Rannikon ratsastaja: Pohjoisfriisiläinen tarina

by Theodor Storm

I.

Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua aikakauslehteä — en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.

* * * * *

Oli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella vuosikymmenellä — niin alotti silloinen kertoja — kun ratsastin ankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie on rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen vieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten autioksi jättämät marskimaat ja oikealla — aivan kammottavan lähellä — Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi erottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä en nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta raivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat minun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli kolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä maata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla, oli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa. Sää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin suitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit kiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi jo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni kavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita ääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään melkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja veden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin mieluisemmassa ympäristössä.

Rajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt liiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta nyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka oli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta kaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja välittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan, läksin iltapäivällä heidän talostaan. "Odotahan vain", huusi serkkuni lähtiessäni, "kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin takaisin! Huoneesi on valmiina varallesi."

Todellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön sysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni padolta alas, johtui kyllä mieleeni: "Älä ole narri! Käänny ympäri ja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen". Mutta samalla muistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin matka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen palttoonkauluksen korvilleni.

Mutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä selvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman olennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen laihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui tumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta minuun kaksi palavaa silmää.

Kuka se oli? Mitä hän tahtoi? — Ja samassa johtui mieleeni etten ollut kuullut kavioiden kopsetta enkä hevosen hengitystä, vaikka ratsastaja hevosineen oli kulkenut aivan vierestäni ohitse.

Tuota tuumien ratsastin eteenpäin. Mutta kauvan en saanut olla omissa mietteissäni. Pian kiiti ratsastaja taasen takaapäin ohitseni ja minusta tuntui kuin hänen liehuva vaippansa olisi koskettanut sivuuni. Tuossa tuokiossa oli koko näky kiitänyt äänetönnä ohitseni, niinkuin ensi kerrallakin. Näin sen yhä loittonevan ja loittonevan ja huomasin äkkiä ratsastajan varjon katoavan padon sisäpuolelle.

Jonkun verran hidastellen ratsastin sinnepäin. Saavuttuani tuohon paikkaan, näin aivan lähellä patoa välkkyvän suuren "wehlen" — niin nimitetään täälläpäin myrskyn maahan uurtamia uomia, jotka sittemmin näkyvät pieninä, syvinä patamina.

Vesi "wehlessä" oli täysin tyyni. Ratsastaja ei varmaankaan ollut sitä liikuttanut enkä nähnyt häntä sen koommin missään. Mutta jotakin muuta näin, jota tervehdin riemulla: padon avulla merestä vallotetun alueen laidassa vilkutti minua vastaan joukko hajallisia valopilkkuja. Ne näyttivät tuikkivan noista pitkistä friissiläisistä taloista, joita oli ryhmittäin matalammilla tai korkeammilla multakummuilla. Aivan edessäni oli muuan korkea rakennus. Kaikki eteläpuolen ikkunat näyttivät olevan valaistut. Olin näkevinäni siellä ihmisten liikuntoa ja myrskyn ulvonnasta huolimatta kuulevinani heidän ääniään. Hevoseni oli jo omasta alotteestaan poikennut taloon johtavalle tielle. Näin selvästi että se oli ravintola, sillä ikkunoiden alla huomasin suurilla rautarenkailla varustetun ohjaspuun karjan ja hevosten kiinnittämistä varten.

Sidoin hevoseni muutamaan renkaaseen ja jätin sen etehisessä vastaani tulevan rengin hoitoon.

"Onko täällä joku kokous?" kysyin mieheltä, kun nyt huoneen ovesta tulvi vastaani aivan selvää ihmisäänten sorinaa ja lasien kilinää.

"Taitaapa olla", vastasi renki alasaksan murteella. "Patopäällikkö, valtuusmiehet ja muutamia padon osakkaita! Ne ovat rajuilman vuoksi!"

Sisään astuessani näin noin tusinan verran miehiä istuvan ikkunain edessä olevan pitkän pöydän ääressä. Pöydällä oli punssimaljakko, jonka hoitajana näytti olevan muuan erittäin komea mies.

Tervehdin ja pyysin saada istua heidän joukkoonsa, johon mitä suosiollisimmin suostuttiin. "Olette täällä patoa vartioimassa", sanoin kääntyen erään puoleen. "Ulkona on rajuilma, padot voivat todellakin tarvita apuanne!"

"Voivatpa hyvinkin", vastasi hän. "Me täällä itäpuolella luulemme kuitenkin olevamme vaaratta. Mutta tuolla vastakkaisella puolella ei olla lainkaan varmoja. Sikäläiset padot ovat enimmäkseen vielä vanhan mallin mukaisia, meidän pääpato rakennettiin uudestaan jo viime vuosisadalla. Meidän tuli kylmä äsken tuolla ulkona ja Teidän on käynyt samoin", jatkoi hän edelleen. "Mutta meidän täytyy olla täällä vielä pari tuntia. Meillä on tuolla ulkona luotettavaa väkeä, ne kyllä antavat tarpeen tullen tiedon." Ja ennenkuin olin ennättänyt tehdä tilaukseni ravintolan isännältä, asetettiin eteeni höyryävä lasi.

Sain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö. Kiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä kohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin keskustelun ympärillämme tauonneen. "Rannikon ratsastaja!" huudahti muuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.

Patopäällikkö nousi seisoalleen. "Älkää pelästykö", puheli hän pöydän yli, "sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään tarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia mahdollisuuksia!"

Minua alkoi kammottaa. "Anteeksi", sanoin heille; "mikä se onkaan tuo
Rannikon ratsastaja?"

Syrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha mies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää näytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut osaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat selvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.

Patopäällikkö viittasi kädellään häneen. "Koulumestarimme", sanoi hän korottaen ääntään, "voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille kertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin hyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers".

"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö", kuului uunin takaa koulumestarin heikko ääni, "kun asetatte vanhan tuhman huuhkajanne minun rinnalleni!"

"Niin, niin, koulumestari!" vastasi toinen. "Mutta huuhkajatpa ne paraiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!"

"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä", sanoi pieni herra ja hänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.

"Näettekös", kuiskasi patopäällikkö korvaani, "hän on yhä vieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut jumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt kotiseudulleen koulumestariksi."

Äskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut viereeni pitkän pöydän ääreen. "Kertokaa, kertokaa, koulumestari!" huusi pari seuran nuorinta jäsentä.

"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne", sanoi vanhus puoleeni kääntyen, "mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen kertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia."

"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne", vastasin minä.
"Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä."

Vanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. "Alottakaamme siis", sanoi hän.

"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin sanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä mies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin tavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään tarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden ammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien hankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä on terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä Hans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika, mutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia ja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut äskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä määrässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia ja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi syksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin mereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään, tuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen hänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina väliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana kysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille kirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä asiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään ja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet väärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta eräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se kyllä selvittää sinulle asian!'"

— Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon kirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan. Mutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se oli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin puolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet. "Niin, niin", sanoi isä, "kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi tuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?"

Poika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi ainoastaan: "Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?"

Ja kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä toistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. "Saanko tämänkin?" kysyi hän jälleen.

"Ota molemmat!" sanoi Tede Haien. "Niistä ei sinulle ole suurta apua."

Mutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun talvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa niin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän puutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka kohdasta.

"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans Mommsenista", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. "Mutta ennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän keskuudessa Hauke Haienista — se oli pojan nimi. Tiedättehän, että kun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä kaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään tehneet."

Vanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin lampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä kuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän että pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja hänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen renkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa hyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan patotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä mutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. "Se kyllä parantaa hänet Euklideestä", ajatteli isä itsekseen.

Ja poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides taskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan, istui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun syksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä, silloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan jäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle rinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot tyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun vesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen, siirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke Haien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen huutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei viistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin silmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan, aution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen harjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan paikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon jyrkästä seinämästä.

Kauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti päätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin lieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma pimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan nousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni miltei läpimärkänä kotiinsa.

Kun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan puhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: "Mitä sinä siellä ulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy tänään patoja vastaan."

Hauke katsoi häneen uhmaten.

"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä."

"Kuulen", sanoi Hauke. "Mutta en ole toki vielä hukkunut."

"Et", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti — "et vielä tällä kertaa."

"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!" jatkoi Hauke.

"Mitä puhut, poika?"

"Padoista minä puhun!"

"Mitä niistä?"

"Ne eivät kelpaa mihinkään, isä!" vastasi Hauke.

Vanhus nauroi häntä vasten naamaa. "Kaikkea sitä pitää kuulla. Olet kai olevinasi joku lypekkiläinen ihmelapsi!"

Mutta poika ei ollut millänsäkään. "Vedenpuoleinen sivu on liian jyrkkä", sanoi hän. "Kun kerran taasen sattuu samoin, kuin on usein ennenkin sattunut, niin voimme hukkua patojen tällä puolellakin!"

Vanhus otti taskustaan purutupakkaa, kiersi siitä kappaleen ja sovitti sen hampaittensa taakse. "Entä kuinka monta kuormaa olet tänään kärrännyt?" kysyi hän äkäisesti, sillä hän näki selvästi ettei patotyökään ollut voinut estää pojan aivoja työskentelemästä.

"En tiedä, isä", sanoi Hauke. "Saman määrän kuin toisetkin, mahdollisesti jonkun puolisen tusinaa enemmänkin, mutta — padot ovat rakennettavat toisella tavalla!"

"No niin", sanoi vanhus nauraen, "ehkä voit joskus pyrkiä patopäälliköksi. Voithan silloin tehdä ne toisenlaisiksi!"

"Niin teenkin, isä!" vastasi poika.

Vanhus katsoi häneen ja veti pari syvää henkäystä. Sitte hän meni ulos — hän ei tiennyt mitä piti pojalle vastata.

* * * * *

Vielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat päättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin parainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla päiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat, hän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen varmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona patojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan ja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita, kuultiin Hauken rajua naurua. "Ette osaa mitään perinpohjin", huusi hän tuohon yhteiseen meluun, "yhtä vähän kuin ihmisetkään!" Ja vihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin päin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen asumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.

Hän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin hän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla rauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia patomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada aaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen padon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen ajatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.

Hauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten koulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän tuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi hän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön jäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.

Helmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle ajautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla jäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä niitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä: "Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!" huudahti hän. "Ei, ne olivat kuin merenhirviöitä! Päät noin suuret" — hän ojensi kätensä kauvas toisistaan — "sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä! Ravut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt nähdessään!"

Vanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. "Ovat kai ajelehtineet meressä aina marraskuusta asti", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin mahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko hän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu, jonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain sijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla aukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei kuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla sivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton rannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma lepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.

Hauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä tähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt. Ainoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat kiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja laskeumia.

Hän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen siellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi savupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä sumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke tähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä tummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden astelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine kammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne rupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin, suuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja kadottivat lopulta muotonsa.

"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?" ajatteli Hauke. "Hohoi!" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta salaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan poistuivat yhä kauvemmas.

Silloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset, joista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla kasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut pois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti jäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä kuvastui hänen eteensä. "Onko teitä täälläkin?" puhui hän kovalla äänellä. "Te ette voi minua karkottaa!"

Vasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin kotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja kaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut nopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei kertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista. Vasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon tyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja vuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen silloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän pitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka näyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään repeämästä kaloja.

"Jumala ties, herraseni!" huudahti koulumestari. "Maailmassa on paljo merkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn sydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri."

Kun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta silloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet äänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä savupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja toinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien ikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento ja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt laihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.

"Odottakaa hetkinen, koulumestari!" sanoi patopäällikkö hiljaa.

"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö", vastasi pieni kertoja. "En ole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä." Ja hän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.

"Niin, niin", arveli toinen, "täyttäkäähän toki lasinne!" Tämän tehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin hiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:

Näin kasvoi Hauke — tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat ainoana seuranaan — pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän oli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä tapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa, jonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli tuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa pienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli tällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella auringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille. Hauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään. He ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.

Oli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona padolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon keskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä oli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja kun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat lensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa perään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut lapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan, mutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko hän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan linnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja, ja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä istui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon kiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun pyytämistään linnuista.

Tänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi tuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten tavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä kertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis välittänyt toisen saaliinhimosta. "Vuoroin vieraissa käydään", huusi hän kissalle. "Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään kissanpaistia!" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke pysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi seisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut ystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun tunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä kynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon nuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja sai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa suoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että silmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että voimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. "Hohoi!" huusi hän kuristaen yhä lujemmin, "katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin kestää!"

Äkkiä hervahtuivat kissan takajalat ja Hauke astui pari askelta taaksepäin, heittäen kissan vanhuksen mökin seinää vasten. Kun se ei enää liikkunut, kääntyi hän poispäin jatkaen matkaansa kotiin.

Mutta angorakissa oli ollut omistajattarensa suurin aarre. Se oli ollut hänen seuralaisensa ja ainoa, minkä hänen poikansa, merimies, oli jättänyt jälkeensä löydettyään tällä samalla rannikolla myrskyssä hautansa. Hauke oli kulkenut tuskin sataa askelta eteenpäin, koettaen pyyhkiä liinalla verta haavoistaan, kun mökistä päin jo kuului ulvontaa ja hätähuutoja. Silloin hän kääntyi ja näki vanhan naisen makaavan maassa. Harmaa tukkansa liehui tuulessa punaisen päähuivin alta. "Kuollut!" huusi hän, "kuollut!" Ja uhaten kohotti hän laihat käsivartensa Haukea kohti. "Ole kirottu sinä! Sinä olet sen tappanut, sinä hyödytön rannankiertäjä. Et ollut kyllin hyvä hänen häntäänsäkään harjaamaan." Eukko heittäytyi elukan viereen ja pyyhki hellästi esiliinallaan verta, jota vielä valui nenästä ja suusta. Sitte alkoi hän uudestaan pauhata.

"Joko pian herkiät?" huusi Hauke hänelle. "Kuule siis, että tahdon hankkia sinulle toisen kissan, joka tyytyy hiiren- ja rotanvereen."

Senjälkeen läksi Hauke, näköään aivan rauhallisena, edelleen. Mutta kuollut kissa lienee kuitenkin aikaansaanut jonkinlaista häiriötä hänen aivoissaan, sillä rakennusten kohdalle saavuttuaan, meni hän sekä isänsä että muidenkin talojen ohi jatkaen matkaansa hyvän matkaa etelään, kaupunkiin johtavaa patoa myöten.

Samaan aikaan kulki Trinekin samaan suuntaan. Hän kantoi vanhassa sinisessä tyynynpäällisessä taakkaa, jota piteli sylissään varovaisesti kuin lasta. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat vienossa kevättuulessa. "Mitä tuossa kannat, Trine?" kysyi vastaan tuleva talonpoika. "Suurempiarvoista kuin sinun maasi ja mantusi", vastasi vanhus. Sitte hän astui taasen reippaasti eteenpäin. Lähestyessään vanhan Haienin taloa, poikkesi hän käymätielle, joka johti padolta mainittuun taloon.

Vanha Tede Haien seisoi ovensa edustalla ilmaan tähystellen. "No Trine!" sanoi hän eukon seisahtuessa hänen eteensä läähättäen ja keppiään maahan työntäen. "Mitä uutta teillä on tuossa säkissä?"

"Päästäkää minut ensin tupaan, Tede Haien! Silloin saatte nähdä!"
Eukon silmät tuijottivat häneen kummasti säihkyen.

"Tulkaa vaan!" sanoi vanhus. Mitäpä häntä liikutti jonkun typerän vaimon silmäilyt.

Ja kun molemmat olivat astuneet sisään, jatkoi Trine: "Korjatkaa tuo vanha tupakkalaatikko ja kirjotusvehkeet pöydältä pois — mitähän teilläkin on aina kirjottamista? — Kas niin, ja nyt pyyhkikää pöytä puhtaaksi!"

Ukko, joka oli tullut miltei uteliaaksi, teki eukon määräysten mukaan. Silloin tarttui Trine sinisen tyynynpäällisen kahteen kulmaan ja kopisti sieltä pöydälle suuren kissanraadon. "Siinä se nyt on!" huusi hän. "Teidän Haukenne on lyönyt sen kuoliaaksi." Sitte alkoi hän katkerasti itkeä. Hän silitti kuolleen paksua turkkia, asetti sen käpälät yhteen, kumartui pitkine nenineen raadon yli ja kuiskasi sen korvaan käsittämättömiä hellyyksiä.

Tede Haien katseli hetkisen tuota näytelmää. "Vai niin", sanoi hän. "Onko Hauke sen tappanut?" Hän ei tiennyt mitä tehdä ulvovalle naiselle.

Trine nyökäytti raivoisasti päätään. "Niin niin, Jumal'avita, hän sen on tehnyt!" Hän pyyhki luuvalon käpristämällä kädellään vedet silmistään. "Ei ole enää lasta eikä lämmintä!" valitti hän. "Te tiedätte hyvin, miten meidän vanhusten jalkoja alkaa pyhäinpäivän jälkeen paleltaa iltasin vuoteessa ja kuinka me, sensijaan että nukkuisimme, kuuntelemme luoteistuulen ikkunapieliin jyskytystä. En kuuntele tuota mielelläni, Tede Haien, sillä se tulee sieltä, minne poikani hukkui liejukkoon."

Tede Haien nyökäytti päätään ja eukko silitti kuolleen kissansa turkkia. "Mutta tämä!" alotti hän jälleen. "Kun istuin talvisin rukkini ääressä, silloin se istui vieressäni kehräten ja katseli minua vihreillä silmillään. Ja kun kylmän tullen paneusin vuoteeseeni, niin ei kestänyt kauvankaan kuin tämä jo juoksi luokseni ja asettui makaamaan paleleville jaloilleni, ja me nukuimme niin lämpiminä, niin lämpiminä yhdessä." Vanhus katsoi tätä sanoessaan, ikäänkuin osanottoa etsien, säkenöivin silmin vieressään seisovaan Tede Haieniin.

Mutta tämä sanoi miettiväisenä: "Tiedän yhden neuvon, Trine Jans." Ja hän meni pöytäpeilin luo ottaen sen laatikosta hopearahan. — "Sanotte Hauken tappaneen tuon elukan, ja minä tiedän että puhutte totta. Mutta tässä on Kristian neljännen hopeataaleri. Ostakaa sillä parkittu lampaannahka kylmien jalkojenne peitteeksi! Ja kun meidän kissa vasta tekee poikasia, saatte valita niistä suurimman itsellenne. Kaikki tämä yhteensä on kai vanhuudenheikon angorakissan veroista! Ottakaa nyt elukka ja toimittakaa se minusta nähden vaikka kaupungin rakkarille, ja pitäkää suunne kiinni siitä, että se on maannut täällä, minun kunniallisella pöydälläni."

Puheen kestäessä oli eukko jo tarttunut taaleriin kätkien sen pieneen taskuun, joka hänellä oli nuttunsa alla. Sitte pisti hän kissan jälleen tyynynpäälliseen, pyyhki esiliinallaan veripilkut pöydästä ja läheni ovea. "Älkää vaan unohtako antaa minulle kissanpoikaa!" huusi hän vielä mennessään.

Hetkistä myöhemmin, vanhan Haienin vielä astellessa edestakaisin pienen tupansa lattialla, pistäysi Hauke sisään ja heitti pöydälle kirjavan lintunsa. Mutta kun hän näki valkoiseksi hangatulla pöydällä vieläkin huomattavan veripilkun, kysyi hän kuin ohimennen: "Mitä tuo on?"

Isä pysähtyi: "Se on sinun vuodattamaasi verta!"

Puna lensi pojan kasvoille: "Onko Trine Jans käynyt täällä kissoineen?"

Vanhus nyökäytti päätään. "Miksi olet sen tappanut?"

Hauke paljasti verisen käsivartensa. "Siksi, että se riisti minulta lintuni."

Vanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin lattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen hajamielisesti. "Tuon kissajutun olen jo järjestänyt", virkahti hän lopulta. "Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi herraa ei voi täällä menestyä — sinun on aika hankkia itsellesi jotain työtä."

"Niin, isä", vastasi Hauke, "sitä olen itsekin ajatellut."

"Minkätähden?" kysyi vanhus.

"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan oikeaan työhön."

"Vai niin", sanoi vanhus. "Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi?
Voisi käydä hullumminkin."

"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä tiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?"

Vanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän lattialle. "Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on patopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin ovat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta marskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen pato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille hanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään seuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin niin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.' Mutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin täytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja kirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja kuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo viimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos."

Poika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan. Noin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. "Niin, Jumala auttakoon", jatkoi ukko, "tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke osaa laskea."

Vanhus katsoi terävästi poikaan. "Hohoi, Hauke", huusi hän, "mitä sinä Elke Volkertsista tiedät?"

"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut."

Vanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään tupakkapurun toiselle puolelle. "Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi itsekin laskea mukana."

"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä", vastasi poika ja hänen suunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.

Vanhus pudisti päätään: "No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan koetella onneasi!"

"Kiitos, isä!" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille. Täällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli kysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän kahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen ja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja kapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede Volkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti hän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja niin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa ja lähti reippain mielin asialleen.

Patopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli tavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän korkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen isännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan istuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi yritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella kerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi laajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen muistoja.

Kun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle, jonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä ylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen käsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen selän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin puolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa kiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa aurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä säteillään ruskeahipiäistä tyttöä.

Hauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen: "Eipä hän ole hullumman näköinen!" Samassa hän oli perillä. "Hyvää iltaa", virkkoi hän astuen tytön luokse. "Mitä sinä tähystelet?"

"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä joka ilta." Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen muuria vasten. "Mitä sinä asioit, Hauke Haien?" kysyi hän.

"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan", sanoi hän. "Isäsi on ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen tilalleen."

Tyttö tarkasteli häntä hetkisen. "Olethan sinä vielä jotensakin henterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää kuin kahta vahvaa kättä." Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei synkästi, mutta poika kesti silmäyksen. "Tule siis", jatkoi tyttö. "Isäntä on tuvassa, mennään sinne."

* * * * *

Toisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan huoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin oli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne rannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi. Tämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt oli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi kaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen ovea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.

Roteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän, valkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla villapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja pyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan hanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.

"Hyvää päivää, patopäällikkö!" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti hitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. "Vai te se olette, Tede?" vastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea. "Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka."

"Tulen tänne tuon asian vuoksi", sanoi Tede Haen istuutuen seinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. "Teillä on ollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan minun poikani hänen sijaansa."

Patopäällikkö nyökäytti päätään. "Aivan oikein, Tede, mutta — mitä te ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos, millä korvata semmoiset jutut." Hän otti lautasella olevan veitsen ja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. "Tämä oli minun lempilintuni", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. "Se söi minun kädestäni."

"Ajattelin", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan viimeisen lausunnon, "ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt teille vastusta tallissa."

"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo paksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä kuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin että minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei vetele."

"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani."

Hauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää taakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.

Patopäällikkö kohotti katseensa häneen ja nyökäytti päätään, ensin Haukelle ja sitte myöskin Tedelle. "Ei, ei, teidän Haukenne ei tule häiritsemään yörauhaani. Koulumestari on jo ennenkin sanonut minulle, että tämä istuu mieluummin kivitaulun kuin viinalasin ääressä."

Hauke ei kuullut tätä lausuntoa, sillä Elke oli astunut tupaan ja otti keveällä kädellä ruuan jätteet pöydältä, vilkaisten ohimennen poikaan tummine silmineen. Silloin sattui Haukenkin katse tyttöön. "Jumalan ja Kristuksen kautta", sanoi hän itsekseen, "tuo ei ole hullumman näköinen!"

Tyttö meni ulos. "Niinkuin tiedätte, Tede", alkoi patopäällikkö uudestaan, "ei Jumala ole suonut minulle poikaa."

"Niin, päällikkö, mutta älkää olko siitä pahoillanne", vastasi toinen. "Sanotaan suvun älyn kuluvan loppuun kolmannessa polvessa. Isoisänne, senhän kaikki tiedämme, oli mies, joka kykeni palstojamme suojelemaan."

Patopäällikkö mietti hetkisen ja kävi jokseenkin nolon näköiseksi. "Mitä sillä tarkotatte, Tede Haien?" kysyi hän ja kohousi suoraksi nojatuolissaan. "Minähän olen juuri kolmatta polvea!"

"Niinkö! No, älkää pahastuko, päällikkö; on vaan semmoinen puheenparsi." Ja laiha Tede Haien katsoi vanhaan viranhaltijaan melkein äkäisesti.

Tämä puheli edelleen huolettomasti: "Älkää antako vanhain ämmien ladella itsellenne tuhmuuksia, Tede Haien. Jos tuntisitte tyttäreni, hän laskee minut kolmasti penkin alle. Tahdoin ainoastaan sanoa, että teidän Haukenne, lukuunottamatta sitä mitä hän tekee ulkona vainiolla, tulee täällä minun huoneessani tekemään kynällä ja piirtimellä semmoista, josta hänelle on itselleenkin hyötyä."

"Aivan niin, päällikkö; olette täysin oikeassa!" sanoi vanha Haien ja alkoi sitte vaatia palkkasopimukseen muutamia lisäyksiä, joita hänen poikansa ei ollut illalla muistanut. Niinpä piti tämän liinaisten paitojen lisäksi saada syksyllä kahdeksan paria villaisia sukkia ja isä tahtoi poikansa keväisin kahdeksaksi päiväksi kotiin työhön y.m.s. Patopäällikkö suostui kaikkeen. Hauke Haien oli hänen mielestään paras pikkurenki, minkä hän voi saada.

— — "Nyt syytä itseäsi, poika", sanoi vanhus heidän lähdettyään talosta, "ellei sinun käy hyvin maailmassa."

Mutta Hauke vastasi rauhallisesti: "Olkaa huoletta, isä; kyllä kaikki hyvin käy!"

* * * * *

Hauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin hänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli tuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi luottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan omiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin häntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja sukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä mutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole Peters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle uskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa, mutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt niin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä huolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet olla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun isorenki sanoi hänelle: "Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia töitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan", silloin Hauke iski kiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi Elke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset. Saattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä kiinnitti toisiinsa. Kuka tietää — olivathan he molemmat syntyneet laskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän toveriaan raskaassa työssä.

Eripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven kuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat saapua tarkastettaviksi.

Oli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen kuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. "Hoi", Hauke huusi talon herra, "tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea."

"Isäntä", vastasi tämä — sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä — "minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa."

"Elke!" huusi patopäällikkö. "Missä olet, Elke? — Mene Olen luo ja käske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea."

Elke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli tallin seinään hevoskaluja.

Ole Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi, ikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: "Hitto vieköön kirotun kirjurirengin!" — Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin oli sulkenut tallin oven.

"Mitä nyt?" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.

"Ole kyllä pitää eläimistä huolen", vastasi tytär huultaan purren ja istuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia vielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli ottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen, jota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet haikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä, patopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken kynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi vahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin luukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut — puhaltakoon sitten tuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen hetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.

Silloin kuului nojatuolista äkkiä äänekästä kuorsaamista. Molemmat nuoret vaihtoivat silmäystä ja hymyilivät. Nyt seurasi rauhallisempaa hengitystä; voitaisiin kai vähän jutellakkin. Hauke vaan ei tiennyt mistä alottaa. Mutta kun tyttö nosti neuleen ylemmä, jotta linnut näkyivät koko pituudeltaan, kuiskasi Hauke pöydän yli:

"Mistä olet tuota oppinut, Elke?"

"Mitä oppinut?" kysyi tyttö.

"Noita lintuja neulomaan", sanoi Hauke.

"Niitäkö? Oo, Trine Jans tuolla padolla on minua opettanut. Hän osaa yhtä ja toista. Trine oli aikoinaan täällä isoisän palveluksessa."

"Silloin sinä kai et vielä ollut syntynytkään?" sanoi Hauke.

"Tuskinpa, mutta Trine käy vieläkin usein meillä."

"Pitääkö hän linnuistakin?" kysyi Hauke. "Luulin hänen välittävän ainoastaan kissoista."

Elke pudisti päätään: "Hänhän kasvattaa hanhia myötäväksi. Mutta toissa kevännä, kun sinä olit tappanut angorakissan, alkoivat rotat tehdä vahinkoa hänen hanhitarhassaan. Nyt hän aikoo rakentaa uuden tarhan talon etupuolelle."

"Vai niin", sanoi Hauke ja vihelsi hiljalleen. "Sitä vartenko hän on vedättänyt mantereelta savea ja kiviä! Mutta silloin hänen tarhansa joutuu sisätielle — ja onko hänellä siihen lupaa?"

"En tiedä", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan niin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. "Mitä lupaa?" kysyi hän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. "Mihinkä tarvitaan lupaa?"

Mutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen poikaa olkapäälle: "Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö patopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!"

Hauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi joutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni. "Mutta, isäntä", alotti hän uudestaan, "eiköhän pieni muistutus tekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen ryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia patojärjestyksestä."

"Niin, isäntä", jatkoi Hauke. "Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne, mutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään mennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat tiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä. Ja aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon ulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on aina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta — Jumala varjelkoon meitä tulvavedestä!"

Vanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.

"Ja sitte" — jatkoi Hauke.

"Mitä vielä, poika?" kysyi patopäällikkö. "Etkö vielä lopettanut?" Kuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian pitkälle.

"Niin sitte, isäntä", jatkoi Hauke, "tunnette tuon paksun Vollinan, valtuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset marskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan selässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi."

Hauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla silmillään hiljaa päätään pudistaen.

Hän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.

"Siitä on alkava myrsky!" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se karhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. "Sakotetaan! Pane muistiin tuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme nuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!" uudisti hän käskynsä, kun Hauke vitkasteli. "Luulenpa melkein että niitä oli neljä."

"Mutta, isä", sanoi Elke, "eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?"

"Suuri saukkopa tosiaankin!" huusi vanhus ylenkatseellisesti. "Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon! Ei, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit, tahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme täällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun rikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te kaksi" — hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle ja tyttärelleen, "kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä! Ihmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla. — — Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet laskevat usein niin perin kurjasti."

Sitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa vavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.

* * * * *

Samantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli teräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja kun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa, tuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka olivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat nyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat paheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit olivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että oikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa piireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka myöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu tai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä, että poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. "Vahinko vain", sanoivat he, "ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta jalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö semmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari marskikaistaletta, ne eivät siihen riitä."

Kun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli hän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa hänelle aamiaista. "Tosiaankin, patopäällikkö", virkkoi hän, "minusta tuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta nuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla uusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi."

"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö", vastasi vanhus suutaan maiskuttaen. "Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää. Niin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas." Ja vilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän arvokkaan rauhallisesti: "Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari vuotta esteettä hoitaa virkaani".

"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan", vastasi esimiehensä kohoten istualtaan.

Elke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit kilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän haki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan niitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen huonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla heiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän tadikon maahan. "Mitä nyt Elke?" kysyi hän.

Tyttö jäi seisomaan nyökäyttäen hänelle päätään. "Niin, Hauke, sinun olisi pitänyt olla äsken sisällä!"

"Sisällä? Minkätähden, Elke?"

"Herra ylipäällikkö on kiittänyt isäntää!"

"Isäntää? Mitä se minuun kuuluu?"

"Eipä tietenkään, minähän tarkotinkin että hän on kiittänyt patopäällikköä!"

Tumma puna lensi nuorukaisen kasvoille. "Tiedän kyllä", sanoi hän, "mitä tähtäät."

"Älähän nyt punastu, Hauke. Sinuahan se ylipäällikkö oikeastaan kiitti!"

Hauke katsoi häneen heikosti hymyillen. "Entä sinua, Elke?" sanoi hän.

Mutta tyttö pudisti päätään: "Ei, Hauke; silloin kuin minä yksin olin auttajana, ei meitä silloin kiitetty. Enhän minä osaa muuta kuin laskea. Mutta sinä näet siellä ulkona kaikki, mitä patopäällikön itsensä pitäisi nähdä. Sinä olet työntänyt minut varjoon!"

"Sitä en ole tahtonut tehdä, kaikkein vähimmän sinulle", sanoi Hauke ujosti, työntäen muutaman lehmän syrjään. "Hoi, Kirjo, älä toki syö tadikkoa kädestäni, riittää vähempikin!"

"Älä luule että olen siitä millänikään", sanoi tyttö vähän mietittyään. "Nehän on miesten töitä!"

Silloin ojensi Hauke hänelle kätensä: "Elke, annappas kättä sille asialle".

Tumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. "Minkätähden? Enhän valehtele!" huudahti hän.

Hauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja seisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja kanojen huutoa ja kaakatusta.

* * * * *

Tammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin viettää yhteistä talvijuhlaa — "jääkeilajuhlaksi" sitä sanottiin. Yhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin marskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet tarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen puupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi vieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan itäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä olivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun kilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää; johtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen tehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista. Semmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää puoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä järkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters, patopäällikön isorenki. "Heittäkää kuin paholaiset!" sanoi hän. "Kokkapuheet seuraa itsestään!"

Oli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli kokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä pyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa. Ensin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi olevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan hylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka. Tätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä kääntänyt hänen mielensä. "Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke", oli tyttö sanonut. "Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on lehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies."

"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?"

Elke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: "Silloin hän pyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären kanssa!" — Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.

Nyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin osanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän kapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun kirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset, jotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt talonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja katosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta hohtava iltarusko.

"Huomenna on hyvä sää", sanoi muuan nuori poika ja alkoi astua kiivaasti edestakaisin. "Mutta kylmä, kerrassaan kylmä!" Kun ei enää nähty ainoatakaan kyyhkystä lentävän, meni toinen pojista taloon ja asettui kuuntelemaan sen oven ulkopuolelle, jonka takaa paraikaa kuului äänekästä vilkasta väittelyä. Patopäällikön pikkurenki oli niinikään astunut lähemmäksi. "Kuuleppas, Hauke", sanoi äskeinen nuorukainen, "nyt he väittelevät sinusta!" Selvästi kuuluikin, sisästä Ole Petersin rämisevä ääni: "Pikkurengit ja poikanulikat eivät ole asiaankuuluvia".

"Tule", kuiskasi toinen ja koetti vetää Haukea takinhihasta tuvanovelle. "Täällä voit kuulla kuinka korkealle sinua taksotetaan."

Mutta Hauke riuhtasihe irti ja meni jälleen ulos. "He eivät ole meitä sulkeneet pois sitä varten, että kuuntelisimme mitä puhuvat", virkkoi hän mennessään.

Talon edessä seisoi kolmas ilmottautunut. "Pelkään että minulla on muuan este", huusi hän Hauken tullessa. "En ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista; kunpa eivät kysyisi kastetodistustani! Sinut, Hauke, isorenkisi kyllä potkii ulos!"

"Niin, ulos!" mumisi Hauke potkaisten jalallaan kiven tien yli, "vaan ei sisään!"

Tuvassa kävi melu yhä äänekkäämmäksi. Sitte syntyi jälleen vähitellen hiljaisuus. Ulkona olevat kuulivat taasen vienon koillistuulen suhinaa ylhäällä kirkontornin huipussa. Kuuntelija tuli heidän luokseen. "Kenestä he nyt väittelivät?" kysyi kahdeksantoistavuotias.

"Tuosta", sanoi poika osottaen Haukea. "Ole Peters tahtoi tehdä hänet poikanulikaksi, mutta kaikki huusivat vastaan. 'Hänen isällänsä on karjaa ja maata', sanoi Jess Hansen. — 'Maata tosiaankin', huusi Ole Peters, 'täsmälleen sen verran, että se sopii kolmeentoista kärrikuormaan!' Viimeksi puhui Ole Hensen. 'Hiljaa!' huusi hän. 'Tahdon opettaa teille huutia; sanokaahan kuka on kylän ensimäinen mies?' Silloin he ensin vaikenivat ja näyttivät miettivän, kunnes joku sanoi: 'Se kai on patopäällikkö!' Ja kaikki toisetkin huusivat: 'Niin niin, sehän on patopäällikkö!' — 'Entä kuka sitte on patopäällikkönä?' huusi Ole Hensen jälleen. 'Ajatelkaa tarkoin!'—Silloin alkoi joku hiljaa nauraa ja sitte taasen joku toinen, kunnes lopulta kaikki nauroivat täyttä kurkkua. 'No, valitkaa siis', sanoi Ole Hensen, 'ettehän toki aijo patopäällikköä syrjäyttää.' Luulen että nauravat vieläkin. Mutta Ole Petersin ääntä ei siellä enää kuulu!"

Miltei samana silmänräpäyksenä avattiin tuvan ovi. "Hauke! Hauke
Haien!" kuului selvä ääni kylmässä yössä.

Hauke astui sisään eikä enää kuullut kuka tuo patopäällikkö oikeastaan oli. Siitä, mitä hänen mielessään silloin liikkui, ei ole kukaan saanut koskaan tietää.

— — Kun Hauke jonkun ajan päästä läheni isäntänsä taloa, näki hän Elken seisovan alhaalla portin luona. Aava, huurteinen alanko kimmelsi kuunvalossa. "Sinäkö täällä, Elke?" kysyi hän.

Tyttö vain nyökäytti päätään. "Kuinka on käynyt?" kysyi hän. "Onko se uskaltanut?"

"Mitäpä se ei uskaltaisi?"

"Entä nyt?"

"Niin, Elke, voinhan ainakin koettaa huomenna!"

"Hyvää yötä, Hauke!" Tyttö juoksi keveästi kummun rinnettä ylös ja katosi rakennuksen ovesta sisään.

Hauke seurasi häntä hitaasti.

* * * * *

Laajalla tasangolla patoalueen itäkolkassa liikkui seuraavan päivän iltapuolella sankka ihmisjoukko. Se seisoi aluksi liikkumattomana paikallaan, mutta sittemmin — puupallon lennettyä pari kertaa sen keskuudesta auringon huurasta sulattaman maan yli — se eteni vähitellen yhä kauvemmas takana olevien pitkien, matalien rakennusten luota. Keskellä seisovat kilpailijat kansan ympäröimänä, joka miehissä, vanhoineen nuorineen oli rientänyt tänne ei ainoastaan läheisistä taloista, vaan aina ylhäältä mantereelta saakka. Siellä oli pitkiin takkeihin puettuja vanhoja miehiä, jotka polttelivat miettiväisinä lyhyitä piippujaan, ja naisia huivit päässä ja lyhyet päällystakit yllä, monet taluttaen tai käsivarrellaan kantaen lapsia. Jäätyneissä ojissa, joita myöten vähitellen edettiin, loisti terävien ruokojen päissä ilta-auringon kelmeä valo. Oli tuima pakkanen. Mutta leikkiä jatkettiin keskeytymättä ja kaikkien silmät seurasivat lentäviä palloja, sillä niistä riippui sinä päivänä kylän kunnia. Marskikylän järjestysmiehellä oli valkoinen, mannerkylän miehellä musta rautakärkinen sauva. Siihen paikkaan, minne pallo pysähtyi, lyötiin sauva maahan vastapuolueen joko vaijetessa tai pilkallisesti nauraessa. Se, jonka pallo saapui ensimäisenä maaliin, se oli hankkinut voiton omalle puolueelleen.

Paljo ei tuossa suuressa ihmisjoukossa puhuttu. Ainoastaan silloin, kun tehtiin joku huomattavampi heitto, kuultiin nuorten miesten ja naisten huudahtavan. Taikka joku vanha mies otti piipun suustaan ja naputti sillä hyväntahtoisesti heittäjän olkapäätä: "Olipa se heitto, sanoi Sakari kun eukkonsa luukusta nakkasi". Tahi: "Heitäthän kuin isävainajas ennen heitti", tai jotain muuta leikkipuhetta.

Hauken ensimäinen heitto ei onnistunut. Juuri kun hän oli taivuttanut kätensä heittoon, vetäytyi auringon edestä pilvi, joka oli sitä siihen asti peittänyt, ja valonsäteet hypähtivät suoraan hänen kasvoilleen. Heitosta tuli aivan lyhyt, pallo osui syrjään ja jäi jäälle makaamaan.

"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan", huusivat hänen puoluelaisensa.

Mutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: "On pakosta hyväksyttävä; heitto kuin heitto!"

"Ole, Ole Peters!" huusi marskinuoriso. "Missä on Ole? Minne järjestysmiehemme on piiloutunut?"

Mutta Ole oli jo paikalla: "Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö se Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin."

"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että kielesi ei ole aivan suun täyteinen."

"Sen olen jo näyttänyt!" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen luo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä ja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä tällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin kulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän uskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.

"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!" huusi toinen järjestysmies. "Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille kaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot otetaan lukuun."

Näin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että johtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.

"Eteenpäin!" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä irrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua esille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni tarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi. "Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut järkesi kotiin?" huusi tyttö hänelle.

Silloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys katosi hänen leveiltä kasvoiltaan. "Rakkaudesta sinuun", sanoi hän, "sillä sinäkin olet unohtanut järkesi."

"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!" vastasi tyttö ja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko puhetta kuulevinaan.

Kilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä edemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin kauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi näkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan saakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. "Ohoi, Hauke!" huusi joku joukosta. "Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!" Vanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui väkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja tarjosi sen Haukelle. "Tule", sanoi hän, "sovitaan pois! Äskeinen heittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!" Hauke katsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. "Kiitän sinua, vanhus", sanoi hän, "mutta minä en maista tuota juomaa." Hän otti taskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. "Ota tuo ja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet."

"Oikein, Hauke!" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. "Oikein puhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä olen!"

"Kuinka hanhesi voivat?" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli lähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin kääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. "Tyhjää, tyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala paratkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!" Samassa tunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja leivoksiaan.

Aurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi taivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät kisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä. Tuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs taakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä, että se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli marskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.

Valkaistu tynnyri hohti illan varjossa. "Annatte kai meidän voittaa vielä kerran!" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja viimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.

Hauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden soikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä kohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.

"Tynnyri on kai sinulle liian suuri", kuuli hän samassa Ole Petersin rämisevän äänen aivan korvansa juuressa. "Vaihdetaanko harmaaseen ruukkuun?"

Hauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. "Heitän marskin puolesta!" sanoi hän. "Mihin sinä kuulut?"

"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke
Volkertsin puolesta?"

"Pois tieltä!" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi päänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä itse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan kiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että poika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.

Se ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun Hauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin, joka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat tuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.

Silloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän kyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte käsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa molemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin kuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana heittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun lentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla kaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. "Eläköön Hauke!" huusivat marskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: "Hauke! Hauke Haien on voittanut!"

Mutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta vain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: "Mitä siinä seisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!" — silloinkin hän vain nyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään pienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: "Taidatte olla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!"

Silloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja Hauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera kapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla mantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta. Sillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven edessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät kirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten. Hämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat, kuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt oli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke asuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat askeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta mantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että se oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken päähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä? Mutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän tuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen näkyvistään.

Kun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin samaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja porstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen ja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta tunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu, että tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke ovipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä narrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi enää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin oli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri hänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä, ja vihdoin — siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren patovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä eikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja mantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat äkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin taas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke hänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole Petersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein huudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta Elkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.

Vihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen hyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului hurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä välkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita. Tuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen toverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti häneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen vetäytyi pyörteestä. "Vollina! Vollina Harders!" huusi Hauke miltei ääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke? Eikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt kaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? — Soitto alkoi uudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa tanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. "Kas, kas", sanoi Hauke, "Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine marskipalstoineen eläkkeelle! — Mutta missä on Elke?"

Hauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia. Silloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman ystävättären kanssa muutamassa nurkassa. "Hauke!" huudahti tyttö häneen katsahtaen. "Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun tanssivan!"

"En olekkaan tanssinut", vastasi Hauke.

"Miksikä et?" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: "Tahdotko tanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei tule toista kertaa pyytämään!"

Mutta Hauke ei halunnut tanssia. "Kiitos, Elke", sanoi hän, "en osaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin…" Hauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin sydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun sanottavastaan.

"Mitä tarkotat, Hauke?" kysyi tyttö hiljaa.

"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään sen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut."

"Niin", vastasi tyttö, "sinä olet voittanut kilpailussa."

"Elke!" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.

Silloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: "Mene!" sanoi hän. "Mitä tahdot?" Ja hän loi katseensa alas.

Mutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä tanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: "Luulin, Elke, voittaneeni jotain parempaakin!"

Vielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte hän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko hänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan kuin kesäillan väkevä lämpimyys. "Tee, niinkuin sydämesi käskee, Hauke", sanoi hän. "Me ymmärrämme toisiamme!"

Elke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin, kulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja katselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa pakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään ohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä puhjennut heidän ympärilleen.

* * * * *

Hauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen tarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka omistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni hän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin luo. "Ojentakaa sormenne, niin mitataan", sanoi vanhus tarttuen hänen nimettömäänsä. "Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin teidänlaisilla on tavallista!" Mutta Hauke sanoi: "Mitatkaa mieluummin pikkusormesta!" ja ojensi sen hänelle.

Kultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä liikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. "Sellaisia on meillä valmiina tyttöjen sormusten joukossa", sanoi hän Hauken punastuessa korvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän otti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän sen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi, levottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku olemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen pieni sormus.

Siellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä toisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut vieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt ajatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä tilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että vanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa. Ja niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan totuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen luontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he olisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.

Vuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja vietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein: vanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle hänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin ratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut isorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö ei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. "Olkoon vaan pikkurenkinä", jupisi hän, "tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!" "Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä", sanoi Elke. Tämä vanhusta pelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän kuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.

Toisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt kivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai kesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä. Vanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.

Oli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä ovea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän virkkoi: "Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta mitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä".

"Minun täytynee siis erota teiltä", vastasi Hauke, "enkä voi tulla koskaan takaisin."

He olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui vähitellen padon taakse mereen.

"Kaipa sinun täytynee", sanoi Elke. "Olin eilen aamuna isääsi katsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli piirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään pöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti neljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän kättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme viimeisen kerran — mutta…"

"Mitä, Elke?" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.

Pari kyyneltä vierähti Elken poskelle. "Ajattelin vain omaa isääni", sanoi hän. "Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta." Ja ikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: "Minusta tuntuu usein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle".

Hauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut taskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä mielenliikutuksensa, jatkoi Elke: "Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke! Luulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava."

Silloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen — tämä ei vetänyt sitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn laskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät kumpikin suuntaansa. — Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja sai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja hiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.

* * * * *

Elken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan kesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.

Pari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: "Istu tänne luokseni, poikani", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, "tänne aivan lähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain Herran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan."

Ja liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen:
"Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!"

"Niin, poikani; onhan sitä jotakin", sanoi vanhus ja nosti kätensä peitteelle. "Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit patopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että pääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa vähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta sinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi — siksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi — olen koettanut lisätä perintöäsi."

Hauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua istualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. "Niin, niin, poikani", jatkoi kuoleva, "tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan asiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja puolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän ole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän aikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan — ja monesti muulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen palstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä. — — Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus, syöpä, on hänetkin kukistanut — sinun ei tarvitse maksaa enää enempää."

Hän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: "Se ei tosin ole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan luonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!"

Pojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut enää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki Herran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen isällisen perintönsä haltuunsa.

— — Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.

"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!" huusi Hauke hänelle tervehdykseksi.

Mutta tyttö vastasi: "En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä hiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli niin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta huolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa saada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi."

Hauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: "Niinpä koetakkin", sanoi hän; "siitä minäkin pidän."

Sitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi paikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu pantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori palvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen järjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja valoisammalta. Nauraen sanoi Elke: "Näitä asioita ymmärrämme vain me naiset!" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa, seurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna milloin tarvittiin.

Ja kun iltahämyn saapuessa — oltiin syyskuun alussa — kaikki oli saatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti häneen tummat silmänsä: "Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun on täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat kotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi."

Kun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka ikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä sytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta raskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi entiselle rengilleen: "Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa ystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!" Ja kun Hauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine käsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: "Kas niin, poikaseni; koeta vaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun isäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa nyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on paljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja huoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko — minun pääni menee aivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon nuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke."

Tämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät huolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin silmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke seisoi hymyillen vanhuksen vieressä.

"No istutaan", sanoi patopäällikkö, "ettemme tärvää aikaa turhaan; kylmänä se ei maistu miltään."

Ja Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken isää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari kuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan suorittanut suurimman osan työstä.

* * * * *

Kertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa ja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut saappaitaan sitkeästä savesta.

Patopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. "Mitä se?" huusi ensinmainittu.

Tanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. "Herrani", sanoi hän, "me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon ratsastaja ajoi marskipatamaan!"

"Missä näitte hänet?" kysyi patopäällikkö.

"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke
Haienin padontamaa alkaa."

"Näittekö hänet vain yhden kerran?"

"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se silti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi."

Patopäällikkö oli noussut. "Suonette anteeksi", sanoi hän minuun kääntyen, "meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa." Sitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin nousivat ja seurasivat mukana.

Jäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen. Verhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien vierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti synkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan, hieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy huulillaan. "Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä huoneeseeni — minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa minua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään pelätä."

Kiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä kädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka tosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti paksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston, sen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä oli suuri nojatuoli. "Olkaa kuin kotonanne", sanoi ystävällinen isäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin, jonka päällä näkyi pieni läkkikattila. "Hetkinen vain, ja se rupeaa kiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne virkeänä."

"Totia ei tarvita", vastasin minä. "En tule lainkaan uniseksi, jos vain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua."

"Niinkö arvelette?" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään, jonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. "Kas niin, mihinkä me jäimmekään? — — Niin, niin; kyllä muistan! Siis":

Hauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje Wohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta vielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä sanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka siementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän toisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea mies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen isänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän viisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen perintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä kiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan tuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa — patopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. — — Mutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi, ja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt tuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa enemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta hän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. — — Sen pahempi, vaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka olivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu unohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain saanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen sielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat häneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan; hän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin käsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin heistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan palasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi miehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta nämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke tietänyt niistä mitään.

Uudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua Haieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa sattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi saivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä hymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa tuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun sorinassa ja lasien kilinässä.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hauke.

"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä."

"Mutta sinä näytät niin surulliselta!"

Tyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.

Silloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta Haukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen. Sepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti hänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan olennon? — Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta henkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. "Annatko sen olla siinä?" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön nimettömään.

Vastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski äkkiä kahvelinsa syrjään: "Jumala, tuota tyttöä!" huudahti hän kääntyen naapurinsa puoleen. "Sehän on kalman kalpea!"

Mutta veri palasi Elken kasvoihin. "Voitko odottaa, Hauke?" kysyi hän hiljaa.

Viisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. "Mitä sitten?" kysyi hän lopulta.

"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa."

"Olet oikeassa", sanoi hän. "Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa — kunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!"

"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin, Hauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!" Elke laski kätensä povelleen: "Siihen saakka", sanoi hän, "kannan sormustasi täällä. Et tarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!"

Silloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan niin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut ääneensä.

Pastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä, jotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen lakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt mitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän myöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana häiritä alkavia liittoja — niistähän koitui vain hänen miehelleen, pastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.

* * * * *

Elken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen tavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen sävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin viimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä. Mieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin oli kadottanut viehätyksensä.

Kylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä kirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta. Kookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen oli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty suurin kirjaimin:

Se kuolo on, mi kaikki vie,
Se taiteen, tieteen loppu lie;
Jo nukkui viisas mieskin tuo,
Jumala hälle autuun suo!

Se oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli viereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa, äsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta ruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä. Ensimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat kiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat ja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon vieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille oli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki tahtoivat nähdä hautajaisia.

Peijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot. Vanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja pastorin paikalle — ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut — pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli järjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut ketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi seisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut juuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike, jota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai kirstu laskettiin hautaan: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!" Vastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta tänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan. "Isä meidän, joka olet taivaissa!" rukoili hän hartaasti. Ja kun Herran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana, hän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja elämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.

Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä näki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia marskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä kerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin, tallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin. Täälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän palvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen ja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella vaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää ja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn, jossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne huolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen keskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:

"Kun päivätyösi hyvin laatuu,
Niin uni toverikses saapuu."

Se oli aina isoisän ajoilta! — Tyttö heitti silmäyksen seinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän siellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut voittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän otti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte hän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen jyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja paljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat nyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he asuinsuojiin.

Vähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat ruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle "vierashuoneeseen". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin ei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan. Mykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen ettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole Petersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.

Aterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput ja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia; sitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi ylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe Mannersin kanssa. "Kaikki hyvin herrani", lausui ensinmainittu. "Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme uuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!"

Vanha Manners kohotti hymyillen pienen mustan patalakin valkoisilta hiuksiltaan: "Herra ylipatopäällikkö", sanoi hän, "se leikki tulisi olemaan liian lyhyt. Tulin valtuusmieheksi silloin, kuin Tede Volkerts vainaja nimitettiin patopäälliköksi, ja siitä on nyt jo neljäkymmentä vuotta."

"Se ei ole mikään vika, Manners. Sitä paremmin tunnette tehtävät, ettekä joudu pulaan."

Mutta vanhus pudisti päätään: "Ei, ei, teidän armonne. Sallikaa minun olla se kuin olen, niin voinen vielä laahautua muiden mukana parisen vuotta."

Pastori riensi hänen avukseen: "Miksikäs ei nimitettäisi toimeen sitä, joka kuitenkin on viime vuosina pääasiallisesti virkaa hoitanut?"

Ylipatopäällikkö katsoi häneen: "En ymmärrä, herra pastori?"

Mutta pastori osotti sormellaan toiseen huoneeseen, jossa Hauke näytti selittävän hitaasti ja vakavasti jotakin asiaa parille vanhemmalle miehelle. "Tuolla hän seisoo", sanoi pastori. "Tuo pitkä friissiläisvartalo, viisaat harmaat silmät lähellä ohutta nenää ja niiden yläpuolella kaarevat kulmakarvat. Hän oli vanhuksen renkinä ja on nyt oman pikkutilan haltijana. Tosin on hän vielä jotenkin nuori."

"Näyttää olevan noin kolmenkymmen vuotias", sanoi ylipatopäällikkö tarkastellen osotettua henkilöä.

"Hän on tuskin neljääkolmatta täyttänyt", huomautti valtuusmies Manners. "Mutta pastori on oikeassa. Mitä hyviä ehdotuksia meillä liekin viime vuosina tehty patoja ja kaivantoja koskevissa asioissa, ne ovat hänestä lähteneitä; vanhus ei enää viime vuosina paljoa jaksanut."

"Vai niin?" sanoi ylipatopäällikkö. "Ja te olette sitä mieltä, että hän olisi myöskin oikea mies entisen herransa virkaan?"

"Oikea mies hän kyllä olisi", vastasi Jewe Manners. "Mutta häneltä puuttuu, niinkuin täällä sanotaan, savea jalkain alta. Hänen isällään oli noin viisitoista, pojalla itsellään lienee noin kaksikymmentä demaattia. Mutta niin pienellä osuudella ei ole vielä kukaan patopäälliköksi tullut."

Pastori aukasi jo suunsa jotain sanoakseen, kun Elke Volkerts, joka oli ollut jo jonkun aikaa huoneessa, astui äkkiä heidän luokseen. "Suvaitseeko teidän armonne minun lausua pari sanaa?" kysyi hän ylipatopäälliköltä. "Tarkotan vain, ettei erehdyksestä tulisi vääryys tapahtuneeksi!"

"Niin, puhukaa vaan, Elke neiti!" vastasi tämä. "On aina mieluista kuulla järkeä kauniilta neidonhuulilta!"

"Ei se ole järkeä, teidän armonne; tahdon vain sanoa totuuden."

"Sitäkin meidän pitää kuulla, Elke neiti."

Tytön tummat silmät katsahtivat vielä kerran ympärille, ikäänkuin varmistuakseen ettei ollut tarpeettomia kuuntelijoita lähellä. "Teidän armonne", alotti hän poven kohoillessa kiihkeästi. "Kummisetäni, Jewe Manners, sanoi teille ettei Hauke Haienilla ole kuin noin kaksikymmentä demaattia. Asia on kyllä, niin tällä hetkellä. Mutta niin pian kuin toisin tarvitaan, on Hauke Haien oleva sensuuruisen tilan omistaja, kuin tämä isäni entinen, nykyään minun omistamani talo on. Ne yhteenlaskettuna kai riittänevät yhden patopäällikön osaksi."

Vanha Manners kumarsi valkohapsisen päänsä häntä kohden, ikäänkuin paremmin nähdäkseen puhujan. "Mitä se merkitsee?" sanoi hän. "Mitä puhut, lapsi?"

Mutta Elke veti povestaan mustaan nauhaan pujotetun sormuksen: "Olen kihloissa, kummisetä", sanoi hän. "Tässä on sormus ja Hauke Haien on sulhaseni."

"Ja milloin — voinenhan tuota kysyä, koska olin ristiäisissäsi, Elke
Volkerts — milloin tämä on tapahtunut?"

"Siitä on jo aikoja. Olin kuitenkin jo silloin laillisessa ijässä, kummisetä", vastasi Elke. "Isäni oli käynyt heikoksi, ja kun tunsin hänen voimainsa vähyyden, en tahtonut enää tuolla asialla hänen rauhaansa häiritä. Nyt hän siellä Jumalan luona näkee, että lapsensa on tuon miehen rinnalla hyvässä turvassa. Olisin vaijennut vielä suruvuoden loppuun, mutta nyt olen ollut pakotettu puhumaan Hauken ja marskimaan tähden." Ja kääntyen ylipatopäällikköön lisäsi hän: "Suokaa anteeksi rohkeuteni, teidän armonne!"

Nuo kolme miestä katselivat häntä. Pastori hymyili, vanha valtuutettu hymähteli: "hm, hmm!" ja ylipatopäällikkö hieroi otsaansa, niinkuin ainakin tärkeätä ratkaisua tehdessään. "Niin, niin, rakas neitiseni", sanoi hän lopulta. "Mutta kuinka määrää laki täällä marskeillanne aviollisista omistusoikeuksista? Minun täytyy tunnustaa, etten tällä hetkellä oikein käsitä tätä sekasotkua."

"Se ei ole tarpeenkaan, teidän armonne", vastasi patopäällikön tytär. "Aijon ennen häitä siirtää omaisuuteni sulhaselleni. Minussakin on, nähkääs, rahtunen ylpeyttä", lisäsi hän; "tahdon mennä naimisiin kylän rikkaimman miehen kanssa!"

"No, Manners?" sanoi pastori. "Arvelen ettei teillä liene mitään sitä vastaan, että liitän yhteen nuoren patopäällikön ja edellisen päällikön tyttären?"

Vanhus pudisti hiljaa päätään. "Jumala suokoon heille siunauksensa!" sanoi hän hartaasti.

Mutta ylipatopäällikkö ojensi tytölle kätensä: "Totta ja järkevää olette puhunut, Elke Volkerts. Kiitän teitä hyvistä tiedonannoistanne ja toivon tulevaisuudessa saavani olla vieraananne hauskemmassa tilaisuudessa, kuin tämänpäiväinen on. Mutta että noin nuori neitonen asettaa patopäällikön, se on tässä asiassa merkillisintä."

"Teidän armonne", vastasi Elke katsoen hyväntahtoiseen patopäällikköön totisin silmin, "kunnon miestä auttaa nainenkin mielellään!" Sitte meni hän toiseen huoneeseen ja laski ääneti kätensä Hauken käteen.