TRAIANUS
Kansan lempeässä kohtelemisessa on Tituksen varsinainen seuraaja ollut keisari Traianus, joka hallitsi vv. 98—117. Mutta samalla Traianus oli myös sotijaruhtinas, Rooman keisareista ensimäinen todella suuri sodankävijä ja voittaja Pompeiuksen tapaan ja valtakunnan laajentaja, sekä sen lisäksi "miesten paras", niinkuin vakuuttavat kaikki, jotka hänet ovat tunteneet. Hänen hallitessaan Rooman valtakunta saavutti pariksi vuodeksi suurimman laajuutensa. Se on Rooman historian huippukohta.
Mutta Traianus ei seurannut välittömästi Titusta. Ensin Vespasianus ja Titus saivat seuraajakseen vielä yhden Flaviuksen, miehen omaa sukuansa. Se oli seuraaja, joka vielä kerran todisti turmiolliseksi yksinvallan periytyväisyyden periaatteen. Titusta seurasi v. 81 viideksitoista vuodeksi hänen nuorempi veljensä Domitianus.
Domitianus oli aina ollut pahansuopa ja kateellinen vanhempaa veljeänsä kohtaan. Isänsä kuoltua hän vaati päästä Tituksen hallitsijatoveriksi ja tavoitteli Tituksen henkeä. Nyt hän, kolmas Flavius, otti käsiinsä hallituskoneiston, joka oli luotu koko valtakunnan tarpeita silmällä pitäen ja jonka toiminnasta Domitianuksenkin hallitessa provinssit hyötyivät. Ennen kaikkea hän on, suojatakseen Roomalle kuuluvia hedelmällisiä Rheinin seutuja, myös Ranskaa, vapailta germaaneilta, ryhtynyt rakentamaan n.s. limestä, rajavarustusta, johon nykyinen muinaistutkimus kiinnittää seikkaperäistä huomiota. Rajavarustus — pirunmuuri, pakanakaivanto ja mitä nimiä se kansan suusta lieneekään saanut — on yhtäjaksoinen jono valleja ja kaivantoja tai muureja ja kaivantoja, joita usein vielä on lujitettu paalutuksilla; aina puolen tunnin matkan päässä on vahtitorni, pitempien välimatkojen päässä taas linnakkeita. Sellainen oli rajavarustus, joka kulki Bonnista etelään läpi Taunuksen, Wetteraun, ja joka lisäksi sulki piiriinsä Badenista, Schwabin- ja Frankinmaasta suuria osia. Domitianuksen hallitessa on tätä rajavarustusta Mainin ja Taunuksen seuduissa ryhdytty rakentamaan koko valtavuudessaan.
Rooman keisarin tehtäviin kuului lähteä itse henkilökohtaisesti sotaretkelle; olihan hän imperator ja täytyihän hänen toimia tämän arvonimensä mukaisesti. Nero oli laiminlyönyt tehdä niin, legioonat halveksivat häntä siksi ja kukistivat hänet. Siitä saa selityksensä, että Domitianus, vaikka pohjaltaan kaikkea muuta kuin sotilas, teki valloitusretken khattilaisia, Hesseniä, vastaan saavuttaen joltistakin menestystä: hän voitti khattilaisilta todellakin pienen alueen. Mutta tämä ei tapahtunut ratkaisevien taisteluiden perustalla, vaan siten että Taunuksessa olevaa limestä pitkitettiin, kunnes se vähitellen tunki khattilaiset taaemmaksi. Limes merkitsi Rooman sotahistoriassa käännettä: se oli osoitteena siitä, että Rooma asettui puolustuskannalle saksalaisiin nähden.
Varsin suuri ei Domitianuksen menestys myöskään ollut hänen taistellessaan vaarallista daakialaiskansaa vastaan, joka asui Tonavan alajuoksun varrella, eikä liioin markomanneja vastaan. Huolimatta suurista häviöistä, joita Domitianus oli kärsinyt, hän vietti Roomassa upean triumfin, ikäänkuin olisi suurenmoisesti voittanut, ja täytti pääkaupungin katukaarilla ja hopeasta ja kullasta valmistetuilla omilla kuvapatsaillaan, maineen ja komeilunhaluinen kun oli. Hallitsijan täytyi ennen kaikkea rakennuttaa. Niinpä Domitianus on uudestaan rakennuttanut Tituksen aikana palaneen Capitoliumin ja myös Rooman suuret yleiset kirjastot, jotka samoin olivat palaneet, sekä täydellisesti uudistanut tulipalossa turmioon joutuneet kirjavarat.
Siitä, joka tuntee Roomaa, on ehkä mielenkiintoista tietää, että kun meidän päivinämme seisoo Roomassa Piazza Novanalla, joka on pitkulainen kuin antiikkinen kilparata, seisookin itse asiassa Domitianuksen "Stadionilla", kreikkalaisten kilpakisojen tanterella, joka on tarkoin säilyttänyt entisen muotonsa. Ja ken meidän päivinämme seisoo S. Maria sopra Minervan kirkossa katsellakseen Michelangiolon Kristusta, seisoo, kuten jo kirkon nimi ilmaisee, Domitianuksen rakennuttaman Minervan temppelin paikalla. Jumalat vaihtelevat. Tämä keisari teki, kummallista kyllä. Minervan palveluksen hoviuskonnoksi.
Domitianus ei runoillut; ainoa hänen sepittämänsä kirjoitelma koskee hiusten hoitoa. Mutta esteetikko hänkin oli Neron tavoin. Hän ja Nero ovat Rooman musiikkikeisarit, ja taiteen hyväksi toimiessaan Domitianus ehkä on suurimpansa suorittanutkin: hän pani säännöllisesti toimeen runoilijain, puhujain ja soittotaiteilijain kesken kilpailuja, joista palkinnot jaettiin Rooman Capitoliumilla. Hän se saattoi muotiin runoilijakruunauksen: se oli valtion puolelta rohkaiseva tunnustus runoilijoille ja säveltaiteilijoille. Muisto siitä eli kauan: vielä Petrarca ja Tasso tavoittelivat Capitoliumin runoilijalaakeria.
Näihin aikoihin puhkeaa taas Rooman kirjallisuus uuteen kukoistukseen. Kaksi neroa erityisesti kohoaa yläpuolelle muitten: Statius ja Martialis. Mutta molemmat nämä runoilijat liehakoivat innoittavalla tavalla keisaria ja ilmaisevat suunnattomalla ja määrättömällä imartelullaan, että Rooman ohjakset ovat taas tyrannin käsissä. Martialis, epigrammien sepittäjä, on kuitenkin joka tapauksessa maailmankirjallisuuden unohtumattomia suurmiehiä. Hän on Rooman kompaseppä, julkea ja siveetön, mutta aina kiehtova, säkenöivän älykäs ja tyhjentymätön. Hauskoja ovat ne näyt, joita hän meille välähyttelee ajan huvituselämään: kylpylä-elämä, palloleikit, vieraspidot, puvut, hajuvedet, asianajajana tuntipuheet, lääkärit y.m.s. Merkillistä kyllä, ei Martialis koskaan pilkkaa hengenmiehiä eikä laintulkitsijoita; koskaan hän ei myöskään tee mitään uskonlahkoa, ei kristityltä eikä juutalaisia, häikäilemättömien hyökkäystensä esineeksi.
Domitianus — yksinäinen mies, joka istuu marmorisalissaan ja lävistää kärpäsiä. Hän ei luottanut kehenkään eikä rakastanut ketään. Vain purppurapukuinen nuori kääpiö, jolla oli jättiläiskokoinen pää, oli alinomaa hänen seurassaan, yksinpä teatterinäytännöissäkin, ja he keskustelivat mitä syvällisimmistä kysymyksistä. Domitianus toimi alussa oikeudenmukaisesti, mutta pian hän eli ja esiintyi kuin toinen Nero: hän oli kaunis mies, mutta jos hän vihastui, kohosi hänellä veri helposti päähän. Titus ja Vespasianus olivat, Augustuksen ja Senecan periaatteita noudattaen, mitä suopeimmin sallineet senaatin auttaa hallitsemistyössä. Siihen Domitianus ei voinut taipua. Etevien miesten seurassa hän tunsi joutuvansa hämilleen; hän oli turhamainen ja hyvin itsepäinen ihminen, jota ei miellyttänyt ajatustenvaihto tasa-arvoisten henkilöiden kesken. Siksi hän ei voi sietää senaattiakaan. Hän osoittaa sille ylenkatsetta, niin, saattaapa hän senaatin kauhunkin valtaan, yhä laajentaessaan oikeuksiaan ja valtuuksiaan (hän nimitti itseään m.m. dominus et deus). Siten Domitianus antoi Rooman tuntea Diocletianuksen ja Constantinuksen sulttaanimaisen keisariuden esimakua. Kun siveetön Domitianus censorina otti siveyspoliisin johdon käsiinsä, niin hän teki sen vain saattaakseen ylhäisen kevytmielisen yleisön kauhuihin. Kuolemanrangaistuksiin tuomittiin ihmisiä mitä mitättömimmistä syistä; syytökset majesteettirikoksista elpyvät taas ja samoin hirveä urkkija järjestelmä. Keisarillinen fiscus, joka oli yht'aikaa valtion rahasto ja yksityinen rahasto, on aina tyhjä, ja keisari surmauttaa ryöstötarkoituksessa. Sana "konfiskatsioni", s.o. yksityisomaisuuden valtaus fiscuksen hyväksi pääsee nyt käytäntöön. Domitianus pani toimeen Roomassa suuren stoalaisten vainon, joka oli jonkinlainen esinäytös myöhempiin kristittyjen vainoihin. Sananvapaus lakkaa täydellisesti, samoin myös historiankirjoitus. Ei kukaan historioitsija tohdi enää tarttua piirtimeen. Tarsokselaisen Hermogeneen kohtalo peloitti. Tämä oli uskaltanut lausua joitakin liian vapaita mielipiteitä historiateoksessaan; Domitianus mestautti hänet ja lisäksi kaikki kirjurit, jotka olivat teoksen jäljentäneet ja monistaneet.
Niin käy Domitianus yhä yksinäisemmäksi. Hän on kuin petoeläin, joka päivän aikana hakee piilopaikkoja. Hän kuljettaa yksinäisyytensä aina mukanaan.[92] Jalkojensa käytön hän on kokonaan unohtanut,[93] vain kantotuolissaan hänen nähdään nopeaan rientävän kautta Rooman katujen. Hänen ihmispelkonsa oli yhtä suuri kuin hänen taikauskonsa, hänen uskonsa astrologiaan, joka usko elää vuosisatoja ja josta Wallensteinkaan ei ollut vapaa. Myös Suetonius, joka meille kuvaa Domitianuksen kuoleman, uskoo tähän ennustustaitoon. Keisari pelkää alinomaa murhaajia. Tähteinselittäjä Askletarion ilmoittaa aivan tarkoin päivän ja hetken, jona keisari on kuoleva. Domitianus säikähtää silmittömästi, mutta kysyy sitten: "Jos tahdot, että minä todella uskon sinua, niin sano, millainen tulee oma loppusi olemaan?" Askletarion vastaa: "Minut tulevat aivan kohta koirat raatelemaan." Heti paikalla Domitianus surmautti miekalla miehen, ja nyt hän oli varma, että Askletarion ennusti väärin, sillä olihan tämän oma loppu toinen. Mutta kuinka kävikään? Kun Askletarion piti haudattaman, syntyi sellainen rajuilma, että ruumis vierähti maahan ja koirat repivät sen todellakin. Siitä hetkestä Domitianus on varma kohtalostaan: huomenna yhdennellätoista hetkellä hän on kuoleva. Tietäjä on niin ennustanut. Tuskan kourissa syöksyy hän yön kuluessa useita kertoja vuoteestaan. Aamu koittaa. Domitianuksen otsassa on känsä. Sen hän tempaa irti, niin että verta vuotaa. "Oi, jospa enempää ei verta vuotaisikaan tänään", hän sanoo pelästyneenä. Yhdestoista hetki lähestyy. Keisari kuuntelee, milloin orja, jonka tehtävänä on huutaa hetket koko palatsin tietää, ilmoittaa yhdennentoista hetken. Mutta orja tahtoo pettää keisaria ja ilmoittaakin kahdennentoista hetken saapuneen. Nyt Domitianus on iloinen: onhan jo puolipäivä, onhan vaarallinen ajanhetki jo ohi. Keventynein mielin hän lähtee pukuhuoneeseensa, mutta silloin hän saa seitsemän tikarinpistoa ja kuolee. Hänen oma puolisonsa, keisarinna Domitia Longina, johti salaliittoa.
Kansa pysyi rauhallisena, kaartissa olivat mielet kuohuksissa, mutta senaatti riemuitsi. Murhatulla ei ollut perillistä. Nyt senaatti sai olla mukana maan kohtalosta päättämässä, ja ensi kerran valittiin keisari sen keskuudesta. Vaali oli onnistunut. Nyt seurasi melkein sata vuotta kestävä siunauksen aika, nyt alkaa koko maailman, Idän ja Lännen, yleinen onnen aikakausi. V. 96 prefekti koroitti senaattori Nervan keisariksi, lakimiehen, joka kylläkin oli jo 64 v. vanha, sairaalloinen ja tahdonvoimaltaan heikko, mutta joka tapauksessa henkilö, joka seisoi siveellisesti jalostuneen uuden ajan pohjalla ja joka ymmärsi, että hallitseminen on palvelemista.
Nerva näki, että Italia oli, mitä maatalouteen tulee, jäänyt jäljelle valtakunnan muista alueista: Flaviusten verot olivat sitä liiaksi painaneet. Nerva uhrasi suuria summia perustaakseen uusia talonpoikaistiloja ja estääkseen italialaisia siirtymästä isänmaastaan, jotka tähän aikaan suurin joukoin muuttivat alisen Tonavan seuduille (mistä nyk. Romania on saanut nimensä). Sitäpaitsi Nerva pani alulle sosiaalisen avustustoiminnan ja jakoi ensimäisen kerran n.s. alimentatsioneja, s.o. säännöllistä valtioapua köyhille perheille lasten kasvattamiseksi. Ne olivat täydellisesti uusia suuntaviivoja.
Mutta kaarti oli raivoissaan. Se halusi kostoa keisari Domitianuksen murhasta. Nerva tahtoi lujittaa asemaansa sitä vastaan ja otti siksi, lokakuussa 97, pojakseen ja seuraajakseen. Traianuksen, valtakunnan parhaan sotilaan. Jo v. 98 hän kuoli ja Traianus oli Rooman keisari.
Traianus — miten paljon sisältyykään tuohon nimeen. Hän oli espanjalainen, hän oli ensimäinen maakuntalainen Rooman keisari-istuimella. Mikä kuulumaton tapahtuma! Voi sanoa, että Traianus tekee Rooman historian maailmanhistoriaksi: tähän saakka Rooma oli ollut kaikkien tapahtumien keskus tai tausta, ja katseemme täytyi rajoittua tuon suuren valtakaupungin näköpiiriin, mutta nyt kaikki seinät siirtyvät äkkiä syrjään, ja rajattomat näköalat aukeavat ympärillämme.
Uusi keisari on jo 48 v. vanha (hän on syntynyt v. 52). Hän on naimisissa Plotinan kanssa: avioliitto on lapseton kuten Nervankin. Se on tärkeätä. Kuinka vallanperimys on järjestettävä monarkisessa valtiossa, vaalin vai perinnöllisyyden pohjalle, se on vanha probleemi. Roomassa oli kruunun periytyväisyys vienyt mitä surkeimpiin kokemuksiin, sillä keisarilliset perheet olivat säännöllisesti rappeutuneet jo toisessa polvessa. Sentähden tulikin nyt sellainen menettelytapa käytäntöön, että hallitseva keisari adoptoimalla nimittää seuraajansa. Hän ottaa jonkun oivan miehen ottopojakseen, tämä taas vuorostaan tekee samoin. Adoptoitiin tahallisesti lapsettomia miehiä tai ainakin sellaisia, joilla oli vain tyttäriä, mutta ei yhtään poikaa. Siten on Rooman keisarivaltikka Nervasta Marcus Aureliukseen saakka kulkenut aina yhdestä kelpo kädestä toiseen.
Uusi hallitsija oli kotoisin kauniista Italicasta, joka on Guadalquivirin varrella (lähellä Sevillaa), ja polveutui roomalaisesta siirtolaisperheestä, joka jo aikoja ennen oli muuttanut Espanjaan. Hän oli lujakätinen ja työteliäs, pitempi kuin kukaan muu, ja hänen kasvonilmeensä oli rauhallinen, varma ja vilpitön.[94] Missä marmorikuvissa, joita Traianuksesta on säilynyt, on matala otsa — suorat hiukset on näet aina kammattu alas otsalle — ja voimakas takaraivo sekä silmät, joiden ilme, kuten Michelangiolon Davidin-patsaassa, on jännittynyt, aivankuin ne tähtäisivät.
Itse asiassa olikin Traianus ahkera metsästäjä ja alpeille nousija, joka aivan yksin metsästää vuoristossa vuorivuohia ja -kauriita.[95] Sotilaana hän ei häikäillyt, olipa sitten kysymyksessä rohkea hyökkäys tai hyvä ryyppy. Hän harmaantui jo varhain, ja se antoi koko hänen olemukselleen kunnianarvoisan leiman.
Nervan hallitessa Traianus toimi Rheinin seudun germaanilaisissa provinsseissa, ja siellä hän saavutti mainetta sotilaskuvernöörinä. Kölnissä hän, helmikuussa v. 98, saa tiedon Nervan kuolemasta, mutta hän ei hetikohta lähdekään Roomaan. Vielä v. 99 hän oleskelee Tonavan varsilla. Silloin hän on Baden-Badenin ja kaikkien Neckarin varsilla aina Württembergiin saakka olevien maiden vaurastuttamiseksi suorittanut kaikki tärkeimmät tekonsa, m.m. rakennuttanut leveän valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Vasta sitten hän tulee Roomaan, ja hänen saapumisestansa sinne on meille säilynyt tarkka kuvaus. Kansa ei tervehdi häntä Capitoliumilla vain keisarina, vaan myös jumalana. Hän puolestaan sanoo: "Iuppiter on kaiken hyvän antaja, en minä." Kun hän rukoilee, hän ensin rukoilee siunausta senaatille, sitten kansalle ja viimeksi vasta itselleen. Hänen tarkoituksensa on vakava ja vilpitön. Senaatti on tyytyväinen ja tuntee itsensä vapaaksi[96]: miellyttävä, joskin jo rajoitettu vapaus kuten parhaina aikoina.[97] Ja vihdoinkin kulkee keisari taas jalan katuja pitkin, jopa silloinkin, kun juhlallisesti saapuu kaupunkiin. Vain kapea ura on täpö täysillä kaduilla varattu hänelle. Sitä pitkin keisari kulkee vitkaan, jotta jokainen voisi kunnolla tarkastella häntä. Sairaat laahautuvat vuoteistaan kadulle hänet nähdäkseen, sillä he uskovat, että jo hänen näkemisensäkin voisi parantaa heidän sairautensa. (Samasta parantavasta voimasta on jo ylempänä puhuttu keisari Vespasianuksen yhteydessä.) Mikä kansanomaisuus! Senaatin virkamiehiä tämä keisari nimittää kolleegoiksensa,[98] ja kun hän tulee konsuliksi pro forma, hän vannoo kuten kuka muu kuolevainen tahansa virkavalan, mitä mikään keisari ei pitänyt tarpeellisena,[99] ja vannoopa lisäksi sen seisoen edeltäjänsä edessä, joka valan ottaa vastaan istuen. Samoin hän aina on antanut arvoa apulaisilleen eikä ole koskaan pyrkinyt saattamaan heitä varjoon. Hänessä on pyrkimyksiä "sosialisuuteen" ja hän on "innocens", ei tee vahinkoa kenellekään,[100] kuten Seneca kirjoituksessaan "De dementia" vaatii. Mutta Domitianuksen aikuisia urkkijoita kidutetaan julkisesti ja viedään sitten laivoihin, jotka päästetään ajelehtimaan myrskyisälle merelle. Plinius seisoi satamassa ja näki laivojen ajautuvan hajalleen merelle, joka aaltosi kuohupäissä.
Mistä on peräisin tämä ihmisystävyydellään ja luottavaisuudellaan miellyttävä käytös! Mistä Nerva ja Traianus ottivat uudet hallitsijaihanteensa? Vastaus on selvä: Senecalta, tuolta inhimillisten velvollisuuksien suurelta uudistajalta. Turhaan ei Seneca sepittänyt ruhtinaitten armeliaisuutta käsittelevää kirjoitustansa. Traianus kunnioitti Senecaa myös ihmisenä ja sanoi nimenomaan, heittäessään katsauksen taaksepäin, että ennen häntä oli Roomaa parhaiten hallinnut Seneca vv. 54—62. Muuten oli Senecakin syntyperältään espanjalainen. Siten meidän siis on mahdollista paljastaa se salainen yhdysside, joka Augustuksen yhdistää Senecaan, Senecan Titukseen ja Traianukseen. Edellisen perustalla voidaan myös ymmärtää, miksi Herkules oli Traianuksen erikoinen suojelusjumala, miksi Plinius vertaa häntä Herkuleeseen ja miksi kuvanveistäjät usein esittävät Traianusta Herkuleena. Herkuleshan, joka ihmiskunnan hyväksi näkee vaivaa ja taistelee, oli Stoan ihannesankari.[101] On ilo nähdä, miten paljon korkealle arvostetun miehen, kuten Senecan, kirjallinen toiminta on pystynyt uudistamaan maailmaa moraalisessa suhteessa.
Raha-asiain tila — niin saamme edelleen tietää — on mitä parhain. Keisarillinen fiscus kykenee suorittamaan kaikki tarpeelliset maksut, ilman että sen rikastuttamiseksi tarvitsee iskeä yksityisomaisuuksilta suonta. Nervan työtä Italian hyväksi jatkaa Traianus: uusia liikenneteitä ja satamia rakennetaan, pontilaiset nevat tehdään kuljettaviksi ja alimentatsioneja lisätään. Olipa Rooman lapsilla iloa, kun hän otti 5,000 pojan kasvatuksen valtion kustannettavaksi. Täten toteutettiin Senecan neuvoa, miten kerjääminen oli estettävä: on annettava niin nopeaan, että vanhemmat eivät ehdi pyytää.[102] Mutta myös viljantuonti Roomaan on niin oivallisella kannalla, että kun Egyptissä sattui kato, voitiin Aventinuksella olevista suurista viljamakasiineista lähettää sinne runsaasti viljaa.
Mutta Traianus on samalla sodanruhtinas, rautainen mies ja pitkistä ajoista ensimäinen ammattisoturi, joka hallitsee valtakuntaa. Germaaniassa Rheinin varsilla hän jo oli saanut suurenmoisia aikaan: rakentanut siltoja ja linnoituksia, tehnyt sopimuksia barbariheimojen kanssa ja Tacituksen neuvon mukaisesti kylvänyt eripuraisuutta germaanien keskuuteen, jotka yksimielisinä ovat voittamattomia. Nyt, v. 101, pakoittavat daakialaiset Traianuksen lähtemään sotaretkelle, ja moneen vuoteen ei kukaan näe häntä Roomassa.
Daakialaiset asuivat Tonavan alajuoksun varrella, joen vasemmalla rannalla, Walakiassa, Itä-Unkarissa ja Siebenbürgenissä. Heidän alueensa oli valtavan suuri ja heidän kuninkaansa Decebalus, joka oli älykkäimpiä ja yritteliäimpiä barbarikuninkaita, oli kohottanut maansa maailmanvallaksi, samanlaiseksi kuin parthialaisvaltakunta oli, ja teki mitä rohkeimpia ryöstöretkiä Rooman alueelle: Moesiaan, nyk. Bulgaariaan ja laajoihin osiin Balkanin niemimaata. Domitianus suoritti — mikä häpeä Roomalle! — vuotuista veroa Decebalukselle, jotta tämä pysyisi alallaan. Vieläpä hän antoi Decebaluksen käytettäväksi roomalaisia teknikoita ja työvoimia, jotka auttoivat linnoittamaan daakialaisten maata Roomaa vastaan. Traianus osoitti kahden, vv. 101—105 tehdyn, rasittavan sotaretken aikana, että Rooman sotajoukko yhä oli voittamaton. Kahdesti voitettiin Decebalus, kunnes hän, ahdistettuna Siebenbürgenin sisäosiin, surmaa itsensä. Rooman valtakunta ulottuu lähelle Karpaatteja, sitten kuin siihen on lisätty uusi provinssi, laaja Daakia, rikas maa, joka voimakkaasti houkutteli siirtolaisia ja jossa oli runsaasti varsinkin kultakaivoksia. Tästä lähtien viriävät kauppa ja elinkeinot myös niissä maissa, joita yhteisnimityksellä olemme tottuneet kutsumaan Euroopan puoleiseksi Turkiksi. Musta meri, jonka rannoilla on tiheässä kaupunkeja, joutuu kannattamaan tuottoisaa, itään päin kulkevaa vaihtokauppaa. Myös Bulgaariaan Traianus perustaa useita kaupunkeja, joille hän ylpeästi antaa niinet puolisonsa, sisarensa tai itsensä mukaan: Traianopolis, Plotinopolis, Marcianopolis. Vielä meidän päivinämme on Tonavan maissa lukuisia muistomerkkejä noilta sota-ajoilta: 60 km pitkä Traianuksen valli Dobrudshassa, Tonavan suun oikeanpuolisella rannalla, valli, joka on kolmesta kuuteen metriin korkea ja jota linnakkeet ja vahtituvat vahvistavat; Traianuksen taulu Orsovassa Tonavan oikealla, Serbian puoleisella rannalla, pystytetty v. 102 Tonavaa pitkin kulkevan sotilastien valmistumisen muistoksi. Mutta ennen kaikkea on muistettava Traianuksen jo v. 102 Dobrudshaan rakennuttama uhkamielinen voitonmerkki, jolle sikäläiset asujamet ovat antaneet nimen Adamklissi ja jonka entiselleen palauttaminen on aika lailla työskentelyttänyt arkeologejamme; valtavia osia rakennuksesta on näet säilynyt meidän päiviimme.
Sillä välin elettiin Roomassa onnellista ja rauhallista elämää. Nero ja Domitianus olivat vihdoinkin unohtuneet. Runoilija Martialis, Domitianuksen liehakoitsija, väistyi Roomasta. Myös kaikki ylistelyluontoinen, suuriääninen runous lakkaa. Sen sijaan kohottaa mahtava satirikko Iuvenalis kimeän äänensä ruoskiakseen kapusiinimunkin tavoin valtavalla vihalla menneitten aikojen häpeämättömyyttä. Nyt tarttuu kynään ylhäisen hillitty Tacitus, historioitsija, joka terävin piirroin luo tummin värein hehkuvat kuvansa Rooman keisareista, Tiberiuksesta alkaen. Tacitusta seuraa välittömästi Suetonius keikarielämäkertoineen. Sekä Tacitus että Suetonius ovat Traianuksen ihailijoita; molemmat he kuvaavat hänen edeltäjiään säälimättömällä ankaruudella, s.o. aivan niinkuin Traianus heidät tahtoi käsiteltäväksi, ja elettävän ajan lempeä loisto tuntui silloin yhä kirkkaammalta. Juuri näihin aikoihin johtui myös nuoremmalle Pliniukselle mieleen ajatus koota ja julkaista kirjevaihtonsa, taiteellisesti ja kiehtovasti kirjoittamansa yksityiskirjeet, joista me nyt saamme erinomaisen käsityksen siitä, miten rakkaassa Roomassa näihin aikoihin elettiin. Me luemme niissä häistä, kihlajaisista, huomiota herättävistä oikeusjutuista, kylpylöistä, huvilarakennuksista, hyväntekeväisyyslaitoksista, isännän ja palvelusväen suhteista, nuorista miehistä, joille Plinius toivoo hyvää elämänuraa, kuolleitten muistosta. Mikä miellyttävä seurapiiri! Siinä liikkuu melkein yksinomaan kunnollisia, kunniallisia, säädyllisiä, pystyviä ihmisiä. Tietysti oli Roomassa vielä paljon alhaista rahvasta, mutta siitä huolimatta on eittämätöntä, että yhteiskunnan keskitaso silloin oli huomattavasti kohonnut, että yhteiskunnan laajat piirit olivat inhimillistyneet sanan parhaassa merkityksessä. Jo silloin esitettiin näyttämöllä alastonta tanssia, jolla meidän aikoinammekin on kokeiltu. On kuvaavaa, että yleisö vaati keisaria poistamaan siveettömän alastoman tanssin pantomiimista. Eräässä suhteessa nämä Pliniuksen loihtimat kaleidoskooppiset kuvat pettävät odotuksemme, nimittäin siinä, ettei niissä kertaakaan esiinny keisarinna Plotina, jonka kuitenkin keisaripalatsissa asuessaan olisi pitänyt — siltä ainakin tuntuu — olla pääkaupungin elämän keskuksena.[103] Plotina oli varmasti etevä nainen, nuorena kauniskin (sitä todistavat rahakuvat), mutta hän liikkui seurapiireissään vielä vaatimattomammin kuin miehensä ja olikin siksi oikea naisen ihanne. Hänessä me opimme tuntemaan yhden hiljaisia maassa, Epikuroksen oppilaan sanan oikeassa ja jalossa merkityksessä, sillä Epikuros neuvoi ihmistä elämään eristäytyneenä ja pysyttelemään kaukana valtiotoimista, jotta sielu säilyttäisi iloisuutensa. Kerrotaan Plotinan huudahtaneen ensimäisen kerran astuessaan sisälle keisaripalatsiin: "Oi, jospa jättäisin kuollessani tämän talon yhtä vapaana ihmisten panettelusta kuin olen nyt siihen asettuessani." Erityisesti ylistetään Plotinaa siitä, että hän tuli hyvin toimeen kälynsä Marcianan, keisarin sisaren kanssa, joka asui samassa palatsissa kuin hän ja jolla oli lapsia, kun taas hän oli lapseton. Keisarin puoliso ja sisar, molemmat he jumaloivat rakastettua Traianusta; kun otamme huomioon heidän etelämaalaisen luonteensa, niin ei tosiaankaan merkitse vähää, että nämä naiset tulivat hyvin toimeen keskenään.
Kun Traianus v. 106 palaa Roomaan, hän ensimäiseksi panee toimeen loistavan voitonjuhlan, joka kestää 130 päivää, jossa areenalla surmataan tuhansia eläimiä ja jossa 10,000 miekkailijaa, etupäässä tietysti daakialaisia sotavankeja, ottaa osaa miekkataisteluihin. Mutta ketään historioitsijaa ei Traianus saanut kyllin arvokkaalla tavalla kuvaamaan hänen sotaansa Daakiassa. Sillä ne, joista edellä olen puhunut, olivat toimessa toisaalla. Sentähden hän itse julkaisi esikuntansa selonteon sodasta. Mutta sitä ei kukaan lukenut, niin lakonisen kuiva esitystavassaan ja mahdoton lukea se oli. Mutta Traianus teki enemmän: hän pystytti Traianuksen patsaansa, suurimman muistomerkin roomalaisesta muovailevasta taiteesta, mitä ylipäänsä tunnemme ja mikä vielä tänäänkin on ikuisen Rooman ihanin kaunistus. Tasan sata jalkaa se kohoaa jalustansa yläpuolelle ja sitä kiertää ylhäältä alas saakka auki kääritty kuvakirja, joka 155 kuvassa esittää mitä perinpohjaisimmin sotatapahtumat. Traianus on — kuten on varmaa — suuresti kunnioittanut keisari Titusta; tältä hän on perinyt loisteliaisuutensakin ja suorittanut rakennuttajana kaiken mahdollisen Rooman kaunistamiseksi.
Capitoliumin ja Quirinalin vähin muodosti Traianus, ottamalla valtion huostaan useita tontteja, jättiläiskokoisen avoimen paikan. Siitä tuli majesteetillinen forum Traiani, forum, jonka suuruus on arvioitu — tosin eri teoksissa eri tavalla — aina 200 m:ksi neliönsivua kohti. Tehdäkseen sen mahdolliseksi täytyi Traianuksen toimittaa pystysuora ja noin 100 jalkaa syvä leikkaus Quirinalis vuoren länteen pistävään osaan. Mitä ahtaimpaan kaupunginosaan saatiin tämän leikkauksen, avulla ihmeellinen, 200 m leveä väylä ihmisliikenteelle ja ilmaa ahtaaseen kukkulakaupunkiin. Tätä toria ympäröivät sitten pylvästöt ja kaikenlaiset loistorakennukset, m.m. kaksi kirjastoa, jotka kaikki olivat tehdyt hohtavasta, kirjavasta marmorista ja olivat täynnä kuvapatsaita. Myös Decebaluksen patsas, joka nyt on Pietarissa, seisoi aikoinaan siellä. Ken tahtoo saada käsityksen siitä, hän kuvitelkoon Rooman Pietarintoria n. 300 pylvästä käsittävän Berninin kolonnadin ympäröimänä. Vasta se teki Rooman antiikkisen maailman kauneimmaksi kaupungiksi. Kun Constantinus suuri myöhemmin pystytti ylistetyn Constantinuksen-kaarensa, hän ei keksinyt mitään parempaa keinoa kuin ryöstää Traianuksen forumilta ne reliefit, jotka vielä tänäänkin koristavat hänen kaartansa. On tiedettävä, että kauneimmat korkokuvat Constantinuksen-kaaressa eivät esitä häntä, vaan Trajanusta.
Molempien kirjastojen väliin Traianus — kuten jo mainitsin — asetti lopuksi Traianuksen-patsaansa, joka valmistui vasta v. 113. Meidän täytyy — kuten sanottu — antaa ajatuksiemme palautua keisari Titukseen. Sillä hävitettyään Jerusalemin Titus oli viettäessään triumfiaan antanut kuljettaa ympäri Roomaa erityisille telineille asetettuja, räikein värein maalattuja tauluja, joista kansa näki koko sodankulun: Palestiinan ja taistelevat, pakenevat, voitetut juutalaiset, temppelin palon, talojen luhistumisen j.n.e. Aivan samoin olivat myös Traianuksen-patsaan korkokuvat kirjaviksi maalatut. Titus oli vaatimattomampi ja esitytti kaiken vain rajoitetun ajan kestävällä tavalla; Traianus oli maineenjanoinen kuin egyptiläinen farao, joka ikuisiksi ajoiksi kaiverruttaa tekonsa temppelin seinämiin. Ken koroitti katseensa korkeuteen, hän voi tutustua koko Daakian sotaan, niinkuin me vielä nytkin teemme. Epäilemättä silloin tätä tarkoitusta varten noustiin läheisten kirjastorakennusten loiville katoille; me voimme tulla mukavammin toimeen. Koko patsas on näet valettu kipsiin ja valannokset valokuvattu.
Olemme jossain Dravan, Savan ja Tonavan varsilla. Itse joet näemme selvästi edessämme. Vallituksia rakennetaan rannalle. Jokilaivat tuovat muonavaroja jokea alaspäin, ja selvästi näkyy, että säkit on sidottu nuoralla. Laivasiltoja laitetaan ensin yli jokien, sitten myös lujia paalusiltoja. Myös vajoja hevosten rehua, heinää ja silppua varten on nähtävissä. Tuolla on sotilaita vahdissa, täällä taas rientää joukko pikamarssia eteenpäin kantaen keihäiden kärjessä korppusäkkiä tai selässään rensseliä, jossa on juustoa tai muuta muonaa. Joukossa näkyy myös kotkankantajia, torvenpuhaltajia, ratsumiehiä. Myös Rooman kaarti on mukana. Joissakin tauluissa kuvataan telttaelämää: kymmenen sotilasta asuu aina samassa teltassa, ja huomaamme, että sotilaat eivät koskaan kanna kypärää leirissä, vaan ainoastaan taistelussa. Muita aiheita: veden noutaminen, keisarin ratsuja viedään uitettaviksi, vakoojia lähetetään. Majesteetti itse, joka aina liikkuu jalan,[104] pitää puhetta tai tarkastaa vallitustöitä. Hyvinkin sata kertaa esitetään keisari sellaisissa tehtävissä. Lopuksi: kahakoita, katkaistuja päitä. Muuan sotilas ui reippaasti yli virran, vaunuja vallataan, naiset ja lapset pakenevat j.n.e. aina loppumattomiin. Voittoisalla retkellään keisari saapuu Siebenbürgeniin, Rautaportin solaan. Sarmizegethusa on muuan Deeebaluksen pääkaupunkeja. Traianus antaa sille nimen Ulpia Traiana; nykyään nimitetään sitä Varhéli'ksi.
Ikävä kyllä ei korkokuvissa ole lainkaan mitään kirjoituksia eikä nimiä, niin että me vain silloin tällöin voimme arvata, ketä mikin kuva esittää. Lusius Quietus oli nimeltään Traianuksen ylipäällikkö. Hän oli syntyperältään marokkolainen sheikki, ja me voimme näistä kuvista huomata, että Traianus kohtelee tätä miestä täysin vertaisenaan ja neuvotteluissa antaa hänen istua rinnallaan.
Se taide, joka on luonut nämä korkokuvat, herättää huomiota omaperäisyydellään. Siinä on epäilemättä hyvää taiteellista henkeä, mutta samalla se on naiivi ja voimakkaan realistinen. Roomalaista sotajoukkoa emme mitenkään voi oppia tuntemaan paremmin koko monimutkaisuudessaan ja suurenmoisuudessaan kuin tämän taiteen välityksellä. Sama koskee myös vieraita kansoja, jotka asuvat Unkarista alkaen Romaniaan saakka, s.o. daakialaisia ja heidän germaanilais-barbarilaisia apukansojaan ja näiden kansojen todella huomiota ansaitsevaa sivistystä ja valtavaa rikkautta. Traianuksen voitonpatsas ei siksi ole vain muistomerkki sotilaasta, vaan se on muistomerkki, jolla on mitä suurin sivistyshistoriallinen arvo.
Kahdeksan vuotta valtakunta sai nyt nauttia rauhaa, ylpeätä rauhaa. Sen aikana Traianus harjoitti suurenmoista asutus- ja rakennustoimintaa eri provinsseissa. Alcantaran mainehikas silta Espanjassa on vieläkin todistuksena siitä. Hän rakennutti jättiläismäisen Euroopan-tien Mustalta mereltä Tonavaa seuraten Unkarin läpi Rheinille ja halki Ranskan. Myös Afrikka — Tunis ja Algeria — ovat Traianuksen aikana kohonneet siihen varallisuuteen, jonka me nyt jo vuosikymmenien aikana olemme saaneet todeta ranskalaisten kaivauksien (Timgad) perustalla. Hämmästyttävä loisto vallitsi todellakin sikäläisessä elämässä.
Näihin aikoihin Traianus, joka itse oli provinssista kotoisin, aikoi siirtää valtion painopistettä Roomasta provinsseihin. Se on mitä tärkeintä, ja Rooma oli pian tunteva sen seuraukset. Traianuksen aikana kävi tavaksi, että sotilaita ei enää otettu vain Italiasta, vaan myös Galliasta, Espanjasta, Germaaniasta, Illyriasta, Syyriasta. S.o. provinssit suojelevat tästä lähin itseänsä, jopa Italiaakin. Italia on provinssirykmenttien varassa. Vain upseeristossa on vielä italialaisia. Mistä tiedämme sen? Sen saamme tietää tuhansien sotilaitten hautakivistä, joissa kaikissa on ilmoitus vainajan kotiseudusta. Pääasia on tästä lähin pitää huolta siitä, että provinssien roomalaisten miehistöjen jälkipolvi oli hyvää, ja turvata ja kohoittaa heidän sivistystänsä.[105] Mitä yhtenäisemmäksi tuo suuri valtakunta siten kävi, sitä enemmän laski Rooman senaatin merkitys, ja senaattorien osanotto hallitukseen kävi kaikesta hallitsijan suopeudesta huolimatta yhä enemmän ja enemmän vain näennäiseksi.
Tämän ohella keisari ryhtyi moniin muihin toimenpiteisiin, joista yhden pitäisi olla meille erityisen mielenkiintoinen. Se koskee kristinuskoa, tai oikeammin nuorta voimistuvaa kirkkoa, eritoten Vähässä Aasiassa. Vähässä Aasiassa levisi näet kristinusko paljoa nopeammin kuin Italiassa. V. 111 kuulemme äkkiä siitä. Plinius on niihin aikoihin Bithynian käskynhaltijana ja asustaa Nikomedeian kaupungissa. Meille on säilynyt joukko Traianuksen kirjeitä, jotka hän käskynhaltija Pliniuksen pyynnöstä tälle kirjoitti ja jotka asiallisuudellaan tekevät erinomaisen miellyttävän vaikutuksen, vaikka tyyliltään ovatkin mitä kuivinta virastokieltä. Me näemme niistä, että keisari hallituksellaan pyrkii kehittämään valtakunnan kaikkia olosuhteita: niissä käsitellään vesireittien ja tavaraliikenteelle tarpeellisten kanavien rakentamista y.m. Plinius on neuvoton kristinuskoon nähden. Kristityt muodostavat yhdyskunnan omine virkailijoineen, liittouman, mutta sellaiset liittoumat ovat kiellettyjä. Yhdistyselämä oli tarkoin säännöitettyä ja valtion valvonnan alaista. Plinius on perinpohjainen ja samalla suvaitsevainen henkilö; hän pyrkii pääsemään selville kristittyjen seurakuntain salaisuuksista eikä näe niissä mitään valtiolle vaarallista, uhkamielisyyttä lukuunottamatta. Ne, jotka pysyivät itsepintaisesti uhmassaan, hän teloitutti, mutta monet luopuvat Kristuksesta, kun hän uhkailee heitä rangaistuksella, ja kertovat sitten hänen mielikseen, että kristityt palvelevat ainoastaan Kristusta Jumalanaan, että he varhain sunnuntaiaamuisin kokoontuvat yhteen, laulavat jonkun virren, lupaavat valallisesti karttaa kaikkea syntiä, varkautta, aviorikosta, ja syövät yhteisen aterian. Plinius sanoo — jo v. 111 — temppelien olevan melkein tyhjinä kristillisen propagandan johdosta, mutta arvelee kaiken pian muuttuvan ja propagandan jo lakanneen.
Nyt tulee Traianuksen ja hänen keisarisanansa vuoro. Hän määräsi — ja se on tavattoman mielenkiintoista — että uppiniskaista kristittyä olisi vastakin rangaistava kuolemalla, mutta että hallituksen puolestaan tulisi karttaa konflikteja, olla, mikäli mahdollista, kiinnittämättä huomiota asiaan ja puuttua niin vähän kuin mahdollista kristittyjen harrastuksiin. Tämä antiikkiselta kannalta katsoen läpeensä suvaitsevainen periaate, joka pyrki säästämään kristityitä selkkauksilta, koska sellaiset loppujen lopuksi olivat kiusallisia hallitukselle itselleenkin ja helposti johtivat ylenmääräiseen verenvuodatukseen, tämä periaate tuli n. 100 vuoden ajan olemaan Rooman keisarien toimiohjeena, ja se ennen kaikkea on vaikuttanut, että kristilliset seurakunnat pääsivät voimistumaan valtioiksi valtioon ja niiden piispat maallisten mahtimiesten veroisiksi. Suunnitelmalliset kristittyjen vainot alkoivat sitten, mutta liian myöhään: suunnattomia kansanjoukkoja ei voitu hävittää olemattomiin, ja jokainen marttyyrikuolema lisäsi vain liikkeen voimaa.
Mutta keisari itse saapuikin jo Aasiaan. Syntyi uusia taisteluita. Rauhattomana soturina Traianus ei voinut enää kauempaa sietää rauhaa. Daakialaiset hän oli voittanut, nyt hän tunsi halua kukistaa Tigriin varrella asuvat parthialaiset. Tätä rohkeata parthialaissotaa voi idealistisesti perustella väitteellä, että Rooman kunniavelvollisuutena oli puolustaa kreikkalaisia. Aleksanteri suuri oli aikoinaan auttanut kreikkalaisen sivistyksen leviämään syvälle Mesopotamiaan, ja Tigriin varrella oli ihania kreikkalaiskaupunkeja, kuten Ktesiphon ja Seleukeia 600,000 asukkaineen, jotka kaupungit olivat parthialaisten barbarien vallassa. Mutta ennen kaikkea: Armeenia oli Luculluksen ajoista saakka katkeranmakea riidanomena, johon molemmat, roomalaiset ja parthialaiset olivat pureutuneet kiinni. Crassuksen ajoista lähtien ei Roomalla koskaan ollut menestystä taistellessaan parthialaisia vastaan. Caesar oli, onneksi maineelleen, jättänyt retkensä kesken. Vain Marcus Antonius oli tehnyt suurenmoisen yrityksen ja epäonnistumiseen ei suinkaan ollut syynä päällikön leväperäisyys, vaan yrityksen tavattomat vaikeudet. Ei Traianuskaan onnistunut täysin. Aluksi hän, vv. 114—116, suoritti ripeästi ja voitokkaasti sen, missä Marcus Antonius epäonnistui, mutta sen teki hänelle mahdolliseksi vain erityisen suotuisat olosuhteet, kuten esim. valtaistuinriita parthialaisten kuningasperheen jäsenten välillä. Aleksanteri suuren jälkiä seuraten Traianus samosi päämäärästään tietoisena yli Eufratin Meediaan ja masensi Babylonin. Päättävästi ja jokseenkin kiireellisesti hän sitten loi itäisiksi raja varustuksiksi hetikohta kaksi, jopa kolme uutta maakuntaa eli provinssia: Armeenian, Mesopotamian ja Assyrian. Vanha juttu: kun pyrittiin suojaamaan yhtä provinssia, lykättiin toisia eteen. Pitkin Persian lahden rannikkoa kulki Traianus sitten etelään, kunnes Indian valtameri aukesi vastaan, ja rakennutti jo lautankin, jolla oli määrä päästä Indiaan. India, niin monen valloittajan, yksinpä korsikkalaisen Napoleoninkin unelma, tuli tästälähin myös espanjalaisen Traianuksen kaipauksen esineeksi.
Mutta vastavallatuissa maissa syntyi kohta pahoja kapinoita. Muuatta miltei tarunomaista arabialaista aavikkokaupunkia Atraa tai Hatraa Traianus piiritti turhaan, pystymättä sitä valloittamaan. Hänen uusi työnsä ei vielä ollut ollenkaan turvattu. Silloin sairastuu Traianus, joka tavallisesti kesti mitä ilmastovaihteluita tahansa. Hän tahtoo kiiruhtaa Italiaan; hänen sydämensä hätä on kuolla Roomassa. Mutta äkkiä, 7 p. elok. 117, hän sai halvauksen, joka hänen elämänsä päätti. Kuten kaikessa Traianus kuolemassakin oli nopea. Hän kuoli Vähässä Aasiassa, Kilikiassa. Plotina oli päämajassa, keisarinsa luona. Jättiläisvallan jommoista ei vielä koskaan siihen saakka ollut olemassa, Traianus jätti seuraajalleen. Mutta kuka oli oleva hänen seuraajansa? Traianus, tuo ajattelevaisista ajattelevaisin, ei ollut ajatellut seuraajaansa. Jokaisella ihmisellä on heikkoutensa. Traianuksen heikkoutena oli usko omien voimien ehtymättömyyteen. Hän ei ottanut huomioon kuolemataan. Vasta kuolinhetkellään hän otti ottopojakseen Hadrianuksen, teko, jota hän oli kauan harkinnut, mutta josta hän aina ennen oli peräytynyt. Plotina pakoitti hänet siihen. Adoptsioni on kokonaan keisarinnan ansiota. Traianus toivoi valtansa perijäksi toisenlaista miestä, täysiveristä soturia. Hadrianus, mies, jonka käsi oli pehmeä, ei ollut hänen mieleisensä.
Sellainen oli Traianuksen elämä. Tämä "herkulesmainen" mies liikkui maailmassa kaksikymmentä vuotta kuin kohtalo, kuin armollinen kohtalo, mutta itsellään ei hänellä, voisimme sanoa, ollut oikeastaan mitään kohtaloa. Hän ei koskaan itsekohtaisesti kokenut mitään järkyttävää, joka ihmisenä tekisi hänet meille läheiseksi. Niin on laita valo-olentojen: mitä vähemmän heidän ylitsensä varjoa lankeaa, mitä valoisampia he ovat, sitä vaikeampi on heistä otetta saada. Emme tunne Traianuksen nuoruusaikaakaan eikä meillä ole kerrassaan mitään huvittavaa hänestä kerrottavana.
Mutta hänen muistonsa, se on yhtä ikuinen kuin Rooma ja Traianuksen-patsas, ja lisänimi "paras", optimus, jonka senaatti hänelle antoi, jäi ainaiseksi kuulumaan hänelle. Hän oli todellakin itse hyvyys, ihmiskunnan hyväntekijä.[106] Kauan oli tapana, että senaatti tervehti jokaista uutta keisaria tuolla ärsyttävällä ja vaativalla huudahduksella: "Tule vielä Traianustakin paremmaksi." Optimus, se nimitys kuului yleensä vain ylijumalalle Iuppiterille. Traianusta suorastaan verrattiin Iuppiteriin, tai ainakin käsitettiin hänet korkeimman jumalan sijaiseksi. "Sinussa me elämme ja olemme", sanoo Plinius hänelle senaatin istunnossa.[107] Tällä keisaripalvonnalla oli täydellisesti uskonnollinen leima: keisari oli korkeimman jumalan ruumiillistuma, inkarnatsioni.
Niin roomalaiset. Toisin oli laita saksalaisten. Germaanien keskuudessa on tuon suuren hallitsijan nimi antanut aihetta mitä kummallisimpiin väärinkäsityksiin, sillä sokea tietämättömyys teki siitä Troianuksen. Lauteniin, Rheinin varrella, Traianus oli rakennuttanut Colonia Traiana nimisen linnoituksen. Tietämätön kansa nimitti sitä jo hyvin takaisina aikoina Colonia Troianaksi, "trojalaiseksi koloniaksi".[108] Mutta Xantenin tienoilla asusti mahtava frankkien heimo, ja niinpä on ymmärrettävissä, miksi frankit tästä lähin jyrkästi ja varmasti väittivät muuttaneensa Troiasta, olevansa troialaisia, troialainen siirtokunta Rheinin varrella. Myös kaupungin nimi Xanten johdettiin Xanthos virrasta, joka oli Troian tienoilla. Tämä usko levisi sitten yleisesti Rheinin keski- ja alajuoksun varrella asuvien kansojen keskuuteen,[109] ja samainen taru on luettavissa pohjoismaisessa Eddassa, vieläpä Niebelungen laulussa, jossa tuikealla Hagen-sankarilla on nimenä "Hagen tronjalainen" s.o. "Hagen trojalainen". Kuvitelkaapa: Hagen Pariksen serkku tai Kassandran veljenpoika! Historian oikut ovat usein ihmeellisiä. Meidän täytyy tässäkin tuntea ja tunnustaa satua luovan mielikuvituksen kaikkivalta. Rehevänä viheriöitsevä satu kietoutuu kuin muurivihreä ja liaani kaiken pelkästään historiallisen ympäri ja tukahduttaa sen. Traianus itse oli jo ammoin unohtunut, mutta Hektor ja Priamos, Troian tarinan sankarit, elävät ikuisesti, yksinpä näiden pohjoisten kansojenkin mielikuvituksessa he ovat heränneet elämään.