X.
Tappelu villien kanssa.
Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen. Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."
Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia jälkiä.
"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista?
Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."
"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.
"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"
"Siltä näyttää se."
"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"
"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."
"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.
"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan. Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."
"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden, tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä vaari, korpraali!"
He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat väijymässä.
"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä kumppanilleen, "ja nyt valkea!"
Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko keihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan olkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit paukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa, lensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta kiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat Helenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla ilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen äänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta voittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi pahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja Roger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa ladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella pyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.
Kuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa tuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin urhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä, saadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat he, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli korpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden päälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja silmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti tilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: "Jos te olette Mark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte auttaa meitä asukkaita vastaan."
Brandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä vieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä, vastasi: "Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen voitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?"
"Kunniasanani sotaherrana", vastasi kapteeni. "Minä lupaan teille hyvän kohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni teille anteeksi-antamuksen."
"Onko tämä kaikki?" huusi pahantekiä nauraen.
Tässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava liikunto. "Elä ammu!" huusi hän kumppanillensa, "anna toisten tehdä sitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle." Näillä sanoilla vetäytyi hän Rogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.
Uusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan kykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella päällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden kahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja hyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.
"Sillä roistolla", huusi korpraali, "on taas joku konnamainen tuuma päässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme kahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat roistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua muutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät."
"Meidän täytyy murtaida läpi", vastasi kapteeni; "minä kuulin Helenan äänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka kuolla."
Korpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin vieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi näitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta, kun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään rintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat kiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat sattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.
"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!" huusi korpraali; "ne sudensikiöt eivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta haavasta."
"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy rynnistää eteenpäin."
"Tuolla makaa vielä yksi", huusi vanha soturi, "ja tuolla taas yksi! No eivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että meillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme karkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän! Totisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän kuulamme ovat vähän liian kovia heille."
"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat", sanoi Trevori väsyneellä äänellä.
"Teistä vuotaa kovasti verta, herra", huusi korpraali, kiiruhtaen kapteenin tykö.
"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme vankeja vapauttamaan."
Mutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti muutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi sitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti vielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.