III.
Laivan anastus.
Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa, sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet myötätuntoisuutta kohtaansa.
Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.
Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli ankkuri nostettu.
"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen tyytyväisenä käsiänsä.
"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa, kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi hulluus yrittääkään."
"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen suhteen, mitä jo olemme voittaneet."
Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.
Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli, yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"
"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark. "Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."
"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään erinomaista vaaraa."
Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"
"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."
Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla, josta tulemme."
"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta; sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"
"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte siitä, luotsi?"
Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja; hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."
"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka saattaa teitä levottomaksi?"
"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin.
"Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"
"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"
"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä näen sen selvemmästi."
"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi pitkästyä.
"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan kiikaria pois silmältänsä.
"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."
"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin välissä."
"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli on kääntynyt, on taas virrassa vika."
"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."
Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin) välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä tapahtuu, samaa uljuutta."
Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee, niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."
"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan, antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland, majori kutsuu teitä alas."
Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.
Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.
"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."
Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta, mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.