VIII.
Vangit.
Molemmat sisaret viettivät sillä välin aikaansa murheellisella odotuksella, kun olivat hyvästi kuulleet ampumisen, mutta eivät saaneet tietoa sodan menosta.
"Ettekö tahtoisi kiivetä tuohon puuhun, Silman?" kysyi Lovisa; "siitä voisitte ehkä nähdä, kuinka asiat ovat."
"Minä mielelläni tekisin teidän tahtonne mukaan, jos minun ei täytyisi täällä vahtia seisoa, ja sotamies ei saa, kuten tiedätte, paikkaansa jättää."
"Silman on oikeassa", sanoi Helena. "Hän ei saa jättää paikkaansa ja sotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on suurimmassa mitassa kiusallinen."
"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.
"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi
Helena säihkyvin silmin.
"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.
"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."
"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.
"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.
"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.
"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni paikkaani."
"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on tapahtunut."
Näillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut kallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe. "Taivahan Jumala!" huusi hän; "kunhan vaan ei mitään onnettomuutta tapahtuisi minun sisarelleni."
"Ei ole mitään vaaraa käsillä", lohdutti Silman; "ampumisesta päättäen ovat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana koskaan tulla tälle puolelle saarta."
"Ettekö olisi niin hyvä", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä, "että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?"
Silman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän vastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän hänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin, jos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä Helenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei mitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa tuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä. Hän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut toiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti veren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia huutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti pienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä edessä.
Ei kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina silkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen mies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa siitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus kalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa kauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen seutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: "Hän viipyy saakelin kauan ja me menetämme kallista aikaamme."
Kangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä näkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän oli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin sinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan hänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä ja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa Helenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle pyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia olisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: "Mistä se tulee, ettei sisareni neuvonut teille paikkaa?"
"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään", vastasi hän vähän hämmästyneenä.
"Mitä olette tehneet sisarelleni?" huusi Helena hämmästyen. "Minä en ilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta."
"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne", vastasi Mark; "luultavasti oli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä häntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa teille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa. Sanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren miehen henki vaarassa."
"Jos lupaatte", sanoi Helena, "ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle, minulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki."
Brandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi iloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin. Edellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja laski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen Rogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun hän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte palasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he voisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti unhottaneet vähäistä astiaa rommia. "Vahinko", sanoi Roger, "ettemme ole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista herraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus."
"Ehkä", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, "on tämä herra niin hyvä, että kantaa näitä kapineita meille."
"Suloinen ajatus!" huusi Roger mielissään; "hänen pitää olla meille aasina."
Näin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan ryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä, kun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään. Tosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki myös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei kammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he olivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja ystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista pahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki, ettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa rakkaan sisarensa.