IV.
Seuraavana aamuna Stephen Smith nousi omia aikojansa kohta päivän valjettua. Hän näki ikkunastaan ensinnäkin kaksi jyrkkää rinnettä, jotka muodostivat ison V-kirjaimen. Alhaalla lepäsi meri harmaana ja pienenä kuin neste suppilossa. Eräällä toisella kukkulalla, joka oli naapuriansa hieman korkeampi, sijaitsi kirkko, jonka oli määrä olla hänen toimintansa näyttämönä. Yksinäinen rakennus oli tumma ja karu ja piirtyi taivasta vasten kukkulan korkeimmalta laelta. Siinä oli neliskulmainen rappeutunut torni, vailla harjaa ja huippua; se näytti yhdestä kivestä tehdyltä veistokselta, tuntui olevan kallioperustuksensa osa pikemmin kuin sen yläpuolelle kohotettu rakennelma. Kirkkoa kiersi matala kiviaita, jonka yli näkyi hautausmaa, ei mikään tavallinen hautausmaa, joka kuuluu maisemaan saaden osansa sen valosta ja varjosta, vaan pelkkä taivasta vasten piirtyvä pinta, jonka sakaraisen ääriviivan muodostivat hautakummut ja muutamat muistokivet. Siellä ylhäällä ei voinut kasvaa mikään puu, ainoastaan yksitoikkoinen harmaanviheriä ruoho.
Viisi minuuttia tämän tilapäisen tarkastelun jälkeen makuuhuoneessa ei enää ollut ketään; sen asukas oli kaikessa hiljaisuudessa lähtenyt talosta.
Kahden tunnin kuluttua hän oli jälleen huoneessaan ja näytti lämmenneeltä ja hehkuvalta. Nyt hän suoritti pukeutumiseen kuuluvat taidokkaat yksityisseikat, jotka oli ensimmäisellä kerralla jättänyt sikseen. Kukoistava nuorukainen hän olikin tuon salaperäisen aamuisen retkensä jälkeen. Hänen suunsa oli aivan erikoinen lajiansa. Se oli William Pittin hienosti piirretty, hivelevästi suipistunut suu sellaisena kuin Nollekenin tekemä hyvin tai vähän tunnettu rintakuva sen esittää — suu, joka sinänsä merkitsee nuoren miehen onnea, jos se tulee oikein käytellyksi. Hänen pyöreä leukansa, jonka yläosa painui sisäänpäin, jatkoi sen täydellistä ja täyteläistä kaariviivaa, näyttäen yhtymäkohdassaan painavan alahuulen pohjan yhdeksi ainoaksi pisteeksi.
Kerran hän hiljaa mainitsi Elfriden nimen. Kas, tuollapa hän olikin! Nurmikolla täydessä puvussa, ilman päähinettä, nopeasti kuin poika ja samalla kevyesti kuin tyttö ajamassa juosten takaa kesyä kaniinia. Hänen strategisista syistä huhuilemansa hyväilysanat sointuivat niin huonosti kohta niiden jälkeen tapahtuviin epätoivoisiin rynnäkköihin, että sellaisten lausumien onttous oli liiankin ilmeinen hänen suosikillensa, joka syöksähteli ja väisteli, miten tilanne kulloinkin vaati.
Näköala oli ihan toisenlainen kuin kukkuloilta. Pensaiden ja puiden muodostama tiheikkö erotti suositun paikan ympäröivästä erämaasta; tähänkin vuoden aikaan ruoho siellä rehoitti. Tuuli ei milloinkaan tunkeutunut aina viheriöivän vyöhykkeen läpi, vaan tuhlasi voimansa lehdon ulkolaitana oleviin korkeampiin ja vankempiin puihin.
Sitten hän kuuli jykevän henkilön tohvelien hiihtelyn ja miehen äänen:
»Mr Smith!» Smith lähti lukuhuoneeseen ja löysi sieltä mr Swancourtin.
Nuori mies ilmaisi ilonsa siitä, että näki isäntänsä alakerrassa.
»Niin, tiesinhän minä pian jälleen kohentuvani. Leiniin minä tutustuin vasta kaksi vuotta sitten, ja puuska on tavallisesti ohi jo toisena yönä. Missä olittekaan tänä aamuna? Luulenpa, että näin teidän tulevan sisään ihan äsken!»
»Niin, minä olin kävelemässä.»
»Olitteko jo varhain matkassa?»
»Olin niinkin.»
»Hyvinkin varhain, luulen ma?»
»Niin, verrattain varhain.»
»Missä päin liikuitte? Meren rannalla luullakseni. Kaikki liikkuvat siellä päin.»
»Ei, minä noudattelin jokea aina puiston muuriin saakka.»
»Te eroatte lajistanne. Sellainen asumaton paikka on varmaan teille uutuus ja lienee senvuoksi houkutellut teidät pois vuoteestanne?»
»Eipä se juuri uutuus ole. Minä pidän siitä.»
Nuorukainen ei näyttänyt kärkkäältä selittelemään.
»Aivan varmaan, aivan varmaan, kun lähdette kukkoa kuuntelemaan aamulla ani varhain, neljätoista tai kuusitoista tuntia kestäneen matkan jälkeen. Mutta eihän maku ole kiistan asia, ja minua ilahduttaa, kun näen, ettei teidän makunne suinkaan ole huono. Aamiaisen jälkeen, mutta ei ennen, minä olen valmis lähtemään kymmenpeninkulmaiselle kävelyretkelle, master Smith.»
Tuo väite ei tuntunut ollenkaan liioitellulta. Mr Swancourt osoittautui päivänvalossa mieheksi, joka tosiaankin voi vaatia itselleen kauniin nimeä samoinkuin kaksi muuta hänen kattonsa alla asuvaa henkilöä — kaunis siinä merkityksessä kuin kuu on kirkas: ne rotkot ja laaksot, jotka lähempi tarkastelu osoittaa sen pintaan piirtyvän, jäävät huomioonottamatta. Hänen kasvojensa väri ei missään tapauksessa tummentunut hänen poskissaan eikä vaalennut hänen otsassaan, vaan oli hyvin ruokitun ja vain kohtuullisesti päätänsä vaivaavan miehen tavanomainen lohenväri; jokainen huokonen oli ilmeisesti toiminnassa. Hänen koko olemuksensa muistutti melkoisesti hienostettua maamiestä, joka on saanut ylleen väärät vaatteet, tanakasti seisovaa pystyä miestä, joka olisi kaatunut taaksepäin, jos olisi sattunut tasapainonsa kadottamaan.
Kirkkoherran taustana oli nyt kirkkoherran oikea tausta, hänen työhuoneensa. Mutta siihen asiain sopusointuisuus jo loppuu. Uuninreunalla oli rivissä pulloja, jotka sisälsivät hevosten, sikojen ja lehmien lääkkeitä, ja seinällä oli korkea, vanhasta tammisesta veräjästä valmistettu pöytä. Siinä oli erilaisia täytettyjä huuhkaimia ja kalalokkeja sekä niiden yläpuolella vehnän ja ohran tähkiä, joihin oli kiinnitetty vuosilukuliput. Eräissä kaapeissa ja hyllyissä näkyi kirjoja, joista huomattavimmat — tri Brownin »Roomalaiskirjeiden selitykset», tri Smithin »Korinttilaiskirjeiden selitykset» ja tri Robinsonin »Galatalais-, Efesolais- ja Filippiläiskirjeiden selitykset» — sentään pelastivat huoneen luonteen huolimatta niiden yläpuolella sijaitsevasta tyttösen nukkekaapista, ikkunalla olevasta akvaariosta ja sen nurkasta riippuvasta Elfriden hatusta.
»Toimeen, toimeen!» virkkoi mr Swancourt aamiaisen jälkeen. Hän alkoi havaita tarpeelliseksi toimia vauhtipyöränä vieraan voimien osoittaessa jonkinlaista epäsäännöllisyyttä.
He varustautuivat lähtemään kirkkoon; mr Swancourt, mieltänsä muutettuaan, mustan tammansa selässä, jottei jalka liiaksi rasittuisi. Stephen sanoi, että hänen oli parasta ottaa joku avuksensa. »Worm!» huusi kirkkoherra.
Parin minuutin kuluttua kuului rakennuksen nurkan takaa mutinaa: »Ohhoh, olinhan minä ennen voimissani, mutta nyt on asia toisin! Ja yhtä riippumaton minä olen kuin monet muut, vaikka kirjoittavatkin nimensä jälkeen 'squire’.»
»Mikä on asiana?» kysyi kirkkoherra William Wormin ilmaantuessa näkyviin ja huomautusten tultua uudelleen esitetyiksi.
»Worm sanoo toisinaan tosia asioita», virkkoi mr Swancourt kääntyen Stephenin puoleen. »Niin, tuo sana 'esquire’, mr Smith, se on tosiaankin joutunut hunningolle — sitä käyttelevät kirjeissään kaikki nulikat, joilla on musta nuttu. Mitä muuta, Worm?»
»Ovat alkaneet jälleen paistaa!»
»Älähän veikkonen! Olen siitä kovin pahoillani.»
»Niin on laita», virkkoi Worm Stephenille, »minulla on päässä sellainen pauhina, ettei tahdo tulla toimeen yöllä ei päivällä. Aivan kuin kaloja päässäni paistaisivat: kärisee, kärisee koko pitkän päivän minun onnettomassa päässäni, kunnes en tiedä, missä oikeastaan olen, siellä vai täällä. Jumala kaikkivaltias sen kerran keksinee, toivon ma, ja vapahtaa minut tästä vaivasta.»
»Minun kuurouteni», virkkoi mr Swancourt painokkaasti, »on kuollutta hiljaisuutta, mutta William Wormista tuntuu siltä, kuin kaloja hänen päässänsä käristettäisiin. Varsin merkillistä, eikö totta?»
»Minä kuulen paistinpannun kärisevän niinkuin ainakin», virkkoi Worm vahvistaen.
»Se on tosiaankin merkillistä», sanoi mr Smith.
»Varsin ihmeellistä, varsin ihmeellistä», toisteli kirkkoherra. Sitten he lähtivät kaikki noudattelemaan kukkulalle kohoavaa polkua, jonka kummallakin puolella oli matalahko kiviaita. Siinä kiilteli kvartsin ja veripunaisen marmorin kappaleita, jotka ruskeassa maatumakehysteessään näyttivät hyvinkin arvokkailta. Stephen asteli miehekkään arvokkaasti hevosen kupeella, Worm kompuroi kivenheiton päässä jäljessä, ja Elfride ei ollut oikeastaan missään, mutta kaikkialla: toisinaan edellä, toisinaan jäljessä, toisinaan sivuilla, liehuen kulkueen vaiheilla kuin perhonen, ei oikeastaan mukana retkellä, mutta sittenkin silloin tällöin toisten seuraan liittyen.
Kirkkoherra selitti asiaa heidän edetessään: »Seikka on se, mr Smith, etten minä oikeastaan huolisi koko tästä kirkonkorjaushommasta, ellei olisi välttämätöntä tehdä jotakin itseänsä puolustaakseen, noiden kirottujen eriuskolaisten vuoksi — minä tietenkin käytän sanaa sen raamatullisessa merkityksessä, enkä voimasanana.»
»Sepä outoa!» virkkoi Stephen niin huomaavasti kuin vakava ystävällisyys vaatii.
»Outoa? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Twinkleyn seurakunnassa tapahtuu. Siellä ovat molemmat kirkonisännät — enpä tahdo sanoa, mitä he ovat, ja esilukija ja suntio aivan samaa maata.»
»Sepä kummallista!» virkkoi Stephen.
»Kummallista? Hyvä herra, se ei ole mitään verrattuna siihen, kuinka on laita Sinnertonin seurakunnassa. Mutta mitä omaan seurakuntaani tulee, toivon pääsevämme pian hieman edistymään.»
»Täytyy luottaa olosuhteisiin.»
»Ei ole olemassa mitään olosuhteita, joihin kävisi luottaminen. Voimme yhtä hyvin luottaa Kaitselmukseen, jos kerran johonkin luotamme. Mutta jopa olemmekin perillä. Autio paikka, eikö totta? Mutta tällaisina päivinä se minua miellyttää.»
Kirkkotarhaan noustiin tältä puolelta kiviportaita, joiden yli astuttua oli yhä vielä karulla kukkulalla, sillä sisäpuoli ei suinkaan ollut eroitettu ulkopuolesta niin tarkoin, että avoimen vapauden tuntu olisi siitä hävinnyt. Miellyttävä paikka ihmisen hautauspaikaksi, jos edellytämme, että mielihyvä yleensä voi seurata ihmistä hautaan. Tässä kirkkomaassa ei ollut mitään kauhistuttavaa: ei ahtaita, aidattuja kumpuja, jotka pikemmin kertovat vankeudesta kuin kuiskaavat levosta, ei hoidettuja puutarhakukkia, jotka vain tuovat mieleen uuteen mustaan harsokankaaseen ja valkoisiin liinoihin puettuja henkilöitä, niiden hoitajia, ei pyöränjälkiä, jotka muistuttavat ruumisvaunuista ja saattajien ajoneuvoista, ei kypressipensaita, jotka komeilevat surulla, ei puiden takana lepääviä kirstunlautoja ja luita, jotka osoittavat, että me olemme vain hautojemme vuokralaisia. Ei, ei mitään muuta kuin korkeata, hoitamatonta nurmea, joka eri tavoin kattoi eri hautakumpuja. Kummut olivat nekin epäsäännöllisiä, vailla kaikkea vaikutuksen tavoittelua; muuntava taide ei ollut missään kohden vaikuttanut siihen vanhaan vuoriperustaan, jolla tämä hautausmaakin sijaitsi. Ulkopuolella oli samanlaisia rinteitä ja samanlaista nurmea, ja puolen näköpiiriä täytti kirkas, tunteeton meri, joka näytti silmään suurelta koverolta, kuin sinisen astian sisäpuolelta. Etäällä näkyi yksinäisiä kalliokareja, joiden juurella kellui valkoinen vaahtoreunus, ja sama valkoisuus hohteli niiden lukemattomien lokkien siivistä, jotka rauhattomina leijailivat karien vaiheilla.
»Kuulehan, Worm!» virkkoi mr Swancourt terävästi, ja Worm paneutui kohta tarkkaavaiseen asentoon kuunnellakseen määräyksiä. Stephen ja hän jäivät sitten kahden kesken töitä toimittelemaan ja jatkoivat sitä varhaiseen iltapuoleen asti, jolloin pappilan keittäjätär Unity juoksi paljain päin kukkulalle ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
<tb>
Elfride ilmaantui kirkkoon vasta myöhään iltapäivällä ja saapui silloinkin Stephenin päivällisten aikana lausuman nimenomaisen toivomuksen johdosta. Vanhaan, hiljaiseen rakennukseen tullessaan hän näytti niin voimallisen eloisalta ja vilkkaalta, että nuoren Smithin maailmaan alkoi valautua nimenomainen »purppuravalo». Wormista vapauduttiin lähettämällä hänet mittaamaan tornin korkeutta.
Mitäpä Elfride voikaan muuta kuin tulla lähelle — niin lähelle, että hänen helmansa tuokion ajan hipoi nuorukaisen jalkaa — ja tiedustella, kuinka hän menetteli noita luonnoksia tehdessään, ja ryhtyä itse oppimaan säännöttömiin rakennuksiin sovellettavan käytännöllisen mittauksen periaatteita? Sitten hänen täytyi astua saarnastuoliin kuvitellakseen sadannen kerran, miltä tuntuisi olla saarnamiehenä.
Nyt hän kumartui saarnastuolin laidan yli.
»Kuulkaahan, mr Smith, ettehän kerro isälle, jos sanon teille jotakin?» kysyi hän haluten äkkiä saada tunnustaa jotakin.
»En, enpä suinkaan», vastasi toinen tuijotellen ylöspäin.
»Niin, minä kirjoitan varsin usein isän saarnat, ja ne luonnistuvat hänelle paremmin kuin hänen omansa. Ja jälkeenpäin hän sitten kertoo muille ja minulle, mitä oli päivän saarnassa sanonut, ja unohtaa, että minä olin sen hänelle kirjoittanut. Eikö se ole hassua?»
»Kuinka taitava te olettekaan!» virkkoi Stephen. »Minä en osaisi kuolemakseni kirjoittaa saarnaa.»
»Oh, se ei ole ollenkaan vaikeata», vastasi Elfride tullen alas saarnatuolista ja selittäen likempänä seisten asiaa vieläkin vilkkaammin. »Menettelette vain tällä tavalla. Oletteko koskaan leikkinyt panttileikkiä 'Milloin se on? missä se on? mitä se on?’»
»En, en milloinkaan.»
»Sepä vahinko, sillä saarnan kirjoittaminen käy jokseenkin samaan tapaan kuin tuon leikin leikkiminen. Otatte tekstin. Ajattelette, miksi se niin on, mitä se on, ja niin edespäin. Kirjoitatte siihen otsakkeeksi 'Yleensä'. Sitten ryhdytte jatkamaan: ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. Isä ei halua mitään neljänneksi, hän sanoo, että siihen tulee vain minun omia mielipiteitäni. Sitten sepitätte kappaleen 'Sanalla sanoen’ ja asetatte suuren osan siitä mustiin sulkuihin kirjoittaen viereen 'Jätä tämä lukematta, jos isäntiä alkaa nukuttaa’. Sitten seuraa 'Loppujen lopuksi’ ja 'Vielä muutama sana ja minä olen sanonut sanottavani’. No niin, lisäksi olette vielä kirjoittanut joka sivun takalaitaan 'Alenna ääntäsi’ — minä tarkoitan», lisäsi hän itseänsä korjaten, »että minä menettelen siten isän saarnoja kirjoittaessani, koska hän muuten käy yhä äänekkäämmäksi, kunnes vihdoin huutaa kuin olisi vainiolla komentamassa. Isä on kovin hassunkurinen eräissä asioissa!»
Tuon lapsellisen tunnustuksenpuuskan ohimentyä hän säikähti, ikäänkuin olisi hänen innostuksensa hetkiseksi syrjäyttämä naisellinen vaisto hänelle sanonut, että hän oli ollut liian avomielinen verrattain vieraan henkilön seurassa.
Sitten Elfride näki isänsä ja lähti ulos tuuleen liikkuen ketterästi ja sievästi rinnettä alas. Hän keskusteli tuokion ajan isänsä kanssa ja lähti kotiinpäin. Mr Swancourt tuli kirkkoon Stephenin luo. Tuuli oli raikastuttanut hänen lämpöisiä kasvojansa niinkuin se raikastuttaa palon hehkua. Hän oli hilpeällä mielellä ja silmäili hymyillen alaspäin karkelevaa Elfrideä.
»Sinä pieni tuulihattu, sinä näytät nyt kylläkin rajulta», virkkoi hän kääntyen Stephenin puoleen. »Mutta hän ei ole ollenkaan raju tyttö, mr Smith. Yhtä vakava kuin tekin; ja teidän vakavuutenne näkyy kyllä siinä, että täällä ylen ahkerasti uurastatte.»
»Minä uskon, että miss Swancourt on erittäin taitava», huomautti
Stephen.
»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi isäukko soinnuttaen ääntänsä mahdollisimman suuressa määrin puolueettoman arvostelun sävyyn. »Kuulkaahan, Smith, minä kerron teille jotakin; mutta hänelle ei siitä pidä kertoa — ei missään tapauksessa, sillä hän itse vaatii asiaa pidettäväksi syvänä salaisuutena. Niin, hän kirjoittaa varsin usein minun saarnani ja hyvää jälkeä hän tekeekin!»
»Hän osaa tehdä mitä tahansa.»
»Hän pystyy siihen. Se pieni veitikka tuntee hyvin asian juonen. Mutta muistakaa, Smith, ei sanaakaan hänelle tästä asiasta, ei sanaakaan!»
»Ei sanaakaan», virkkoi Smith.
»Katsokaahan», virkkoi mr Swancourt. »Mitä pidätte minun kattorakennuksestani?» Hän osoitti kävelykepillänsä kuorin kattoa.
»Oletteko te sen tehnyt, hyvä herra?»
»Olen. Minä tein työtä paitahihasillani kaiken aikaa. Minä kiskoin alas vanhat parrut, kiinnitin uudet, järjestin rimat, laskin liuskakaton, kaikki omin käsin, Wormin toimiessa apulaisenani. Me teimme työtä kuin orjat, eikö totta, Worm?»
»Kieltämättä, kiukkuisemmin kuin monet muut siellä ja täällä — hehheh!» virkkoi William Worm ilmestyen jostakin näkyviin. »Kun orjat, epäilemättä — hihii! Ja kuinka te kuohuittekaan, armollinen herra, kun naulat vääristyivät! Totisesti! Mutta eihän ole niin vaarallista, jos manailee mielessään, kunhan ei päästä sitä ilmi, eihän, armollinen herra?»
»Mitä tarkoitat?»
»Nähkääs, armollinen herra, kun te olitte katonpanossa, niin te manailitte ainoastaan mielessänne, mikä ei luullakseni ollenkaan haittaa.»
»Minä en usko sinun tietävän, mitä minun mielessäni liikkuu, Worm.»
»Enkös tiedä, armollinen herra — hihii! Minä olen vain tällainen nurkkaan nakattava, armollinen herra, enkä osaa oikein lukea, mutta tavailla osaan yhtä hyvin kuin kuka tahansa siellä ja täällä. Ettekös muista, armollinen herra, sitä myrskyistä yötä, jolloin käskitte minun pidellä kynttilää työpajassanne, kun teitte uutta nojatuolia kuoria varten?»
»Entäpä sitten?»
»Minä seisoin siinä pidellen kynttilää, ja te sanoitte pitävänne seurasta, vaikka ei olisi muuta kuin koira tai kissa — minua näet tarkoititte; ja tuolista ei tahtonut tulla mitään.»
»Muistanhan tuon.»
»Ei, tuolista ei tahtonut syntyä kerrassa mitään. Se näytti kyllä aika sievältä, mutta hyvä Jumala —»
»Worm, kuinka monta kertaa olenkaan jo sinua muistuttanut sopimattomasta puhetavastasi?»
»— Se näytti kyllä varsin sievältä, mutta te ette voinut siinä istua, ei millään kurilla. Kaikki vääntyi ihan vinoon, kun siihen istuutui. 'Nouse, Worm’, sanoitte te, kun näitte tuolin vääntyvän kerrassaan vikuraksi minun allani. Sitten te tempasitte tuolin ja kuin tuli ja leimaus lennätitte sen työpajanne toiseen päähän. 'Piru tuolin periköön!’ sanoin minä. 'Samaa minä tässä ajattelin’, sanoitte te, armollinen herra. 'Minä näin sen teidän kasvoistanne, armollinen herra’, sanoin minä, 'ja toivon, että te, samoinkuin Jumalakin, annatte anteeksi, jos tulin sanoneeksi sen, mitä te kartoitte sanoa.» Te ette voinut olla kuolemaksenne nauramatta, armollinen herra, kun tällainen miespahainen niin selvästi luki teidän ajatuksianne. Onhan minussa älyä sama verta kuin kenessä muussa tahansa siellä ja täällä.»
»Minä ajattelin, että on parempi, jos saatte apulaiseksenne tottuneen miehen», sanoi mr Swancourt seuraavana aamuna Stephenille, »ja lordi Luxellian lupasi lähettää sellaisen teidän saavuttuanne. Minä kehoitin häntä saapumaan kymmenen aikaan. Hän on erittäin älykäs mies ja sanoo teille, mitä ikänä tahdotte tietää. Hänen nimensä on John Smith.»
Elfride ei halunnut näyttäytyä jälleen kirkossa Stephenin seurassa. »Minä odotan tässä, kunnes te ilmaannutte näkyviin tornin huippuun», virkkoi hän nauraen. »Minä näen teidät kuvastumassa taivasta vasten.»
»Ja minä, kun ehdin sinne, heilutan teille taskuliinaani, miss Swancourt», vastasi Stephen. »Kahdentoista minuutin kuluttua tästä hetkestä», lisäsi hän kelloansa silmäten, »minä olen tornin huipussa ja katselen, mistä keksin teidät.»
Elfride kiersi puutarhan puolelle, mistä voi nähdä, kuinka Stephen asteli rinnettä alaspäin sen kummun juurelle, missä kirkko seisoi. Siellä näkyi olevan häntä odottamassa jokin valkoinen läikkä — muurari työpuvussaan. Stephen kohtasi miehen ja seisahtui.
Elfride hämmästyi havaitessaan, etteivät he edenneetkään kirkkomaalle, vaan istuutuivat kaikessa rauhassa eräälle läheiselle kivelle jääden siihen nähtävästi tärkeihin keskusteluihin. Elfride katsoi kelloa; kahdestatoista minuutista oli yhdeksän kulunut, ja Stephen ei ilmaissut minkäänlaista liikkeellelähdön oiretta. Kului vieläkin minuutteja — odotus sai hänet kylmenemään ja värisemään. Vasta neljännestunnin kuluttua istujat alkoivat astella kukkulanrinnettä ylöspäin hitaasti kuin etanat.
»Epäkohteliasta ja epähienoa!» virkkoi hän itsekseen närkästyksen punatessa hänen poskiansa. »Voisipa luulla, että hän rakastaa tuota kauheata muuraria eikä —»
Lause jäi loppuun lausumatta, joskaan ei ajattelematta.
Elfride palasi eteiseen.
»Onko se mies, jonka olette tänne kutsunut, laiska istuskella, mihinkään kelpaamaton?» tiedusteli hän isältänsä.
»Eipä suinkaan», vastasi isä hämmästyneenä, »päinvastoin. Hän on lordi
Luxellianin mestari-muurari, John Smith.»
»Niinkö?» virkkoi Elfride välinpitämättömästi, palasi sitten autioon tähystyspaikkaansa ja odotteli ja värisi jälleen. Olihan se oikeastaan mitätön asia — lapsellinen juttu — silmäillä tornista alas ja heiluttaa taskuliinaansa. Mutta hänen uusi ystävänsä oli luvannut sen tehdä, ja miksi hän nyt noin kiusasi? Iskun teho riippuu sen esineenä olevan olion tiiviydestä samoinkuin itse iskun voimakkuudesta, ja Elfride oli siinä määrin haavoittumiselle arka, että pienetkin satutukset koskivat häneen kipeästi.
Vasta puolen tunnin kuluttua näkyi kaksi hahmoa vanhan tornin suojakaiteen vieressä, liikkumattomina kuin naakat raunioituneessa moskeijassa. Silloinkaan Stephen ei tehnyt, mitä kohteliaasti kyllä oli luvannut, vaan häipyi näkymättömiin antamatta minkäänlaista merkkiä.
Puolenpäivän aikaan hän palasi. Elfride näytti ärtyiseltä, kun ei tietänyt olevansa Stephenin katseen esineenä; kun sen tiesi, ankaralta. Hänen kylmäkiskoinen asenteensa oli paljoa pitkäaikaisempi kuin itse kylmäkiskoisuus; hän ei enää kyennyt lausuelemaan teeskennellyn välinpitämättömiä sanoja.
»Ei ollut ystävällistä, että annoitte minun odottaa kylmässä säässä ja rikoitte lupauksenne», virkkoi hän vihdoin moittien, niin hiljaisin äänin, ettei hänen isänsä voinut sitä kuulla.
»Anteeksi, anteeksi», virkkoi Stephen hämmästyneenä. »Minä unohdin, kerrassaan unohdin! Mikä lienee minua estänyt muistamasta.»
»Eikö mitään muuta selitystä?» kysyi Elfride nyreissään.
Stephen oli hetkisen vaiti ja katseli syrjäsilmällä.
»Ei mitään», vastasi hän, niinkuin vastaa se, joka tahtoo salata jotakin syntiä.