IX.
Pako.
Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle, ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan, "että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"
Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.
Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä. Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa. Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani siihen ruohoturpeen.
Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt, heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa, eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää. Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.
Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten jälkien näkemiseksi.
Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan, missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu. Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle. Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli, vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät. Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea, olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni, te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa, jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun vallassani."
Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark, joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä, "tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä. Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä; nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä takaa-ajamisen."
Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty, neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette ystävänne paulaan."
Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi. Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan, sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan, taivaan suojelukseen.