VAIKENEMISEN TAIDOSTA.
I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa alttareja — jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin — jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret miehet, jotka tunnen — nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä — miten paljon turhaa ja kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa: *puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.
Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista "salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole kätkössä — auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi, joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen — ja vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?
II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.
Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema — se mitä me kuolevaiset siksi nimitämme — todellisuudessa kaiken elämän alku.
Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria totuuksia — ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.
III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä, häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka jokaisen ihmisen tulisi tuntea.
IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku; se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille, jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta! piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. — Ihminen on itse asiassa ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin, kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään ajatus ei sitä voi rajoittaa ja — siitä on sinulle sanomatonta hyötyä! Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan. Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa; puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri! luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut, on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.
V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen suuri työ suunnitellaan vaieten — vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!
VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä. Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään *arvokasta* — oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta — *voi kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia; vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä lähteenä.
VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä kirjailijaksi, vaan — työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei ole ollut kenelläkään — puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" — jolla ei alkuaan myös ole taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä, jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen, jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä ja mykkinä. "Sukkeluus" — ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan viisaita ja tosia.
Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*, vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään — sinä voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja *tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.
VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita. Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen alla — juuri ja perusaine — määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa, joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa — vaikeneminen. Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika. Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!
IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä. Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa — ne olivat iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa? Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.
Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki, "Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä, ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki, mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on vallan oikeassa.
X. Näin on kaikkien neron ilmenemistapojen laita, käytettiin niitä sitten totuuden etsimiseen, tahi sen jakamiseksi muille tahi todellisen tiedon syventämiseksi. Oikean työn tuntomerkkinä on aina, että se niin sanoakseni suoritetaan vaistomaisesti, tietämättä; "terveet eivät tiedä terveydestään, vaan ainoastaan sairaat."
XI. Viisaus, tuo jumalallinen lahja, jonka jokainen ihmissielu saa mukaansa maailmaan käyttääkseen sitä parhaansa mukaan, on luonnoltaan vaitelias. Sitä ei voida käsittää eikä sen ilmauksia, jotka riippuvat ihmisen muista henkisistä ominaisuuksista, sanoin selvittää; vasta sitten, kun työ on *täytetty*, voidaan sen vaikutus selvästi nähdä. Ne eivät ole luonnon ylevät vaistot, vaan halvat, alhaiset vietit, jotka saattavat ihmisen kiusaukseen sanoin paljastamaan sielunsa salaisuuksia. Jos hänellä on salaisuus, ovat sanat aina riittämättömät sen paljastamiseksi. Sanat ainoastaan estävät ja häiritsevät teon todellista ilmenemistä ja voivat lopullisesti tehdä sen kokonaan mahdottomaksi. Ei kukaan, joka maailmassa saa suuria aikaan, ole taipuva turhaan puhelemiseen. Vilhelm Vaitelias puhui parhaiten siten, että vapautti maansa; Oliver Cromwell ei loistanut kaunopuheliaisuudellaan; Goethe sanoi, että jos hän aikoi kirjoittaa kirjan, hän ei saanut siitä puhua, jos mieli teoksen onnistua.
XII. Ihmistä ja hänen työtään ei arvostella sen mukaan mitä maailma heistä arvelee; kokonaan toisin on heidän vaikutustaan arvosteltava. Vaikutus? Hyöty? — *Tehkäämme* vaan työmme; sen hedelmistä ei meidän tarvitse huolehtia. Työn hedelmät kypsyvät kyllä itsestään. Oli työn tuloksena sitten kalifin valtaistuin tahi koko Arabian valloitus, mitä se merkitsee! On aivan samantekevää, vaikka "kaikki aamu- ja iltalehdet täyttäisivät palstansa sitä ylistämällä" ja se pantaisiin muistiin historian (joka tavallaan on sanomalehtien siivilöityä sisällystä) lehdille tahi vaikk'ei sen tuloksia missään näkyisi; mitä merkitystä sillä on? Sen varsinaiset hedelmät eivät ole semmoisia. Arabian kalifinkin arvo ja merkitys riippuvat vain siitä, miten paljon hän on saanut aikaan. Jollei hän ole hyödyttänyt ihmiskuntaa, sen suurta asiaa täällä Jumalan maailmassa, niin eivät hänen voittamansa turkkilaissapelit, kultakolikot, jotka hän sulloi taskuihinsa, melu ja taistelut, joihin hän antoi aihetta, merkitse ikinä mitään — hän oli vain meluava nolla; todellisuudessa ei hän ollut mitään. — Kunnioittakaamme *vaikenemisen* suurta valtakuntaa! Sillä on suunnattomia rikkauksia, joilla tosin emme voi kerskua emmekä niitä näytellä ihmisille! Mutta useimmiten saamme sieltä lohdutusta näinä rauhattomina aikoina.
XIII. Jos korkeammalta kannalta tarkastamme asiata, huomaamme, etteivät sankariuden ajat koskaan ole tieteellisen siveysopin aikoja. Jos hyvettä voidaan tieteellisesti selvitellä, niin tulee se itsetietoiseksi, sairastuu ja alkaa yhä enemmän rappeutua.
XIV. Sisällisessä, samoinkuin ulkonaisessakin maailmassamme on vain se, mikä on koneellista, meille selvää, mutta itse voimalähdettä, elinvoimaa, emme käsitä. Meissä oleva elinvoima asustaa kokonaan sanoin ilmaistavan ajatuspiirimme ulkopuolella. Elinvoima piilee olemuksemme hiljaisissa, salaperäisissä syvyyksissä, ja siellä on työ suoritettava, kun on jotakin *luotava*, eikä koneellisesti valmistettava. Koneellinen työ on helppoa, mutta arvotonta, luominen on suurta, käsittämätöntä. Luominen johtuu pyhästä innostuksesta ja täten luotu teos on jumalallinen lahja.
Oikean "neron tulee olla salaisuutena omalle itselleenkin;" tämän vanhan totuuden todisteita näemme kaikilla aloilla, joka päivä.
XV. Miten totta onkaan, että jokainen työ, minkä ihminen tahi kansa suorittaa *tietäen* suurta tekevänsä, ei olekaan suuri, vaan pieni.
XVI. Toistamme siis vielä uudelleen: Suuri, luova ja pysyvä on aina itselleen salaisuus; ainoastaan vähäpätöinen, hedelmätön ja katoova on selvillä omasta osallisuudestaan.
XVII. Me ja ankarimmatkin meistä pidämme aivan luonnollisena, että kaikilla ihmisillä, jotka ovat tehneet jotakin, on oikeus niin äänekkäästi kuin suinkin toitottaa työnsä etevyyttä ja kehoittaa yleisöä palkitsemaan heitä siitä. "Jokainen oma torviniekkansa", tämä on tullut niin yleiseksi säännöksi, että se melkein alkaa huolettaa. — Kehu hattuasi niin äänekkäästi kuin jaksat kiljua! — Niin, kehu ensin *totuuden* mukaan, mutta jollei siitä ole apua, niin turvaudu valheellisiin ylistyksiin — niin paljon valheellisiin, että ne täyttävät tarkoituksensa, ei niin valheellisiin, ettei kukaan niitä usko — — —
Luonto ei vaadi ketään ihmistä kehumaan työtään, toimiaan eikä — hattuteollisuuttaan, niin, luonto kieltää kaikkia ihmisiä sitä tekemästä. Koko maailmassa ei ole yhtään ihmistä eikä hattutehtailijaa, joka ei tuntisi tahi olisi tuntenut alentavansa itseään kehumalla työtään ja etevyyttään ammatissaan. Hänen sisäisin sydämensä kuiskaa hänelle: "Jätä se vihollistesi tahi ystäviesi toimeksi; antaa heidän siitä puhua!" Hän tuntee olevansa tyhmä kerskailija, joka nopein askelin etenee totuudesta valhetta kohti.
Luonnon lait ovat, minun täytyy se toistaa, ikuiset ja sen hiljaista, sydämemme syvyydessä kuiskivaa ääntä ei peloittavan rangaistuksen uhalla saa olla kuulematta. Kukaan yksityinen ihminen ei itseään vahingoittamatta voi poiketa totuudesta; yhtävähän on täten miljoonan tahi 27 miljoonan ihmisen laita. Osotettakoon minulle kansa, joka kauttaaltaan on antautunut tämmöiseen, niin että jokainen sitä tekee, ei kukaan sitä paheksu, ja minä osotan teille kansan, joka huoletonna kulkee leveätä tietä omaa turmiotaan kohden.
XVIII. Autuaat ovat nöyrät, autuaat tietämättömät. On kirjoitettu: "Sinä haluat suuria asioita? Älä himoitse niitä." Elä, missä olet, mutta — elä viisaana, toimekkaana.
Kirja sisältää otteita seuraavista Carlylen teoksista:
Sartor resartus or life and opinions of Herr Teufelsdroeckh. I. 15, 17, 18, 25, 35, 36, 38. II. 3, 4, 6, 7, 17, 30, 32, 38, 45, 47, 50, 53. IV. 3, 12, 18, 43, 44, 45, 46, 48. V. 1.
Latter days pamphlets. I. 4. II. 21. III. 34. IV. 4. V. 7, 11.
The history of Friedrich II. III. 10. IV. 20, 25.
Chartism. I. 8, 19, 33, 37. II. 14, 25, 35, 40. IV. 32.
Letters and speeches of Oliver Cromwell. II. 48.
On heroes, hero worship and the heroic in history. I. 13, 34. II. 34, 39, 41, 43, 44, 55. III. 7, 9, 27, 28. V. 12.
The French revolution, a history. I. 12, 32. II. 5, 15. III. 11. IV. 42, 55, 56. V. 9, 15.
Critical and miscellaneous essays. I. 20. II. 10. III. 16, 45. V. 6, 8. 18.
Characteristics. I. 9, 23. II. 60, 74. IV. 14, 15, 16, 30. V. 10, 13, 14, 16.
Goethe. I. 1, 14. II. 1, 71. III. 21,22,26. IV. 33, 52.
Voltaire. I. 2. II. 58, 68, 69, 70. III. 34, 35, 44.
Scott. I. 21, 24, 29. II. 28, 29, 42, 61, 72, 73. V. 2.
Burns. II. 18. III. 31. IV. 26.
Diderot. II. 9, 46. IV. 11, 21.
Jean Paul. II. 27. III. 8, 19. IV. 29.
Schiller. II. 31. III. 25, 33.
Novalis. II. 56. IV. 53.
Mirabeau. III. 3. IV. 23, 59.
Johnson. II. 20, 23, 24, 66. III. 17, 20. IV. 40, 58. V. 4.
Cagliostro. IV. 24, 41.
Kaikki muu on teoksesta:
The Past and the Present.