Rannikon ratsastaja: Pohjoisfriisiläinen tarina

by Theodor Storm

II.

Useita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras työmies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien hallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla. Kesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla. Mutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin enimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli yhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää iltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli edelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä asioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua käsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän ponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan hoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota hän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät molemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä kiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä — paitsi sunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja ponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.

Silloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. — Kerran eräänä sunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton joukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt kirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja juodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään arvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta — niin korkealle ei vielä silloin kiivetty — mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä virkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja mitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän silmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja sulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat nyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia kohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä piti peliään!

"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne", huusi joku manterelainen. "Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää sormensa joka koloon."

"Niin, Marten", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä puhujaa, "olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä ylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse hänestä!"

"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä kärsiä!"

Ole Peters nauroi. "Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan sillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä vaimonsa tähden." Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti parhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.

Mutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään pelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä manner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin. Ja hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän oli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se oli ollut kapakkapöydän ääressä. "Koirat!" huusi, hän ja silmänsä välähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan naurajiaan piiskata.

Silloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: "Anna heidän olla!
He olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi."

"Siinäpä se onkin!" vastasi Hauke katkerasti.

"Niin", sanoi Elke, "eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle paikalle?"

"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei riittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!"

"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!" Ja Elke veti miehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen, joka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. "Siellä seisoo patopäällikkö!" sanoi hän. "Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran, joka osaa sitä hoitaakin."

"Olet oikeassa", sanoi hän miettien. "Ja kuitenkin… Niin, Elke, minun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu."

Elke puristi hänen kättään. "Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua vaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?"

"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa."

Hauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli unohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli puolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli kiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin, valtasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan ennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.

Tuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa, hyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän suuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui yhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon kohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva osa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut huomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien takana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana kannaksena patoon. "Sen täytyy onnistua!" puheli hän itsekseen. "Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö ainoastaan vaimoni tähden!"

Hän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein vihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen toiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi kaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä patoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan mantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon saareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten heinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa oli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan askeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran pinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. "Sen voi sulkea", puheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte hän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla hän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin ja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken vetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa muotoon nähden — suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen ajatuksissaan.

"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa" [padontamaa: patoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä "marskimaaksi" tekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. "Ei aivan suurikaan, mutta…"

Toinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan oma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa suuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta. Hauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman isänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli naimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen sen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita osuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki edusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras oinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin ollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva korkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä reunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun uusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään, mutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä tarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta: suurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta, jonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia lampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua ja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin, poiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle, kuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.

Porstuassa tuli Elke vastaan. "Kuinka oli sulun laita?" kysyi hän.

Hauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: "Tarvitsemme pienen uuden sulun", virkkoi hän, "ja uusia kaivantoja ja uuden padon".

"En ymmärrä sinua", vastasi Elke heidän sisään mennessään. "Mitä tuumit, Hauke?"

"Minä tuumin", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen, "minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme kohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei ihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus nousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu. Ainoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian sikseen aina tähän päivään saakka!"

Elke katsoi häneen hämmästyneenä: "Silloinhan tuomitset itsesikin!" sanoi hän.

"Sen teenkin, Elke! Vaikka onhan sitä ollut tähän asti muutakin tekemistä."

"On, Hauke; olet varmaan tehnyt mitä olet voinut."

Hauke oli istunut vanhan patopäällikön nojatuoliin ja tarttui lujasti kaidepuihin.

"Onko sinulla rohkeutta tuommoiseen yritykseen?" kysyi vaimonsa.

"Sitä minulla on, Elke", vastasi hän arvelematta.

"Älä ole liian nopsa päätöksessäsi, Hauke; siitä sukeutuu taistelu elämästä ja kuolemasta. Sinua vastustetaan miltei joka taholla ja harva on sinua kiittävä vaivoistasi ja huolenpidostasi."

Hauke nyökäytti päätään. "Tiedän sen", sanoi hän.

"Ja jospa se ei onnistuisikaan!" jatkoi Elke uudestaan. "Lapsesta asti olen kuullut että tuota rannikko virtaa ei voi sulkea ja että sentähden siihen ei pidä kajota."

"Se oli laiskuuden puolustelua!" sanoi Hauke. "Minkätähden ei muka kyettäisi virtaa sulkemaan?"

"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se juoksee aivan suoraan." Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin silmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. "Kun olin lapsi, kuulin kerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi virran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun tuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin patoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat ostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan möisi!"

Hauke pudisti päätään: "Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten piankin vaatisivat sen".

"Sitä he eivät saisi!" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.

Hauke hymyili.

"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?" kysyi hänen vaimonsa.

"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan monenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta siirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme on yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole puutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke; tahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!"

Elke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään silmiin. Nyt hän nousi huoaten. "Menen työhöni", sanoi hän silitellen hitaasti Hauken poskea. "Ja niin tee sinäkin, Hauke!"

"Amen, Elke!" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. "Työtä on kyllin kummallakin."

— — Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui kuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten arki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan maamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin jäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi yhteiseen makuuhuoneeseen — asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei enää käytetty Hauken isännyyden aikana — ja jotta hän vihdoinkin asettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin nukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain hänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun hyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon ensi lauluun.

Talvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi, laskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään, niin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa ympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän rengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä niissä kohti, joista ei ollut vielä varma.

Elke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke jälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin hänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten silmiensä välkkeestä. "Kärsivällisyyttä, Elke!" sanoi Hauke kerran, kun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen menemään. "Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin voin tehdä ehdotukseni!" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi hänet.

Matkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki nämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen kanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja toimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän seurusteli entistä vähemmin. "Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee jatkumaan vielä kauvan", sanoi Elke työhön mennessään.

Vihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään kaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut. Ylipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi jätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun edusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin valtion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten lyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen kuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta että vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi kirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön virkaleimalla.

"Siinä se on, Elke", sanoi nuori patopäällikkö. "Anna sille nyt siunauksesi!"

Elke laski kätensä Hauken käteen. "Me tahdomme pitää yhtä", sanoi hän.

"Niin tahdomme."

* * * * *

Sitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.

"Tahdon Teille huomauttaa, herrani", keskeytti koulumestari kertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, "että kertomukseni tähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen täälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt seuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun lopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän tarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä pyhäinpäivän aikana."

Patopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli siihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä padosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä käytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä. Mutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari kertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt kelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan käynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja tai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina kuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä. Ja kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren rannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja erään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli jokaiselle arvotus.

Eräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa paikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön renki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa epäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä kiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet taskuunsa: "Tule, Iven", sanoi hän. "Se ei ole oikeata peliä, mennään kotiin!"

"Katsohan tuota!" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin kauhunsekainen sävy. "Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä kumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa kaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen luullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin lienee?"

"Mitä se meihin kuuluu!" vastasi toinen. "Hyvää yötä, Iven, ellet tahdo minua seurata; minä menen kotiin."

"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen!
Minun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!"

"Hyvää yötä vaan", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin. Renki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota salaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli lyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan. Se oli patopäällikön juoksupoika. "Mitä sinä tahdot, Carsten?" huusi renki hänelle.

"En mitään omasta puolestani", sanoi poika. "Mutta isäntä tahtoo puhua kanssasi, Iven Johns."

Rengin huomio kiintyi jälleen saareen. "Tulen paikalla", sanoi hän.

"Mitä sinä sinne katselet?" kysyi poika.

Renki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin. "Ohoh!" kuiskasi poika; "siellähän kävelee hevonen — kimo. Nyt on paha liikkeellä — kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?"

"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?"

"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta kuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä! Ehkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa näyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan! Nyt se juoksee — se on sittenkin hevonen!"

Molemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen hevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli korkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko vähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta ei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden hiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva marskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin sulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen Jeversinsaarella. "Ilma kirkastuu", huusi renki keskeyttäen äänettömyyden. "Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!"

"Niin minäkin", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän yhtäkkiä veti renkiä hihasta: "Iven", kuiskasi hän, "missä on se hevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!"

"En minäkään! Merkillistä!" vastasi renki.

"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en tiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn."

"Mutta sehän on akkain pakinaa!" sanoi renki.

"Voi olla, Iven", arveli poika.

"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä kotiin! Tuo pysyy ennallaan."

Poika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin mukaan. "Kuulehan, Carsten", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan päässä saaresta, "sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi tutkia tuotakin asiaa?"

"Miksikäs en", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, "tutkitaan vaan, Iven!"

"Sanotko aivan tosissasi?" kysyi renki, ja kun poika vahvisti sanansa lujalla kädenlyönnillä, virkkoi hän: "Silloin irrotamme huomeniltana rannasta veneen. Sinä menet Jeversinsaareen ja minä seison sillaikaa padolla odottamassa."

"Niin", vastasi poika, "mennään vaan! Otan piiskani mukaan!"

"Tee se!"

Vaijeten saapuivat he isäntänsä talon kohdalle ja nousivat hitaasti korkeata kumpua ylös.

* * * * *

Seuraavana iltana samaan aikaan istui renki suurella kivellä tallinoven edessä, kun poika astui hänen luokseen piiskaansa läimäytellen. "Sehän vinkuu komeasti", sanoi toinen.

"Komeasti, varo vaan itseäsi", vastasi poika. "Olen punonut siimaan naulojakin."

"Niinpä lähdemme!" sanoi renki.

Kuu oli, niinkuin eilenkin, korkealla itäisellä taivaalla, valaisten kirkkaasti seutua. Pian olivat molemmat padolla ja katsoivat Jeversinsaareen, joka oli veden keskellä kuin mikähän sumupilkku. "Siellä se on taasen", sanoi renki. "Olin täällä iltapäivällä, mutta silloin en nähnyt muuta kuin valkoisen hevosenluurangon maassa."

Poika kurkotti kaulaansa: "Se ei olekkaan siellä enää, Iven", kuiskasi hän.

"No Carsten, miltä tuntuu?" kysyi renki. "Haluttaako vieläkin mennä saareen?"

Carsten mietti hetkisen. Sitte hän läimäytti piiskalla ilmaan.
"Irrotahan vene, Iven!"

Näytti siltä kuin olisi se, mikä saarella käveli, nostanut päätään ja kurkottanut kaulaansa mantereelle päin. Sitte he eivät enää sitä nähneet astuessaan padolta alas siihen paikkaan, missä vene oli. "Kas niin, astuhan veneeseen!" sanoi renki irrotettuaan sen rannasta. "Odotan, kunnes tulet takaisin! Laske itäiselle rannalle; sieltä on helppo nousta maihin."

Poika nyökäytti äänetönnä päätään ja alkoi soutaa. Renki palasi takaisin padolle samaan paikkaan, missä olivat äsken seisoneet. Hän näki pian miten vene laski maihin ja kuinka siitä nousi maalle lyhyenläntä olento. Kuului kuin poika olisi läimäyttänyt piiskallaan. Mutta se saattoi yhtä hyvin olla nousuveden kohina. Moniaita satoja askeleita pohjoisempana hän näki sen, mitä olivat pitäneet kimona, ja juuri nyt meni poika aivan suoraan sitä kohti. Nyt nosti hevonen päätään ja höristi korviaan, ja aivan selvästi kuului pojan piiskan läimäys. Mutta — mikä hänen nyt tuli? Poika kääntyi ympäri ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli mennytkin. Ja se tuolla vastapäätä näytti jatkavan keskeytymättä syöntiään. Hirnumista ei kuulunut, näytti vain kuin näky olisi ajoittain ollut valoisain vesijuovain ympäröimänä. Renki katsoi kuin lumottuna sinne.

Silloin kuuli hän veneen laskevan rantaan ja näki pian pojan nousevan padolle. "No, Carsten?" kysyi hän. "Mikä se oli?"

Poika pudisti päätään. "Eihän siellä ollut mitään!" vastasi hän. Näin sen vielä veneessä ollessani. Mutta sitten — kun pääsin saarelle ties mihin tuo eläin lie kätkeytynyt, vaikka kuu paistaa täydeltä terältä. Kun tulin tuohon paikkaan, en nähnyt muuta kuin puolen tusinaa vaalenneita lampaanluita ja vähän matkan päässä hevosenluurangon pitkine valkoisine kalloineen, jonka tyhjiä silmäkoloja kuu valaisi.

"Hm!" arveli renki. "Katsoitko tarkoin?"

"Kyllä, Iven; seisoin ihan vieressä. Muuan sirriäinen jumalaton, joka oli asettunut luurangon taakse yölepoonsa, pyrähti huutaen lentoon, niin että pelästyin ja läimäytin pari kertaa piiskallani."

"Ja siinä kaikki?"

"Niin, Iven; muuta en tiedä."

"Sepä riittääkin", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti vastapäätä olevaa saarta. "Näetkö siellä mitään. Carsten?"

"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!"

"Taasenko?" vastasi renki. "Olen tarkastellut tuota paikkaa koko ajan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan hirviötä kohti."

Poika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin reippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. "Tule", sanoi tämä, "mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä makaa ainoastaan luut — se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta älä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta."

Niin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.

— — Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui jotain muuta.

Hauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden aikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin, mutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin hevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi laskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke oli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. "Taivas!" huudahti hän. "Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?" Sillä kun Hauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka kaiken lisäksi ontuikin.

Mutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä:
"Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan".

Viisas rouva vastasi: "Tiedäthän että halvin tavara tulee aina lopulta kalleimmaksi".

"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha, katsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat kyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna sille liiaksi."

Eläin seisoi paikallaan pää nuupuksissa ja pitkä harja aina kaulan alapuolelle riippuen. Elke-rouva tarkasteli sitä joka puolelta sillaikaa, kuin miehensä kutsui rengin paikalle. "Tuollaista ei ole vielä milloinkaan meidän tallissa ollut", sanoi hän päätään pudistaen.

Kun nuori renkipoika tuli huoneen nurkkauksen takaa, seisahtui hän äkkiä pyörein silmin. "No, Carsten!" huusi patopäällikkö. "Mikä sinun tuli? Eikö kimoni miellytäkkään?"

"Kyllä, kyllä vaan, isäntä; minkäs tautta se ei miellyttäisi?"

"Vie hevoset talliin, äläkä anna niille ruokaa; tulen itse katsomaan!"

Poika tarttui varovasti kimon päitsiin ja sitte, ikäänkuin turvakseen, valakan ohjaksiin. Hauke meni vaimonsa kanssa sisään. Elke oli varistanut hänelle olutta ja pannut pöydälle voita ja leipää.

Tuota pikaa oli mies ravittu. Hän nousi ja käveli vaimonsa kanssa huoneessa edestakaisin iltaruskon valaistessa seinäkaakeleita. "Tahdon sinulle kertoa, miten jouduin tuon eläimen omistajaksi. Olin hyvinkin tunnin ajan ylipäällikön luona; hänellä oli hyviä uutisia. Pääasia on, että minun ehdotukseni on hyväksytty, jos kohta yksi ja toinen kohta tuleekin hiukan toisenlaiseksi kuin suunnitelmassani oli. Jo muutamien päivien päästä saatamme odottaa uuden padon rakentamislupaa."

Elke huokasi. "Siis kuitenkin!" sanoi hän surumielisesti.

"Niin, vaimoni", vastasi Hauke. "Tulee kova ottelu, mutta luulen että Herra on meidät sitä varten yhteen liittänyt! Taloutemme on nykyään hyvässä kunnossa ja sen voitkin sinä tästäpuoleen ottaa suureksi osaksi yksin huoleksesi. Ajattelehan kymmentä vuotta eteenpäin, silloin on meillä uusi omaisuus hallussamme."

Elke oli, Hauken lausuessa ensimäisiä sanojaan, liittänyt kätensä lujasti miehensä käteen. Hänen viimeiset sanansa tekivät vaimon mielen surulliseksi. "Ketä varten me kokoamme omaisuutta?" sanoi hän. "Sinun täytyy ottaa itsellesi toinen vaimo, minä en voi antaa sinulle lapsia."

Kyyneleet vierähtivät silmiin, mutta Hauke sulki hänet syliinsä. "Sen asian jätämme Jumalan haltuun", sanoi hän. "Mutta nyt, ja vielä kymmenenkin vuoden päästä, olemme kyllin nuoret itsekin iloitaksemme töittemme hedelmistä."

Elke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. "Suo anteeksi,
Hauke", sanoi hän, "olen väliin epäilevä raukka!"

Hauke kumartui ja suuteli häntä: "Olet minun vaimoni ja minä sinun miehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu."

Elke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: "Olet oikeassa, Hauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin." Sitte hän irtaantui punastuen. "Lupasit kertoa minulle kimosta", sanoi hän hiljaa.

"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani ylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani kotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen — mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen. Mies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui kuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä hetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota konia viette?'"

Mies pysähtyi ja samoin kimo. "Aijon sen myydä", sanoi hän iskien viekkaasti silmää.

"Et kai sentään minulle?" huudahdin leikilläni.

"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä liian paljo."

Nauroin häntä vasten partaa.

"No", sanoi hän, "älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole pakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin elättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen."

Silloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun, näin että se oli vielä nuori. "Mikä on viimeinen hintanne?" kysyin minä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.

"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!" sanoi mies, "päitset seuraa mukana."

"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan käteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä kaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa kotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin tuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan pirullista naurua."

"Hui!" huusi Elke, "kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa vanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!"

"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta riippuu!" — Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle luvannut.

— — Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan piti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää tehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien viikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku katosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs karva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli se siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli että tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen varastanut. — Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen vain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja hirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin araapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa säihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista ja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt nousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen hirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti. Mutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat padolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti kaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää kaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa. Hevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja kulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen helposti ja saapui jälleen kotipihalle.

Rengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. "No niin, John", huusi tämä hypäten selästä alas, "vie se nyt laitumelle muitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!"

Kimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa kevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen kalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle nauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään, teki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen, kauniit silmät herraansa suunnattuina. "Hohoi, Iven; loukkaannuitko?" Ja Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.

"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi", vastasi renki lonkkaansa hieroen. "Mutta paholainen istukoon sen selässä!"

"Ja minä!" lisäsi Hauke nauraen. "No vie se sitte taluttaen laitumelle!"

Ja kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo aivan rauhallisesti jälessä.

— — Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven edessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä puolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin tällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka kärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki nojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta tuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja poika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli jotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa harvapuheiselle rengille. "Kuulehan Iven!" sanoi hän lopulta. "Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?"

"Entä sitte?" kysyi renki.

"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä vähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin katselemassa ainakin parikymmentä kertaa."

"Vanhat luut ovat kai hajonneet", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen piippuaan poltellen.

"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää
Jeversinsaarella!"

"Niin", sanoi renki, "jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa se silloin enää pystyyn pääseekään."

"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa sinullekin, missä se on."

Renki kääntyi äkkiä häneen päin: "Vai niin, missä se sitte on?"

"Missä?" toisti poika painokkaasti. "Se on meidän tallissamme. Siellä se on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman aikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!"

Renki höyräytti muutamia suuria savupilviä. "Oletko hupsu, Carsten?" sanoi hän sitte. "Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja eloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä olet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!"

— Mutta poika ei luopunut luulostaan. Jos kerran paholainen asusti kimossa, miksikäs hän ei voisi tehdä sitä eläväksikin? Hän hätkähti säikähtyneenä joka kerta, kun astui iltasin talliin, jossa kimoa pidettiin joskus kesäisinkin, ja tämä käänsi äkkiä tuliset silmänsä poikaan. "Vieköön sun paholainen!" jupisi hän silloin. "Me emme tule kauvan yksissä olemaan."

Ja niin hän tiedusteli salaa uutta palveluspaikkaa, sanoutui irti ja rupesi syksystä Ole Petersin palvelukseen. Täällä hän tapasi hartaita kuulijoita kertoessaan patopäällikön kummitushevosesta. Paksu Vollina-rouva ja hänen vanhuudenhöperö isänsä, entinen valtuusmies Jess Harders, kuuntelivat tuota juttua ilonsekaisella kauhulla ja kertoivat sitä edelleen kaikille, joilla oli kaunaa patopäällikköä kohtaan tai joita sellaiset jutut muuten miellyttivät.

* * * * *

Sillä välin, jo maaliskuun loppupuolella, oli ylipatopäällikön kautta saapunut käsky uuden padon rakentamisesta. Hauke kutsui ensiksi patovaltuusmiehet neuvotteluun, ja eräänä päivänä kokoontuivat kaikki kirkon luona olevaan kapakkaan. Siellä luki Hauke Haien heille pääkohdat tähän saakka syntyneistä asiakirjoista: omasta hakemuksestaan, ylipatopäällikön lausunnosta ja lopullisesta päätöksestä, ennen kaikkea padon ulkoreunan rakentamista koskevan kohdan, jonka mukaan uusi pato ei tulisi jyrkkäreunaiseksi niinkuin edelliset, vaan loivasti viettäväksi. Mutta hänen kuulijainsa joukossa ei näkynyt ainoatakaan iloista eikä tyytyväistä naamaa.

"Niin, niin", sanoi muuan vanha valtuusmies. "Se oli kaunis juttu, eikä siinä auta vastaväitteetkään, kun ylipatopäällikkö suosii tätä meidän päällikköä."

"Olet oikeassa, Dethlev Wiens", sanoi toinen. "Kevättyöt ovat kynnyksellä ja nyt on vielä tehtävä tuo hirmuisen pitkä pato — sen vuoksihan kaikki muu jää syrjään."

"Ne voitte kyllä myöhemminkin suorittaa", sanoi Hauke. "Eiväthän toki aidat yhtenä kevännä kumoon lahoa."

Se selitys ei tyydyttänyt moniakaan. "Entä sinun patosi reuna!" sanoi kolmas ottaen uuden puheenaineen. "Sen leveydellähän ei ole mitään määrää! Mistä saadaan siihen tarvittavat ainekset ja milloinka työ valmistuu?"

"Ellei tänä vuonna, niin ainakin seuraavana; se riippuu etupäässä meistä itsestämme", vastasi Hauke.

Joukosta kuului ilkeätä naurua: "Mutta mitä varteta tuota hyödytöntä työtä? Eihän padosta silti tule sen korkeampaa kuin vanhakaan", huusi joku. "Ja se on kuitenkin kestänyt yli kolmekymmentä vuotta."

"Olette oikeassa", vastasi Hauke, "siitä on todellakin kolmekymmentä vuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen viisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä vuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton kuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee kaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata vuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät aallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän viljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö ehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta käsittää."

Kun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha valkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan kummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt valtuusmiestoimessaan. "Patopäällikkö Hauke Haien!" puheli hän. "Sinä tuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että olisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan. Mutta — oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme joka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on suojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta nyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse asiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä yksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus, joka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä patorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen mukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan teistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse tahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule häneltä kunnioitustaan kieltämään!"

Jewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja pyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa kuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa olijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he edelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat miten kalpeaksi hän oli käynyt. "Kiitän teitä, Jewe Manners", sanoi hän, "että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin vast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte uutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin asiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti päättämään esillä olevista tehtävistä."

"Puhukaa!" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon piirrokset pöydälle: "Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa saadaan. — Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty kapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan osasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin, saamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan vahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan käyttää hiekkaa! — Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari, joka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani suunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy meidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin ammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin liejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä kohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en voi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta marskiltamme on saatavissakaan. — Neuvotelkaamme miten tämä kaikki järjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata kunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku."

Kokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat välinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin tuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin maamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: "Te olette ajatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka siihen kelvannee".

Mutta Hauke vastasi: "Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin tulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette paremman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani".

"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä", vastasi Jacob Meyen.

Mutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut aivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei oltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää, vanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista maamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti suoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä, olkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja melkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli perua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta käsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä: "Olet niin väsyneen näköinen, Hauke", puheli hän, silittäen kapealla kädellään hiuksia hänen otsaltaan.

"Saatanpa ollakkin hiukan", vastasi mies.

"Ja asiasi kai luonnistuu?"

"Luonnistuuhan se", vastasi hän katkerasti hymyillen. "Mutta minun täytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät estä sitäkin!"

"Eiväthän toki kaikki?"

"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän olisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi."

* * * * *

Kun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa kaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan kaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla kohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää työnjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset verukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi pato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa rakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo työtä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei hänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi patolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka päivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä meni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen tapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen työtaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.

Hauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit, jotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä, takaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä, jotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja rauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin ehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat heidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä joutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty osallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet enää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt koituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset, joilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat pyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta myytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja suorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina ovipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: "Miettikää ensin ja myykää ne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo oli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne saanut, päätti hän että maa on padottava!"

Olen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän luona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja katsoi Ole Petersiin: "Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua, mutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa, jota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa on asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä tarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää, niin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka kerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt patopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen tehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos paheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan että on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä koituu heille liiaksi työtä!"

Osa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen:
"Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!"

Mutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin vaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta toisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin vasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana kuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää liikkeelle.

Vihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun. Lakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä tyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin uutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja lapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia tuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja mullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat, ja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla olkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet kävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun ja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä patopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena ratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin hänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen työmiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai taitamattoman. "Tässä ei auta mikään", huudahti hän tällöin, "sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!" Jo kaukaa, Hauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa korskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: "Joutuun! Kimonratsastaja tulee!"

Jos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin maassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä työpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota käytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja selitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat häneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä taikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei kuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn eräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän lähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä ja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet. Mutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan hitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle hän oli antanut hevosensa pideltäväksi — se seisoi paikoillaan lauhkeana kuin lammas — katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen silmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.

"Hoi, Marten!" huusi Hauke. "Mitä sinä seisot kuin olisi salama sinuun iskenyt?"

"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi jotain pahaa mielessä!"

Hauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa hieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet katsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat vaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään liikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka olivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän päänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä lintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja. Sitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka tunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei pilkalta. "Mitä se oli?" kysyi hän itsekseen. "Onko Elke lopultakin oikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit ja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta pääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?"

Hän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin padontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen entinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke tietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat noissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten tulisesti hevosensa korskui!

— — Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun viimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja lumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin jättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan reunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava, oli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli virta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen kolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan vahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin ihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas tekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.

— — Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen tapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se oli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten pitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku oli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta oli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien ja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton ilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi. Kaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen valtimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen. Hauke pudisti päätään: "Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi sen tehdä". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta joku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois, seisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja sairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai tavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.

"Tulva, tulva!" valitti sairas. "Tue minua!" huusi hän; "tue minua,
Hauke!" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: "Veteen, mereenkö?
Jumalani, en näe häntä enää milloinkaan!"

Silloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä, lankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: "Elke! Elke, etkö tunne minua, olenhan luonasi?"

Mutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin hukkuva eteensä.

Hauke painoi hänet takaisin päänaluselle. Sitte hän puristi kätensä tuskaisesti ristiin: "Herra Jumala!" huusi hän. "Älä ota häntä minulta. Sinä tiedät, etten voi elää ilman häntä." Sitte hän lisäsi hiljaa, ikäänkuin mietteissään: "Tiedänhän, ettet aina voi tehdä mitä tahdot, et Sinäkään. Olet kaikkitietävä, Sinun täytyy toimia viisautesi mukaisesti — oi Herra, puhu minulle edes tuulen henkäyksenä!"

Äkkiä syntyi kuin tyyni rauha. Hauke ei kuullut muuta kuin hiljaista hengitystä. Kun hän kääntyi vuoteeseen päin, makasi vaimonsa rauhalliseen uneen vaipuneena. Vaan hoitajanainen katsoi häneen pelästynein silmin. Hauke kuuli jonkun käyvän ovessa. "Kuka se oli?" kysyi hän.

"Piika Anna Greetta vain meni ulos; hän toi tänne vuoteenlämmittäjän."

"Mitä katsotte minuun niin säikähtyneenä, rouva Levke?"

"Minäkö? Teidän rukouksenne on minua säikähdyttänyt. Siten ette voi kenellekään terveyttä rukoilla."

Hauke loi häneen läpitunkevan katseen: "Käyttekö tekin, niinkuin meidän Anna Greetta, hollantilaisen paikkaräätälin Jantjen seuroissa?"

"Käyn, herra; meillä on kummallakin autuaaksi tekevä usko."

Hauke ei vastannut. Siihen aikaan niin tavallinen uskonnollinen lahkolaisliike kokouksineen kukoisti myöskin friissein keskuudessa. Hunningolle joutuneet käsityöläiset tai virasta erotetut koulunopettajat olivat sen johtajina, ja naiset, nuoret ja vanhat, tyhjäntoimittajat ja yksinäiset ihmiset juoksivat innokkaasti salaisissa seuroissa, joissa jokainen voi näytellä papin osaa. Patopäällikön palvelijoista viettivät Anna Greetta ja häneen rakastunut renkipoika siellä vapaat iltansa. Tosin oli Elke lausunut Haukelle arvelunsa noitten käyntien suhteen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, ettei pitäisi sekaantua kenenkään uskonasioihin. Sellainen ei vahingoita ja on joka tapauksessa parempaa kuin kapakassa istuminen.

Siihen oli asia jäänyt, ja Hauke vaikeni tälläkin kertaa. Mutta häneen nähden ei vaijettu; hänen lausumansa rukous kulki talosta taloon. Hän oli kieltänyt Jumalan kaikkivallan. Mutta mitä oli Jumala ilman kaikkivaltiutta? Patopäällikkö oli jumalankieltäjä, juttu aavehevosesta mahtoi lopultakin olla tosi!

Hauke ei näistä asioista kuullut mitään; hän ei niinä päivinä kuullut eikä nähnyt muuta kuin vaimonsa. Eipä edes lapsi voinut kiinnittää hänen huomiotaan.

Vanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin. Jäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka renki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen jälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti tuttavallisesti päätään patopäällikölle: "Hyvin käy, vallan hyvin! Jumalan avulla!" Ja eräänä päivänä — oliko sitte lääkärin taito kukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta jonkun keinon löytänyt — tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden kesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: "Rouvani, nyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori. Teidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän, elävien joukkoon!"

Silloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. "Hauke! Hauke, missä olet?" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta syöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet hänen kaulaansa: "Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!"

Vanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa ja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.

— — Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja — Hauken patotyöstä erottama suutari — hollantilaisen räätälin pitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat sanat: "Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän, ettet aina voi tehdä mitä tahtoisit — tunnemmehan kaikki tuon onnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa — se on Jumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin isältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua. Mutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa on sadatusta!"

— — Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan pienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei puhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet väliin kiihkeästi syliinsä: "Ole minulle uskollinen, Elke; ole minulle uskollinen!" — Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä: "Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?" Hetken päästä hän oivalsi miehensä sanat. "Niin, Hauke; olemme toisillemme todella uskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme." Sitte meni kumpikin taas työhönsä.

Näin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta työstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen sydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä kohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa kehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi ollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan hän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän ennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat nyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan hiljaisuudessa lieventää.

* * * * *

Kevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon aukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi puolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta. Ja mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen pääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt edes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi. Talvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt valtuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta rohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia hän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän seuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä Ole oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli yhä vieläkin vanhaa kaunaa "kirjurirenkiä" kohtaan.

Taasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa, laajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa karjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset. Mikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan viimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä olisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti suosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään, kun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. "Siitäpä tulikin oiva eläin!" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta Hauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota pientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli tyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: "Tule tänne, saat sinäkin siitä ilosta osasi". Ja hän asetti pikku Wienken — se oli tyttösen nimi — satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle saarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle, keinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven luona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli pieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet kädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään. Hauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin pienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan apuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin hänenkin lapsensa: "Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin sinun, Stina!" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen paksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: "Niin, rouva, lapsia on monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo ennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!" Ja Elke silitteli paksun pojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista lastansa.

— — Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi liitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi viisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi. Sen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan liejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että padolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa lakkinsa lujempaan.

Marraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat, oli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka kautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten uuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden välinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut soveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva myrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle kaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana, tuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon selässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa. Siellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään noutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti virran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen vinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat. Hän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi tunkeilevia. "Seis!" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi. "Olkia! kuorma olkia tänne!" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan siellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat miehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä toki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli Hauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat ja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen merelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja miten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi valui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi kovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. "Kestävyyttä, miehet! Kestävyyttä vain!" huusi hän heille. "Vielä yksi jalka lisäksi, ja me olemme turvassa!" Rajuilman keskestä kuului työnkin ääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien suhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen koiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin ihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon pienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta. Hauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä tuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. "Seis, seis!" huusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea työnnettiin lakkaamatta alas.

"Minkätähden?" huusi muuan raaka ääni. "Eihän toki tuon viheliäisen rakin tähden?"

"Seis, sanon minä!" huusi Hauke jälleen. "Tuokaa koira minulle!
Työhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa."

Mutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea lensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan niin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki väistyivät, "Koira!" huusi hän. "Minä tahdon koiran!"

Silloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe Manners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen ystäväksi. "Varokaa itseänne, patopäällikkö!" kuiskasi mies. "Teillä ei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa nojaan!"

Tuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa maahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi vanhuksen puoleen: "Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?" kysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke jo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana silmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin padolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin. "Kuka se oli?" huusi hän. "Kuka heitti koiran sinne?"

Kaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla hehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa. Silloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen luokseen. "Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö", sanoi hän ja purasi kappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. "Mutta se, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy sinne haudata joku elävä olento!"

"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?"

"En missään, herrani!" vastasi mies raa'asti naurahtaen. "Sen ovat tienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa teidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta kun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!"

"Vaiti sinä pakanataruinesi!" huusi Hauke. "Aukko tukkeutuisi varmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin."

"Vai niin!" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö näki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä. Hän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo pelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki heittäisivät lapionsa? — Ja luodessaan katseensa alas, näki hän taasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä työmiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle hymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat he vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli taasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta oli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa. Nopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin: "Olkia padonreunaan!" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli ajomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien kädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.

Heiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää. Sade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen. "Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä", sanoi hän, "pitää kaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme työ loppuun Jumalan avulla! — Vielä yksi asia!" huusi hän miesten aikoessa poistua. "Tiedättekö kenenkä koira tämä on?" Hän otti vapisevan eläimen vaippansa alta?

Kukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: "Tuo on jo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee kenellekään!"

"Siinä tapauksessa se on minun!" vastasi patopäällikkö. "Älkää unohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!" Ja Hauke ratsasti tiehensä.

Kotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä oli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin oli menossa seuraräätälin luo. "Nostappa esiliinaasi!" huusi hän tälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti hän siihen tuon pienen savisen koiran. "Vie se pikku Wienkelle, siitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin. Silloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta kangistunut."

Anna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi hän sinä iltana pois kokouksesta.

* * * * *

Seuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli tyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli edestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä ja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen syyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.

Muutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen kanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret juhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien jälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain osuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten ja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan kääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen, hyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä mielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle tielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä välin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon pohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat hiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin runsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita valtuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon tulvaan.

Tämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken osaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin uutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että uusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä, nyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan mukaan nimekseen: "Uusi Karoliinan padontamaa"; Mutta siksi se oli ristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein punaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki hän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä askelta toisen edellä. "Odotahan toki!" kuuli hän taempana olevan huutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien käänteessä, huusi hänelle: "Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä, minun pitää nostaa täältä savea."

"Mistä?"

"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!"

Hän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi. Mutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan julistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja tähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan. "Hauke-Haienin padontamaa!" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi toisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään he eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin asiakirjoihin kummittelemaan! — Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin ja hänen korvissaan soi alinomaa: "Hauke Haienin padontamaa! Hauke Haienin padontamaa!" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa miltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen vertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään muita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä surkutellen läpitunkevin katsein.

— — Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli kestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät. Padontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti sieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli aika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet todellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei ollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin osuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän ei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä ja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se kuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan olleiden ja menneiden asiain joukkoon.

* * * * *

Hauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan tilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät olivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen luonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei heidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän; tuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville lapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin oli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi. Mutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti miltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä oli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo pieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira näyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli lokki. Koiran nimi oli "Perle" ja lokin "Klaus".

Klaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias Trine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään ulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs palvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa ja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke puolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi pienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli muutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari palvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen olla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa eukon — vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen kohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon päässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli kömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara. Mutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut mukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt hänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se tosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki rannalla.

Uusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä vanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. "Olen täällä kuin vankina, patopäällikkö", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa hänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia marskipeltoja. "Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai tuon mustan härän suuntaan?"

"Mitä te Jeversinsaaresta?" kysyi Hauke.

"Mitäkö Jeversinsaaresta?" mutisi vanhus. "Tahtoisinhan toki nähdä sen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!"

"Jos sitä tahdotte nähdä", vastasi Hauke, "niin istuutukaa tuonne saarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!"

"Niin", sanoi vanhus, "kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi, patopäällikkö!"

Sentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi patopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken pienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi avoimesta ovestaan sisään. "No", huusi vanhus, joka istui tuolillaan kädet helmassa, "mitä sinä täällä teet?"

Mutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä välinpitämättömine, elottomine silmineen.

"Oletko sinä patopäällikön lapsi?" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö ikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: "Istuhan tänne jakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina — noin suuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se vielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä."

Wienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja alkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa ainakin. "Kissa raukka!" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.

"No niin", sanoi vanhus hetken päästä, "tuota jo riittää. Voit sinä istuakkin sen päällä — ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt sen kuoliaaksi!" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen tanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan, tuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi tämä pudistaa päätään: "Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin, Sinä rankaiset häntä!" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen kuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa tukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.

Tästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian itsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä pieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa. Kun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään esiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren, äänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin oli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni istuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi ja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä, kenenkään edes ojentavan sormeaan hänen "Klaustaan" tavottaakseen, katseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun kokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä takaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa. Ja kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän ympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen pienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: "Et saa ottaa, Perle; et saa ottaa!" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun yli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan pienen haltijattarensa käsivarrella.

Kun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota omituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute, ilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään kuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen, sillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu. Silloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen ja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat molemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa ohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut hevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla miehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää oli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska kaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut vastenmieliseltä. "Wienke tahtoo mukaan!" huusi hän, ravisti lokin sylistään ja tarttui isänsä käteen.

"Tule vaan!" sanoi Hauke.

Mutta Elke-rouva huudahti: "Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää hänet sylistäsi!"

"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee kauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä."

Elke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen lapselle. "Mutta siellä nousee rajuilma", sanoi hän. "Lähtekää pian matkaan ja palatkaa joutuisasti!"

Hauke nauroi: "Eihän se toki meihin satu!" ja nosti lapsen eteensä satulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo molemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle. Trine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä käsittämättömiä sanoja.

Lapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi lähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen ylitseen: "No, Wienke?" kysyi hän.

Lapsi katsoi häneen hetkisen. "Isä", sanoi hän, "sinähän sen kyllä taidat! Etkö taidakkin kaikkea?"

"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?"

Mutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa kysymystään.

Oli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden pinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre kohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit vyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä tuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo hypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui pelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. "Vesi, isä, vesi!" huusi hän.

Mutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: "Hiljaa, lapsi, olethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa."

Tyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella merta. "Eihän se tee meille mitään?" kysyi hän vavisten. "Sanohan ettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei myöskään tee meille mitään!"

"Minä en sitä voi, lapseni", vastasi patopäällikkö vakavana; "mutta pato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi ehdottanut ja antanut rakentaa."

Tyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte hän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.

"Miksi piiloudut, Wienke?" kysyi Hauke. "Vieläkö sinä yhä pelkäät?" Ja takin poimuista kuului vapiseva ääni: "Wienke ei tahdo nähdä, mutta sinähän taidat kaikki, isä?"

Kaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. "Ohoi!" huudahti Hauke, "siinä se tulee!" Ja hän käänsi hevosensa paluumatkalle. "Nyt mennään kotiin äidin luo!"

Lapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet kotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva riisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen pienenä mykkänä keilana. "No, Wienke", sanoi tämä häntä hiljaa ravistaen, "mitä pidät siitä suuresta vedestä?"

Lapsi loi silmänsä äitiin. "Se puhuu", sanoi hän. "Wienke pelkää!"

"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!"

Lapsi tuijotti eteensä. "Onko sillä jalat?" kysyi hän jälleen. "Voiko se astua padon yli?"

"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö."

"Niin", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, "isä voi kaikki — kaikki!" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota: "Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!"

Elke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi hän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli tottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.

Hauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei olisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa: "Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta vuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi Jumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle sanoa."

"Olen tiennyt sen jo kauvan", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa kädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.

"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme", sanoi hän jälleen.

Mutta Hauke pudisti päätään. "Minä rakastan häntä ja hän kiertää pienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten. En tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta."

Vaimo katsoi synkästi eteensä. "Mutta minkätähden?" kysyi hän. "Mitä olen minä, äiti raukka, rikkonut?"

"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka sen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei vastaa ihmisten kysymyksiin — luultavasti senvuoksi, kun he eivät kuitenkaan sitä ymmärtäisi."

Hän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi luokseen: "Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä hellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!"

Silloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä kyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte hän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi lapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon syliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi: "Äiti, rakas äitini!"

* * * * *

Näin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden ääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.

Vähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää soinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.

Päärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans lähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä viikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä, katsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää puhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä pitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta kyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine silmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut toisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia vaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: "Tiedäthän", sanoi hän, "että minä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo isovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. — Ja silloin se tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu paistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää mereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita hiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat olivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta. Ja hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi kädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen — mutta eiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven edessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä ojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta ja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet ja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät jälleen huutaen ja räkättäen ilmassa."

Vanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. "Eikö se osannut rukoilla?" kysyi hän. "Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?"

"Lapsi", sanoi vanhus. "Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka eivät tule autuaiksi."

"Eivätkö autuaiksi!" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä rinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.

"Trine Jans!" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti.
Se oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten.
"Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte
kertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?"

Vanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: "Ne eivät ole satuja", mutisi hän itsekseen, "isoenoni on sen minulle kertonut."

"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne."

"Yhdentekevä", sanoi vanhus, "mutta te ette sitä usko, Hauke Haien. Te kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!" Hän läheni tulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.

Patopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi.
"Tule, Wienke!" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen.
"Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta!
Mutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä."

Hän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan ympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö vanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä avautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.

Hauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä taluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi kaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti, olivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö, minkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin. Aukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen salaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja äkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.

Lapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen kädellään. "Merihirviö!" huusi hän vavisten isän sormien takaa, "merihirviö!"

Hauke pudisti päätään: "Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä merihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä kertonut?"

Tyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi lapsen poskea. "Katsohan tuonne taasen!" sanoi hän. "Ei ne ole kuin nälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee siipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat höyryäviin aukkoihin."

"Kaloja", toisti Wienke.

"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään muunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!"

Pikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli kuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin erehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä kasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun sielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi lapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. "No niin, tyttöni", sanoi hän — lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista hellyyden värettä — "lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet kuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!…" Isän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi hänen karkeaan partaansa.

Niin kulkivat he rauhallisesti kotiin.

* * * * *

Uudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli: patopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui miltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan hoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen Hauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen, ja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi patoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua nousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui eräänä iltapäivänä — aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo synkän sumun peitossa.

Talvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta siitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella puolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja kappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla ei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli raivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä omin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden padon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta tultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän tosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä liejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten sen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä ja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi vielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja tarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle penkereen keskukseen.

Hauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden padon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt aika tarttua asiaan käsiksi. — Karja ei käynyt vielä marskeilla, ruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan, kaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja hän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman ja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli loivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.

Patopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli taas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan sen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen kaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa heikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta. [Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena estää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven kertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten äärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät lakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi liejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien eteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti ja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä rajummin kuohua.

Jos jälleen sattuisi myrskytulva — sellainen kuin vuonna 1655, jolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton — jos sellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan — vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin tapahtuisi? — Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti pelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke tunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää päätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen sisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke Haienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.

Hän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle ja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän kannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä patopäällikön taloon johtavalle tielle.

Mieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän kotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui huoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen sitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla keveällä lyönnillä. "Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös kapakkaan!" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta ripustanut.

Vaimonsa katsoi häneen surumielisesti: "Mitä sinä siellä? On jo iltamyöhä, Hauke!"

"Patoasioita!" mumisi Hauke. "Tapaan siellä jonkun valtuusmiehen."

Vaimo astui lähemmäksi ja puristi hänen kättään hyvästiksi. Hauke, joka siihen saakka oli tuuminut ja päättänyt kaikki itsekseen, halusi nyt kuulla niidenkin ajatusta, joita hän ei ennen katsonut semmoisen luottamuksen arvoisiksi. Kapakassa hän tapasi Ole Petersin lyömässä korttia kahden valtuusmiehen ja yhden marskilaisen kanssa. "Tulet kai tuolta rannikolta, patopäällikkö?" sanoi edellinen, ottaen kesken jakamatta olevat kortit ja lopettaen työnsä.

"Niin, Ole", vastasi Hauke. "Olin siellä; uhkaavalta näyttää."

"Uhkaavalta? — No niin, parisataa turvetta ja jonkun verran hiekkaa kai sinne tarvitaan. Olin minäkin siellä iltapäivällä."

"Niin helpolla emme toki pääse, Ole", vastasi patopäällikkö. "Siellä on jälleen virta kiusana; nyt se ei tule pohjoisesta, vaan sen sijaan luoteesta."

"Olisit sen antanut olla paikoillaan!" tokasi Ole kuivasti.

"Toisin sanoen", vastasi Hauke, "uusi padontamaa ei sinua liikuta, ja sentähden olisi parempi ettei sitä olisi olemassakaan. Oma syysi! Mutta jos meidän täytyykin laittaa suojuspenkereitä vanhan padon turvaksi, niin uuden padontamaan vihreä apilas korvaa ne vaivat moninkertaisesti."

"Mitä puhuttekaan, patopäällikkö?" huusivat valtuusmiehet, "Suojuspenkereitä? Kuinka monta? Teitä miellyttää suuret kustannukset!"

Kortit olivat pöydällä koskematta. "Tahdon sanoa sinulle jotakin, patopäällikkö", sanoi Ole Peters, nostaen molemmat käsivartensa pöydälle. "Uusi padontamaasi on meille kallis yritys! Me kaikki podemme vielä tuon leveän patosi kustannusten vuoksi, ja nyt särkyy sen takia vanha patomme ja meidän täytyy se uudistaa! — Onneksi ei se kuitenkaan ole niin kovin huono; se on kestänyt tämän kerran ja on yhä edelleenkin kestävä! Nouse vain huomenna jälleen kimosi selkään ja tarkasta uudelleen!"

Hauke oli tullut tänne rauhallisesta kodistaan. Täällä hän kuuli rauhallisten sanojen takana piilevän sitkeätä vastarintaa ja hänestä tuntui kuin hänellä ei olisi enää entistä tarmoa sitä kukistaakseen. "Tahdon seurata neuvoasi, Ole", sanoi hän. "Pelkään vaan, että tulen huomenna tekemään saman huomion kuin tänäänkin."

Tätä päivää seurasi levoton yö. Hauke heittelehti unetonna vuoteellaan. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi häneltä Elke, jota huoli piti valveilla. "Jos joku asia painaa mieltäsi, niin puhu toki minulle; niinhän olemme aina tehneet."

"Ei se ole juuri mitään, Elke!" vastasi mies. "Padolla ja suluilla on tehtävänä eräitä korjauksia — tiedäthän että ajattelen niitä asioita aina öisin." Muuta hän ei sanonut, sillä hän tahtoi toimia vapaasti.

— — Kun Hauke seuraavana aamupäivänä taasen ratsasti padolle, oli maailma kokonaan toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Nytkin oli tosin pakoveden aika, mutta heleä kevätaurinko heitti säteensä melkein kohtisuoraan tuolle äärettömälle liejukolle. Valkeat lokit liitelivät rauhallisina edestakaisin ja sinitaivaalla, näkymättömän korkealla lauloivat leivot ainaisia liverryksiään. Hauke, joka ei tiennyt miten luonto voi lumota ihmisen viehättäväisyydellään, seisoi padon luoteiskulmalla etsien uutta virranuomaa, joka oli eilen häntä pelästyttänyt, mutta kirkkaassa auringonvalossa hän ei sitä aluksi löytänytkään. Vasta varjostaessaan kädellään silmiään häikäisevää auringonpaistetta vastaan, hän huomasi tuon vauriopaikan. Mutta hänestä tuntui nyt, että eilinen hämärä oli häntä pahasti pettänyt; virranuoma kajasti vain heikosti ja padossa huomattava särkymä oli katsottava pikemmin rottien kuin virran tuhotyöksi. Korjauksia oli täällä tosin tehtävä, mutta huolellisesti kaivamalla ja, niinkuin Ole Peterskin oli sanonut, uusien turpeiden ja muutamien olkikimppujen avulla oli asia autettu.

"Se oli hyvä juttu", puheli hän itsekseen keventyneellä mielellä, "eilen olet ollut omien mielikuvitelmiesi narri!" — Hän kutsui valtuusmiehet kokoon, ja ilman vastarintaa päätettiin ryhtyä korjauksiin — kumma, jota ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut. Patopäällikkö tunsi sairauden jäleltä vielä heikossa ruumiissaan vahvistavaa rauhan tunnetta. Ja jo muutamien viikkojen päästä oli kaikki korjaukset loppuun suoritettu.

Vuosi vieri eteenpäin, mutta mitä kauvemmas aika kului ja mitä rauhallisemmin uudet turpeet alkoivat viheriöidä olkipeitteen läpi, sitä rauhattomammalla mielellä kulki Hauke tuon paikan ohitse. Hän käänsi silmät poispäin, hän ratsasti aivan padon sisäreunitse, ja pari kertaa hän antoi viedä valmiiksi satuloidun hevosen takaisin talliin, jääden kotiinsa. Sitte taas semmoisinakin aikoina, jolloin hänellä ei ollut siellä mitään toimitettavaa, läksi hän äkkiä jalansyten padolle. Ja monesti hän kääntyi takaisin, hänellä ei ollut rohkeutta uudelleen tarkastaa tuota onnettomuutta ennustavaa kohtaa. Olisipa hän vihdoin tahtonut repiä omin käsin kaikki hajalleen, sillä tuo padonkappale oli kuin hänen ruumiilliseen muotoon pukeutunut omantunnon tuskansa. Ja kuitenkaan ei hänen kätensä kyennyt siihen koskemaan, eikä kukaan, ei edes vaimonsa uskaltanut hänelle siitä puhua.

Niin saapui syyskuu. Eräänä yönä oli raivonnut jommoinenkin myrsky, joka lopulta lientyi luoteistuuleksi. Koleassa säässä ratsasti Hauke seuraavan päivän aamuna pakoveden aikana padolle. Ja siellä liejukkoa katsellessaan näki hän äkkiä jälleen uuden virranuoman haahmopiirteet entistä selvempinä ja syvempinä. Nyt ei hän enää voinut olla sitä huomaamatta, vaikka olisi kuinkakin tahtonut tuota näkyä välttää.

Hauken kotiin tultua tarttui Elke hänen, käteensä. "Mikä sinua vaivaa, Hauke?" kysyi hän katsoen miehensä synkkiin kasvoihin. "Eihän se vaan ole mikään uusi onnettomuus? Olemme nykyään niin onnellisia, ja minusta tuntuu että nyt olet sovussa kaikkien kanssa!"

Vaikeata oli hänen tänä hetkenä ruveta häiritsemään Elken luottoisaa mielialaa omilla sekavilla pelontunteillaan.

"Ei, Elke", sanoi hän. "Nyt ei kukaan kanna mustaa mieltä minua kohtaan. Minun vastuunalainen tehtäväni vain on suojella yhdyskuntaamme taivaan myrskyjä vastaan."

Hän irrotti kätensä välttääkseen rakastetun naisen enempiä kysymyksiä. Hän meni talliin ja varastohuoneisiin, ikäänkuin hänen olisi pitänyt tarkastaa kaikkia. Mutta hän ei nähnyt mitään, mitä ympärillään oli; hän koetti ainoastaan rauhottaa omantunnontuskiaan ja päästä siihen vakaumukseen, että ne olivat sairaloisesti liioteltuja.

— — "Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756", jatkoi koulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se oli vuosi, jota ei näillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui sinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen pienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias Trine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu istualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee ollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi kangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena hopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä siellä Jeversinsaaren eteläpääkin."

Vuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella kädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään tekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi tuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla, mutta niin tutuilla kasvoilla. "Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?" kuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä käteen.

"Hän kuolee!" sanoi patopäällikkö.

"Kuolee!" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.

Mutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: "Jins! Jins!" huusi hän, ja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti, tunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: "Auta! Auta minua! Sinähän olet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!"

Hänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli jättänyt tämän elämän.

Lapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään.
"Vieläkö hän yhä kuolee?" kysyi hän.

"Hän on jo kuollut!" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen.
"Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona."

"Jumalan luona!" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen olisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. "Onko Jumalan luona hyvä olla?"

"On, siellä on kaikkein paras." — Mutta Hauken sisässä kaikuivat kuolevan viimeiset sanat. "Jumala muita armahtakoon!" huokasi hän hiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko kuolevatkin ennustaa? — —

— — Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan, ruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta uhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet pohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina tuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli perää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista lumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja että se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan ollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja Anna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden jyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina hyppäsivät alas kärryiltä. "Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?" kysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan rientäneet ulos.

Anna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen kyökkiin. "No, kerrohan joutuun!" huusivat tytöt taasen. "Missä vaanii onnettomuus?"

"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!" huusi Anna Greetta. "Tunnettehan tuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me seisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme voita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä. 'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua, Anna Greetta!' Ja" — Greetta hiljensi ääntänsä — "patopäällikön kimo ei lopultakaan ole tavallinen hevonen!"

"Hiljaa! Hiljaa!" varottivat toiset palvelijat.

"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella ovat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole satanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut sateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin pesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki ovat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä toukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja leivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan hävittää!"

Kertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut kyökkiin. "Mitä siellä puhutte?" kysyi hän. "Varokaahan ettei juttunne joudu isännän korviin!" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle noita uutisia kertomaan, sanoi hän: "Ei ole tarpeen, olen kuullut kylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!" Sitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan tiliä markkinamyynneistä.

Patopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia juoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa mitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma kaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus, ehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.

* * * * *

Oli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova lounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse kiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja valohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa oli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit oli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään, palvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen ovet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä seisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri syönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla. Hän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut sinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja mullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä, jotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian, kuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha ja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä piti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän tullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja palannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa. Nyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät lyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna ulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri kahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen päänsä tämän vaatteisiin. "Klaus!" huusi hän itkien. "Missä on minun Klauni?"

Wienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen vuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä ei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä. "Klaus on ladossa", sanoi hän, "siellä sen on lämmin olla."

"Lämmin?" kysyi Wienke. "Onko se hyvää?"

"Kyllä, se on hyvää."

Talon isäntä seisoi yhä ikkunan ääressä. "Nyt se ei enää käy laatuun!" sanoi hän. "Kutsu joku palvelustytöistä. Myrsky särkee ikkunamme. Luukut ovat ruuvattavat kiinni!"

Rouvan käskystä juoksi muuan tytöistä ulos. Huoneesta voi nähdä miten tuuli liehutti siellä hänen vaatteitaan. Mutta kun hän oli irrottanut luukun seinästä, riisti myrsky sen hänen kädestään työntäen ikkunaa vasten, niin että pari lasia särkyi ja sirpaleet lensivät huoneeseen. Yksi kynttilä sammui savuten. Hauken täytyi itse mennä ulos auttamaan, ja ainoastaan vaivoin saatiin vähitellen luukut ikkunain eteen. Kun he palatessaan avasivat ulko-oven, ryöpsähti tuulenpuuska sisään, niin että hopeat ja lasit seinäkaapissa kilahtivat toisiaan vastaan. Kattoparrut vapisivat ja vonkuivat, kuin olisi myrsky aikonut repiä katon heidän päältään. Mutta Hauke ei tullutkaan enää huoneeseen. Elke kuuli miten hän kulki porstuan läpi talliin. "Kimo tänne, John! Ja nopeaan!" Tämän käskyn annettuaan, tuli hän huoneeseen hiukset hajallaan, mutta harmaat silmät hehkuen. "Tuuli on kääntynyt!" huusi hän — "luoteeseen näin korkean veden aikana! Emme ole vielä koskaan nähneet sellaista myrskyä!"

Elke kavahti kuolon kalpeaksi. "Täytyykö sinun vielä mennä sinne ulos?"

Hauke tarttui hänen molempiin käsiinsä, puristaen ne kiihkeästi omiinsa: "Minun täytyy, Elke!"

Vaimo kohotti hitaasti tummat silmänsä ja katsoi häneen pari pitkää sekuntia. "Niin, Hauke", sanoi hän, "tiedänhän että sinun täytyy mennä!"

Ulko-oven edessä kuului jalkojen töminää. Elke lankesi Hauken kaulaan, näytti siltä kuin ei hän olisi voinut päästää miestään. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. "Se on meidän taistelumme!" sanoi Hauke. "Olette täällä turvassa, tänne saakka ei tulva ole vielä koskaan ulottunut. Rukoile Jumalaa, että Hän olisi kanssani!"

Hauke kääriytyi vaippaansa ja Elke kiersi huolellisesti huivin hänen kaulansa ympäri. Hän olisi puhunut jotain, mutta vapisevat huulensa kieltäytyivät tottelemasta.

Ulkona yhtyivät kimon hirnahdukset myrskyn ulvontaan kuin torventoitotukset. Elke oli seurannut miestään pihalle. Vanha saarni huojui kuin olisi se ollut hajoomaisillaan. "Nouskaa satulaan, herra!" huusi renki. "Kimo on kuin hullu; se vielä riistää ohjakset käsistäni." Hauke syleili vaimoaan: "Auringon noustessa palaan takaisin!"

Hän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen. Sitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen ratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. "Isä, isä!" huusi valittava lapsenääni hänen jälkeensä. "Rakas isäni!"

Wienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta jo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui pitkälleen.

Renki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin runkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla ja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon miehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu hetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin kaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan. Elken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa. "Täällä on lapsi, rouva!" huusi John hänelle. "Ottakaahan lujasti kiinni!" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.

"Lapsi? — Olin sinut unohtanut, Wienke!" huusi hän. "Jumala sen minulle anteeksi antakoon!" Hän puristi tytön lujasti rintaansa vasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte polvilleen: "Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi ja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala — ainoastaan Sinä ja minä, me kaksi hänet tunnemme!" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja jymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa pauhupyörteessä perikatoaan kohti.

"Menkäähän sisään, rouva!" sanoi John. "Tulkaa!" Renki auttoi hänet jaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.

— — Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa kohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä päivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei näyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se olisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat villivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä, levottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi kohisi uhkaavasti. "Eteenpäin, kimoni!" huusi Hauke. "Nyt kulemme vaarallisinta matkaamme!"

Silloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke pidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan lähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn heitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen. Ne hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä musertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen kaulassa. "Klaus!" huusi hän. "Klaus raukka!"

Olikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut hevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään? Hauke ei sitä tiennyt. "Eteenpäin!" huusi hän jälleen ja kimo kohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja kuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla oli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä loittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti, huomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten edessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen ympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka riensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa tunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä suojistaan tuonne ulos. "Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja karjansa!" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto: "Vaimoni! Lapseni! — Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!"

Mutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen ohitsensa.

Raivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä vastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti. Sinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä oli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? — — Hän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka kohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa harjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat vaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien erämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli sieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen voiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja hävityksen kauhut.

Mutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa talossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi tykkimään — Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät, osottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!

Mutta — mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja yhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut tänne vartioimaan? — Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin, sillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä enemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä jonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä. Ainoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja kaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri, saapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa pitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja voimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti olisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. "Se seisoo kuin kallio!" hymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.

Mutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden padon luoteiskulmaan. — Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko! Hän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna — ei ollut enää epäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät tuolla hänen padollaan? — Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin ja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski tuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta uuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin heidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka olivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että uuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa rajusti. "Seis!" huusi hän, "seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä siellä on?"

Miehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön näin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin saakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan. Mutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he seisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti myrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä mylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan syvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla, että se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen ylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle vaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi — silloin syöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren peitossa!

Patopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. "No niin, puhu nyt!" huusi Hauke. "Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?"

Ja mies huusi vastaan: "Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta vanha säilyisi!"

"Mitä teidän täytyy?"

"Katkaista uusi pato!"

"Ja siten hävittää uusi padontamaa? — Kuka perkele on teille sellaisen käskyn antanut?"

"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja hän on antanut käskyn!"

Vihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. "Tunnetteko minut?" huusi hän. "Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän valtaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne — sinne, minne olen teidät määrännyt."

Ja kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti heidän joukkoonsa. "Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!"

"Varokaa, herra!" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta kimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen isku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava hätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman kauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin lamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli ojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn pauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen silmänsä rävähtivät levälleen. "Jumala! Se murtuu! Vanha pato on särkynyt!"

"Teidän syynne, patopäällikkö!" huusi ääni joukosta. "Teidän syynne!
Viekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!"

Hauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi, niin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä. Hänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia. Mutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe satulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi sanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa pitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen sielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä voisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi ennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta — oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen nyt liiankin hyvästi — ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä estänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut vanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt vaatia sen uudestaan rakentamista. "Jumala, minä tunnustan sen", huusi hän äkkiä ääneensä, "olen hoitanut huonosti virkani!"

Hänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi meri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja kodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut. Ainoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se tunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti hänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan kiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat varmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja tiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan valopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. "He ovat kaikki pelastetut, kaikki!" puheli Hauke itsekseen. "Tosin on monella kummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit antavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta meidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan, niitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille armollinen!"

Hän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui meri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa. Riemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: "Hauke Haienin pato, se on kestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!"

Ukkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan. Kimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? — Hevonen hypähti taaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut hänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja alkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi etujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin. Juuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi tuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi alas vanhalle padontamaalle.

Hauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa ihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku jälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun hän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että tulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen. Sen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki vielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat täyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä istui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran haukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen lapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä vastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. "Elke!" huusi hän, "Elke! Takaisin! Takaisin!"

Mutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui hänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa hänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää tulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin häntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen pelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt — eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? — Kysymyksiä risteili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille. Kaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen huudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna hänen korvissaan.

"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!" huusi Hauke myrskyn kohuun. Silloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi jymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien pyörät — sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen ratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. "Kaikki lopussa!" sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle saakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen kotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt se oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan ja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi syrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. "Eteenpäin!" huusi hän vielä kerran niinkuin useasti ennenkin. "Jumala, ota minut, säästä muut!"

Vieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn ja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä, hetkisen ankara kamppaus.

Kuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli pian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta yhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta tuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen peittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru väreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.

* * * * *

Kertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan ollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni jäi pöydälle lepäämään.

"Semmoinen on Hauke Haienin tarina", alkoi isäntäni vielä kerran, "sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme taloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin. Kertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi tämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella; koko kylä kuuluu sen nähneen. — Se vaan on varmaa, että Hauke Haien vaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes heidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet poisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä vähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä rauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin vuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette pelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin."

"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut rakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä niin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme Kristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän aikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa tyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi —. taikka kunnon mies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä pitempi meitä muita."

Nämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen ja kuulosti uloskäsin "Käänne on tapahtunut", sanoi hän vetäen uutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo. "Katsokaahan vain", jatkoi hän, "tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta he hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on varmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut."

Seisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni oli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. "Kiitän Teitä tästä illasta!" sanoin hänelle. "Luulen että voimme nukkua rauhassa!"

"Voimme huoletta", vastasi pieni herra. "Toivotan Teille hyvää yötä!"

— — Alasmennessäni tapasin eteisessä patopäällikön, joka oli tullut noutamaan ravintolahuoneeseen jäänyttä karttaansa. "Kaikki on onnellisesti ohitse", sanoi hän. "Mutta meidän koulumestarimme on kai maalannut teille kaikki asiat kauniissa valossa. Hän on noita 'valistuneita'!"

"Hän näyttää olevan järkevä mies!"

"Niin, niin; aivan varmasti. Mutta ettehän toki voi olla omia silmiänne uskomatta. Ja niinkuin jo edeltäkäsin aavistin: toisella puolella on pato murtunut."

Kohautin olkapäitäni: "Uni on huolten lääke! Hyvää yötä, herra patopäällikkö!"

"Hyvää yötä!" sanoi hän hymyillen.

— — Seuraavana aamuna ratsastin mitä kirkkaimmassa auringonvalossa
Hauke Haienin patoa myöten kaupunkiin päin.