermarkiin, Slavoniaan. Ja jälleen alkaa taas sota, kuitenkin niin, että Vespasianus itse pysytteleiksen loitolla. Aniharvat ylipäänsä tuntevat miehen, jonka puolesta he taistelevat. Sotajoukko taistelee sokealla vimmalla vain uuden tunnuksen puolesta. Unkarista hyökkää alapäällikkö (legaatti) Antonius Primus seitsemän legioonan etunenässä Italiaan, Cremonaan. Sotanäyttämö pysyy siis samana, ja nyt on odotettavissa todella hirvittävä kamppaus, sillä Vitelliuksen puolella on voittamaton germaanilais-bataavilainen sotajoukko. Itse sotamiehistössä, valtakunnan sotajoukon eri kansallisuuksissa, paloi kunnianhimoinen halu mitellä voimia toistensa kanssa. Mutta toisinpa kävi. Tuskin seisoivat joukot vastakkain, kun kavallus alkoi. Kukapa vakavasti olisi tahtonutkaan Vitelliuksen kaltaisen miehen puolesta taistella. Vitelliuksen upseerit, ylipäällikkö Caecina etunenässä, menevät Vespasianuksen puolelle. Vain jotta sodan raivotarta tyydytettäisiin, vain että annettaisiin barbarisotajoukkojen nähdä verta ja saalista, jätettiin Cremona, joka oli tehnyt vastarintaa, 40,000 miehen ryöstettäväksi kolmen päivän aikana. Mutta maailman kohtalo oli taas kerran ratkaistu. Rauha ja vapahdus! Painostavasta mielialasta pääseminen tuntui yhtä ihanalta kuin Aktionin taistelun jälkeen sata vuotta aikaisemmin. Kohtalo oli ratkaissut Vespasianuksen hyväksi. Hän oli kaikkien joukkojen herra.
Huonosti käy vain keisari Vitelliuksen, joka yhä vielä oleilee Roomassa. Hän on valmis luopumaan vallasta kelpo eläkettä vastaan. Mutta uhkamieliset germaanilaiset sotilaat, joita hänellä vielä on Roomassa, vaikka ei paljoa, pakoittavat hänet tekemään vastarintaa. He pitävät oman keisarinsa puolta. Sattumalta on siihen aikaan Vespasianuksen veli Sabinus kaupungin päällikkönä Roomassa. Tämä Sabinus joutuu nyt pulaan. Hän vetäytyy uskollisinensa Capitoliumille; silloin hyökkäävät sotilaat hänen kimppuunsa, valtaavat rynnäköllä Capitoliumin, surmaavat kaikki, polttavat kaiken, ja niin palaa myös ikuisen kaupungin ylistetty kansallispyhättö, Rooman suurin ylpeys, Iuppiterin temppeli. Sillä välin Vitellius seisoo turvassa talonsa katolla ja katselee tärisyttävää tulipaloa. Cremonasta hyökkää sitten vihollisarmeija päin Roomaa. Nyt on Vitellius auttamattomasti hukassa. Ensin hän koettaa leipojineen ja keittäjineen paeta kaupungista; sitten hän piiloutuu Palatinuksella olevan keisaripalatsin portinvartijan huoneeseen. Sieltä soturit keksivät hänet, laahaavat tuon peloittavan lihavan miehen puolialastomana, nuora kaulassa yli pyhän kadun ja Forumin, piinaavat ja pilkkaavat häntä ("Tervehditty ollos, keisarini!"), tuhansin pikkupistoin hitaasti tappavat hänet ja viskaavat viimein Tiberiin. Hänen germaanilaiset sotilaansa sitävastoin vetäytyivät kaartin lujaan leiriin. He olisivat voineet antautua, mutta he eivät tahtoneet tehdä niin; sotilasvalalleen uskollisina he sankarien tavoin kaatuivat viimeiseen mieheen. Pitkän aikaa Vespasianuksen voitokkaat puoluelaiset nyt murhasivat ja rosvosivat hillittömästi. Rooman kaduilla virtasi veri. Nämä olivat vihdoinkin, vihdoinkin viimeiset kauhutyöt ensimäisen, Augustuksen jälkeisen, pöyristyttävän kamalan keisarikauden kuluessa, keisarikauden, jota kestää Tiberiuksesta alkaen Vitelliukseen saakka.
Syvällä Italian sisäosissa, eräässä Abruzzien alarinteillä olevassa hedelmällisessä vuoristolaaksossa sijaitsi pieni sabinilainen maaseutukaupunki Reate (nyt. Rieti). Siellä Vespasianus syntyi ja sinne hän tunsi aina kuuluvansa: rahvaan mies, josta nyt tulee keisari. Niin täytyi käydä. Rooman aristokratia oli Galbassa, Othossa, Vitelliuksessa osoittanut kelpaamattomuutensa. Jos mieli tehdä keisariksi joku syntyperäinen italialainen, eikä ulkomaalaista, voi pelastus tulla vain terveistä alemmista kansankerroksista, maalta. Italian pikkukaupungeista. Nimenomaan kerrotaan meille, että Italian syrjäseuduilla ja vuorilaaksoissa vallitsivat yhä vielä ikivanhat, koruttomat ja kunnialliset tavat; mädättävä itämainen henki ei ollut löytänyt tietä sinne. Vespasianuksen isoisä Flavius oli, niin kerrottiin, ollut päivätyöläisen poika; hän palveli alapäällysmiehenä Pompeiuksen sotajoukossa. Vespasianuksen isä oli ollut tullimies. Mutta tärkeämpää on mainita Vespasianuksen äiti, joka oli kotoisin Nursiasta, siitä sabinilaisesta seudusta, missä parhaat nauriit kasvoivat. Nauriit olivat vanhastaan roomalaisten sankariruokaa. Vespasia kuului myös oivalliseen pikkuporvarisukuun, mutta hän pyrki korkealle; hän kuuluu, samoinkuin Gracchusten äiti, kunnianhimoisiin äiteihin. Hänen vaikutuksestaan koettivat molemmat pojat luoda itselleen korkeamman aseman: Sabinuksesta tuli kaupunginpäällikkö pääkaupunkiin ja Vespasianus seurasi veljen esimerkkiä jonkinlaisella talonpoikaisella vitkallisuudella. Narkissos, Claudiuksen terävä ministeri, hänet keksi ja lähetti Britanniaan, ja Vespasianus se pääasiassa Claudiuksen hallitessa valloittaa Etelä-Englannin Roomalle. Narkissoksen ystävänä hänen täytyi syvään nöyrtyä Agrippinan edessä. Nero raahasi hänet sitten seuralaisena mukaansa suurelle konserttimatkalleen Kreikkaan. Mutta kun Vespasianus, aivan sananmukaisesti nukkui keisarillisten aariain aikana, loukkaantui Nero niin syvästi, ettei siitä lähin edes vastannut Vespasianuksen tervehdykseen. Pian puhkesi Syyriassa vaarallinen juutalaiskapina. Sinne Nero lähetti Vespasianuksen ylipäälliköksi, sillä hän ajatteli: syntyperältään niin alhainen mies on minulle vaaraton, miten paljon mainetta hän niittäneekin. Mutta enteet tiesivät toista; vanhan ajan ihmiset antoivat nimittäin aina taikauskoisen arvon enteille ja sellainen oli m.m. Vespasianuksen uni, jonka mukaan häntä tulisi kohtaamaan mitä korkein onni, jos Nerolta vedettäisiin hammas. Varhain seuraavana aamuna tulee hänen luokseen Neron henkilääkäri ja näyttää hänelle hammasta, jonka hän todellakin oli hallitsijalta ottanut.
Juudanmaalle Vespasianus otti mukaansa poikansa Tituksen alapäälliköksi eli legaatiksi, ja niin astuvat molemmat maailmanhistorian suurelle näyttämölle. Isä ja poika, kas siinä huomioidentekijälle jyrkkä vastakohta: Vespasianus, 60-vuotinen, tanakkavartaloinen ja suorastaan plebeijimäisen terve mies, joka terveytensä hyväksi ei tehnyt milloinkaan mitään (paitsi että hän piti, itseään karaistakseen, yhden päivän paaston kerran kuukaudessa). Myöskään hänen kasvonilmeensä ei ollut vähääkään kuninkaallinen, vaan hän oli aina sen näköinen, kuin painaisi ja piinaisi häntä jokin, mistä hän ei mitenkään päässyt vapaaksi. Titus taas oli huomiota herättävän kaunis mies, erinomainen jousenkäyttelijä ja ratsastaja, voimakas ja henkevä ihminen, jolla oli taideaistia ja vapaa, miellyttävä käytös.
Sotaliikkeet Juudanmaalla olivat Neron kuoleman ja sitä seuranneitten valtaistuinselkkausten vuoksi keskeytyneet pitkäksi aikaa. Keisariksi tultuaan Vespasianus jätti Tituksen Palestiinaan ja läksi miltei yksin Egyptiin. Siellä näet oli hänet ensin huudettu keisariksi. Mutta tuo neroton ja tuiki arkipäiväinen mies ei aluksi osannut käyttäytyä, vaan oli kömpelö kuin tyypillinen pikkukaupunkilainen. Tältä ajalta periytyy muuan sangen huomattava tiedonanto. Vespasianukselle sanotaan: "Jos sinä todella tahdot tuntea itsesi keisariksi, täytyy sinun tehdä ihme. Sillä ken keisari on, hän on pyhä tai jumalallinen, ja ken pyhä on, hän voi tehdä ihmeen. Tässä on pari sairasta. Pane kätesi heidän päällensä ja paranna heidät." Vespasianus epäröi ensin eikä luota itseensä. Sitten hän parantaa todellakin kokoontuneen kansan nähden ensin sokean, sitten ramman, sokean sylkäisyllä, ramman koskettamalla häntä kantapäällään. Siinä on pari ihmettä, jotka meille yhtä hyvin todistetaan ja yhtä vahvalla uskolla kerrotaan kuin evankeliumin ihmeet. Siten oli keisarin korkeampi luonto selvinnyt, rahvaalle ainakin, joskaan hänelle itselleen ei.
Sitten matkasi Vespasianus Roomaan ja Tituksen täytyi yksin valloittaa Jerusalem. Alkaen v:sta 66, jopa 44, oli Caesareassa ja muissa sikäläisissä kaupungeissa ollut alituista riitaa ja tappelua juutalaisten ja toisuskoisten välillä. Jerusalemin harvalukuisen roomalaisen varusväen kimppuun olivat uskonkiihkoiset juutalaiset salakavalasti karanneet. Rooman täytyi vihdoin ryhtyä asiaan rautakourin.
Vaikka Palestiina oli kuulunut jo sangen kauan Rooman valtaan ja vaikka ylhäiset farisealaiset, nuo vanhoilliset orthodoksit, olivat rauhallisesti mukautuneet tähän asiaintilaan, säilytti kansa sisimmässään aina ylpeytensä ja profeettain ruokkiman uskon, että he, juutalaiset, kansallisjumalineen kerran tulisivat hallitsemaan kaikkia kansoja. Katkera kiihtymys oli nyt kohonnut polttavaksi kuumeeksi ja kallionlujaksi uskoksi, että Jumala vallan varmasti tekee suuren ihmeen, jos vain oikeata intoa osoitetaan. Niin syntyi maahan zeloottien eli "puukkomiesten" puolue (niin heitä nimitettiin), joka sai pääkaupungin ja maaseudun kauhun valtaan pistämällä hengiltä jokaisen roomalaisen ja roomalaismielisen. Vespasianus oli aluksi hitaasti miehittänyt Galilean ja Samarian. Genetsaret-järven rannoilla, jopa laivoissa itse järvelläkin, oli tapahtunut taisteluita. Taborin vuori vallattiin viekkaudella. Erästä toista linnoitusta, Jotápataa, oli täytynyt pitkäksi aikaa jäädä piirittämään; vihdoin hyökkäsi kerran Titus ensimäisenä linnan muurille. Mutta itseään Jerusalemia pidettiin miltei mahdottomana valloittaa; kaupunki oli vanhan maailman vahvimmin varustettuja. Se jakaantui neljään osaan, joita rotkot eroittivat toisistaan: yläkaupunki ja alakaupunki, Temppelivuori ja Antonian linna. Valtavat muurit, murtaa mahdottomat, jotka tekivät pilkkaa kaikista roomalaisten muurinsärkijöistä, kohosivat pystysuorilta vuorenjyrkänteiltä kaikkialla, paitsi pohjoispuolella. Hyvin ymmärrettävää on siis, että Titukselta meni piiritykseen v. 70 j.Kr. täydet viisi kuukautta. Saksalaiset tarvitsivat Pariisin valloittamiseen v. 1870 täsmälleen yhtä pitkän ajan. Sulkuja, saartomuureja, piiritystorneja piti rakentaa, jos mieli päästä käsiksi muureilla oleviin rintavarustuksiin. Mutta miksi on Jerusalemin häviö vanhan ajan historian kaameimpia tapahtumia? Juutalaiset itse sen ovat sellaiseksi tehneet. Hirvittävä oli nälänhätä, hirvittävämpi vielä juutalaisten uskonkiihko. Kaupungissa oli kolme puoluetta. Puukkomies Johanneksen zeloottipuolue, joukkueen johtaja Simonin puolue ja vielä kolmas puolue raatelivat sokeassa kiihkossaan toisiaan mitä julmimmin ja hillittömimmin, vihollisen piirittäessä kaupunkia. Jokainen punoi vastustajan täydellistä tuhoumista: myös vaimojen ja lasten surmaa. Titus seurasi sivusta ja valtasi ensin Antonian linnan. Sitten hän tarjosi aselepoa, joka hyljättiin. Sitten hän valloitti, sytyttämällä tulipalon, Temppelivuoren, vihdoin yläkaupungin. Myös mainehikas Salomon temppeli tuhoutui silloin ikiajoiksi. Todennäköistä on, että Titus tahallaan hävitti tämän hajaantuneen juutalaiskansan keskuspyhätön, samoin kuin hän hävitti kaupungin ja muutti sen pelloksi. Koskaan enää ei sinne pitänyt kokonaisen kansan kokoontuman. Juutalaiskapinat, jotka keisari Traianuksen aikana puhkesivat, osoittivat, että hän oli oikeassa. Mutta samalla muisti Titus varmaankin Iuppiterin temppeliä Capitoliumilla, roomalaisvallan keskuspyhättöä, jonka tulipalo aivan samoin oli tuhonnut vuotta aikaisemmin. Vankeja kohteli Titus kapinoitsijoina; hän surmautti heidät, Johanneksenkin, joka samoinkuin joukkueen johtaja Simon oli piiloutunut kloaakkeihin. Simon Gioran poika säästettiin sitävastoin triumfikulkueeseen Roomaan. Tästälähin eivät juutalaiset enää saaneet maksaa temppeliveroa yhdellekään temppelilleen, vaan heidän täytyi suorittaa vastaava, maksu Rooman keisarille. Ei mikään kansa ollut Rooman kärsivällisyyttä niin kauan koetellut kuin juutalaiset; ei mitään kansaa ole liioin sen poliittista kunniaa loukkaavammin rangaistu.
Myös mieskohtaisesti Titus kunnostautui tässä vaivalloisessa sodassa: hän ampui kerran seitsemällä nuolella kertaakaan erehtymättä seitsemän vihollista perätysten alas muurilta. Mutta häneen itseensäkin sattui nuoli, vaikka toisenlainen: hän rakastui erääseen juutalaiseen naiseen. Titus oli Juudean, Juudea taas Tituksen valloittanut. Se nainen oli Berenike, pikkuruhtinaan, erään lähiseudun monista, tytär, noin kolmetoista vuotta vanhempi kuin Titus, mutta otaksuttavasti kaunis ja lumoava, ja joka tapauksessa halukas ja kyvykäs tekemään valloituksia. Hän tuli paasheineen ja kastraatteineen Jerusalemin edustalla olevaan roomalaisleiriin ja ympäröi Tituksen kaikella itämaisella, aisteja lumoavalla loistolla. Hänen suunnitelmansa on läpinäkyvä: hän tahtoi tulla Rooman keisarinnaksi, toiseksi Kleopatraksi. Titukseen näyttää Berenike todella tehneen syvän vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi Titus kuitenkin matkusti Roomaan ilman häntä.
Titus oli saanut yhtä yksinkertaisen kasvatuksen kuin isänsä; hän oli kasvanut, sanoisiko, pikkueläjien parissa; hänen köyhää synnyinkotiaan näytettiin myöhemmin nähtävyytenä. Mutta koska hän oli sorea, älykäs ja monipuolisen lahjakas lapsi, otti keisari Claudius hänet hoviinsa ja teki hänestä leikkitoverin hennolle Britannicus prinssille. Siten Titus joutui jo varhain hengittämään hovi-ilmaa, siten hän on kohdannut Neron ja Agrippinan ja siten hän on ennen kaikkea kohdannut Senecan. On välttämätöntä, jopa itsestään selvää, että hän hovissa tapasi Senecan, ja se on hänen ymmärtämiselleen tavattoman tärkeätä. Kun Britannicus v. 55 myrkytettiin, istui hänen leikkitoverinsa, 14-vuotias Titus samassa pöydässä hänen vieressään ja maisteli samasta pikarista, jossa myrkkyjuoma oli. Titus on myöhemmin pystyttänyt kuvapatsaita lapsuusaikansa ystävälle ja vaalinut hellästi hänen muistoaan.
Mutta siten on ymmärrettävissä, että Titus taisi hovitavat paljoa paremmin kuin isänsä. Hän oli hovissa ollessaan oppinut m.m. soittamaan ja säesti itseään laulaessaan, mutta vain kotipiirissä. Vespasianus teki heti v. 70 poikansa hallitsijatoverikseen, epäilemättä todistus horjumattomasta luottamuksesta, mutta siihen hänet pakoitti armeija, joka jumaloi Titusta; olivathan sotilaat epäröineet, huutaako Titus keisariksi eikä hänen isäänsä. Titus kirjoitti siis nyt kirjeitä, julkaisi ediktejä, piti senaatissa puheita isänsä sijasta jakaen hänen kanssaan miltei kaikki velvollisuudet. Mutta ennen kaikkea hän oli valtakunnan suojelija ja varjelija (tutor), s.o. hän otti käsiinsä kaupungissa olevan kaartin komennon; ja vaaralliset pretoriaanit olivat senjälkeen vaarattomat. Sitten ryhtyivät hallitsijat lujin ottein uudistamaan valtakunnan hallintoa, ja heidän onnistui todellakin luoda järjestystä ja varmuutta kaikkien olosuhteiden (sotalaitoksen, raha-asiain, rakennustoimen) hirvittävään sekasortoisuuteen. Se oli etupäässä isän työtä. Erityisesti haluan mainita, että he koettivat saada tuoretta verta kuihtuvaan aristokratiaan: he pistivät joukon ihmisiä pikkukaupungeista, jopa provinsseistakin, Rooman korkeaan senaattiin. He tahtoivat saada miehiä samaa tekoa kuin he itse. Ja vihdoin he rakensivat Forumille arvokkaimman muistomerkin, mitä ajatella saattaa, rauhantemppelin. Sillä viimeinkin oli taas rauha valtakunnassa ja rauha ihmisten sydämissä.
Isä oli oikea originaali; vanhanaikuinen ja koruton, ja sellaisena hän pysyi. Hänen kesähuvinaan oli aina vain matka isältä peritylle pienelle maatilalle Reaten lähettyville. Kaikissa juhlatiloissa hän joi pienestä hopeapikarista, jonka oli saanut mummoltaan Tertullalta, aliupseerineukolta. Saappaat iäkäs majesteetti veti aina itse jalkaansa. Mutta tuo vanha ukon känttyrä oli myös kitsas ja saita, mestari kokoamaan rahaa. Eräs talonpoika sanoi hänestä: "Kettu on aina kettu, vaikka se kuinka monesti karvaansa vaihtaisi." Mutta Vespasianus ei säästänyt itselleen, vaan valtiolle. Oli tukittava n. 40 miljaardin valtiovelka, ja siihen eivät Jerusalemista saadut aarteet riittäneet. Siksi hän esim. antoi — jos on totta, mitä hänestä kerrotaan — provinssien virkamiesten aikaisesti rikastua, imeä itsensä täyteen kuin sienet; sitten hän alkoi oikeudenkäynnin heitä vastaan ja puristi heidät tyhjiin kuten sienet. Mistä veroista, joita hän sääsi ja jotka olivat voimassa vielä Domitianuksen aikana, kärsi Italia todellakin tuntuvasti, ja Nerva ja Traianus saivat tehdä voitavansa auttaakseen maan jälleen jaloilleen. Erityisen kuuluisa on vero, jonka Vespasianus määräsi maksettavaksi lääketieteellisiin ja teknillisiin tarkoituksiin käytetystä ihmisvirtsasta.[88] Titus moitti häntä siitä. Kun ensimäinen veronkanto on tapahtunut, pitää Vespasianus rahoja poikansa nenän alla ja sanoo itseensä tyytyväisenä: "No, haiseeko, häh?" Ylipäänsä hän oli aina valmis laskettelemaan mautonta pilaa. Koko keisaripalvonta tuntui hänestä oikeastaan sangen typerältä, ja kun hän huomaa, että hänen kuolinhetkensä on lyönyt, hän pilkalla sanoo: "Jahah, luulenpa, että minusta nyt tulee jumala." Mutta sitten hän nousee seisomaan sanoen: "Imperaattorin täytyy kuolla pystyssä päin!"
Mutta se, joka koko hallitukselle antoi eloa, vauhtia ja loistoa, se oli epäilemättä hänen poikansa Titus. Tituksella oli myös erittäin avoin mieli rikkaudelle ja taiteelle. Jokainen arkeologi muistanee tässä yhteydessä, että Laokoon, nuoremman kreikkalaisen plastiikan huippusaavutus, seisoi Tituksen palatsissa. Siellä Plinius näki Laokoonin. Titus ei lainkaan ollut mikään enkeli; ulottuvathan hänen juurensa Neron aikaan. Nuorena miehenä hän oli taipuvainen väkivaltaisuuksiin ja voi vielä hallitsijanakin menetellä sangen julmasti. Että hän Jerusalemin valloitettuaan antoi monien juutalaisten sotavankien saada surmansa Caesarean miekkailijaleikeissä, oli täysin perinnäistavan mukaista, josta hän liioin ei ollut vapaa. Roomassa mestautti hän heti aluksi valtiolle uhkaavan vaarallisia aineksia, ja kaikki kurjat urkkijat, joita Nero oli pitänyt palveluksessaan, hän pieksätti ja karkoitti maasta. Samoin hän kaartin päällikkönä otti niskoilleen kaikki voimatoimenpiteet, joita tarvittiin isän hallituksen turvaamiseksi, ja sai siitä palkaksi ylhäisön vihan. Myös eli hän aluksi reimasti, jokseenkin samaan barokki-tyyliin kuin edelliset valtiaat. Syynä siihen oli, että Berenike tuli Roomaan. Berenike ahdisteli häntä, ja Titus rakasti ilmeisesti tätä naista. Koko seurueensa: kauniita poikia, kastraatteja, tanssijoita, Berenike raahasi mukanaan Roomaan. Mutta ystävät varoittivat Titusta ja hän voitti itsensä; se ei ollut vähäinen teko, hänen valta-asemassaan. Hän lähetti naisen luotaan ja myös tämän valtavasta palveluskoneistosta hän totuttautui vapaaksi. Siten vältti Rooma juutalaisen keisarinnan. Roomalle oli etua siitä, ettei keisarinnaa ollut olemassa. Vanhastaan tiedettiin, mitä pahaa Messalinat ja Agrippinat saattavat tehdä. Titus oli jo varhain ottanut eron vaimostaan Marciasta ja eli naimattomana ainoan tyttärensä, pikku Lilian kanssa; myös vanha Vespasianus osasi, leskeksi tultuaan, toimeutua ilman keisarinnaa.
Onko minun nyt ryhdyttävä luettelemaan Tituksen hyveitä? Meillä on ikävä kyllä vain niukka kuvaus, mutta sen perustalla ympäröi Tituksen muistoa jalouden ja totisen ihmisyyden kunniakehä, eikä meillä ole vähintäkään syytä sitä epäillä. Me saamme kuulla, että hän kokosi hoviinsa ystävikseen ja neuvonantajikseen vain kelvollisia miehiä, että hän ei huolinut niitä rahalahjoja, mitä tavallisesti keisareille annettiin, että hän ei milloinkaan koskenut yhdenkään kansalaisen omaisuuteen, että hän kohteli kaikkia lempeästi (ollen, onnellista kyllä, siinä suhteessa isänsä kaltainen) ja että hän teki hyvää, missä vain voi, ja lausui eräästä päivästä, jona ei kellekään ollut yhtään hyvää työtä tehnyt, tuon kuuluisan arvostelun: "Ystävät, päivä on hukkaan mennyt"; ennen kaikkea, että hän kammosi ihmisteurastusta, ei surmannut ketään, ja että hänellä oli puhtaat, viattomat kädet, kuten oikealla ylipapilla tai Jumalan käskynhaltijalla. Sillä ei edes silloin, kun oli kovasti suuttunut, Titus tahtonut kostaa.
Kuka voi sellaista kuullessaan olla huomaamatta, että kaikki tuo on vain Senecan oppien tunnontarkkaa toteuttamista. Senecan kirjoitukset hyväntekeväisyydestä, hänen innostuksensa ylistäessään ihmisrakkautta ja tuomitessaan kostoa (de ira, de dementia): Tituksessa näemme kouraantuntuvasti niiden välittömän vaikutuksen. Hän on se ihannekeisari, jota Seneca hahmoitteli; Seneca on Tituksen taltuttanut, epäonnistuttuaan Neroon nähden. On hyvä, että voimme todistaa, että Tituksen todella on täytynyt tuntea Seneca myös henkilökohtaisesti.[89]
Kaksi ylhäistä, kunnianhimoista miestä oli suunnitellut Tituksen murhaamista. Titus kutsutti nuo vaaralliset henkilöt luokseen, ei tehnyt heille mitään, moitti vain heidän järjettömyyttään: "Tehkää julkisesti valitus hallitustamme vastaan; sen mikä siinä on epäonnistunutta, tahdomme muuttaa." Sitten hän kutsui heidät aterialle ja amfiteatterin miekkailijaleikeissä, istuessaan, aivan turvattomana katsojain joukossa, hän empimättä sallii salaliittolaisten istuutua aivan lähelle itseään, niin, vieläpä lähettää noutamaan kaksi miekkailijasapelia ja antaa ne heille: "Koettakaa, olkaa hyvä, ovatko ne teräviä." Tämä luottamus teki heidät täydellisesti aseettomiksi.
Yksinään, ilman isäänsä, hallitsi Titus vain vähän yli kaksi vuotta, vv. 79—81. Mutta juuri silloin keräytyi onnettomuus onnettomuuden harteille: ensin Pompeiin ja Herculanumin häviö ja tavaton Vesuviuksen purkaus v. 79; sitten pääkaupungissa kolmipäiväinen tulipalo, joka vielä kerran tuhosi Capitoliumin sekä myös Agrippan ylistetyn Pantheonin; vihdoin sairauksia ja rutto. Titus teki tarmolla kaiken, mitä hallitus sellaisessa hädässä auttaakseen voi tehdä. Hän itse piti huolta siitä, että rahvaan keskuuteen levisi tieto parannuskeinoista, alkoi laajassa mittakaavassa palaneitten valtiorakennusten uudesti rakentamisen ja asetti toimikunnan, jonka oli pidettävä huolta niistä kodittomista raukoista, mitkä tuhoutuneitten kauniiden kaupunkien asukkaista olivat eloon jääneet, joka sitäpaitsi valvoi kaivaustyötä, minkä avulla tuhkakasoista kaikki arvotavara pelastettiin, ja jonka oli johdettava kaupunkien jälleenrakentamistyötä, mikäli se näytti mahdolliselta. Niin, viipyipä Titus itse kauan aikaa Campaniassa, onnettomuuspaikan lähistöllä.
Vespasianus oli aikoinaan nuorena miehenä, keisari Claudiuksen hallitessa valloittanut Etelä-Englannin Roomalle. V. 78 hän ja Titus ryhtyivät jatkamaan Englannissa tehtyjä valloituksia, sillä he tahtoivat esiintyä myös valtakunnan laajentajina. Mutta Tituksen itsensä oli välttämätöntä olla pääkaupungissa. Siksi hän soi kateudetta ja epäluuloitta nuoren, eteenpäin pyrkivän sotapäällikön Agricolan saada kunnian käydä tätä uutta ja ratkaisevaa Britannian sotaa. Vasta silloin todettiin, että Englanti ei ollut mannermaa, vaan saari.
Sellainen oli Titus. Mutta hyvällä ei nähtävästi ollut pysyväistä sijaa maanpäällä. Jo neljäntenäkymmenentenä ikävuotenaan hän kuoli. Hän oli aamupäivällä ollut läsnä näytännöissä,[90] joita hän niin rakasti; se tapahtui syyskuun alussa v. 80; silloin hän saa yleisön joukossa ollen itkukouristuksen, hermokohtauksen. Hän tahtoo heti maalle, lähellä Beatea olevalle sabinilaiselle perhetilalle. Sinne on useamman päivän matka. Jo ensimäisessä yöpaikassa ankara kuume puistattaa häntä. Kun häntä sitten kuljetetaan edelleen kantotuolissa, hän vetää surullisena uutimet syrjään nähdäkseen avotaivaan ja virkkaa valittaen: "Minun täytyy jo kuolla, ja kuitenkaan en ole sitä ansainnut. En mitään ole tehnyt, jota minun katua pitäisi." Eikö mitään! Hiljaa hän lisäsi: "Yhtä lukuunottamatta." Ei kukaan ole selvittänyt, mitä hän tällä poikkeuksella tarkoitti.
Mutta lausunto sinänsä on tavattoman kuvaava ja aito antiikkinen, aito antiikkinen iloisessa uskossaan omaan hyveeseen. Vasta kristinusko on tuonut synnintunnon, tietoisuuden kaiken syntisyydestä, Lännen kansoille, jotka luonnollisuudessaan eivät sellaisesta aikaisemmin mitään tietäneet.
Maansurua sellaista kuin silloin ei Rooma vielä ollut kokenut, sillä jokainen, niin kerrotaan, suri Titusta kuin veriheimolaista. Jo ennenkuin konsuli saattoi kutsua senaattorit koolle, kiiruhtivat kaikki senaatinsaliin, ja kun sen ovet vielä olivat suljetut, alkoivat he kadulla ja palatsin edustalla puhua Tituksen elämästä ja Rooman kiitollisuudesta, sitä äänekkäämmin ja rehellisemmin, kun Titus itse ei enää ollut kuulemassa.
Sen, joka nykyään etsii Roomasta muistomerkkiä Tituksesta, ei tarvitse kauan hakea. Seisoohan Velialla, Forumin varrella Tituksen-kaari niin vaatimattoman ylväänä ja kauniina; ja aivan lähellä sitä suurenmoisin antiikkiraunio, mitä Roomassa ylipäänsä on, Colosseum, Flaviusten amfiteatteri. Tämä rakennus ei totta kyllä ollut jalostunutta ihmisyyttä todistava teko, vaan jattiläismyönnytys rahvaan intohimoille. Nero oli samalle paikalle perustanut satumaisen laajaksi suunnitellun n.s. kultaisen palatsinsa, mutta jättänyt sen keskeneräiseksi. Koko nerolainen komeus revittiin nyt pois, ja sille kohdalle puutarhaa, mihin Nero oli asettanut suuren keinotekoisen lammikon, rakennettiin amfiteatteri, suurin ja jykevin huvitteluhuone, mitä millekään kaupungille milloinkaan on lahjoitettu. Vespasianuksen nimissä alettiin rakennustyö, jota jo keisari Augustus aikoinaan oli ajatellut. Mutta vain Tituksen tuhlailuhalu, tai sanokaamme: Tituksen suurpiirteinen ja loistoa rakastava henki, on voinut luoda suunnitelman. Hän on myös saman Neron palatsin osista rakennuttanut Tituksen-therminsä, mitkä varmaan olivat aikansa kauneimpia yleisiä kylpylaitoksia ja missä Titus itse suopeasti kylpi yhdessä alamaistensa kanssa.
Tiedämme Tituksen rakastaneen amfiteatterin kiihoittavia huveja; se oli luonnossa hänellä, kuten jokaisella oikealla roomalaisella. Hän oli säilyttänyt naivin elämänilon. Siitä johtui myös hänen rakkautensa nuoreen taituritaitavaan Melankomas nyrkkeilijään, joka jo varhain kuoli ja jota ajan paras puhuja Dio "kultasuu" ylisti,[91] otaksuttavasti nuoren keisarin kehoituksesta. Niistä satapäiväisistä eläintaisteluista taas, joilla Titus vihki Colosseumin toimeensa, on meillä seikkaperäisiä kuvauksia: nainen surmaamassa leijonaa, sarvikuono taistelemassa villihärän tai karhun kanssa, leijona, jonka tiikeri on repinyt, alku- ja biisonihärkiä. Mutta myös esiintyy rikollisia, jotka haaveellisissa pukimissa käyvät kuolemaan, ja lopuksi: koko areena muuttuu järveksi, jolla nereidit taikavalaistuksessa esittävät ihmeellisiä uimabaletteja.
Rakennus seisoo vielä tänäänkin, muistuttaen pyöreätä, onttoa vuorenhuippua, jonka pituusläpimitta on 600 jalkaa: jättiläispikari, joka on mennyt pirstaleiksi ja joka kerran on kuohunut enemmän kuin 40,000 kuumaverisen, kiihkeäkatseisen ihmisen intohimoa, riemua ja raivoa. Ken nykyään ilman opasta seisoo yksin Colosseumissa, hän sulkekoon silmänsä, ja varmaan hän luulee kuulevansa kaukaisten aikojen takaa nereidien laulua, villikissojen mourunaa ja sähinää, taistelijain voihkinaa. Mutta ei! Hoviaitio on tyhjä. Keisari on poissa, hän, joka kaiken tämän on luonut. Rahvaan remu ja rähinä hiljenee tyystin. Rooman koko kansa, juhlakoruissa ja surun mustassa puvussa, virkkaa valittaen: Me emme sure häntä, me suremme itseämme. Hän oli meidän ilomme. Hän ei menettänyt mitään, menettäneet olemme me yksin.