III.
Ensimmäinen ateria Endelstow’n pappilassa oli nuorelle Stephen Smithille sangen miellyttävä. Pöytä oli katettu, kuten Elfride oli isällensä ehdottanut, teeillalliseen kuuluvilla erilaisilla aineksilla — tervetullut virkistystapa kaikille niille, jotka ovat kaukana ihmisistä ja kaupungeista, ja erikoisesti nuorten makua tyydyttävä. Pöydälle oli sievästi sijoitettu talvikukkia ja lehtiä, joitten seasta katsetta tervehtivät leikkeleet, kananpaisti, pasteijat ja kaksi isoa piirakaista, jotka ilahduttavan runsaina paisuivat alustansa laitoja avarammalle.
Pöydän päässä, tulisijan puolella, näkyivät teelaitteet, vanhamallista Worcesterin porsliinia, ja niiden takaa kohosi Elfriden koruton hahmo yrittäen luoda rouvamaista arvokkuutta teenkaatoliikkeeseensä ja painokkaan huolekkaasti pitää silmällä hyydelmän, hunajan ja happamen kerman tarjoilemista. Hän itse oli aterioinut jo ennen vieraan tuloa, joten hän nyt joutui kovin hämille havaitessaan, ettei tarjoilemisen väliaikoina ollut muuta tekemistä kuin jutella. Hän kysyi, salliko vieras hänen kirjoittaa viereisen pöydän ääressä valmiiksi kirjeen, jonka oli äsken aloittanut, ja istuttuaan sen ääreen hänessä oli kirpeä oman epäkohteliaisuuden tunto. Mutta kun hän sitten huomasi, ettei vieras katsonut hänen menetelleen mitenkään väärin ja että hänkin oli hämmingin vallassa, kun toinen tarkkaavaisena valvoi hänen kupposensa täyttämistä, niin Elfriden olo kävi helpommaksi. Kun nuori mies lisäksi sattui kolahduttamaan pöydänjalkaa ja oli kumota teekupposensa, ihan koulupoikien tavalla, niin Elfride tunsi vallitsevansa tilannetta ja osasi jutella erittäin hyvin. Avomielisyys ja samanikäisyys sai heidät muutamassa tuokiossa unohtamaan, että olivat vasta äsken toisiinsa tutustuneet. Stephen alkoi kaunopuheisesti kertoa ammatillisen toimintansa aiheuttamista ylen vaatimattomista kokemuksista, ja Elfride, joka ei voinut kokemuksiin varautua, kertoi varsin vilkkaasti isältä kuulemiansa juttuja, — isä olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi kuullut, kuinka uskollisesti hänen eleensä ja äänensävynsäkin säilyivät. Sinä iltana oli nähtävänä erittäin mielenkiintoinen nuoruusiän idylli Swancourtin talossa.
Stephenin oli vihdoin lähteminen yläkertaan äänekkäästi juttelemaan kirkkoherralle joka puuhkutustensa väliajoilla kovin pyyteli anteeksi, että oli muitta mutkitta kutsunut hänet, vieraan, makuusuojaan. »Mutta», jatkoi mr Swancourt, »minun teki mieli sanoa teille jo tänä iltana muutama sana asiasta, jonka vuoksi olette tänne tullut. Kärsivällisyys kerrassaan loppuu, kun päällekarkaava vihollinen — minulle tosin uusi, en näet ole toistaiseksi tietänyt luuvalosta juuri mitään — äkkiä pakottaa jäämään päiväkaudeksi vuoteeseen. Se on kuitenkin siirtynyt toiseen varpaaseeni erittäin lievässä muodossa, joten toivon sen huomenna olevan ihan tiessään. Toivottavasti teistä on pidetty huolta alakerrassa?»
»Erinomaisesti. Ja vaikka asia onkin ikävä ja mieltäni pahoittaa nähdä teidät sairaana, pyydän olemaan toistaiseksi ollenkaan välittäjättä siitä, että minä olen talossa.»
»Enhän minä. Mutta huomenna minä jo kapuan alas. Tyttäreni on erinomainen tohtori. Pari annosta hänen leppoisia sekoituksiansa saa minut hyvään kuntoon nopeammin kuin kaikki maailman rohdot. Mutta puhutaanpa nyt kirkonkorjauksesta. Istukaa, olkaa hyvä. Meidän täällä, nähkääs, ei käy kursaileminen, ja syynä on se, että luoksemme saapuu harvoin sivistyneitä inhimillisiä olentoja: jos tuhlaamme aikaa lähenemiseen, niin hän ehtii poistua, ennenkuin olemme saaneet nauttia hänen varsinaisesta tuttavuudestansa. Kuten tulette näkemään, on kirkkomme torni kerrassaan mahdoton korjattavaksi, mutta itse kirkko vielä kelpaa. Näkisittepä muutamia muita tämän kreivikunnan kirkkoja: lattiat lahonneet, seinät muratin peitossa.»
»Jopa jotakin!»
»Se ei vielä mitään. Kun eräässä naapuriseurakunnassa sattuu myrskyinen ja sateinen sää jumalanpalveluksen ajaksi, niin sanankuulijat nostavat sateenvarjonsa suojaten niillä itseänsä, kunnes katosta ei enää vettä pisartele. Niin, jos viitsitte ojentaa minulle tuolla pöydällä olevat paperit ja kirjeet, niin näytän teille, kuinka pitkälle olemme ehtineet.»
Stephen asteli lattian poikki niitä hakemaan, ja kirkkoherra näytti erikoisesti havaitsevan vieraansa hoikan vartalon.
»Minä otaksun, että olette täysin pätevä?» virkkoi hän. »Olen kyllä», vastasi nuori mies lievästi punastuen.
»Te olette luullakseni hyvin nuori — te ette näytä minusta yhdeksäätoista vuotta vanhemmalta.»
»Minä täytän pian yksikolmatta.»
»Täsmälleen puoli minun ikääni, minä olen neljänkymmenen kahden.»
»Muuten», virkkoi mr Swancourt vähän edelleen keskusteltua, »te sanoitte täydellisen nimenne olevan Stephen Fitzmaurice ja kerroitte isoisänne alkujaan tulleen Caxburystä. Tässä jutellessamme on johtunut mieleeni, että tiedän teistä jotakin. Te kuulutte tunnettuun vanhaan kreivikunnan sukuun — ette varmaankaan ole tavallisia Smithejä.»
»Enpä usko, että meidän suonissamme on heidän vertansa.»
»Mitä puhuttekaan, epäilemättä on. Ojentakaahan minulle »Aatelittomat
suvut». Katsotaanpa. Tuossa Stephen Fitzmaurice Smith — hän on haudattu
P. Maarian kirkkoon, eikö totta? No niin, siitä perheestä polveutuivat
Leaseworthyn Smithit, ja erääseen sivuhaaraan kuului kenraali Sir
Stephen Fitzmaurice Smith Caxburystä —»
»Niinpä kyllä; minä olen nähnyt siellä hänen muistomerkkinsä», huudahti Stephen. »Mutta hänen perheensä ja minun sukuni eivät ole missään yhteydessä keskenään, ne eivät voi olla.»
»Teidän tietääksenne luultavasti ei. Mutta silmätkää tänne, hyvä herra», virkkoi Swancourt kopahduttaen vakuudeksi nyrkillänsä vuoteenlaitaan. »Tässä näette: Stephen Fitzmaurice Smith, Lontoossa asuva, mutta kotoisin Caxburystä. Te ja sukulaisenne voitte nyt olla kaikin ammatinharjoittajia — minä en ole utelias; minä en sellaisia asioita kysele, se ei kuulu minun tapoihini — mutta päivänselvää on, että tässä on sukujuurenne! Ja minä onnittelen teitä, mr Smith, sukunne johdosta, sinistä verta, sir; se on totisesti haluttu väri tässä maailmassa.»
»Toivoisinpa, että voisitte onnitella minua jonkin ilmeisemmän hyvän ominaisuuden johdosta», virkkoi nuori mies yhtä alakuloisesti kuin vaatimattomastikin.
»Mitä joutavia! Siihen on aikaa tuonnempana. Te olette nuori; koko elämä on edessänne. Nähkääs nyt, kuinka kaukaa menneisyyden hämärästä minun oma sukuni juontaa juurensa. Tässä», jatkoi hän kääntäen lehteä, »on Geoffrey eräs esi-isäni, joka menetti parooninarvonsa, koska tahtoi laskea leikkiä. Sellaisia me olemme, Jumala paratkoon! Mutta juttu on liian pitkä tässä kerrottavaksi. Minä olen köyhä mies — köyhä gentleman tosiaankin: ne, joiden ystävä tahtoisin olla, eivät halua olla minun ystäviäni, ne, jotka mielivät ystäväkseni, eivät minua houkuttele. Toisinaan syön päivällistä muutaman virkaveljeni seurassa ja juttelen hieman heidän kanssaan, toisinaan vietän jonkin hetken tuttavani lordi Luxellianin seurassa, mutta muuten olen ihan yksinäni — kerrassaan.»
»Onhan teillä opintonne, kirjanne ja — tyttärenne.»
»Onpa, on kyllä, enkä minä köyhyyttäni valitakaan. No niin, mr Smith, älkäähän salliko minun pidättää teitä kauemmin sairaan huoneessa. Niin, tuostapa muistuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin nuoremmalla iälläni.» Kirkkoherra naurahteli itsekseen, ja Stephen silmäili häntä kysyvästi. »Ei, ei, se on liian paha juttu — liian paha kerrottavaksi!» jatkoi mr Swancourt äänin, jossa kuului tuiman hilpeyden pohjasävel. »Menkäähän nyt alakertaan; tyttäreni täytyy teitä huvittaa parhaansa mukaan tänä iltana. Kehoittakaa häntä laulamaan — hän soittaa ja laulaa sangen sievästi. Hyvää yötä; minusta tuntuu siltä, kuin olisin tuntenut teidät jo viisi kuusi vuotta. Minä soitan kelloa, jotta joku tulee opastamaan teidät alas.»
»Älkää huoliko», virkkoi Stephen, »minä kyllä osaan oikeaan». Hän laskeutui portaita alas ajatellen, kuinka ilahduttavan vapaata käytös oli kaukaisemmissa kreivikunnissa lontoolaisten pidättyväisyyteen verrattuna.
<tb>
»Minä unohdin teille sanoa, että isäni kuulee verrattain huonosti», virkkoi Elfride säikähtyneenä, kun Stephen oli astunut pieneen seurusteluhuoneeseen.
»Älkää olko huolissanne, minä tiedän sen, ja me olemme hyvät ystävät», vastasi nuori liikemies innostuneesti. »Kuulkaahan, miss Swancourt, ettekö laula minulle?»
Miss Swancourtista tuo pyyntö tuntui siltä, mikä se todellisuudessa olikin, tavattoman suorasukaiselta, vaikka arvasi isänsä olleen sitä osaltansa aiheuttamassa; hän näet tiesi isän useinkin muitta mutkitta jättävän ikävät vieraat hänen huvitettaviksensa. Mutta kun mr Smith samalla käyttäytyi niin avomielisesti, ettei moite tuntunut olevan paikallansa, Elfride oli valmis suostumaan, joskaan ei erikoisen mielellään. Etsittyään nuottisäiliöstä eräitä vanhoja laulelmia, joita hänen äitinsä oli aikoinaan soittanut ja laulanut, Elfride istuutui pianon ääreen ja aloitti sievällä kontra-altollansa: 'Oli tumma talvi-ilta'.
»Miellyttääkö tuo vanha laulu teitä, mr Smith?» kysyi hän päästyään loppuun.
»Miellyttää, miellyttää kovinkin», vastasi Stephen — ja hän olisi vastannut samoin ja yhtä vilpittömästi, valitsipa Elfride esitettäväkseen mitä tahansa piirilaulusta sielumessuun asti.
»Nyt saatte kuulla De Leyren pienen sävellyksen, jonka minulle antoi eräs Endelstow’ssa asuva nuori ranskalainen neiti:
’Je l’ai planté, je i’ai vu naître,
Ce beau rosier où les oiseaux jne.,
ja sitten minä otan viimeiseksi oman mielilauluni, Shelleyn 'Kun särkynyt on lamppu’, jonka äiti parkani sävelsi. Minä laulan kovin mielelläni sellaiselle henkilölle, joka todellakin viitsii minua kuunnella.»
Jokainen nainen, joka vaikuttaa mieheen pysyväisesti, muistuu tavallisesti hänen mieleensä jossakin erityisessä tilanteessa, joka tuntuu olevan määrätty hänen erikoiseksi ilmenemismuodoksensa miehen muistojen kirjassa. Samoinkuin suojeluspyhimyksellä on oma asenteensa ja omat varusteensa keskiaikaisessa kuvitustaiteessa, samoin voidaan sanoa rakastetun esiintyvän uskollisensa mielikuvituksessa erikoisessa hahmossa, jota vailla se sinne harvoin ilmestyy muuten kuin pakottamalla. Ei auta, vaikka hän on aikaisemmin nähty monissa muissa tiloissa, joiden luulisi paljoa paremmin soveltuvan lemmen nuoreen unelmaan.
Elfriden kuva valitsi sen muodon, missä se nähtiin näinä muutamina tuokioina, hänen laulaessaan, siksi alinomaiseksi asenteeksi, jossa se myöhemmin ilmeni Stephenille hänen nukkuessaan ja valvoessaan. Siinä näkyy sivusta päin nuori nainen vaaleanharmaassa silkkipuvussa, jonka reunuste on joutsenenuntuvaa ja joka jättää näkyviin osan rintaa; tuo viileä väri muodostaa ihastuttavan vastakohdan hänen niskansa ja kasvojensa lämpöiselle raikkaudelle. Takimmainen pianon kynttilä on hänen päänsä tasalla ja muuttaa, itse puolittain näkymättömissä, tilapäisesti kähertyneet hiukset himmeäksi valousvaksi, joka sädekehänä ympäröi hänen päälakeansa. Hänen kätensä lepäävät koskettimilla, ja avoimilta huulilta helisee, diminuendo, alakuloinen säkeistö kysellen, miksi rakkaus, joka valittelee kaiken katoamista, valitsee kaikkein hauraimman kehdoksensa, kodoksensa ja ruumispaariksensa. Hänen päänsä taipuu hieman eteenpäin, ja katse on tarkasti suunnattu hänen edessään olevan nuottilehden ylälaitaan. Sitten katse siirtyy nopeasti Stephenin kasvoihin ja vielä nopeammin takaisin, kasvoista häipyy alakuloisuus ja sen sijaan tulee eräänlainen vallaton veitikkamaisuuden ilme, joka väikkyy niissä vähän aikaa kumminkaan kehittymättä selväksi hymyksi tai veikistelyksi.
Stephen siirtyi äkkiä hänen oikealta puoleltansa vasemmalle, missä oli riittävä sija pienelle sohvalle pianon ja huoneennurkan välillä. Hän sijoittui siihen kulmaukseen ja silmäili kaihoisasti Elfriden kasvoja. Hänen katseensa oli niin pitkä ja vakava, että neidon poskien puna yhä tummeni, mitä kauemmaksi hän laulussaan ehti. Lopetettuaan ja oltuaan viimeisen sanan jälkeen muutaman tuokion liikahtamatta hän uskalsi jälleen katsahtaa vieraaseen. Nuoren miehen kasvoissa oli sanomattoman surumielisyyden ilme.
»Te ette varmaankaan kuule usein laulettavan, mr Smith, kun huolitte välittää minun esittämistäni?»
»Minä kenties välitin laulun välineestä, tarkoitan: teistä itsestänne», vastasi toinen leppoisasti.
»Mitä sanoittekaan, mr Smith!»
»Se on ihan totta, minä en kuule usein laulettavan. Luulenpa, että erehdytte, kun ajattelette, kuka olen. Minä saavun vieraana yksinäiseen olopiiriinne, ja te otaksutte minun tulevan hälisevästä elämästä ja tietävän nykyisten hetkien viimeiset uutiset. Niin ei kumminkaan ole laita. Minun elämäni on yhtä rauhallinen kuin teidän ja yksinäisempi, yksinäinen kuin kuolema.»
»Kuolema, joka johtuu elämän kukkuraisuudesta? Mutta vakavasti puhuen: minä näen varsin hyvin, että te olette ihan toisenlainen kuin miksi teidät olin ennakolta ajatellut. Te ette ole kriitillinen, ette kokenut ettekä — kovin pelottava. Siitä syystä minä lautankin teille lauluja, joita en kunnollisesti osaa.» Älytessään että tuo tunnustus oli hänen tarkoittamattansa omansa harmittamaan nuorta miestä, hän lisäsi herttaisesti: »Minä tarkoitan, että te olette sitä parempi, ette huonompi, kun olette nuori ja liikoja kokematon. Te varmaan ajattelette minun elämäni täällä olevan kovin kesyä ja tympeätä.»
»Enpä suinkaan», vastasi toinen kiihkeästi. »Sen täytyy olla ihastuttavan runollista ja säkenöivää ja raikasta ja —»
»Tepä sen sanotte, mr Smith! Kun minä saan toisenlaiset miehet tunnustamaan totuuden, niin käy ilmi, että he ajattelevat ihan päinvastoin: että minun elämäni yleensä täytyy olla kauhean ikävystyttävää, ja hupaista ainoastaan poikkeuksellisesti niinä harvoina päivinä, jotka he viettävät täällä.»
»Minä voisin elää täällä aina!» huudahti nuori mies, ja ääni ja kasvot ilmaisivat sellaista vilpittömyyttä, että Elfride säpsähti havaitessaan sointujensa sytyttäneen palamaan pienen Troian, Stephenin sydämen. Hän virkkoi vilkkaasti:
»Mutta te ette voi elää täällä aina.»
»Enpä tietenkään.» Hän vetäytyi arkana kuoreensa.
Elfriden tunteet syttyivät yhtä herkästi kuin hänen vieraanansa olevan nuorukaisen, mutta vähäisin naisten vähemmistä puutoksista — ihailun kaipuu — sai nuoren miehen syttyväisyyden näyttämään Elfriden mielestä kiitettävältä siveän vaatimattomuuden leimatessa hänen oman, ihan samanlaisen taipumuksensa luvattomaksi.