IV.
Myrsky.
Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen mereen."
"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa hänen."
Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.
"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa, niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."
"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on matkustajia."
Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin. Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.
"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy laatuun?"
"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."
"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla — pilvi tuolla näyttää minusta juuri siltä — on parasta, että niin pian kun mahdollista etsimme turvallisen paikan."
Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan; sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.
Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."
"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää, vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku ikkunaan.
"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.
"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."
Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari siellä alhaalla!" seurasi.
"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa meidän olla rauhassa?"
"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.
"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa, jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne; jos panette kunnianne pantiksi."
"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"
"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy teidän pian päättää."
Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.
"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki hukassa."
Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla: "Voitteko pelastaa prikin?"
"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."
"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?" sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."
"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen epätoivoisena ympärillensä.
"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä tyrskyssä."
Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan, johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.
Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua, mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa. Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat. Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi, kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä: "Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli myöntää."
Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa, yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."
"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi, niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."
"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla rauhassa?"
"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."
"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä. Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta, laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea, jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän tiedustelemaan.