V
Oli aamiaisen aika.
Pappilan ruokasalista, johon lieden tuli loi lämmintä hohdetta, ulkona vallitseva sää ja tarjoutuva näköala näyttivät jähmettyneen epämääräisiksi harmauden vivahduksiksi. Kataja-, seetri- ja mäntymetsiköt olivat mustanharmaat, lehtipuut ja nurmikko näyttivät viheriänharmailta, ikuiset kukkulat ja niiden takaa kohoava torni olivat ruskeanharmaat, ja kaiken yli kaartuvassa taivaanlaessa oli ilmeisimmän alakuloisuuden harmaus.
Tuosta ilottomasta taiteellisesta vaikutelmasta huolimatta aamu ei suinkaan ollut sellainen, että mieliala olisi siitä masentunut. Se oli kerrassaan ilahduttavaan. Ei näet satanut eikä ollut todennäköistä, että tulisi satamaan moneen päivään.
Elfride oli kääntynyt pöydästä lieteen päin ja kohotti varjostinta kasvojensa suojaksi, kun samassa kuuli portin salvan kalahtavan.
»Ahaa, postinkuljettaja!» virkahti hän, toimekkaan miehen tulla touhutessa pihan poikki. Elfride lähti, kohtasi hänet eteisessä ja palasi kohta, kädet selän takana.
»Montako niitä on? Kolme isälle, yksi mr Smithille, ei yhtään miss Swancourtille. Ja näetkös, isä, tässä on sinulle kirje — arvaatko, keneltä? — lordi Luxellianilta. Siinä on jokin kova esine — mikä lienee myhkyrä. Minä olen sitä tunnustellut kuoren läpi, mutta en saa siitä selkoa.»
»Mitä mahtaneekaan Luxellian kirjoittaa?» virkkoi samalla kertaa mr Swancourt. Hän ojensi Stephenille hänelle osoitetun kirjeen ja ryhtyi avaamaan omaa kirjettänsä, kasvonsa tavallista juhlallisempina, kuten sopiikin varattoman miehen, joka on lukemassa päärin lähettämää kirjettä.
Stehpen luki kirjeensä aivan toisin ilmein kuin kirkkoherra.
»Percy Place, torstai-iltana.
»Kunnon Smith. — Ukko H, pauhaa ankarasti, kun viivyt niin kauan kirkkoa tarkastelemassa. Hän vannoo sinusta olevan enemmän vastusta kuin hyötyä. Käskee minua kirjoittamaan ja sanomaan, ettei sinun missään tapauksessa pidä jäädä kauemmaksi — että hän olisi helposti suoriutunut koko jutusta kolmessa tunnissa. Minä sanoin hänelle, ettet sinä ollut asiaan perehtynyt, kuten hän näytti erehtyneen luulemaan, mutta se ei asiaa paljoakaan korjannut. Meidän kesken sanoen olen kumminkin sitä mieltä, etten paljoakaan välittäisi päivästä tai parista, jos en mielisi vielä palata. Minä viipyisin täyden viikon ja oleilisin kyllikseni. Hän haukkuu yhtä vimmatusti, jos ilmestyt tänne perjantaina kuin jos olet poissa maanantaiaamuun asti. — Parhain terveisin
Simkins Jenkins.»
»Sepä ikävä juttu!» virkkoi Stephen, pikemmin itsekseen ja sellaisen hämmingin vallassa, jonka tuntee palvelevassa asemassa oleva henkilö sattumalta esimiehensä toimiin päästyänsä ja verrattain karusti kopsahdettuaan takaisin alkuperäisiin rajoihinsa.
»Mikä on ikävä juttu?» tiedusteli miss Swancourt.
Smith voitti sillävälin tasapainonsa takaisin ja sen keralla kokeneen arkkitehdin ammatillisen arvokkuuden.
»Valitettavasti vaativat tärkeät tehtävät minua heti lähtemään
Lontooseen», vastasi hän.
»Mitä? Täytyykö teidän lähteä heti?» kysyi mr Swancourt silmäten kirjeensä reunan yli. »Tärkeät tehtävät? Onko teidänlaisellanne nuorella miehellä niin tärkeitä tehtäviä?»
»Asian laita on todellisuudessa niin», virkkoi Stephen punastuen ja verrattain häpeissään senjohdosta, että oli vaikkapa ohimennenkin vedonnut seikkaan, joka ei hänelle kuulunut, — »että mr Hewby on käskenyt minua palaamaan ja minun täytyy totella häntä.»
»Minä ymmärrän; ymmärrän. Tarkoitatte, että on viisainta niin tehdä. Mutta minäpä voin havaita enemmän kuin luulettekaan. Teidän on määrä päästä hänen liikekumppaniksensa. Minä pidin asiaa selvänä jo luettuani hänen taannoin minulle kirjoittamansa kirjeen ja huomattuani, kuinkahan teistä puhui. Hän pitää teitä melkoisessa arvossa, mr Smith, muuten hän ei olisi niin huolissaan palaamisestanne.»
Tuollaiset huomautukset eivät suinkaan voineet kuulostaa epämieluisilta Stephenin korviin. Se ajatus, että pääsisi Lontoon suosituimpien arkkitehtien joukkoon kuuluvan henkilön liikekumppaniksi, oli varsin ilahduttava, miten kestämättömältä se hänestä toisaalta tuntuikin. Hän oivalsi, että mr Hewbyn ajatuksia lukuunottamatta mr Swancourt epäilemättä luotti häneen melkoisesti, kun muodosti itselleen tuollaisen käsityksen perusteiden nojalla, jotka oikeastaan eivät ollenkaan perusteiksi kelvanneet. Sitäpaitsi hänen kasvonsa hänen puhuessaan ilmaisivat sellaista alakuloisuutta, jotta mainitunlaisen onnellisen tapahtuman etäisyys olisi tuskin riittänyt aiheuttamaan.
Elfrideä tuo hänen ilmeensä hämmästytti, ja mr Swancourtkin havaitsi sen.
»Eipä siitä nyt välitetä», virkkoi hän hilpeästi. »Teidän pitää tulla jälleen omasta aloitteestanne, ei virkatoimien vuoksi. Tulkaa vierailemaan luokseni, esimerkiksi loma-aikananne — onhan kaikilla kaupunkilaisilla loma-aikansa niinkuin koulupojilla. Milloin te saatte lomanne?»
»Luultavasti elokuussa.»
»Hyvä; tulkaa elokuussa, silloin teidän ei ole tarvis rientää pois. Minä olen iloinen, kun saan soveliaan puhetoverin tänne syrjäiseen ultima Thuleen. Muuten, ohimennen sanoen, ettehän toki tänään lähde?»
»En; tänään minun ei tarvitse lähteä», vastasi Stephen epäröiden.
»Minun on oltava välttämättä perillä vasta maanantai-aamuna.»
»Hyvä, niinpä minun sopii esittää ehdotukseni. Tässä on lordi Luxellianin kirjoittama kirje. Luulenpa jo teille maininneeni, että hän on näiden alueiden omistaja?»
»Minä — tunnen hänet.»
»Hän on nykyään Lontoossa. Näyttää siltä, että hän on lähtenyt sinne päiväksi tai pariksi asioita järjestelemään ja on ottanut lady Luxellianin mukaansa. Hän pyytää kirjeessään minua lähtemään kartanoon ja etsimään hänen yksityisten paperiensa joukosta erästä asiakirjaa, jonka hän on unohtanut ottaa mukaansa.»
»Mitä hän on lähettänyt kirjeen mukana?» tiedusteli Elfride.
»Sen pöydän avaimen, jossa paperit ovat. Hän ei mielellään usko sellaista tehtävää kenelle tahansa. Minä olen jo aikaisemmin sellaisia asioita hänelle toimitellut. Minä siis ehdotan, että lähdetään sinne iltapäivällä — kaikki kolme. Ajetaan Targan-lahden kautta ja tullaan takaisin Endelstowin kartanon tietä. Minun haeskellessani papereita te voitte kuljeskella talon suojissa mielin määrin. Minä käyn talossa varsin usein. Talo, joka ulkoapäin näyttää vain rykelmältä siipirakennuksia, sisältää komean hallin, porraskäytävän ja muotokuvakokoelman; onpa siellä eräitä oivallisia maalauksiakin.»
»Epäilemättä», virkkoi Stephen.
»Oletteko siis talossa käynyt?»
»Minä näin sen tänne tullessani», vastasi hän hätäisesti.
»Niin, mutta minä tässä viittailin sen sisäpuoleen. Ja kirkko siellä on melkoista vanhempi kuin meidän. Minä toimitan niissä jumalanpalvelusta vuorotellen, kuten jo lienen maininnut. Oikeastaan minä tarvitsisin apulaisen; ei ole mikään ilo ratsastaa pari peninkulmaa puiston halki jonakin märkänä aamuna. Ellei terveyteni olisi niin vankka kuin se Jumalan kiitos on — samalla mr Swancourt silmäili etumustansa, ikäänkuin hänen vankka terveytensä olisi ollut siinä nähtävissä — niin minä saisin yskiä ja köhiä koko pitkän vuoden. Ja kun perhe on matkoilla, minulla on siellä kuulijoina ainoastaan pari palvelijaa. Niinpä siis teemme. Haluatko lähteä mukaan, Elfride?»
Elfride suostui, ja pieni aamiaisseurue hajaantui. Stephen, nousi ja lähti suorittamaan vielä eräitä mittauksia kirkossa ja kirkkoherra seurasi häntä ovelle, kasvoissa salaperäisen tutkiva ilme.
»Ette kai pane pahaksenne, vaikka ei tänä aamuna pidetäkään yhteisiä rukouksia?» kuiskasi hän.
»Enpä suinkaan», vastasi Stephen.
»Totta puhuakseni», jatkoi mr Swancourt yhä hiljaisin äänin, »me emme niitä säännöllisesti pidä, mutta kun luonamme on vieraita, minä pidän ehdottomasti asiaankuuluvana, että ne pidetään. Minä olen siinä asiassa erittäin tarkka. Mutta teidän kasvoissanne, mr Smith, on jotakin sellaista, mikä saa minut tuntemaan olevani ihan kuin kotioloissani; sanalla sanoen: teissä ei ole mitään nurinniskaista. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu, jonka usein kuulin nuorena poikaviikarina — olipa se juttu! Mutta,» — samassa kirkkoherra pudisti päätänsä ja nauroi tuimasti.
»Oliko hyväkin juttu?» virkkoi nuori Smith, hänkin nauraen.
»Olipa kyllä, mutta se on liian villitty — aivan liian villitty! En voi sitä mitenkään teille kertoa!»
Stephen asteli nurmikon poikki kuullen kuinka kirkkoherra itsekseen nauraa hykersi muistumallensa.
<tb>
Kolmen aikaan he lähtivät matkaan. Harmaa aamu oli muuttunut kirkkaaksi ehtoopäiväksi, joka oli täynnä auringonvaloa, auringon itsensä silti olematta näkyvissä. Vaunut liikkuivat kevyesti — pyörät pyörivät melkein äänettömästi, hevosen kaviot kapsahtelivat, melkeinpä helisivät korkealla valkoisella viertotiellä, joka suoraviivaisesti noudatteli harjannetta ja näytti vihdoin häipyvän taivaan vaaleaan hämyyn.
Targan-lahti, jolla oli se ansio, että se oli helposti saavutettavissa, sai asianmukaisen vierailun. Sitten he kiertelivät lukemattomia teitä, joissa ei ollut monenkaan sylen mittaa suoraa ja tasaista, ja saapuivat lordi Luxellianin tiluksille. Ulkoportin avasi kaksoisleukainen ja tanakkaniskainen nainen, joka ilmeisesti muistutti Dahlin maalaamaa kuningatar Annaa. Hänen takanansa seisoi pieni poika.
»Minä annan hänelle jotakin, tuolle poikarukalle», virkkoi Elfride vetäen esiin kukkaronsa ja avaten sen nopeasti. Kukkarosta tulvahti parvi paperilippuja, jotka valkoisten lintusten lailla leijailivat ilmassa ja ajautuivat kaikkiin ilmansuuntiin.
»Sepä sukkela temppu!» virkkoi Stephen naurahtaen.
»Mitä hittoa tuo merkitsee?» kysyi mr Swancourt. »Eiväthän ne ole setelien kappaleita, Elfride?»
Elfride näytti harmistuneelta ja syylliseltä. »Ne ovat vain minun papereitani, isä», sopersi hän. Stephen hypähti sillävälin vaunuista, kierteli pyörien ja hevosenkavioiden ympärillä ja keräsi kaikki karkulaiset portinvartijan pienen pojan avustamana. Hän ojensi ne Elfridelle ja nousi takaisin vaunuihin.
»Te varmaankin ihmettelette, mitä leikkeleitä nuo ovat», sanoi hän vaunujen samassa kääntyessä sykomorikujalle. »On siis parasta, että sen teille sanon. Ne ovat muistiinpanoja erästä tekeillä olevaa romaania varten.»
Tunnustusta tehdessään hän ei voinut olla punastumatta, vaikka kovin koetti.
»Kertomusta varten, tarkoitatte?» virkkoi Stephen. Mr Swancourt hieman kuunteli ja tavoitti sanan silloin tällöin.
»Niin; sen nimi on Kellyonin linnan hovi, romaani viidenneltätoista vuosisadalta. Sellainen kirjallisuus ei tosin enää ole muodissa, mutta minä pidän siitä.»
»Romaani kukkarossa! Jos maantierosvo teidät ryöstäisi, niin hän joutuisi siihen hänkin.»
»Niin, sillä tavalla minä käsikirjoitustani säilyttelen. Varsinaisena syynä on se, että minä enimmäkseen kirjoittelen sen katkelmia ratsastaessani ja mukavuuden vuoksi pistän ne kukkarooni.»
»Mitä aiotte tehdä romaanillanne, kun saatte sen valmiiksi?» kysyi
Stephen.
»En tiedä», vastasi hän kääntyen katselemaan näköalaa.
He saapuivat Endelstowin kartanon piiriin. Ajettuaan vanhan, tummanruskeasta kivestä rakennetun, korkeaharteisella Tudor-tyylisellä kaarella varustetun portin sisäpuolelle he havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla, jota kolmelta puolelta ympäröivät rakennuksen julkisivut. Kartanon pääosat polveutuivat Henrik VIII:n ajoilta, mutta tällä kiehtovalla ja suojatulla paikalla oli sijainnut rakennus jo paljoa aikaisemmin. Edvard II oli antanut »jalosukuiselle Hugo Luxellenille» luvan varustaa mansum infra manerium suum, mutta vaikka vallituksen ja vallihaudan häipynyt ääriviiva olikin vielä paikoitellen näkyvissä ei alkuperäisestä rakennuksesta ollut jäljellä minkäänlaista merkkiä.
Ikkunat olivat kaikilla sivuilla leveät ja monijakoiset; räystäsviivaa mursivat samanmalliset kattoikkunat. Kattoikkunoiden yläpuolella ja samoin päädyissä oli omituisia, nousevaan, makaavaan tai astuvaan hahmoon muovattuja koristekuvioita. Korkeat savupiiput kohosivat ilmoille, mutta niitäkin ylemmäksi nousivat muutamat rakennuksen takana kasvavat poppelit ja sykomorit, joiden leppoisasti tuutivat latvat näkyivät katonharjan yli. Pihan nurkissa oli monikulmaiset ulokkeet, joiden pinnan täyttivät pilarit ja ikkunat, ja talon pääsisäänkäytävän yläpuolella näkyi kauas ulkoneva komero, jota kiersivät haaveelliset koruvyöhytten sarjat.
Mr Swancourt sai omistajan poissaollessa liikkua vapaasti talossa, kuten hän itse oli huomauttanut. Kun hän oli asiansa maininnut, heitä kaikkia kehoitettiin astumaan kirjastohuoneeseen, jonne heidät jätettiin omiin hoiviinsa. Mr Swancourt syventyi kohta tutkimaan papereita, jotka oli ottanut kirjoittajan mainitsemasta kirjoituspöydänlaatikosta. Stephenillä ja Elfridellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuljeskella kunnes tehtävä oli suoritettu.
Elfride lähti taulukokoelmaa katselemaan, ja Stephen seurasi häntä ilmeisesti muissa mietteissä. Kokoelmasuoja oli vanha synkkä huone, jonka sisustus oli suunnilleen vuosisataa nuorempi kuin kartanon seinät. Renessanssipilarit kannattivat karniisia, josta lähti ulkonemaan aikakauden muodin mukaan kömpelösti koristeltu kattolaudoitus. Huoneen perällä olevien ikkunoiden yläosissa olivat säilyneet vanhat goottilaiset ruudut; muualla oli niiden sijaan tullut uudenaikaisempi lasi.
Stephen seisoi huoneen toisessa päässä silmäillen Elfrideä, joka seisoi huoneen keskivaiheilla ja alkoi tuntea mielensä hieman masentuvan niiden manallemenneiden Luxellianien seurassa, joiden kalmankarvaiset kasvojenpiirteet olivat kankaaseen kiinnittäneet Holbein, Kneller ja Lely ja jotka näyttivät katselevan häntä tutkivasti ja moittivastikin. Hiljaisuuden, joka heidät melkein lumosi, keskeytti äkkiä huoneen toisessa päässä avautuva ovi.
Sieltä syöksähti esiin kaksi pientä tyttöä kevyissä, mutta lämpimissä pukimissa. Heidän silmänsä säteilivät, hiukset huiskivat ja punaisilla huulilla väikehti häiriytymätön hilpeys.
»Ah, miss Swancourt, rakas Elfie, me kuulimme teidän tulleen. Jäättekö tänne? Tehän olette meidän pikku äiti, eikö totta — meidän iso äitimme on lähtenyt Lontooseen», sanoi toinen tulijoista.
»Saanko suudella?» tiedusteli toinen, näöltänsä suuressa määrin sisartansa muistuttava, mutta kooltansa pienempi.
Heidän punaiset poskensa ja keltaiset hiuksensa painuivat pian Elfriden hameen laskoksiin; hän kumartui ja syleili hellästi heitä molempia.
»Omituista», sanoi Elfride hymyillen ja Stephenin puoleen kääntyen. »He ovat saaneet päähänsä nimittää minua 'pikku äidiksensä’, koska heistä kovin pidän ja koska minulla hiljattain oli ylläni puku, joka hieman muistutti lady Luxellianin pukua.»
Nuo nuoret olennot olivat nimeltänsä Mary ja Kate, lordi ja lady Luxellianin ainoat lapset, jotka vanhempien tilapäisesti poissaollessa oli uskottu hoitajan ja kotiopettajan hoiviin. Lordi Luxellian oli sydämestään kiintynyt lapsiinsa, puolisoonsa sitävastoin vähemmän, koska viimeksimainittu oli alkanut osoittaa taipumusta välinpitämättömyyteen olemalla suomatta hänelle poikaa.
Kaikki lapset juoksivat vaistomaisesti Elfriden jäljessä, koska pitivät häntä pikemmin harvinaisen sievänä ja suurena oman heimonsa jäsenenä kuin täysikasvuisena henkilönä. Oli muuttunut vakaaksi säännöksi, että hän, milloin hän heitä kohtasikin — sisällä tai ulkona, arkisin tai sunnuntaisin — puristi heitä jokaista kasvojansa ja poveansa vasten neljännesminuutin ajan ja hyväili ja helli heitä siihen ylenpalttiseen tapaan, jota nuoret tytöt toisinaan noudattavat.
Pienokaisten pahaa-aavistava silmäys oveen, josta olivat tulleet, kohdisti huomion erääseen palvelijattareen, joka ilmaantui näkyviin samalta taholta ja lopetti jalosukuisten nuorten neitojen suloisen vapauden.
»Kunpa te asuisitte täällä, miss Swancourt», piiskutti toinen alakuloisen punatulkun tavoin.
»Niin, kunpa asuisitte täällä», piiskutti toinen melkein vieläkin alakuloisemman punatulkun tavoin. »Äiti ei osaa leikkiä kanssamme niin somasti kuin te. Hän ei varmaankaan ole pienenä ollenkaan leikkinyt. Milloin saamme tulla teitä katsomaan?»
»Milloin haluatte, kultaseni.»
»Ja nukkua luonanne koko yön? Sitä minä tarkoitan, kun sanon, että tulen teitä katsomaan. Minä en pidä ihmisistä, joilla on päässä hatut ja myssyt ja jotka aina nousevat ja kävelevät.»
»Kunhan saamme luvan äidiltä, voitte tulla ja viipyä niin kauan kuin mielitte. Näkemiin!»
Vangit kuljetettiin pois. Elfride kohdisti huomionsa jälleen vieraaseensa, jonka oli jättänyt seisomaan huoneen toiseen päähän. Nyt hän oli hävinnyt jäljettömiin. Elfride lähti takaisin kirjastoon, koska arveli hänen palanneen sinne. Mutta mr Swancourt, jota nyt sievästi valaisi kynttiläpari, istui yhä yksinään availlen kirje- ja paperikimppuja ja sulkien niitä jälleen.
Koska Elfride ei ollut niin tuttavallisissa suhteissa mielenkiintonsa esineeseen, että olisi voinut moitteettomana nuorena naisena ryhtyä tehokkaasti häntä etsimään — kuten nuorekas virikkeellisyys kehoitti tekemään — ja koska hän toisaalta, nuorukaisen ihanasti piirretyn huuliviivan yhteydessä olevan parhaillaan viriävän syyn vuoksi, ei mielellään värjötellyt kaukana hänestä, niin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ilman päämäärää tammisille portaille katselemaan, eikö jostakin päin vilahtaisi näkyviin etsitty, nuori hahmo.
Vaikka huoneissa olikin vielä päivänvaloa, lepäsivät käytävät jo syvässä varjossa — kylminä, kolkkoina ja hiljaisina. Ainoastaan siinä tapauksessa, että taustana sattui olemaan valoisampi kohta, voi niissä jotakin tai jonkun erottaa. Erään sellaisen valoisamman kohdan muodosti sivuovi, jonka yläosa oli lasia. Elfride avasi sen ja astui siitä sisemmälle pihanurmikolle, jota erotti varsinaisesta pihamaasta pensaikko.
Samassa hänelle tarjoutui hämmästyttävä näky. Suorassa kulmassa siihen siipirakennukseen, josta hän oli astunut ulos, ja muutaman askelen päässä ovesta ulkoni toinen kartanon kylkirakennus, matalampi ja rakennusmuodoiltansa vähäpätöisempi. Kylkirakennuksen seinässä, suoraan hänen edessänsä, oli leveä ikkuna, jonka uudin oli laskettu alas ja johon lankesi valo sisäpuolelta.
Uutimessa näkyi erään henkilön varjo. Selvästi piirtyvästi sivukuvasta voi vaikeudetta tuntea Stephenin. Saattoi vielä erottaa, että hänen kätensä olivat kohotetut ja että hän piteli jotakin esinettä. Sitten ilmestyi toinen varjo — sekin sivusta nähtynä — ja tuli lähelle Stepheniä, jonka kohottama ja tarjoama esine nyt osoittautui hartiahuiviksi tai viitaksi. Hän puki sen huolellisesti — kovin huolellisesti — naishenkilön ylle, hävisi näkyvistä, ilmaantui jälleen hänen eteensä — viittaa kiinnittämään. Suuteliko hän? Varmaankaan ei. Mutta hänen liikkeeseensä olisi voinut sisältyä suutelo. Sitten molemmat varjot kasvoivat jättiläismäisiksi, kävivät muodottomiksi ja katosivat.
Kului pari minuuttia.
«Kas, miss Swancourt! Olen iloinen tavatessani teidät. Minä teitä haeskelin», kuului ääni hänen vierellänsä — Stephenin ääni. Elfride astui takaisin käytävään.
»Tunnetteko jonkun tämän talon asukkaan?» kysyi hän.
»En ketään», vastasi Stephen; »kuinkapa tuntisinkaan?»