VII.
Kahakka.
Mahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin surullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä kolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja nyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut majorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli myöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin ponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta kaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. "Käykää päälle, pojat", huusi hän kerran toisensa perään; "käykää päälle, niinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva! Kirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa pippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja ampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää päälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa kursailematta ylös! Seuratkaa minua!"
Näitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti itsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan tulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä ajaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati pahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat näyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta useat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen Brandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua; pakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä sotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi muuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme heistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle, mutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina sotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina toverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren sivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi antautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja jalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte vartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina Hobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas oli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka päästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.
"Te olette kuulleet vangeilta", sanoi tämä kokenut mies, "että Mark oli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi. Siitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä eksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa, kuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata tuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja jos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana."
"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen", sanoi Trevori levottomasti.
"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri, pohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää hänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään."
"Jos hän on länteenpäin mennyt", sanoi Trevori, "niin tulee hän sinne, mihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä siellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen kanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme." Samassa lähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon olisi luolan löytänyt.