VI
Stephenin lausuttua sanansa Elfride samassa kuuli ulko-oven sulkeutuvan jossakin aivan lähellä. Sitten hän näki hämärtyvässä valossa henkilön, jonka sukupuolta ei käynyt määritteleminen, astelevan hiekkapolkua joelle päin. Hahmo häipyi yhä epämääräisemmäksi ja hävisi puiden varjoon.
Mr Swancourt kuului kutsuvan käytävän perältä. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleet, ja löysivät hänet lähtövalmiina odottelemassa, hyvillä mielin siitä, että oli onnistuneesti suorittanut tehtävänsä. Ajoneuvot saapuivat porrasten eteen, ja kolmihenkinen seurue lähti viipymättä pois kartanosta. He ajoivat kumisevan porttiholvin alitse ja lehdettömien sykomorien välitse tähtien alkaessa sytytellä värjyviä valojansa oksaverkon takana.
Nuorukainen ja neitonen eivät virkkaneet sanaakaan. Neidon kokematonta mieltä askarrutti lakkaamatta äskeinen tapahtuma. Nuori mies, joka oli herättänyt hänessä aivan uudenlaisen tunteen, mies, joka oli liikeasioissa saapunut hänen isänsä luo suoraan Lontoosta, oli sattumalta Endelstowin kartanoon jouduttuansa päässyt tutustumaan johonkin naishenkilöön ja osoittamaan hänelle nimenomaista huomaavaisuutta — ja kaikki tuo oli ehtinyt tapahtua puolen tunnin kuluessa.
Missä huoneessa he olivatkaan olleet? mietti Elfride. Mikäli hän voi arvata, se oli lordi Luxellianin toimistohuone. Keitä talossa olikaan? Ei ketään muita kuin kotiopettajatar ja palvelijoita, mikäli hän tiesi, ja heitä Stephen ei ollut näyttänyt ollenkaan tuntevan. Oliko sillä henkilöllä, jonka hän oli nähnyt talosta poistuvan, ollut jotakin osaa tapahtumassa? Asiaa oli mahdoton ratkaista vetoamatta syylliseen itseensä, ja sitä Elfride ei missään tapauksessa tahtonut tehdä. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmalta hänestä tuntui, että kohtaus oli ollut satunnainen eikä sopimukseen perustuva. Käydessään vihdoin pohtimaan naishenkilöä itseänsä koskevaa pulmaa Elfride kohta otaksui, ettei kysymyksessä voinut olla palvelevan luokan jäsen. Stephen Smith ei varmaankaan välittänyt lemmenkohtauksista oman olopiiriinsä kuulumattomien naishenkilöiden keralla. Vaikka hän olikin hyvänluontoinen, näkyi hänen silmissään sentään kunnianhimon väike, hänellä oli ilmeisesti suuret toiveet, tosin epämääräiset, mutta kauaskantoiset. Elfride oli ymmällä, ja tytön tuntojen luonnollisesta järjestyksestä johtui, että hän samalla oli Stephenille suutuksissa. Ei tuntunut enää ilahduttavalta se tosiasia, että nuoreen poikamaiseen ja viattomalta näyttäneeseen mieheen kohdistuva kiintymys oli muuttumassa rakkaudeksi.
He saapuivat sillalle, joka muodosti seurakunnan itä- ja länsipuolen välisen yhdyssiteen. Sijaiten laaksossa, jota ulkoapäin rajoitti meri, se muodosti syvimmän kohdan, josta tie lähti jyrkästi nousemaan kohti Länsi-Endelstowia ja pappilaa. Heidän ei olisi kummankaan tarvinnut välttämättä nousta vaunusta, mutta kun kirkkoherran tapana oli armahtaa juhtaansa tässä kaarteisessa nousussa, niin Elfride jäljittelyvaiston yllyttämänä hyppäsi vaunuista Lauhkian parhaillaan paneutuessa siihen tasaiseen askeltahtiin, jota se tällä taipaleita aina käytteli.
Nuori mies näytti mielellään käyttävän ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta keskeyttääkseen vaitiolon. »Olettepa uskalias, miss Swancourt!» huudahti hän hypäten samassa hänkin vaunuista.
»Oh, en ollenkaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti, Endelstowin kartanossa nähdyn kohtauksen yhä vallitessa hänen mieltänsä.
Stephen asteli hänen vierellänsä pari kolme minuuttia, verhoutuen siihen jäykkään pidättyväisyyteen, jota Elfriden äänensävy edellytti. Mutta johduttuaan sitten ilmeisesti ajattelemaan, että jurottaminen oli yksinomaan tyttölasten asia, hän astui hilpeänä lähemmäksi ja Kastilian miehille ominaista kohteliaisuutta osoittaen tarjosi käsivartensa.
Siinä oli kiusaus, Elfrideä ei oltu milloinkaan ennen kohdeltu siten, ikäänkuin täysi-ikäistä, tarjoamalla käsivartta, jonka hän voi hylätä, jos hyväksi näki. Tätä ennen hänen osaksensa ei ollut tullut mieshenkilöiden puolelta muita huomaavaisuudenosoituksia kuin ne, joita oli sisältynyt hänen isänsä huomautuksiin: »Elfride, annahan kätesi», »Elfride, tartuhan käsipuoleeni», ja muihin samanlaisiin. Tämä tapahtuma oli käänteentekevä hänen nuoren sydämensä historiassa; hän tutkisteli tunnevoimiansa, puolelta ja toiselta. Kaikki ne yllyttivät tarttumaan tarjottuun käsivarteen; yksi ainoa kaunantunto sai hänet päättämään rangaista Stepheniä kieltäytymällä.
»Ei, kiitos, mr Smith; minä astelen paremmin omin neuvoin.»
Se oli Elfriden ensimmäinen arka yritys säikähdyttää rakastajaa. Peläten teostansa johtuvaa tulosta enemmän kuin oikkujensa nuoressa miehessä herättämää vaikutelmaa hän kohta senjälkeen päätti suvaita muuttaa mieltänsä.
»Paremmin asiaa ajateltuani minä suostun», virkkoi hän.
He astelivat hitaasti kohti kukkulan lakea, muutamia askeleita vaunujen jäljessä.
»Olettepa vaitelias, miss Swancourt», huomautti Stephen.
»Voipa olla, että tekin tunnutte minusta liian vaiteliaalta», vastasi
Elfride.
»Minulla voi olla syytä siihen.»
»Tuskinpa; surut ne saavat ihmisen vaiteliaaksi, ja eihän teillä suruja ole.»
»Te ette voi tietää; minulla on eräs huoli. Toiset tosin voivat pitää sitä pikemmin pulana kuin huolena.»
»Mikä se on?» tiedusteli Elfride vaistomaisesti.
Stephen epäröi. »Voisinhan sen sanoakin», vastasi hän, »mutta toisaalta kenties sittenkin —»
Elfride heitti päättävästi hänen käsivartensa ja pudisti päätänsä. Hän oli oppinut, että suuri osa arvokkuutta on menetetty, jos esittää kysymyksen, johon kieltäydytään — vaikkapa kohteliaastikin — vastaamasta, sillä jos kohteliaisuus onkin hyväksi avuksi vaatimuksia esitettäessä ja sopimuksia tehtäessä, se ei kumminkaan paljoa auta, kun on kysymyksessä suoranainen kielto. »Minä en ollenkaan halua saada siitä tietoa, en ollenkaan», toisteli hän. »Vaunut odottavat meitä mäellä; meidän täytyy kiirehtiä». Samassa Elfride jo pyrähti juoksemaan. »Isä, tässä minä olen», hän huudahti vanhan herran hämyiselle hahmolle, hyppäsi vaunuihin ja istahti hänen viereensä välittämättä Stephenin tarjoamasta avusta.
»Tosiaankin!» huudahti kirkkoherra teennäisen virkeästi. Hän oli herännyt mitä sikeimmästä unesta ja alkoi nyt äkkiä kavuta vaunuista.
»Mitä, mitä teetkään, isä? Me emme ole vielä kotona.»
»Emme tietenkään, emmehän me vielä kotona ole», virkkoi mr Swancourt hyvin nopeasti yrittäen salaa painua entiseen asentoonsa ikäänkuin ei olisi liikahtanutkaan. »Minä tässä olin niin mietteissäni, etten tosiaankaan tietänyt, missä olemme.» Minuutin kuluttua kirkkoherra jälleen kuorsasi.
Tämä ilta, joka oli yhdessäolon viimeinen, näytti heittävän Stephen Smithin yli erinomaisen surumielisyyden varjon, ja kirkkoherran uudistetut kehoitukset tulla kesällä jälleen heitä tervehtimään, eivät ilmeisesti kyenneet kohottamaan hänen mielialaansa, vaan tuntuivat pikemmin herättävän hänessä jonkinlaista pahaa aavistusta.
Stephen lähti talosta aamun hämärissä, maan värien vielä ilmetessä himmeinä ja auringon piillessä idässä. Elfride oli valvonut koko yön vuoteessaan peläten, ettei kukaan heräisi kyllin aikaisin matkamiestä lähtöön saattamaan, ja samalla sitäkin peläten, ettei saisi enää nähdä niitä kirkkaita silmiä ja kiharaisia hiuksia, joihin niiden omistajan salaperäisyys loi sitäkin syvemmän romanttisen vivahduksen. Jossakin määrin — niin pian kääntyy naisellinen harrastus huolestuneisuudeksi — hän tunsi olevansa vastuussa nuoren miehen turvallisuudesta. He nauttivat aamiaisen ennen päivänkoittoa; mr Swancourt, jota vieraan vilpitön ulkomuoto yhä enemmän viehätti, oli näet päättänyt nousta varhain lausuakseen hänelle ystävälliset jäähyväiset. Kirkkoherra oli sentään hieman ihmeissään, kun näki Elfriden astuvan aamiaispöydän luo palava kynttilä kädessään.
William Wormin suoriutuessa matkatamineisiinsa (jonka toimituksen kestäessä pappilan asujaimet yleensäkin odottivat mallikelpoisen kärsivällisesti) Elfride päämäärää vailla vaelsi kesämajaan. Stephen lähti hänen jälkeensä. Sieltä näkyi tiheiden pensaiden peittämä laakso, jossa nyt pitkin sen pituutta lepäsi usvaverho peittäen virtaa, joka pilkahteli selkeässä ilmassa seisovien silmiin.
He seisoivat siinä vieretysten, nojaten siihen koruttomaan kaiteeseen, joka rajoitti lehtimajan ulkoreunaa muodostaen jyrkän rinteen harjan. Elfride ponnistautui osoittamaan muutamia vastakkaisella puolella kohoavien etäisten ylänköjen epäsäännöllisiä ääriviivoja. Mutta Stephenin taiteellinen silmä oli nyt joko luonnostaan tai olosuhteiden vuoksi kovin heikko, ja hän kuunteli esitystä vain puolella korvalla, ikäänkuin olisi säästellyt aikaansa jotakin muuta mielessä kytevää ajatusta varten.
»Niin, jääkää hyvästi», virkkoi hän sitten äkkiä, »luulenpa, etten saa nähdä teitä enää milloinkaan, miss Swancourt, vaikka minua onkin tänne ystävällisesti kutsuttu.»
Hänen aito alakuloisuutensa helähdytti neidon mielen herkimpiä kieliä. Tuntui hyvinkin mahdolliselta antaa nuorelle miehelle anteeksi jokin salaisuus tai parikin sellaista. Kun nuorukainen sitäpaitsi oli niin arka, ettei rohjennut katsoa puhuttelemaansa suoraan silmiin, niin neidon silmät ja kieli kävivät sitä uskaliaammiksi.
»Tulkaa sentään toistekin, mr Smith!» lausui hän somasti.
»Mielelläni tulisin, mutta on varmaan parempi, jos luovun siitä ajatuksesta.»
»Miksi?»
»Eräät minuun liittyvät seikat tekevät sen hankalaksi. Ei minun tähteni, vaan teidän tähtenne.»
»Siunatkoon! Kuinka voisikaan mikään teihin liittyvä seikka minua loukata?» virkkoi hän kirkkaan ylevästi. Mutta kun sitten huomasi sellaisen käsittelytavan asiaan soveltumattomaksi, hän alkoi puhua hillitymmin. »Niin, tiedänhän minä, miksi te ette tahdo tulla. Teitä ei haluta. Te tahdotte lähteä takaisin Lontooseen, kaikkien sikäläisten mielenkiintoisten henkilöiden luo, ettekä halua nähdä meitä enää milloinkaan!»
»Tiedättehän, ettei minulla ole mitään sellaista syytä.»
»Ja kirjoittaa kirjeitä sille ladylle, jonka kanssa olette kihloissa, aivan niinkuin ennenkin.»
»Mitä tarkoitattekaan? Minä en ole kihloissa.»
»Te kirjoititte kirjeen jollekin neidille; minä näin sen kirjehyllyssä.»
»Mitä vielä! Hän on vanhahko naishenkilö, joka pitää paperikauppaa, ja minä kirjoitin hänelle kehoittaen häntä säilyttämään minun sanomalehteni.»
»Teidän ei olisi ollenkaan tarvinnut sitä selittää; se ei kuulu minulle vähääkään.» Mutta kaikesta huolimatta miss Elfride tunsi mielensä melkoisesti keventyvän, kun tuon kuuli. »Ettekö siis tule enää isääni tervehtimään?» tiukkasi hän.
»Mielelläni tulisin — teitäkin tervehtimään, mutta —»
»Ettekö ilmaise minulle tuota salaamaanne asiaa?» keskeytti Elfride kärsimättömänä hänen puheensa.
»En; en tällä kertaa.»
Elfride ei voinut olla jatkamatta, miten jumalattomalta sellainen menettely saattoikin näyttää.
»Sanokaa minulle», vaateli hän vavahtelevin huulin, »estääkö jokin Endelstowissa sattunut kohtaus teitä — tuntemasta mielenkiintoa minua kohtaan?»
Nuori mies hieman säpsähti. »Ei suinkaan», virkkoi hän sitten painokkaasti, samalla katsoen puhuttelijaansa suoraan silmiin niin vilpittömästi kuin ainoastaan rehellinen nuori mies voi katsoa.
Selitystä ei ollut tullut, mutta synkkä painostus oli väistynyt neidon mielestä. Hän ei voinut, olla tuota lausumaa uskomatta. Millainen arvoitus ikkunaverhon varjossa lieneekin piillyt, salaisen intohimon arvoitus se ei missään tapauksessa ollut.
Elfride kääntyi takaisin taloon kulkien kasvihuoneen läpi. Stephen kiersi ulko-ovelle. Mr Swancourt seisoi portailla aamukengissään. Worm parhaillaan kiinnitti jotakin valjaiden solkea ja mutisi jotakin pää-raukastansa, ja kaikki oli valmiina Stephenin lähtöä varten.
»Te sanoitte tulevanne jälleen elokuussa. Elokuussa teidän pitää tulla, jos välitätte tällaisen vanhan vanhoillisen seurasta», sanoi mr Swancourt.
Mr Smith vain epäröiden vastasi, että hän tulisi mielellään jälleen.
»Te sanoitte tahtovanne tulla, ja teidän pitää tulla», vakuutteli
Elfride, joka oli tullut ovelle ja puhui isänsä kainalosta.
Mikä lieneekin ollut se syy, jonka vuoksi nuori mies epäröi saapua taloon vierailemaan, missään tapauksessa se ei enää ollut etualalla. Hän lupasi, sanoi jäähyväiset ja nousi rattaisiin, jotka lähtivät kiipeämään rinnettä ja kuljettivat hänet heidän näkyvistänsä.
»Minua ei ole eläessäni miellyttänyt kukaan siinä määrin kuin tuo poika — ei milloinkaan! Kuinka lieneekään niin laita — en minä sitä ymmärrä», virkkoi mr Swancourt painokkaasti itsekseen ja lähti sitten sisään.