VÄÄRÄT TIET JA TARKOITUKSET.
I. On todellakin niin. Me olemme puhuaksemme vanhan kansan tapaan "unhoittaneet Jumalan;" tahi — käyttääksemme uudenaikaisinta lausetapaa ja esittääksemme asian varsinaisen totuuden — olemme saaneet maailmastamme käsityksen, joka *on väärä*. Olemme rauhallisesti ummistaneet silmämme kaiken olevan todellisuudelle ja katselemme vain sen harhakuvia. Uskomme rauhallisesti että koko maailmamme sisällinen olemus on suuri, käsittämätön "*kenties*." Ulkoapäin se kieltämättä on suurehko nautatalli ja työhuone suunnattomine keittiöineen ja pitkine pöytineen, ja vain se on viisas, jonka onnistuu päästä niiden ääreen. Kaikki maailmaa koskeva *totuus* on epävarmaa; vain se, mikä koskee voittoa ja tappiota, ravintoa ja kunniaa, on ja pysyy "varmana" käytännölliselle ihmiselle.
II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat, profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on koko joukko nimiä — sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden opettajia j. n. e. — ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä kieltämään.
Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!
Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä, muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa, siksi olette joutuneet tähän.
III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa. Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen* rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja — parannuskeinoa ei ole.
IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se jättää ja vaeltaa edelleen — arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka Siionin vuorena on Bedlam.[1] Mutta käykin selville, ettei maailma olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista, kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa, turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan rappeutumiskaudella — meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, — ei jäliteltyä, hervotonta sankariutta — ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on ijäisyyden vertauskuva — ei Roomaa olisi ollutkaan; se se juuri oli, mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan. Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen näky.
[1] Tunnettu hourujenhoitolaitos Lontoossa.
V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla; — meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi; kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon, kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.
VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä, emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi, jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia — jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa, haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun jalustaan saakka.
Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!" — Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet — sen sijaan että valmistaisi parempia huopahattuja — suunnattoman, 7 jalkaa korkean paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo *täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää, että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle, lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.
Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja kauhistavalla kuolemalla.
VII. Inhimillisissä oloissa ei nykyään kiertele tervettä elämänverta, vaan ikäänkuin inhoittavaa, rikkihappoista mustetta, joka syövyttää, kuluttaa ja uhkaa turmella kaiken; nykyajan meluava yhteiskuntaelämä on sähköistä ja todenteolla ja totisesti pirun riivaamaa! Sillä sanalla sanoen mammona ei ole jumala, vaan piru, ja vieläpä hyvin halveksittava pahahenki. Seuratkaa vain uskollisesti paholaista, silloin voitte olla varmat siitä, että joudutte hänen valtoihinsa — minne muualle voisittekaan joutua?
VIII. Harvat historian tahi muinaistarujen kertomuksista lienevät merkillisemmät kuin muhamettilainen legenda Mooseksesta ja asujamista Kuolleen meren rannikoilla. Asfalttijärven rannoilla asui voimakasta kansaa, mutta tämä heimo oli — niinkuin me kaikki olemme taipuvaisia tekemään — unhoittanut Luonnon sisällisen totuuden ja tottunut petollisuuteen ja pintapuolisuuteen ja he olivat joutuneet varsin kurjaan tilaan, niin, he olivat paljoa syvemmän järven äyräillä kuin Kuollut meri. Silloin suopea taivas lähetti heidän luokseen profeetta Mooseksen julistamaan varoituksen sanoja, joista olisi saatu kylliksi parannuskeinoja. Mutta ei! Kuolleen meren rannoilla, asujat eivät, niinkuin melkein aina on laita, kun raaka sukupolvi tulee sankarien ja profeettojen kanssa tekemisiin, huomanneet Mooseksessa mitään hyvää. He kuuntelivat häntä vastahakoisesti, vieläpä pilkaten ja ivaten; hänen puheensa "väsyttivät" heitä ja he julistivat pitävänsä häntä petkuttajana, niin, joutavana lavertelijana. Moisen käsityksen saivat nämä ihmiset Kuolleen meren rannoilla Mooseksesta ja he väittivätkin, että hän luultavasti oli petkuttaja ja aivan varmasti ikävystyttävä jaarittelija.
Mooses lähti pois koko maasta, mutta Luonto ja sen ankarat totuudet jäivät jälelle. Kun hän seuraavalla kerralla tuli heidän luokseen, olivat ihmiset Kuolleen meren rannikoilla "kaikki muuttuneet apinoiksi." Ne istuivat puissa, irvistelivät mitä luonnollisimmalla tavalla, jaarittelivat järjettömyyksiä ja pitivät koko maailmaa suurena "humpuukina"! Maailma *oli todella tullut* tyhjäksi varjoksi näille apinoille, jotka sitä semmoisena pitivät. Niin he vielä tänäkin päivänä istuvat ja lavertelevat; ainoastaan jokaisena sabbattina herää heissä, luulen minä, hämärä, vaistomainen muisto entisyydestä ja silloin he tylsin katsein tuijottavat asioiden ihmeelliseen, hämärään järjestykseen — kaikki on heille käsittämätöntä, he itse ja maailma — ja räikeällä örinällä tahi naukunalla he silloin tällöin ilmaisevat ihmettelyään — tuon suurimman ja surullisimman ihmetyön vuoksi, mitä ihmisen tahi apinan äly koskaan voi käsittää! He eivät ajallaan käyttäneet sielujaan ja ovat senvuoksi ne kadottaneet. Nyttemmin he pyhittävät sabbattiaan vain siten, että rääkyen istuskelevat puissa ja muistelevat hämärästi, että heilläkin joskus oli sielu.
Oletko, oi vaeltaja, koskaan kohdannut moisia luontokappaleita vaelluksellasi? Minusta näyttää, että varsinkin meidän aikoinamme semmoisia on ylen runsaasti.
IX. Jos ihmisissä oleva tosi ja jalo, heidän ihanteensa, ovat kadonneet eikä mitään muuta ole jälellä kuin räikeä itsekkyys ja ahneus, niin eivät he voi elää, ja kohtalo, koko maailman äiti, tuomitsee heidät armotta kuolemaan. Tällöin ihmiset keksivät itselleen helpon ja mieluisan syömä- ja juomafilosofian ja sanovat syömisen ja märehtimisen hetkinä, joita he nimittävät mietiskelyhetkiksi: "Sieluni, ole iloinen, onhan sangen hyvä, että olet korpin sielu," ja usein, ennenkuin aavistavatkaan, tietävät valmistautua, joutuvat he jo hajoamisesta johtuvien tuskien valtaan!
X. Mutta kuitenkin on vahinko, että sielumme ovat kadonneet. Meidän täytyy vielä kerran varmasti etsiä ja löytää ne jälleen, muutoin käy meille joka suhteessa hullusti. Joku määrä sielua on ehdottomasti tarpeeseen, jos mieli suojella ruumista peloittavalta häviöltä — mätänemästä suolan puutteessa. Tunnemme ihmisiä, joilla on ollut kylliksi sielua säilyttämään ruumista — ja heidän viittä aistiaan mätänemästä ja — säästämään suolaa. Tunnemme tämmöisiä ihmisiä ja — kansoja.
* * * * *
XI. Vaaditaan siis *todistus* Jumalan olemassa olosta? *Todistettava* Jumala! Pieninkin elävistä olennoista pyrkii todistamaan itselleen korkeimman, ijäisen olemassaoloa, toisin sanoen, se pyrkii, kun asiata oikein katselemme, pääsemään selville ja omistamaan itselleen — tuota korkeinta, ijäistä, *jossa se elää*, työskentelee ja on!
XII. Sinä et tahdo mitään salaisuuksia, et mitään salaisia oppeja; sinä tahdot vaeltaa maailmasi läpi siinä auringonvalossa, jota itse nimität totuudeksi tahi sen käsilyhdyn valossa, jota minä sanon advokaattilogiikaksi — sinä tahdot "selittää" kaikki, tehdä kaikesta itsellesi "tiliä" — muutoin et usko mitään? Niinkö, vieläpä tahdot koettaa nauraa sille? Jokainen, joka tunnustaa käsittämättömän, kaikkialla läsnäolevan, salaisen maailman olemassaolon, joka on kaikkialla, jalkojemme alla, ympärillämme, käsiemme välissä, jolle koko maailman avaruus on temppelinä ja temppelipappina ja samalla myös keittiönä ja navettana, on sinun silmissäsi houkkio, mielipuoli mystiko; hänelle sinä säälivästi hymyillen tarjoot lyhtyäsi ja alat loukattuna ja suuttuneena kiljua, jos hän sitä potkasee? — Mies parka! Eikö lehmäsi vasikoi? Eikö härkäsi siitä? Ja sinä itse, etkö olekaan syntynyt? Etkö tulekaan kuolemaan? "Selitä" minulle kaikki tämä, tahi tee jompikumpi seuraavasta kahdesta asiasta: poistu typerine jaaritteluinesi johonkin kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan tahi, mikä olisikin parempi, heitä pois tyhmät ajatuksesi ja itke — ei sitä, että ihmettelyn aikakausi on ohitse ja että Jumalan maailma on kadottanut ihanuutensa ja tullut jokapäiväiseksi, vaan sitä, että sinä tähän saakka olet ollut tuulenpieksäjä ja likinäköinen sanansaivartaja.
XIII. Järjestelmällisyys, joka yhäti pitää katseensa omaan napaansa kiinnitettynä ja toivon ja pelon sekaisella tuskallisella kiihkolla kysyy itseltään: Olenko oikealla vai väärällä tiellä? Tulenko autuaaksi vai joudunko kadotukseen? mitä on *tämä* itse asiassa muuta kuin uusi, rajaton itsekkyyden ilmaus, joka, vaikka onkin rajaton, ei siltä aina ole taivaallinen! Veljeni, koeta niin pian kuin mahdollista kohottaida kaikkea tätä ylemmäksi. "Sinä olet väärällä tiellä; sinä luultavasti joudut kadotukseen." Pidä sitä tosiasiana, totuta itsesi siihen ajatukseen, jos sinä olet *mies*. Vasta silloin on sinua ympäröivä maailma oleva sinulle alamainen, ja keskiyön synkästä lammista on silloin koittava ikuinen aamusarastus, joka on valaiseva tukalan polkusi yli kaikkein toiveittesi, kaiken pelkosi ja antava taivaallisen Memnoninsoitannon kaikua sydämessäsi.
XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan meitä petä, niin — mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista, joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada mitään aikaan — korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää itsensä hengissä.
XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi, esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.
Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys. Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.
XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä; ihmisen päämääränä — niin on aikoja sitten kirjoitettu — on toiminta, ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva? Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä lastaan rauhoittumaan?
Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä, pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen, katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä, äärettömästä?
XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän "uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka *pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin, tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet sen tarkemmaksi kysymykseksi — varsin arveluttavalta. En usko, että se tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa, ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa, mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he eivät ansaitse. — Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.
Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä. Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista* lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen kaikkea — elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista uskonnoistasi!"
XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa selvempi ja helpompi täyttää.
XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin käy meille selväksi — ei yksi tehtävä — vaan loppumaton sarja velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen, niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva meille mahdollisiksi suorittaa.
XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen, ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla keinoilla — etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? — — — — — — — — — — — — — — — — —
Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.
XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?
Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä, tahi sitten ei missään. — Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin — varo itseäsi! Ja yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.
XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä? Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet, Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi verrattuina.
XXIII. Ihminen, joka rehellisesti ryhtyy työhön, ja koko sielullaan siihen syventyy, saa aina jotakin toimeen. Sanoohan Dante, että itse Saatana oli kunnioitettava olento verrattuna noihin "kultaisen keskitien" enkeleihin — semmoisia on meidän päivinämme ylen runsaasti — jotka eivät olleet uskollisia eikä kapinoivia, vaan ainoastaan ajattelivat omaa vähäpätöistä itseään. Danten helvetissä olivat juuri ryhdittömät, kaikkeen taipuvat ihmiset tuomitut kauheimpaan rangaistukseen: non han speranza di morte, heillä ei ollut kuoleman toivoakaan; vaan olivat he vaipuneet tylsään, elämän ja kuoleman väliseen tilaan ja loassa ja kärpästen kiusaamina täytyi heidän ijäti uinailla ja kärsiä — "yhtäpaljon Jumalan kuin Jumalan vihamiehen halveksimina." —
XXIV. Oikeastaan ei ole mitään niin peräti halveksittavaa ja samalla niin inhoittavaa kuin puolinainen roisto, joka ei ole tosi eikä petollinen, joka ei koskaan elämässään ole tehnyt eikä puhunut totta — sillä hänen sielunsa elää pimeydessä, sen kissansilmät eivät kykene näkemään totuutta — ja kuitenkaan ei moisella ihmisellä ole rohkeutta suorastaan pettää tahi valehdella, vaan kuluttaa hän koko elämänsä totuuden ja valheen yhteen sekoittamiseen saadakseen siitä, muka, syntymään jotakin uskottavaa, hyväksyttävää.
* * * * *
XXV. Varmaan on vielä koittava päivä, jolloin jälleen tiedetään mikä voima on puhtaassa, kohtuullisessa elämässä, miten jumalallinen on häpeän puna nuorilla ihmisposkilla, miten ylevä, terveellinen, välttämätön — eikä yksin naisille, vaan jokaiselle ihmiselle — tämä nykyään unhoitettu velvollisuus on. Jollei semmoista päivää tulisi, silloin, tiedän myös, on paljon muuta jäävä tulematta. Ylevä mieli, kiitollisuudentunne eivät myöskään enää palaa, sankarimainen silmän ja sydämen puhtaus, jalo, hurskas urhoollisuus, jotka voisivat parantaa meidät ja pronssiin ja vernissaan turvautuvan aikakautemme, miten voisivatkaan ne tällöin enää palata?
XXVI. Joka tapauksessa olemme selvillä siitä, että, — ei perkeleen palveluksessa saavutettu oppi, vaan vakava päätöksemme luopua moisesta palveluksesta tekee meidät miehekkääseen toimintaan soveliaiksi. Meistä koituu miehiä, ei irstailujen eikä väärien ilojen meille tuottamien pettymysten kautta, vaan siten, että tulemme selville siitä, miten ahtaiden rajojen sisälle koko tämä elämämme on supistettu, miten mieletöntä on toivoa kuolemattomalle sielullemme tyydytystä tämän katoovaisen maailman lahjoista ja rikkauksista, että ihmisen täytyy itse auttaa itseään, ja vihdoin, ettei tuskien ja kärsimysten voittamiseksi ole muuta keinoa kuin työ ja toiminta. Miehuus alkaa silloin, kun me jollakin tavoin saamme aikaan aselevon välttämättömyyden kanssa; se alkaa myös, kun meidän, niinkuin useimmat tekevät, täytyy mukautua välttämättömyyteen; *hilpeästi* ja *toivorikkaasti* se alkaa ainoastaan siinä tapauksessa, että olemme tehneet sovinnon välttämättömyyden kanssa ja täten todella päässeet voitolle ja tunteneet olevamme vapaita.
XXVII. Miksi moinen hengästynyt kiire ansaitsemaan rahaa? Minä en ole joutuva helvettiin, vaikk'en ole ansainnutkaan rahaa! — On myös olemassa toinen helvetti, on minulle sanottu.
XXVIII. Lukijani, vieläpä kristillinen lukijani, miksi itseäsi nimität, onko sinulla käsitystä taivaasta ja helvetistä? Pelkäänpä, ettei sinulla sitä ole. Niin usein kun nämä sanat pyörivätkin kielellämme, on useimmilla meistä kuitenkin niistä hämärä, tarumainen, tahi ainakin puoleksi tarumainen käsitys, joka on kuin haihtuva vertaus, kuin vähäpätöinen kaiku.
Ja yhtäkaikki maksaa kylläkin vaivan kerta kaikkiaan tulla selville siitä, etteivät ne ole vertausta, ei tarua eikä tarumaista, vaan ijankaikkinen, korkein tosiasia! "Nykyaikana ei missään ole palavaa rikkijärveä, helvetissä ei ole sisilialaista eikä muutakaan tulikiveä," sanot sinä? No niin, vaikkei olisikaan palavaa tulikivijärveä! Usko se eli ole uskomatta, miten tahdot; pidä kernaasti uskoasi voittona, joka vie sinut korkeammalle kehitysasteelle, ja avaa sinulle laajemmat näköpiirit. — Kaikki tuo, koko helvetinkäsite, on kadonnut — tahi ei kadonnut — usko siinä suhteessa mitä tahdot. Mutta että jotakin ijankaikkista, jolla on käytöllistä merkitystä, *ijankaikkista* sanan matemaattisesti tarkassa merkityksessä, olisi kadonnut tahi voisi kadota jonkun ihmisen elämästä, sitä ei sinun tule uskoa! Oi veljeni, eikö pelon, toivon, säälin ijankaikkisuus ole jonakin hetkenä kieltämättömänä ja kuvaamattomana sinulle paljastunut? Eikö koskaan sisimmässä sydämessäsi ole kaikunut ääniä rajattomista ijäisyyksistä, yliluonnollisten, ikuisten valtamerien kohinaa? Eikö koskaan? Voi, silloin ei sinussa vallitse vapaamielisyys, vaan eläimellisyys! Ijäisyys on varmempi kuin mikään muu tosiasia. Mutta ainoastaan *ihmiset* voivat sitä tuntea; vain pesiään rakentavat majavat, verkkoja kutovat lukit ja korpin ja ketun petoeläinheimot eivät sitä tunne! —
Englannin kansa käyttää vielä usein puheessaan sanaa: helvetti, mutta ainoastaan vaivoin onnistui minun saada selville, mitä se sillä tarkoittaa. Helvetti merkitsee tavallisesti rajattomasti peljättyä ja kammottua paikkaa, joka herättää ihmisessä kauhistusta ja kammoa, niin että hän koko sielustaan ponnistelee, jottei tarvitsisi joutua sinne. Inhimillisen sivistyksen historiaa tutkiessamme huomaamme, että helvettikäsite aikojen kuluessa on muuttunut, mikäli uskonnolliset ja muut käsitteet ovat kehittyneet, joten eri aikojen ja kansojen mielipiteet suuresti eroavat toisistaan.
Kristityt pelkäävät helvettiä syystä, että vanhurskas tuomari voi tuomita heidät syyllisiksi. Vanhat roomalaiset taasen — luulen minä — pelkäsivät, ei niinpaljon itse Plutoa, josta he eivät suuriakaan välittäneet, vaan kunnottoman, siveydettömän, eli, niinkuin sana heidän kielellään varsinaisesti merkitsi, *epämiehekkään* käytöksen tahi elämän rangaistusta. Mutta mitä, jos asiaa perusteellisesti tarkastamme, mitä nykyajan sielu todella rajattomasti pelkää? Mitä se katselee täydellisellä toivottomuudella? Mitä on nykyajan helvetti? Epäröiden ja hämmästyksellä lausun sen: nykyajan helvetti on — *epäonnistumisen* pelko; pelätään, etteivät yritykset onnistu, ettei ole menestystä rahaa, kunniaa tahi jotakin muuta maailman numeroilla merkittävää arvoa — etupäässä rahaa — kokoonhaaliessa! Eikö tämä olekin varsin merkillinen helvetti?
Niin, se on *varsin* merkillinen. Jollei meillä ole "menestystä," mitä hyötyä on meistä silloin? Olisi parempi, ettemme lainkaan olisi syntyneet.
Moinen helvetti on tietenkin kotoisin mammonanpalveluksen evankeliumista, jolla myös on vastaava taivaansa. Sillä nykyajan lukemattomien haavekuvien joukossa on todellakin yksi ainoa todellisuus; on *yksi* tosiasia, jonka otamme vakavalta kannalta — ainakin tarkoitamme sillä täyttä totta — rahanansio. Ja Jumala olkoon kiitetty, että meillä edes on mammonanpalvelus, edes joku asia, jonka otamme vakavalta kannalta! Jouten olo, toimettomuus on pahinta mitä on olemassa, työttömyys yksin on toivotonta — ryhdy todenteolla työhön jollakin alalla, niin opit vähitellen tekemään melkein mitä tahansa. Työssä piilee loppumaton toivo, vaikkapa työskennelläänkin vain rahanansion vuoksi.
Todella, täytyy myöntää, että mammona-evankeliumimme kautta nykyään olemme tulleet omituisiin johtopäätöksiin. Me sanomme elävämme yhteiskunnassa ja yhtäkaikki noudatamme käytännössä mitä täydellisintä eristämis- ja eroittamisjärjestelmää. Elämämme ei ole molemminpuolista avustamista, vaan pikemmin naamioittu sotatila, "rehellisen kilpailun," "vapaan kilpailun" j. n. e. nimeen verhottu, jatkuva, molemmanpuolinen vihamielisyys. Olemme peräti unhoittaneet, että inhimilliset olennot voivat olla *muissakin* suhteissa toisiinsa kuin "ostajan ja myyjän;" näytämme luulevan, että "puhtaalla rahalla maksu" selvittää ja vapauttaa kaikista muista velvollisuuksista ja sitoumuksista.
"Nälkää näkevät työmieheni?" vastaa rikas tehtaanomistaja. "Olenhan rehellisesti maksanut heidän työnsä; olen suorittanut heille viimeiseen penniin palkan, josta keskenämme olemme sopineet. Mitä on minulla enempää tekemistä heidän kanssaan?" Niin, mammonanpalvelus on surkea evankeliumi. Kun Kain itsekkäistä syistä oli surmannut veljensä ja häneltä kysyttiin: "Missä on veljesi?" vastasi myöskin hän: "Olenko minä veljeni vartija? Enkö ole veljelleni maksanut palkkaa, jonka hän ansaitsi?"
Oi sinua, loistossa ja ylellisyydessä elävä kaupparuhtinas, sinä kuuluisa, nautintoja etsivä ylimys, eikö olekaan muuta menettelyä veljensä surmaamiseksi kuin Kainin raakalaisnuija? "Hyvä ihminen lupaa jo paljon paljaastaan ulkonäöllään ollessaan matkakumppaninamme vaelluksella tämän elämän läpi." Voi häntä, jos hän unhoittaa lupauksensa, koettaa uskotella, ettei ole semmoisia antanutkaan. Kaikki "lupaukset" ja siveelliset velvollisuudet, joita ei tuomioistuimen edessä voida todistaa, ovat tyhjiä, tehottomia, siveellisesti tylsistyneen ihmisen mielestä, joka on paatunut eläimellisen aistillisuutensa palveluksessa; hänen mielestään helvetti ja "rahanpuute" ovat samoja käsitteitä. Hänet voidaan pakoittaa maksamaan rahoja — mutta ei mitään muuta.
En koko menneisyyden historiassa ole kuullut Jumalan taivaan alla olevasta yhteiskunnasta, joka turvautuisi moiseen siveysoppiin, enkä luule että semmoista tulevaisuudessakaan tulee olemaan. Maailman avaruus ei ole luotu semmoisten periaatteiden mukaan, se on luotu peräti toisin. Ihminen tahi kansa, joka semmoista uskoo, vaeltaa pahaa aavistamatta askel askeleelta eteenpäin — me tiedämme kyllä minne. Luulen, että viimeisen kahden vuosisadan kuluessa on jumalaakieltävä hallituksemme melkein tyystin kuluttanut loppuun kiinteän maaperän, joka meillä kerran oli, ja vapisten ja onnettomina seisomme nyt, — mutta toivokaamme, että olemme valmiit peräytymään — pohjattoman kuilun partaalla.
Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta "-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta mukanaan. — *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta, kaiken pahan alkujuuri ja -syy.
Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana, epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää — ja samalla paljon muuta — Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on kaiken uskon perusta. Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?
Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua — hänet osotettiin laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti, niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17 uhria joukostanne!" — Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen: "Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua! Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut — teidän täytyy minua auttaa!" — He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme." Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät! Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle — hautaan — todistusta noutamaan?
Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme — onko sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän* todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että raha-arkkumme ovat meidän, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" — Niin, mitä pitäisi meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne. Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä, niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän, irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille "mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin. Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja se kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.
"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka, jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa — ympyrän ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän kaksijalkaisen nimi on — hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!
XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille, lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme, riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta, lähimmästä taivaankappaleesta?
Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan loistavia tähtiä — niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua. Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan kaupungissa" olemme syntyneet?
XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun hautaan — ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia — sekä lihaksista että metallista — on työssä vuorten huipuilta aina syvälle maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon, asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään siunausta, mitään hyötyä.
Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta — kehittyvät korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä — köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.
XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä: kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset, mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua, kukaan meistä ei voi sitä omistaa. — Useat ihmiset syövät hienoja ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi, kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti, epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat. Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää nykyään kirous.
XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin "omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni, "omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet" hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*": siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia" eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva suojattu!
Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni, köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto, ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi, jos sinua tottelen — merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! — Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä — sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa; ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan ainoastaan hänen työtään. — Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton, jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti tavoittelivat: se oli minun, oli heidän — ja nyt se on sinun, jos tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.
On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto, eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden — vaikkei aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi? Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja kaikkeen.
[1] Muuan Haitin neekerikapinan johtajia.
XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä — semminkin rikkaina syntyneillä — on se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa, että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja rikkauden orja, silmänpalvelija.
XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän, työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen niitä. Mammona on kuin tuli — palvelijoista hyödyllisin, mutta herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen. Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio. Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia — ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä; hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja — sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi. Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan enää ole heitä suvaitseva!
Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan, kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia kultakolikoita.
XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on "minun" — merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, — rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se, mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.
XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" — Niinkö? Ei, minä en ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman 4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme, sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!
On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen — kääntymisen oireita.
XXXVIII. Tiedän, että olisin varsin itserakas toivoessani, että millään saarnoillani saisin mammonanpalveluksen kumotuksi tahi että ihmiset vähemmän rakastaisivat kultakolikoitaan tahi enemmän sieluraukkojaan — saarnasin miten hartaasti tahansa! Mutta on olemassa *muuan* saarnaaja, joka saarnaa vakuuttavasti, ja vähitellen on saava kaikki kääntymään. Hänen nimensä on kohtalo, jumalallinen kaitselmus ja hänen saarnansa on tapausten ehkäisemätön kulku. — Tosin ottaa kokemus peloittavan suuret oppirahat, mutta se onkin kaikkia opettajia etevämpi.
* * * * *
XXXVIII. Ihmiselle, joka tekee työtä, joka koettaa, joskin ra'alla tavalla, saavuttaa menestystä työlleen, tulee meidän rohkaisten ja auttaen huutaa: "Tervetuloa! Sinä olet meidän miehiämme, sinusta me pidämme huolta!" Mutta tyhjäntoimittajalle, joka tuhlaa aikansa — teki hän sen miten "hupaisella" tavalla tahansa ja oli hänellä miten paljoa todistuksia hyvänsä — emme lausu ystävällistä tervehdystä, vaan sanomme: "Me emme sinua kaipaa; olisit pysynyt siellä, missä olit; sinusta ei meillä ole hyötyä. Todistuksesiko? Niin, ne ovat vanhoja; niiden ulkonäkö herättää kunnioitusta, ne ovat kellastuneita, tomuisia. Kyllä mekin kunnioitamme vanhuutta, vanhoja tapoja ja laitoksia. Vanhat todistuksesi, — niin, jos vertaamme niitä graniittikallioon, Jumalan maailman peruskiveen, ovat vallan uusia. On paras, että panet todistuksesi talteen ja rauhassa menet kotiisi. Tahtoisimme täydestä sydämestä sinut pelastaa, mutta semmoinen kuin nyt olet, tomuisine todistuksinesi, kevytmielisine huvituksinesi, ken voi sinut pelastaa kohtalon tuomiosta? Seuraa neuvoamme; katso, eikö sinullekin löydy työtä Jumalan ihanassa maailmassa, etkö sinäkin voi löytää sopivaa työalaa, velvollisuuksia. Etsi, ponnistele todenteolla ja innokkaasti, sillä vastauksesta riippuu *olemassa olosi tahi häviösi*! Paina mieleesi tuo ikivanha totuus, joka nykyään, enemmän kuin koskaan, koskee kaikkia meitä: Sille, joka ei *tee työtä*, ei täällä maailmassa ole tilaa."
XXXIX. Mammonanpalvelus on anastanut ainakin osan tehtävästä, jonka luonto on antanut ihmisille, ja se pyrkii anastamaan yhä enemmän valtansa lisäämiseksi. — Mutta on olemassa ala: laiskuus, jonka kanssa luonto ei tahdo olla tekemisissä. Rahan "teko" on todellisuudessa *työtä*, sillä työllähän rahaa ansaitaan.
* * * * *
XL. Sudet, kuten tiedämme, kolmesta syystä kulkevat laumoittain. Ensiksi ne rakastavat seuraa ja vaeltavat mielellään suurissa parvissa; toiseksi ovat ne pelkureita — yksinäinen susi ei rohkene ahdistaa ketään; kolmanneksi ovat useimmat sudet niin heikkonäköisiä, etteivät ne yksin löydä tietään. Sudet ovat todella niin heikkonäköisiä, etteivät ne huomaa mitään eroa taivaallisen valon ja kirkkaan tinatuopin välillä: molemmat huikaisevat niiden silmät sietämättömän kirkkaalla valollaan.
Miten hämmästyttävästi susien kaltaisia ovatkaan ihmisrotuun kuuluvat olennot! Ihmisetkin rakastavat seuraa ja elävät kernaasti laumoittain; toiseksi pelkäävät hekin yksinäisyyttä eivätkä tahdo elää yksinään; kolmanneksi ja ennen kaikkea ovat he melkein sokeuteen saakka heikkonäköisiä.
XLI. Mutta onko ihmisten joukossa niin vähän ajattelijoita? Niin, rakas lukijani, perin harvat ihmiset ajattelevat, ja sepä juuri onkin onnettomuus! Tuskin yhdellä tuhannesta on tyydyttävä ajatuskyky; tehottomaan haaveiluun ja jälittelyyn sekä käyttämään kauniita sanoja, siihen he kyllä pystyvät! Ihmiset kyllä katselevat ympärilleen, mutta harvat heistä todella *näkevät* silmillään. Tällä tavoin on maailmastamme koitunut sekasortoinen, peloittava polkumylly ja jokaisen ihmisen elämäntyö on niin toivottomasti sotkeutunut naapurin velvollisuuksiin, että molemmat joutuvat häiriöön. Ja sokeuden, petollisuuden ja eripuraisuuden henki, jota syystä kyllä sanotaan perkeleeksi, on yhä vielä toiminnassa joukossamme ja toivoo (jollei olisi vastustuspuoluetta, joka Jumalan avulla sen on masentava) pääsevänsä täydelliseen yliherruuteen täällä.
XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia; perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano: minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.
XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se, että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä — täten me voimme elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen hellä kasvatusäiti — eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi kuin höyrykoneelle höyry — keino, välikappale, jonka avulla kudotaan pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.
XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä, muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää, vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat. Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen ja ihmeteltävä.
XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen, kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä, että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen — mutta se ei hänelle onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis koskaan heittänyt silmäystä — sekä sielun että ruumiin silmällä — häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen, väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua — sekä tulevia että meneviä — Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite; kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi — mitä oli hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis, joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole mitään korupuhetta — se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä, ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.
[1] Tunnettu englantilainen tiedemies.
XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka, mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" — Sanon sinulle, tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi — kaikki suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu, veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla hamppuköydessä. —
Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.
XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä, ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.
XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen. Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee osaksesi — se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.
XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta — loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan. Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi välttää.
Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi, vaistomaisesti.
Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että — ihmisen tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus olla "onnellinen." Hänen toiveittensa — kurjimman hylkiön toiveet! — täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä — kurjimman hylkiön päivät! — tulee muka olla loppumatonta, tasaista nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi emme ole saaneet nautintoja?
L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi, muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi. Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!
LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.
LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa onnea.
LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin "onni" tahi "onnettomuus" — ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*, joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron giaourinsa keralla? Mutta työmme — se ei ole ohitse, se ei ole kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy. Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen, äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä olet saanut aikaan?
LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä? Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?
Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä syyttämään — ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan — itseään. Hänen täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie. Luovu siis siitä!"
* * * * *
LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava, kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi[1] on hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun evankeliumia.
[1] Kirjoitettu 1840 luvulla.
Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton. Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, — en sano: löytää onnea, — miten voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä, jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus* ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee, johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun. Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar, jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät lauseparret ole perkeleen materia prima (alkuainetta), jonka avulla kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.
Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia, todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen, joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.
LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä, kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut, miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän kuoren?
LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen; että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa, "vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta, niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi, jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin — pyydän sinua Jumalan nimessä — pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! — — — Käsite "vapaus" vaatii uusia määritelmiä….
* * * * *
LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt 200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt 3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden* verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä, räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen pahasti, että se on *tyhjä muna*.
LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa useammin he sen antavat vihassaan — kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä pistänyt, kunnes — pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi "kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja, niin tyhmiä — silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen — koko "kunnia" luhistuisi kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen terveellistä.
LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.
LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo *oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet pimeässä haudassa hengetönnä — kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä, et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä on siis moinen voitto!
LXII. Taivas, "jälkimaailma." — "Nuo köyhät skotlantilaiset bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle ranskalaiselle, "ils s'en appelaient à" — "à la Posterité,"[1] keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. — "Ah monsieur, non, mille fois non![2] He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan, ei jälkimaailmaan! C'était differenf."[3]
[1] He vetosivat — jälkimaailmaan.
[2] Ei, herra, tuhat kertaa ei!
[3] Siinä oli suuri ero.