V.
Uuden Hollannin eläinkunta.
Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle, josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra, pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin, se menee jo pois."
"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan seisoessaan yhdellä jalalla.
"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea asia."
"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet ovat toisinaan skorpioneja täynnä."
"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"
"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."
Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa uhkaavilla silmäyksillä.
"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin vastaan tässä maassa."
"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki, jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."
"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin meidän hämähäkit?"
"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä, karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."
"Ja millä elävät nämä eläimet?"
"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt. Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä on tapana ravintoansa hakea."
Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.
"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."
"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen. Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä "perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen, jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.
Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista, makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi, varustettuna ainoasti vankalla kepillä.
Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä. Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä. Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun. Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa, Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku, jotka prikin valloittivat?"
"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa tusinaa."
"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"
"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa viisitoista henkeä."
"Majori? mikä majori?"
"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori
Hortonin."
"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin heidän pitää kalliisti se maksaa."
"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."
Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.
Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut, päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.
Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne, missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia. Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla Northland."
"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät kuin minun."
"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa, johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."
Molemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta yhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä kaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän orpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet. Kertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti, että yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään prikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten ja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet lahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi ylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä kallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt luolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä säilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien tuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta lepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan, makasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.