VII
Stephen Smith saapui lupauksensa mukaan uudelleen vieraaksi Endelstowin pappilaan. Hänellä oli saapumiseensa todellinen taiteellinen aihe, vaikka mikään sellainen ei näyttänyt olevan tarpeen. Eräässä kirkon laivassa oli nopeasti rappeutumassa kolmekymmentäkuusi vanhaa rahinpäätä, viidennentoista vuosisadan erinomaista tekoa, ja niin ollen oli syytä piirustaen jäljentää niiden madonsyömät piirteet ennenkuin niinsanotun korjaustyön myrskyt ehtivät ruhjoa ne olemattomiin.
Hän saapui taloon auringon laskiessa, ja maailma oli jälleen miellyttävä kahdelle kaunotukalle. Elfride oli kumminkin tuntenut hetkellistä pettymystä saatuaan sattumalta tietää, ettei hän ollut saapunut aivan äsken kiireen kaupalla Lontoosta, vaan oli tullut lähiseudulle jo edellisenä iltana. Tuohon tuntoon olisi liittynyt nimenomainen hämmästys, ellei hän olisi muistanut, että tähän vuodenaikaan kävi rannikolla lukuisa määrä matkailijoita ja että Stephen oli mahdollisesti liittynyt heidän seuraansa.
Sinä iltana vain hieman juteltiin. Mr Swancourt kyseli vieraaltansa yhtä ja toista, tarkasti, mutta isällisesti, varsinkin hänen suunnitelmistansa ja toiveistansa siinä ammatissa, jonka oli itselleen valinnut. Stephen vastaili epämääräisesti. Seuraavana päivänä satoi. Illalla, neljänkolmatta tunnin ehdittyä täysin virittää Elfriden ihailijan tunteiden hehkun, he ryhtyivät pelaamaan sakkia.
Peli auttoi osaltansa heidän tulevaisuutensa kehittelyä.
Elfride havaitsi varsin pian, että hänen vastustajansa oli pelkkä aloittelija. Lisäksi hän huomasi, että hänellä oli varsin omituinen tapa käsitellä napeloita. Aikaisemmin hän oli otaksunut, että kaikki pelaajat välttämättä suorittavat samat otteet samalla tavalla, mutta Stephenin menettelystä hän havaitsi, että kaikki tavalliset pelaajat, jotka oppivat pelaajaan näkemältä, käsittelevät napeloita stereotyyppiseen tapaan. Stephenin käsittelytavan eriskummallisuus sai hänet lopulta lausumaan julki ihmettelynsä, kun hän näki hänen juoksuria ottaessaan työntävän sen syrjään sen sijaan, että olisi sen ennen siirtoa nostanut pois.
»Kuinka omituisesti te käsittelettekään napeloita, mr Smith!»
»Tosiaanko? Olen siitä pahoillani.»
»Se on suotta; mitäpä tuosta pahoillaan. Kuka on teitä opettanut pelaamaan?»
»Ei kukaan, miss Swancourt», vastasi hän. »Minä olen oppinut eräästä kirjasta, jonka minulle lainasi mr Knight, maailman jaloin mies.»
»Mutta olettehan nähneet pelattavan?»
»Minä en ole nähnyt ainoatakaan peliä. Tämä on ensimmäinen pelierä, jonka saan pelata todellisen vastustajan kanssa. Minä olen oppinut kirjoista monenlaisia pelilaatuja ja tutkinut eri siirtojen aiheet, mutta siinäpä onkin kaikki.»
Tuo selitti täysin hänen maneerimaisuutensa, mutta se tosiasia, että mies, joka halusi pelata shakkia, oli ehtinyt täysi-ikäiseksi pääsemättä peliä näkemään tai sitä suorittamaan, hämmästytti häntä kovin. Hän mietti seikkaa vähän aikaa tuijotellen tyhjyyteen ja ehkäisten pelin edistymistä.
Mr Swancourt istui pelilautaan tuijotellen, mutta ilmeisesti muita asioita ajatellen. Hän virkkoi puolittain itsekseen Elfriden parhaillaan siirtäessä:
»’Quae finis aut quod me manet stipendium?’»
Stephen vastasi heti:
»'Effare: jussas cum fide poenas luam.’»
»Oivallisesti — sukkelasti — ilahduttavasti!» virkkoi mr Swancourt tuntehikkaasti, laskien kämmenensä pöytään niin että kolme talonpoikaa ja hevonen siitä järkytyksestä tanssivat yli rajojensa. »Minä mietiskelin noita sanoja, jotka hyvin soveltuvat erääseen omituiseen suunnitelmaani — mutta riittäköön siitä asiasta. Minä iloitsen teistä, mr Smith, sillä harvoinpa tässä erämaassa kohtaa miestä, joka on kyllin gentleman ja oppinut voidakseen jatkaa lauselmaa, olipa se kuinka kulunnainen tahansa.»
»Minäkin sovitan nuo sanat itseeni», virkkoi Stephen rauhallisesti.
»Tekö? Luulisinpä, että teillä on kaikkein vähimmin syytä niin menetellä.»
»Kuulkaahan», virkkoi Elfride nyreissään, »selittäkää asia minulle.
Kääntäkää, kääntäkää!»
Stephen katsoi häntä vakavasti silmiin ja virkkoi hitaasti, ääni tulvillaan etäisiä merkitysvivahteita, jotka tuntuivat niin nuoressa henkilössä kerrassaan varhaiskypsiltä:
»Quae finis Mikä on oleva päätöksenä, aut tahi, quod stipendium mikä sakko manet me odottaa minua? Effare, Puhu; luam minä olen maksava, cum fide vilpittömästi jussas poenas vaaditun rangaistuksen.»
Kirkkoherra, joka oli kuunnellut tuota koulupojanlatelua kriitillisin ilmein ja jolta heikkokuuloisuutensa vuoksi oli jäänyt havaitsematta Stephenin lausumien englanninkielisten sanojen nimenomaisesti realistinen sävy, virkkoi nyt epäröiden: »Ohimennen sanoen, mr Smith (minä tiedän, että te suotte anteeksi uteliaisuuteni), vaikka käännöksenne olikin harvinaisen tarkka ja täsmällinen, te äännätte latinaa minusta nähden mitä merkillisimmällä tavalla. Kuolleen kielen ääntäminen ei tietenkään suuria merkitse, mutta teidän korostuksenne ja laajuusmittanne kuuluvat varsin kummallisilta minun korviini. Niin, tahdon kysyä, onko klassillisten kielten opettajanne kenties ollut Oxfordin tai Cambridgen miehiä.»
»On; hän oli Cambridgen miehiä — St. Cyprianin oppilas.»
»Tosiaanko?»
»Niin kyllä; siitä ei ole epäilystäkään.»
»Merkillisin juttu, mitä olen milloinkaan kuullut!» virkkoi mr
Swancourt ihan ihmeissään. »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas —»
»Parhain ja taitavin mies koko Englannissa!» huudahti Stephen innostuneesti.
— »Kuinka voi sellaisen miehen oppilas ääntää latinaa niinkuin te sitä äännätte! Enpä ole kummempaa kuullut! Kuinka kauan hän on teitä opettanut?»
»Neljä vuotta.»
»Neljä vuotta!»
»Asia ei ole niinkään merkillinen, kunhan sen selitän», kiiruhti Stephen sanomaan. »Se näet tapahtui — kirjeellisesti. Minä lähetin hänelle käännösharjoituksia kahdesti viikossa, ja hän puolestaan palautti niitä samoin kahdesti viikossa korjattuina ja selittävillä reunamuistutuksilla varustettuina. Sillä tavoin minä olen oppinut latinani ja kreikkani, mikäli niitä osaan. Hän ei ole vastuussa ääntämisestäni. Hän ei ole milloinkaan kuullut minun lausuvan säettäkään.»
»Uudenlainen tapaus ja merkillinen kärsivällisyyden osoitus!» huudahti kirkkoherra.
»Hänen puoleltaan, mutta ei minun. Henry Knightin laista ei tapaa yhtä tuhannen joukosta! Minä muistan hänen puhuneen minulle tästä samaisesta ääntämisseikasta. Hän sanoo ikäväkseen havaitsevansa sen ajan olevan tulossa, jolloin jokainen henkilö on lausuva omankin kielensä tavallisimmat sanat niinkuin ne hänen korviinsa soveliaimmilta sointuvat olematta silti sen huonompi; hän sanoo, että puhumisen aikakausi on loppumassa ja luovuttamassa sijaansa kirjoittavalle kaudelle.»
Elfride ja hänen isänsä olivat odottaneet tarkkaavaisina saadakseen kuulla tarinan mielenkiintoisimman osan, nimittäin selonteon siitä, mitkä seikat olivat tehneet niin harvinaisen opetusmenetelmän välttämättömäksi. Mutta mitään lähempää selitystä ei kuulunut, ja nuori mies keskitti jälleen tarkkaavaisuutensa shakkilautaan osoittaen haluavansa päästä asiasta.
Peli jatkui. Elfride pelasi tottuneesti, Stephen oppineesti. Elfridestä tuntui kovin säälimättömältä voittaa hänet niin monien ponnistusten jälkeen. Mihin viekkauteen viekoittelikaan hänet hänen myötätuntonsa? Sallimaan hänen päästä voitolle. Seurasi toinen peli, ja ollen tulokseen nähden kerrassaan välinpitämätön (hän pelasi paremmin kuin naiset yleensä ja tiesi sen) Elfride salli Stephenin päästä jälleen voitolle. Kolmannessa ja viimeisessä pelissä Elfride käytti Muzio-gamqiittia ja voitti kahdennellatoista siirrolla.
Stephen katsahti häneen epäluuloisesti. Hänen sydämensä tykytti kiivaammin kuin Elfriden, vaikka viimeksimainittukin oli hieman kiihtynyt aloittaessaan viimeisellä kerralla vakavan toiminnan. Mr Swancourt oli lähtenyt huoneesta.
»Te olette vain leikkineet kerallani tähän asti!» huudahti Stephen sävähtäen punaiseksi. »Te ette pelannut täydellä todella ensimmäisissä erissä?»
Elfriden syyllisyys kuvastui hänen kasvoissaan. Stephen muuttui ärtymyksen ja alakuloisuuden kuvaksi, joka tosin hetkellisesti näytti miellyttävältä, mutta jo seuraavana tuokiona sai Elfriden katumaan tekemäänsä erehdystä.
»Suokaa minulle anteeksi, mr Smith!» virkkoi hän sievästi. »Vaikka en aluksi asiaa oivaltanut, huomaan nyt selvästi, että menettelyni voi tuntua teidän taitavuutenne halveksimiselta. Mutta minä en tosiaankaan niin tarkoittanut. Minä en omaltatunnoltani voinut pelata voitokkaasti ensimmäisissä erissä, teidän taistellessa niin epäsuotuisasti ja miehuullisesti.»
Stephen huokasi syvään ja lausui hiljakseen, katkerasti: »Te olette minua taitavampi. Te osaatte tehdä mitä tahansa — minä en osaa mitään tehdä! Miss Swancourt!» huudahti hän rajusti, sydämen kurkkua ahdistaessa, »minun täytyy teille sanoa, kuinka teitä rakastan! Poissaollessani olen kaiken aikaa teitä sydämessäni palvonut.»
Ripeänä nuorukaisena hän syöksyi Elfriden viereen, kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ennenkuin toinen osasi arvatakaan, ja niin molempien kiharat sekaantuivat toisiinsa.
Ilmi puhkeava rakkaus oli Elfridelle siinä määrin uppouusi, että hän vapisi yhtä paljon tunteensa uutuutta kuin tunnetta itseänsä. Sitten hän äkkiä irroitti itsensä ja nousi seisomaan harmissaan siitä, että oli vastustelematta suostunut tähän hetkelliseenkään puristukseen. Hän päätti pitää tätä mielenosoitusta ennenaikaisena.
»Te ette saa ryhtyä sellaisiin», virkkoi hän keimailevan kopeasti, joskaan ei varsin vakuuttavasti. »Ja — ette saa tehdä niin toista kertaa — ja isä tulee tuossa paikassa.»
»Sallikaa minun suudella teitä — edes kerran», virkkoi Stephen hienotunteisesti kuten ainakin ja ollenkaan havaitsematta toisen käytöksen teennäisyyttä.
»En; en kertaakaan.»
»Vain poskeen?»
»En.»
»Otsaan?»
»En missään tapauksessa.»
»Te siis olette suostunut johonkin toiseen? Ah, sitähän ajattelinkin!»
»En ole, tiedän, etten ole.»
»Ette minuunkaan?»
»Kuinka sen tietäisin?» virkkoi hän koruttomasti. Koruttomuus piili pikemmin hänen käytöksensä ja puheensa leveissä ääriviivoissa. Äänen vivahdukset ja katseiden puolittain salatut ilmeet olisivat tuntijalle osoittaneet, kuinka kovin heikkoa vastustuksen jää tässäkin tapauksessa oli.
Kuului askelia. Mr Swancourt astui huoneeseen, ja yksityiskeskustelu oli lopussa.
Tämän osittaisen julkitulon jälkeisenä päivänä mr Swancourt ehdotti, että lähdettäisiin ajelulle Targan Bayn takaisille rantakallioille, kolmen tai neljän peninkulman päähän.
Puoli tuntia ennen lähtöä kuului takapihalta rasahdus, ja kohta tuli näkyviin William Worm, joka lausui puolittain maailmalle ylipäänsä, puolittain itsekseen ja jossakin määrin kuulijoillensakin:
»Totisesti! Tuo kalanpaistaminen tekee lopun William Wormista. Ne ovat jälleen siinä puuhassa tänä aamuna — niinkuin aina ennenkin — kärisee, kärisee, kärisee!»
»Onko päänne jälleen huonossa kunnossa, Worm?» kysyi mr Swancourt.
»Mikä rasahdus se sieltä pihalta kuului?»
»Herra hyvä, minä olen heikko, horjuva mies, ja kalanpaistaminen on jatkunut pää-parassani pitkin yötä ja koko aamun niinkuin ainakin. Minä olin siitä niin pöpperössä, että putosi halko aisalle ja iski sen poikki.»
»Siunatkoon, vaunujen aisa poikki!» huudahti Elfride. Hän tunsi pettymystä; Stephen kaksi verroin. Kirkkoherra osoitti suurempaa kiivautta kuin tapaus näytti edellyttävän. Stepheniä se kiusasi ja hämmästytti. Hän ei ollut otaksunut, että mr Swancourtin suorasukaisuuteen ja hyvänluontoisuuteen saattoi liittyä niin paljon piilevää ankaruutta.
»Te ette saa olla millännekään», virkkoi vihdoin kirkkoherra. »Tie on hieman liian pitkä jalan kuljettavaksi. Elfride voi ratsastaa ponyllansa, ja te saatte minun vanhan ratsuni, Smith.»
Elfride huudahti riemastuneena: »Te ette ole milloinkaan nähnyt minua satulassa — teidän pitää se nähdä!» Hän loi katseensa Stepheniin ja luki heti hänen ajatuksensa. »Ah, te ette ratsasta, mr Smith?»
»Valitettavasti en.»
»Ajatella, ettei mies osaa ratsastaa!» huudahti hän verrattain nenäkkäästi.
Kirkkoherra tuli Stephenin avuksi. »Se on varsin tavallista; hänellä on ollut muuta opittavaa. Minä suosittelen seuraavaa suunnitelmaa: Elfride ratsastakoon, ja te, mr Smith, astelette hänen vierellänsä.»
Tämä ratkaisu herätti Stephenissä salaista iloa. Se lupasi kaikki pitkän retken nautinnot, ja jalkamatkan väsymyksen tuottama ikävystymisen vaara oli sekin vältetty. Ponihepo satuloitiin ja tuotiin portaiden eteen.
»Kuulkaahan, mr Smith», virkkoi Elfride käskevästi — hän astui alakertaan ratsastuspuvussaan ja ilmeni nyt, kuten ainakin puhua vaihdettuansa, miellyttävän teoksen uutena painoksena — »te saatte tänään tehtävän suoritettavaksenne. Nämä korvarenkaat ovat minulle erikoisen rakkaat; mutta valitettavasti niiden kiinnittimet ovat niin lyhyet, että ne pyrkivät putoamaan, kun liiaksi heilutan päätäni, ja ratsastaessani minä en voi niitä tarkata. Tekisitte minulle ritarin palveluksen, jos pitäisitte niitä silmällä ja tarkkaisitte niitä alinomaa koko päivän ja sanoisitte minulle, kun niistä jommankumman kadotan. Ne livahtavat niin helposti irti, eikö totta, Unity?» jatkoi hän kääntyen puhuttelemaan sisäkköä, joka seisoi ovella.
»Niin tekevät, neiti, niin tekevät!» virkkoi Unity pyörein silmin surkutellen.
»Kerran minä löysin toisen niistä pihanurmikolta», jatkoi Elfride mietteissään.
»Ja toisen kerran vainion veräjältä», puuttui Unity puheeseen.
»Ja kerran huoneeni lattiamatolta», lisäsi Elfride hilpeästi.
»Ja kerran se killui alushameenne koruompeluksessa, ja kerran se oli vierinyt pitkin selkäänne, neiti, eikö totta? Ja millaisessa hädässä te olittekaan, neiti, ennenkuin sen löysitte, eikö totta?»
Stephen otti Elfriden hentoisen jalan käteensä. »Yksi, kaksi, kolme, ja satulaan!» sanoi Elfride.
Valitettavasti ei käynyt niinkuin piti, Stephen horjahti nostaessaan, ja ratsu käännähti pois. Elfride kopsahti takaisin maahan hieman äkillisemmin kuin olisi ollut suotavaa ja miellyttävää. Smith näytti ihan masentuneelta.
»Mitäpä tuosta», virkkoi kirkkoherra rohkaisten, »yrittäkää uudestaan!
Tuo pieni temppu vaatii harjoitusta, vaikka näyttääkin kovin helpolta.
Seisokaa lähempänä hevosen päätä, mr Smith.»
»Minä en salli hänen yrittää toista kertaa», virkkoi Elfride hitusen harmistuneena. »Worm, tulkaahan tänne ja auttakaa minut satulaan.» Worm astui esiin, ja Elfride oli kohta satulassa.
Sitten lähdettiin matkaan, aluksi mitään virkkamatta. Laakson kuuman ilman pyyhkäisi toisinaan heidän kasvoiltansa viileä tuulenhenki, joka kierteli eteenpäin rantamaan notkoja pitkin.
»Luulenpa», virkkoi Stephen, »että mies, joka ei itse osaa istua satulassa eikä auttaa toista siihen nousemaan, tuntuu hyödyttömältä ja haitalliselta; mutta minä opettelen kaiken tuon teidän tähtenne, miss Swancourt, tosiaankin sen teen.»
»Teidän harvinaisia ominaisuuksianne», lausui Elfride opettavaan sävyyn, kuten sopiikin ratsastavan naishenkilön tietämättömälle jalankävijälle, »on se, että eräitä asioita koskeviin hyviin tietoihinne liittyy eräitä toisia koskeva täydellinen tietämättömyys.»
Stephen loi häneen vakavan silmäyksen.
»Nähkääs», sanoi hän, »maailmassa on niin paljon muuta opittavaa, etten ole huolinut hankkia itselleni tuota taidon palasta. Minä ajattelin sen olevan itselleni hyödyttömän; mutta nyt en enää niin ajattele. Minä opettelen ratsastamaan ja mitä siihen kuuluu, koska niin ollen pidätte minusta enemmän. Pidättekö minusta nyt paljon vähemmän?»
Elfride silmäili häntä syrjäkatsein vaipuneena kriitillisiin mietteisiin, joihin vastasi toisen hellä silmäys.
»Olenko minä mielestänne La Belle Dame sans merci?» aloitti Elfride äkkiä vastaamatta hänen kysymykseensä. Ajatelkaahan, mr Smith, että lausuisitte:
»Ma nostin hänet satulaan ja muuta mitään nähnyt en; kun puoleeni hän kumartui tenhoisan laulun laulaen; hän löysi juuret makeat ja mannan villin hunajan,»
»Ja siinä kaikki, mitä hän teki.»
»Ei, ei», virkkoi nuori mies hiljakseen ja yhä enemmän punastuen.
»Ja oudoin kielin lausui näin:
Sua rakastan.»
»Ei ollenkaan», puuttui Elfride nopeasti puheeseen. »Nähkääs, kuinka minä osaan ratsastaa täyttä laukkaa. No, Pansy, matkaan!» Elfride läksi, ja Stephen näki hänen heleän hahmonsa pienenevän linnun kokoiseksi hänen edetessään — ja hiuksien liehuessa.
Stephen asteli samaan suuntaan eikä voinut pitkään aikaan nähdä merkkiäkään hänen palaamisestansa. Tympeänä kuin kukka vailla aurinkoa hän istuutui kivelle tien viereen, ja neljännestuntiin ei kuulunut eikä näkynyt ratsua enempää kuin ratsastajaakaan. Sitten Elfride ja Pansy ilmaantuivat kukkulan laelle sievää vauhtia.
»Saimmepa oivan laukan!» virkkoi Elfride, kasvot punaisina ja silmät säteillen. Hän käänsi hevosen, Stephen nousi, ja matkaa jatkettiin.
»No, mitä sanottekaan minulle pitkän poissaoloni jälkeen, mr Smith?»
»Muistatteko erään kysymyksen, johon ette voinut tarkoin vastata eilen illalla? Minä kysyin, merkitsinkö teille enemmän kuin kukaan muu», sanoi Stephen.
»Minä en voi vastata siihen kunnolla nytkään.»
»Miksi ette voi?»
»Koska en tiedä, olenko minä teille merkittävämpi kuin kukaan muu.»
»Tietysti olette!» huudahti Stephen, äänessä mitä hartaimman arvossapidon ilme, ja kääntyi katsomaan häntä silmiin.
»Silmä silmää vasten», virkkoi hän leikkisästi; ja Elfride totteli punastuen: katsoi puolestaan häntä suoraan silmiin.
»Ja miksi ei huuli huulta vasten?» jatkoi Stephen uskaliaasta
»Eipä suinkaan. Saattaisi joku nähdä, ja se olisi minun surmani. Voitte suudella kättäni, jos haluatte.»
Stephenin katse ilmaisi, ettei käsineen, vieläpä ratsastuskäsineen suuteleminen ollut niissä oloissa mikään suuri nautinto.
»Olkoonpa menneeksi; minä riisun käsineeni. Eikö käteni ole siro ja valkoinen? Ah, te ette halua sitä suudella ettekä saakaan nyt!»
»Ellen sitä tee, niin enpä tahdo suudella enää milloinkaan, te ankara Elfride! Te tiedätte, että minä pidän teitä suuremmassa arvossa kuin voin sanoin lausua — että olette minun kuningattareni. Minä voisin kuolla teidän tähtenne, Elfride!»
Nopea puna levisi jälleen Elfriden poskiin, ja hän silmäili Stepheniä mietteissään. Kuinka ylväs tuo tuokio olikaan Elfridelle! Ensi kerran eläessään hän vallitsi ehdottomasti erästä ihmissydäntä.
Stephen kävi salaa hänen käteensä.
»Ei, minä en tahdo, en tahdo!» virkkoi Elfride jurosti. «Ja te ette saa minua yllättää.»
Seurasi hellityn käden ehdotonta omistusta koskeva lievä kiista, joka ilmaisi pikemmin pojan ja tytön rajuutta kuin miehen ja naisen arvokkuutta. Sitten Pansy kävi levottomaksi. Elfride paneutui omaan asenteeseen ja muisti, mitä hänelle kuului.
»Te saatte minut käyttäytymään ikävällä tavalla!» huudahti hän, äänen ilmaisematta nimenomaisesti iloa enempää kuin ärtymystäkään, mutta vähän kumpaakin. »Minun ei olisi pitänyt suostua sellaiseen mellakkaan! Me olemme liian iäkkäät sellaiseen leikkiin.»
»Toivottavasti ette pidä minua liian — liian kärkkyvänä miehenä», virkkoi hän katuvaisena, tietäen menettäneensä hieman arvokkuuttansa.
»Te olette liian tutunomainen, ja minä en voi sitä sietää, Kun ottaa huomioon, kuinka vähän aikaa olemme tunteneet toisemme, mr Smith, te uskallatte liikoja. Te ajattelette, että minä olen maalaistyttö, jota sopii kohdella, miten hyväksi näkee!»
»Minä vakuutan teille, miss Swancourt, ettei mielessäni ollut vilpin häivääkään. Minä tahdoin painaa sievän, vakavan suutelon käteenne; siinä kaikki.»
»Ei, tuo on jälleen liehakoimista! Ja te ette saa katsoa minua silmiin tuolla tavalla», virkkoi Elfride pudistaen päätänsä ja kiiruhtaen muutamia askelia edelle. Niin hän ohjasi kulkua halki vainioiden kohti rantakallioita. Vainioiden rajalla, lähellä meren rantaa hän sanoi haluavansa nousta satulasta. Hevonen kiinnitettiin, ja molemmat nuoret lähtivät kulkemaan epäsäännöllistä polkua, joka lopulta päättyi kalliotasanteeseen meren ja korkeimman huipun keskivaiheilla. Etäällä heidän aitansa ja edessänsä lepäsi valtameren ankara ulappa; yksinäisten karien vaiheilla leijailivat valkoiset, kirkuvat lokit alinomaa näyttäen aikovan laskeutua istumaan, mutta aina jatkaen lentoansa. Molemmin puolin kohosivat rantakallioiden karut ja myrskyn-murentelemat ääriviivat. Nuorukaisen ja neitosen takana oli houkutteleva, luonnon muodostama komero, johon sopi pari-kolme henkilöä. Elfride istuutui, ja Stephen istuutui hänen viereensä.
»Pelkäänpä, ettei ole oikein soveliasta tämäkään», virkkoi Elfride puolittain kysyvästi. »Emmehän ole vielä tunteneet toisiamme riittävän kauan näin menetelläksemme, emmehän!»
»Olemme kyllä», vastasi Stephen päättävästi, »aivan riittävän kauan.»
»Kuinka sen tiedätte?»
»Tuttavuutemme riittävyyden tai riittämättömyyden määrää tuokioittemme sykähtely eikä suinkaan ajan pituus.»
»Niin, niinpä kyllä. Mutta toivoisinpa isän aavistavan tai tietävän, kuinka vallan uudella tavalla menettelen. Hän ei ajattelekaan mitään sellaista.»
»Rakkahin Elfie, toivoisinpa, että olisimme naimisissa! Tiedän kyllä, että on väärin niin sanoa, ennenkuin minut paremmin tunnette, mutta sittenkin toivon, että olisi niin laita. Rakastatko minua syvästi, sydämestäsi?»
»En!» kuiskasi Elfride.
Tuon ilmeisen kiellon kuultuansa Stephen käänsi päättävästi kasvonsa toisaalle ja painui uhkaavan vaitiolon valtoihin. Ainoat hänen mielenkiintoansa herättävät oliot näyttivät olevan ne muutamat kymmenet merilinnut, jotka kaartelivat etäällä ilmassa.
»Minä en aikonut teitä kerrassaan torjua», sopersi Elfride hieman säikähtyneenä. Havaitessaan toisen yhä vaikenevan hän lisäsi pelokkaammin: »Jos sanotte sen vielä kerran, niin minä kenties en ole ihan — ihan niin itsepäinen — jos — jos ette halua minun olevan.»
»Elfride, rakas Elfride!» huudahti Stephen suudellen häntä.
Se oli Elfriden ensimmäinen suutelo. Hän oli kömpelö ja tottumaton, vastusteli — ei antautunut. Ei ollut kysymystäkään niistä näennäisistä yrityksistä vapautua pyydyksestä, jotka vain johtavat ahtaampaan sokkeloon, ei mitään lopullista vastaanottavaisuutta, ei olkapään painumista olkapäähän, käden käteen, kasvojen kasvoihin ja huulien asettumista oikeaan kohtaan ratkaisevana tuokiona kaikesta kylmäkiskoisuudesta huolimatta. Puuttuipa vielä se siro, joskin näennäisesti satunnainen asentoon vaipuminen, jonka monet ovat havainneet ratkaisun enteenä ja lemmittyä vieläkin suloisemmaksi muovaavana seikkana. Miksi tuo kaikki puuttui? Siitä syystä, ettei ollut kokemusta. Naisen täytyy suudella monet kerrat ennenkuin hän suutelee hyvin.
Huulten harjoittaminen näitä lemmentervehdyksiä varten noudattaa todellisuudessa niitä periaatteita, joita silmänkääntäjät ovat kehitelleet »kortin ajamista» koskevissa esityksissään. Kortti on vaihdettava sievästi, huomaamatta, pistettävä alle ja tarjottava vasta sinä silmänräpäyksenä, jolloin mitään aavistamattoman henkilön käsi ehtii korttikasaa tavoittamaan. »Ajaminen» on toimitettava niin vaatimattomasti ja kuitenkin niin pakottavasta että pilan esineenä oleva henkilö tosiaankin luulee valitsevansa, vaikka hänelle työnnetään käteen.
Sellaisia helpotuksia ei nyt ollut olemassa, ja Stephen oli siitä tietoinen. Aluksi hän tuokion ajan pahoitteli sitä, että suutelon pilasi hänen vastustelunsa, mutta sitten hän ilokseen havaitsi, että hänen kömpelyytensä oli hänen sulonsa.
»Pidätkö siis minusta ja rakastatko minua?» kysyi Stephen.
»Pidän kyllä.»
»Paljonkin?»
»Niin.»
»Ja enkö saa kysyä, tahdotko odottaa minua ja tulla kerran vaimokseni?»
»Miksikä en?» virkkoi hän viattomasti.
»On olemassa eräs este, rakas Elfride.»
»Ei minun tietääkseni.»
»Otaksuhan, että minuun liittyy jotakin, mikä tekee sinulle melkeinpä mahdottomaksi suostua tulemaan vaimokseni tai isällesi sopeutua sellaiseen ajatukseen.»
»Mikään ei voi saada minua luopumaan rakkaudestani; sinun luonteessasi ei voi olla minkäänlaista virhettä. Minä tiedän, että se on puhdas ja jalo, ja kuinka voisinkaan niinmuodoin olla sinulle kylmäkiskoinen?»
»Eikö siis mikään muu ole meihin vaikuttava — eikö mikään minusta itsestäni riippumaton seikka määrää minuun kohdistuvia tunteitasi, Elfie?»
»Ei mikään», virkkoi hän helpotuksesta huoahtaen. »Siinäkö kaikki?
Ulkonaiset seikat? Mitäpä minä niistä?»
»Sinä voit tuskin asiaa arvostella, rakkaani, ennenkuin kuulet, mistä on kysymys. Jätetään asia, kunnes palaamme kotiin. Minä luotan sinuun, mutta en voi olla hilpeä.»
»Rakkaus on uusi ja tuore meille kuin kasteinen nurmi, ja me olemme yhdessä. Rakastavaisten maailmassa se merkitsee paljon. Stephen, minä luulen arvaavani välisemme eron — kenties miesten ja naisten välisen eron yleensäkin. Minä olen tyytyväinen voidessani rakentaa onneani jollekin sattumalta tarjoutuvalle läheiselle perustalle; sinä tahdot muovata koko maailman onnesi mukaiseksi.»
»Elfride, sinä lausut toisinaan sellaista, mikä saa sinut viisi vuotta vanhemmaksi itseäsi tai minuakin. Tuo huomautuksesi kuuluu siihen lajiin. Minä en voisi ajatella niin vanhasti, yritinpä miten tahansa… Ja eikö kukaan rakastaja ole sinua ennen suudellut?»
»Ei kukaan.»
»Minä tiesin sen; sinä olit niin tottumaton. Sinä ratsastat hyvin, mutta et osaa ollenkaan sievästi suudella, ja ystäväni Knight sanoi kerran, että se on naisessa erinomainen puutos.»
»Tulehan nyt; minun täytyy nousta jälleen satulaan, muuten emme ehdi kotiin päivällisajaksi.» He palasivat Pansyn luo. »Enpä usko painoani nuoren miehen epävakaisen kämmenen varaan», jatkoi hän hilpeästi, »vaan käytän mieluummin portinpieltä tukikohtana. Kas niin — nyt olen jälleen oma itseni.»
He lähtivät kotiinpäin samassa hitaassa tahdissa.
Elfriden hilpeys sai Stephenin luopumaan mietteliäisyydestänsä, ja molemmat unohtivat kaiken muun paitsi hetken tuntojansa.
»Minkätähden sinä aloit minua rakastaa?» kysyi Elfride kauan katseellansa seurailtuansa lentävää lintua.
»En tiedä», vastasi Stephen vitkaan.
»Varmasti tiedät», tutkaili Elfride.
»Kenties silmiesi vuoksi.»
»Mitäpä niistä? Älähän kiusaa minua huolettomalla vastauksella. Mitäpä silmistäni?»
»Oh, ei mitään mainitsemisen arvoista. Ne ovat vain hyvät, en osaa muuta sanoa.»
»Kuulehan, Stephen, minä en pidä sellaisesta. Minkätähden aloit minua rakastaa?»
»Kenties sinun suusi vuoksi?»
»Mitäpä minun suustani?»
»Minä ajattelin, että suu on kylläkin mukiinmenevä —»
»Se ei ole kovinkaan lohdullista.»
»Siinä sievä jurotus ja suloiset huulet; mutta oikeastaan ei sen enempää kuin kenellä muulla tahansa.»
»Älähän huoli keksiä kaikenlaista joutavaa, rakas Stephen. Sano kerrankin: minkä-tähden-aloit-minua-rakastaa?»
»Kenties niskasi ja hiustesi vuoksi, mutta en ole kumminkaan varma siitä. Tai kenties joutilaan veresi vuoksi, joka vain vaelteli pois poskistasi ja jälleen takaisin; mutta enhän ole varma. Tai kättesi ja käsivarsiesi vuoksi, koska ne saattoivat varjoon kaikki muut kädet ja käsivarret, tai jalkojesi vuoksi, jotka karkeloivat hameesi helman alla kuin pienet hiiret; tai kielesi vuoksi, joka soi niin herkän heleästi. Mutta enhän ole ollenkaan varma.»
»Kaikki tuo on helposti sanottu; mutta enpä välitä rakkaudestasi, jos se vain tuolla tavoin minua latteasti kuvailee eikä ole ollenkaan varma ja järkeilee jaarittelee. Mutta mitä tunsitkaan, Stephen» (samalla Elfride salaa nauraen loi häneen hilpeän katseen), »kun sanoit itseksesi 'Minä varmaankin alan rakastaa tuota naista’?»
»Minä en ole milloinkaan niin sanonut.»
»Tai kun sanoit itseksesi: 'Minä en milloinkaan tule rakastamaan tuota naista’?»
»En ole sanonut niinkään.»
»Niinpä sanoit: 'Luulenpa, että minun on rakastaminen tuota naista’?»
»Enkä sanonut.»
»Mitä sitten?»
»Se oli jotakin paljoa epämääräisempää — ei mitään niin nimenomaista.»
»Sanohan minulle, sano, sano!»
»Ajattelin, ettei ollut lupa sinua ajatella, jos oikein sinua rakastin.»
»Ah, tuota en ymmärrä. Sinusta ei saa selkoa. Ja minä en kysy sinulta enää milloinkaan — en milloinkaan — en kysy, minkätähden syvimmässä sydämessäsi aloit minua rakastaa.»
»Suloinen ahdistaja, mitäpä siitä hyötyä? Kaiken pohjalla on lopulta tämä yksinkertainen asia: että oli aika, jolloin minä en ollut sinua vielä nähnyt ja jolloin en sinua rakastanut; että sitten sinut näin ja aloin sinua rakastaa. Riittääkö se?»
»Riittää; minä koetan saada sen riittämään… Minä luulen tietäväni, minkätähden sinua rakastin. Sinä olet kaunis, tietysti; mutta minä en sitä ajatellut. Syynä oli se, että sinä olet niin oppivainen ja kiltti.»
»Eivätpä nuo oikeastaan ole ominaisuuksia, joiden vuoksi miestä sopii rakastaa», virkkoi Stephen, äänessä hieman tyytymätön itsekritiikin sävy. »Mutta olkoonpa menneeksi. Kun ehdimme kotiin, niin minun täytyy pyytää isääsi sallimaan meidän kohta kihlautua. Kihlausaika tulee olemaan pitkä.»
»Minun mielestäni olisi parempi… Stephen, älä huoli puhua siitä ennenkuin huomenna.»
»Miksi?»
»Näetkös, jos hän vastustaisi — minä en usko hänen sitä tekevän; mutta jos hän kumminkin vastustaisi — niin meillä on tietämättömyydessämme yksi onnen päivä enemmän… Mitä mietteitä nyt haudotkaan?»
»Minä ajattelin, kuinka hyvä ystäväni Knight iloitsisi tästä näkymöstä.
Kunpa hän voisi saapua tänne.»
»Hän näyttää kovin sinua askarruttavan», vastasi Elfride hieman mustasukkaisesti niskaansa nakaten. »Hänen täytyy olla erittäin mielenkiintoinen mies, koska hän siinä määrin ottaa tarkkaavaisuutesi valtoihinsa.»
»Mielenkiintoinen!» virkkoi Stephen, kasvot innostusta hehkuen, »sanoisit mieluummin jalo, ylevä.»
»Aivan niin, aivan niin; minä unohdin asian», virkkoi Elfride puolittain ivallisesti. »Englannin jaloin mies, kuten meille eilen sanoit.»
»Hän on hieno mies, nauroitpa miten tahansa, miss Elfie.»
»Minä tiedän, että hän on sankarisi. Mutta mitä hän tekee? Eikö mitään?»
»Hän kirjoittaa.»
»Mitä hän kirjoittaa? En ole milloinkaan kuullut hänen nimeänsä mainittavan.»
»Koska hänen persoonallisuutensa, samoinkuin erinäisten toisten hänen kaltaistensa, sulattaa itseensä eräs suuri ME, nimittäin se käsinkoskematon olio, jonka nimenä on Nykyaika — yhteiskunnallinen ja kirjallinen aikakauslehti.»
»Onko hän ainoastaan aikakauslehden toimittaja?»
»Ainoastaan, Elfie! Minä voin vakuuttaa sinulle, että on hieno asia kuulua Nykyajan toimituskuntaan. Hienompi kuin olla huomattava kaunokirjailija.»
»Tuo on piikki minulle onnettoman Kellyonin linnani johdosta.»
»Ei, Elfride», kuiskasi hän, »sitä en tarkoittanut. Minä tarkoitan, että hän todellakin on melkoinen kirjallisuuden mies eikä aivan tavallinen toimittaja. Hän kirjoittaa arvokkaampia asioita, vaikka toisinaan arvostelee kirjojakin. Hänen tavalliset tuotteensa ovat yhteiskunnallisia ja eetillisiä kirjoitelmia — kaikki se, mitä Nykyaika kirjallisten katsaustensa ohella sisältää.»
»Minä myönnän, että hänen täytyy olla lahjakas, jos hän kirjoittaa Nykyaikaan. Lehti tulee meille silloin tällöin. Minä haluaisin isän sen tilaavan, mutta hän on kovin vanhoillinen. Mutta sitten eräs toinen tuota mr Knightiä koskeva seikka — minä arvelen, että hän on erittäin hyvä ihminen.»
»Erinomainen ihminen. Minä pyrin pääsemään hänen läheiseksi ystäväksensä ajan mittaan.»
»Etkö jo ole?»
»En, en siinä määrin», vastasi Stephen, ikäänkuin sellainen otaksuma olisi ollut liiallinen. »Näetkös, asia oli tällainen. Hän on kotoisin samoilta seuduilta kuin minäkin ja opetti minua; mutta minä en ole hänen läheinen tuttavansa. Olenpa iloinen, kun ehdin rikkaammaksi ja maineikkaammaksi ja hyväksi veikoksi hänen kanssaan.» Stephenin silmät säikkyivät.
Elfriden pehmeät huulet alkoivat nyrpistyä. »Sinä ajattelet alinomaa häntä ja pidät hänestä enemmän kuin minusta!»
»Enpä suinkaan, Elfride. Tunne on ihan toista maata. Mutta minä pidän hänestä, ja hän ansaitseekin enemmän kiintymystä kuin voin hänelle tarjota.»
»Sinä et ole nyt kiltti, vaan teet minut mahdollisimman mustasukkaiseksi!» huudahti Elfride itsepintaisesti. »Minä tiedän, ettet koskaan voi puhua jollekin kolmannelle henkilölle minusta niin lämpimästi kuin hänestä minulle.»
»Mutta ethän ymmärrä asiaa, Elfride», virkkoi Stephen kärsimättömin elein. »Kunhan häneen kerran tutustut. Hän on loistelias — ei, se ei ole oikea sana; hän on mietteliäs — mutta ei tuokaan hänen laatuansa ilmaise — hän on sellainen, että sinua varmaan viehättäisi keskustella hänen kanssaan. Hän on mitä haluttavin ystävä, ja siinä ei ole puoletkaan siitä, mitä voisin sanoa.»
»Minä en välitä siitä, kuinka hyvä hän on. Minä en halua oppia häntä tuntemaan, koska hän tulee meitä erottamaan. Sinä ajattelet häntä öin päivin, paljoa enemmän kuin ketään muuta; ja kun häntä ajattelet, niin minä olen suljettu pois mielestäsi.»
»Ei, rakas Elfie. Minä rakastan sinua hellästi.»
»Ja minä en voi sietää, että puhut minulle hänestä niin lämpimästi parhaillaan minua rakastaessasi. Stephen, otaksuhan, että me olisimme molemmat hukkumassa, tuo Knight ja minä, ja sinä voisit pelastaa ainoastaan toisen meistä —»
»Niin — tuo tuhma vanha asetelma — kumman teistä pelastaisin?»
»Niin, kumman? Et minua.»
»Molemmat», virkkoi hän puristaen Elfriden vapaata kättä.
»Ei, se ei käy päinsä; ainoastaan toisen meistä.»
»En voi sanoa; en tiedä. On epämieluisa, kerrassaan kamala ajatus, että täytyy toimia.»
»Ahaa, minä tiedän. Sinä pelastaisit hänet ja antaisit minun hukkua, hukkua, hukkua; ja minä en välitä rakkaudestasi!»
Hän oli yrittänyt luoda sanoihinsa hilpeätä sävyä, mutta viimeisen lausuman iloisuus oli sangen teennäinen.
Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen hän lähti kiertämään erästä tien käännettä, missä jalkapolku erosi tiestä yhtyäkseen siihen jälleen hieman etäämpänä. Jälleen näkyviin ilmestyttyänsä Elfride yhä suuntasi katseensa hänestä pois jättäen hänet epäsuosionsa kylmyyteen värjöttelemään. Tässä välinpitämättömyyden pelissä Stephen joutui piankin häviölle. Hän kiersi polkuansa ja ilmestyi pian Elfriden näköpiiriin.
»Oletko vihainen, Elfie? Miksi et virka mitään?»
»Niinpä pelasta minut ja anna tuon mr Taitoniekan hukkua. Minä vihaan häntä. Mitä siis tekisit?»
»Sinun ei tosiaankaan pitäisi asettaa niin ankaraa kysymystä, Elfie. Se on naurettavaa.»
»Niinpä en halua olla enää kanssasi kahdenkesken. Menettelet säälimättömästi minua niin loukatessasi!» Hän nauroi omalle mielettömyydellensä, mutta jatkoi yhä.
»Kuulehan, Elfie, sovitaan pois ja ollaan ystäviä.»
»Sano, että pelastaisit minut ja antaisit hänen hukkua.»
»Minä pelastaisin sinut — ja myöskin hänet.»
»Ja antaisit hänen hukkua. Myönnähän, muuten et minua rakasta!» jatkoi
Elfride kiusoitellen.
»Ja antaisin hänen hukkua», huudahti Stephen epätoivoisena.
»Kas niin; nyt olen sinun!» virkkoi Elfride, ja naisellinen voitonriemu säteili hänen silmistänsä.
»Toinen korvarengas on poissa, neiti, niin totta kuin elän», virkkoi
Unity heidän eteiseen astuessaan.
Elfriden kasvoihin kohosi onnettoman aavistuksen ilme, ja hänen kätensä kimposi korvanlehteen kuin nuoli.
»Siinä sitä ollaan!» huudahti hän Stephenille silmäillen häntä moittivasti.
»Minä tosiaankin ihan unohdin. Kunpa olisin muistanut!» vastasi hän omantunnon pistoksia ilmaisevin kasvoin.
Elfride pyörähti takaisin ja kääntyi pensaikkoon. Stephen seurasi.
»Jos te olisitte pyytänyt minua pitämään silmällä jotakin, Stephen, niin minä olisin tehnyt sen mitä nuhteettomimmin», jatkoi Elfride oikkuansa noudatellen, kun kuuli hänen tulevan jäljessä.
»Unohtaminen on anteeksiannettavaa.»
»Te löydätte sen, jos haluatte minun teitä kunnioittavan ja isän antavan suostumuksensa kihlaukseemme.» Hän mietti hetkisen ja lisäsi sitten vakavammin: »Minä tiedän nyt, missä sen kadotin, Stephen. Se tapahtui kalliolla. Minä tunsin itsessäni jonkin hienon muutoksen, mutta ajatukseni olivat siinä määrin muualla, etten tullut sitä ajatelleeksi. Siellä se nyt on, ja teidän täytyy lähteä sitä hakemaan.»
»Minä lähden heti.»
Hän lähti astelemaan paahtavassa helteessä ja varhaisen ehtoopäivän kuolemankaltaisessa hiljaisuudessa. Hän nousi huimaavan nopeasti sille tuuliselle rantaäyräälle, missä he olivat istuneet, kopeloi ja kouri kiviä ja kiven rakoja, mutta Elfriden kadonnutta jalokiveä ei näkynyt missään. Sitten Stephen alkoi astella hitaasti takaisin, pysähtyi tienristeyksessä hetkiseksi miettimään, lähti ylätasangolta vainioiden halki Endelstowin kartanoon päin.
Hän kulki joen rantaa, jalkapolkua pitkin, ollenkaan suuntaa hapuilematta, ilmeisesti aivan hyvin tuntien jokaisen askelenalan. Varjojen alkaessa venyä pitkiksi ja auringonvalon käydessä leppoisammaksi hän kulki kahdesta veräjästä ja saapui Endelstowin puiston tienoille. Joki virtasi nyt puiston aidan vieritse sukeltaen hieman kauempana lehdon peittoon.
Siinä sijaitsi aidan ja joen välimaalla hieman korkeammalla kohdalla, jota joki kiersi, ihmisasumus. Tämän piilossa olevan rakennuksen luonteenomaisimpana osana oli päädystä kohoava savupiippu, jonka kulmikasta muotoa säläsi rehottava muurivihreä. Se oli versonut niin runsaana ja avartunut niin kauas juuristansa, että savupiippu sai melkein tornimaiset mittasuhteet. Vähässä matkassa rakennuksen takana kohosi puiston aita, ja sen yläpuolelle kohosivat sykomorien latvukset, joita leppoisa tuulenhenki hiljalleen häilytteli.
Stephen kulki etupuolella olevan pienen sillan yli, asteli rakennuksen ovelle ja avasi sen koputtamatta ja minkäänlaista muutakaan merkkiä antamatta.
Oven avautuessa kuului tervehdyksiä, sitten siirrettiin tuolia kivipermannolla, ikäänkuin joku olisi pöydästä noustessaan työntänyt sen loitommalle. Ovi sulkeutui jälleen, ja nyt ei kuulunut sisästä muuta kuin vilkasta juttelua ja lautasten helinää.