VIII
Usvat kiiriskelivät lammista ja rämeistä yöllisille retkillensä, kun Stephen saapui pappilan ulko-ovelle. Elfride seisoi portailla kellervän lännen-taivaan valaisemana.
»Ette suinkaan ole koko aikaa etsinyt minun korvarengastani?» kysyi hän huolestuneena.
»En ole; enkä ole sitä löytänyt.»
»Se ei haittaa. Vaikka asia minua kylläkin kiusaa. Ne olivat sievimmät, mitä minulla on. Mutta mitä olettekaan tehnyt, Stephen — missä olette ollut? Minä olen ollut kovin levoton. Minä pelkäsin, miten teidän kävisi, kun ette tunne seutua tuumaakaan. Minä ajattelin, että olisitte voinut pudota kalliolta! Mutta nyt tekee mieleni torua teitä siitä, että minua niin pelotitte.»
»Minun täytyy nyt puhutella isäänne», virkkoi Stephen verraten äkkiarvaamatta. »Minulla on paljonkin sanomista hänelle — ja teille, Elfride.»
»Saattaako se, mitä teillä on sanottavana, vaaraan tämän kauniin hetken ja onko se sama salaperäinen seikka, johon niin usein viittailette, ja tekeekö se minut onnettomaksi?»
»Mahdollista kyllä.»
Elfride hengitteli raskaasti ja silmäili ympärillensä ikäänkuin kuiskaajaa etsien.
»Siirtäkää se huomiseen», sanoi hän.
Stephen huokasi hänkin tahtomattaan.
»Ei, sen täytyy tapahtua tänä iltana. Missä on isänne, Elfride?»
»Kasvitarhassa luullakseni», vastasi Elfride. »Siellä hän iltaisin mieluimmin oleskelee. Minä poistun nyt. Sanokaa kaikki, mitä on sanottavaa — tehkää kaikki, mitä on tehtävää. Ajatelkaa, että minä odottelen pelokkaana tulosta.» Elfride astui siitä takaisin huoneisiin.
Hän odotteli vierashuoneessa katsellen, kuinka valot himmenivät varjoiksi, varjot painuivat pimeään, kunnes ei enää voinut hillitä kärsimätöntä haluansa saada tietää, mitä puutarhassa oli tapahtunut. Hän kiersi pensaikon, avasi puutarhan veräjän ja tähyili joka puolelle hämyiseen tarhaan. Heitä ei ollut siellä. Hän nousi pienille tikapuille, joita oli käytetty hedelmiä korjattaessa, ja silmäili puutarhanmuurin yli vainiolle. Vainio ulottui aina pappilan tilustenrajoille, missä oli pensasaita. Aidan viertä käyskeli mr Swancourt edestakaisin ja jutellen ääneen — itsekseen, kuten aluksi näytti. Niin ei kumminkaan ollut laita; aidan toiselta puolelta kuului vastaavan ääni, joka tosin kaikui pehmeältä, mutta ei ollut Stephenin.
Toisen keskustelijan täytyi olla läheisen kartanon kauan hoitamatta olleessa puutarhassa, joka siihen kuuluvine pienine tiluksineen oli äskettäin siirtynyt erään Troyton-nimisen henkilön haltuun. Elfride ei ollut milloinkaan häntä nähnyt.
Ei siis ollut mitään aihetta häiritä isää. Näytti siltä, ettei Stephen sittenkään ollut ilmaissut asiaansa niinkuin oli halunnut ja aikonut. Elfride lähti jälleen sisään ihmetellen, minne Stephen oli voinut joutua. Keksimättä mitään parempaa tekemistä hän lähti yläkertaan omaan pieneen huoneeseensa. Siellä hän istuutui avoimen ikkunan ääreen, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja posken käteensä ja vaipui mietteisiinsä.
Oli lämmin ja hiljainen elokuun ilta. Vähäisinkin melu kuului pitkien matkojen päähän. Siinä hän istui ajatellen Stepheniä ja pahoitellen sitä, että hän oli suotta lähtenyt hänen seurastansa. Elfride ajatteli, kuinka hienotunteinen ja herkkä hän oli, mutta siitä huolimatta riittävässä määrin mies omistaakseen oman salaisuutensa, joka melkoisesti kohotti hänen arvoansa Elfriden silmissä. Tarkastellen siinä asioita sisäisen näkemyksensä avulla hän ei enää tajunnut ajan hupenemista.
Omituiset sattumat, varsinkin ne, jotka ovat laadultansa ylen tavallisia ja jokapäiväisiä, ovat niin yleisiä, että me totumme niiden selittämättömyyteen ja unohdamme kysyä, eikö niitä vastaan puhuva erinomaisen suuri todennäköisyys melkein todista, etteivät ne olekaan pelkkää sattumaa. Elfridelle sattui sellaista tänä hetkenä. Hän oli kahdennen kymmenennen kerran eloisasti mieleensä kuvailemassa aamuista suuteloa ja asettelemassa huuliansa siihen asentoon, jota toinen samanlainen edellyttäisi, kun kuuli saman tempun suoritettavan pihalla, ihan ikkunansa alla.
Suutelo ei ollut hiljaista ja salaista lajia, vaan päättäväinen, äänekäs ja taitava.
Elfriden kasvot sävähtivät punaisiksi, hän katsahti ulos, mutta tuloksetta. Taivaan kalpeata kajastetta vasten piirtyi ylänkömaan tumma, alakuloinen viiva, jota katkaisi ainoastaan erään toisia korkeammaksi kasvaneen seetripuun terävä ääriviiva.
Mahdollista oli, että jos pihan nurmikolla olisi seisonut ihmisiä, Elfride olisi nähnyt heidän himmeät hahmonsa. Mutta pensasryhmät, jotka aikaisemmin olivat vain olleet läikkinä aukiolla, olivat nyttemmin kasvaneet tuuheiksi ja laajoiksi ja peittivät nyt ainakin puolet pihan piiriä. Suuteleva pari oli voinut piillä jonkin pensaan varjossa; missään tapauksessa ei ollut ketään näkyvissä.
Ellei Elfriden rakastajaan olisi milloinkaan liittynyt mitään arvoituksellista seikkaa, hän ei olisi missään tapauksessa sallinut mieleensä heräävän sitä epäilystä, että hänellä saattoi olla jotakin osaa äskeisessä tapahtumassa. Mutta ne sanomatta jätetyt asiat, jotka tosin lisäsivät sitä salaperäisyyttä, jonka puutteessa Elfride ei olisi milloinkaan toden teolla häneen rakastunut, toisaalta herättivät kaikenlaisia epäilyksiä, ja hienoista mustasukkaisuutta tuntien Elfride kysyi itseltänsä, eikö Stephen voinut olla syyllinen.
Elfride asteli varpaisillaan portaita alas juuri siihen kohtaan, missä oli Stephenistä eronnut hänen aikoessaan lähteä juttelemaan kahden kesken isän kanssa. Sitten hän asteli kaikkiin niihin piilopaikkoihin, joista suutelo oli voinut kuulua, mutta siellä ei ollut ketään. Sisään palattuansa hän huusi sisäkköä.
»Hän on mennyt tätilään iltaansa viettämään», sanoi mr Swancourt pistäen päänsä työhuoneensa ovesta ja antaen kynttiläinsä valon tulvia Elfriden kasvoihin, joissa paloi mielenhämmingin puna.
»Minä en tiennyt, että olette sisällä, isä», virkkoi hän hämmästyneenä. »Valoa ei varmaankaan näkynyt, kun olin pihamaalla?» Hän kääntyi katsomaan ja näki uutimien olevan vielä sulkematta.
»Olenhan minä sisällä», virkkoi mr Swancourt välinpitämättömästi. »Mitä Unityltä tahdot? Luulenpa, että hän järjesti illallisen ennen lähtöänsä.»
»Tosiaanko? — Minä en ole ollut katsomassa. — En minä häntä senvuoksi.»
Nyt, kun nimenomaista syytä kysyttiin, Elfride tuskin tiesi, mikä se oli. Hänen ajatuksensa siirtyivät erääseen toiseen, tosin mitättömältä näyttävään seikkaan. Liedellä lepäsi hehkuva tulitikku, joka osoitti, että huoneesta ei ollut näkynyt tulta, koska kynttilät vasta aivan äsken oli sytytetty.
»Minä saavuin vastikään», sanoi kirkkoherra. »Minä luulin, että olit jossakin ulkona mr Smithin seurassa.»
Kokemattoman Elfridenkin täytyi välttämättä ajatella, että hänen isänsä oli ihmeen sokea, ellei havainnut, millaisia seurauksia hänelle ja Stephenille koitui, kun heidät muitta mutkitta jätettiin toistensa seuraan, ihmeen huolimaton, jos hän tuon näki, mutta ei huolinut sitä ajatella, ihmeen hyvä, jos hän — kuten todennäköisintä — näki sen, ajatteli sitä ja hyväksyi sen. Nämä mietteet keskeytyivät samassa, kun portille ilmaantui Stephen, jonka päätä ja hartioita puiden takaa kohoava kuu hopeoi.
»Liittyvätkö vaikeutenne jollakin tavoin siihen suuteloon, joka äsken sattui pihamaalla?» kysyi Elfride äkkiä, melkein kiivaasti.
»Suuteloon pihamaalla?»
»Niin!» virkkoi hän, tällä kertaa käskevästi.
»Minä en käsittänyt tarkoitustanne enkä käsitä sitä oikein vielä nytkään. Minä en varmaankaan ole suudellut ketään pihamaalla, jos tosiaankin haluatte siitä tietoa, Elfride.»
»Ettekö tiedä mitään sellaisesta tapahtumasta?»
»En mitään. Mikä saa teidät kysymään?»
»Älkää pakottako minua kertomaan; se ei ole ollenkaan tärkeätä. Entä oletteko puhunut isälle kihlauksestamme, Stephen?»
»En», virkkoi hän pahoitellen. »En löytänyt häntä heti, ja sitten aloin ajatella, mitä sanoitte vastustuksesta, kiellosta — mahdollisista katkerista sanoista ja onnemme raukeamisesta — ja päätin siirtää asian huomiseen. Niin voitamme yhden ilon päivän, värähtelevän ilon päivän.»
»Niin, mutta olisi sopimatonta kauemmin vaieta», virkkoi Elfride hellästi, siten ilmaisten, että hänen kasvonsa olivat lämmenneet. »Minä haluan hänen tietävän rakkaudestamme. Miksi oletkaan omaksunut viivyttelyä koskevan ajatukseni?»
»Minä selitän seikan. Mutta haluan ilmaista salaisuuteni ensin sinulle — tahdon sanoa sen nyt. On vielä pari-kolme tuntia makuullemenoaikaan. Lähdetään kukkulalle kirkon luo.»
Elfride myöntyi mitään lausumatta, he lähtivät pihamaalta eräästä sivuportista ja etenivät kuutamoiselle alueelle.
Kirkon ovi oli lukossa. He kääntyivät portille ja kävelivät käsi kädessä etsien kirkkomaalta istumasijaa. Stephen valitsi laakean hautakummun, joka näytti uudemmalta ja valkoisemmalta kuin sen ympärillä olevat, istuutui ja veti leppoisasti Elfriden kättä puoleensa.
»Ei, ei siihen», virkkoi Elfride.
»Miksi ei?»
»Muuten vain; mutta olkoon menneeksi.» Elfride istuutui.
»Elfie, rakastatko minua huolimatta kaikesta, mikä voi olla minua vastaan?»
»Ah, Stephen, miksi tuota toistelet alinomaa ja alakuloisesti? Tiedäthän, että rakastan.» Hän siirtyi lähemmäksi ja jatkoi: »Mitä sinusta sanottaneenkin — ja mitään pahaa ei voida sanoa — minä pysyn sittenkin sinulle uskollisena. Sinun tiesi ovat minun tieni aina elämäni loppuun saakka.»
»Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keitä vanhempani ovat tai millaisessa seurapiirissä minä olen alkujaan liikkunut?»
»En, en erikoisesti. Olen havainnut käytöksessäsi muutamia seikkoja, jotka ovat hieman omituisia — en mitään enempää. Arvelen, että olet liikkunut niissä seurapiireissä, joissa ammattien harjoittajat yleensä liikkuvat.»
»Entä jos otaksumme, ettei suvussani ole ketään muuta oppinutta ammattimiestä kuin minä?»
»Siitä en välitä. Minua koskee ainoastaan se, mikä sinä olet.»
»Missä luulet minun käyneen koulua — tarkoitan: millaista koulua?»
»Olet kaiketi ollut jonkin herra tohtorin akatemiassa.»
»En. Olen käynyt aluksi kyläkoulua ja myöhemmin kansakoulua.»
»Eikö muuta! Mutta mitäpä siitä, minä rakastan sinua siitä huolimatta yhtä paljon, Stephen, rakas Stephenini», virkkoi hän hellästi. »Miksi kerrotkaan minulle näistä asioista niin tehostaen? Mitä ne minulle kuuluvat?»
Stephen veti hänet lähemmäksi ja jatkoi:
»Minkä tuuletkaan isäni olevan — mitä luulet hänen tekevän, tarkoitan?»
»Hän luultavasti harjoittaa jotakin ammattia.»
»Ei, hän on muurari.»
»Vapaamuurariko?»
»Ei, vaan maalainen ja päiväpalkkalainen muurari.»
Elfride ei virkkanut aluksi mitään. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
»Tuo ajatus tuntuu minusta oudolta. Mutta mitäpä siitä; eihän se mitään haittaa?»
»Mutta etkö ole vihainen, etten ole sitä aikaisemmin sinulle kertonut?»
»En, en ollenkaan. Onko äitisi elossa?»
»On.»
»Onko hän ystävällinen?»
»On kyllä — maailman paras äiti. Hänen sukulaisensa ovat olleet vuosisatojen ajat hyvinvoipia vapaatilallisia, mutta hän oli vain maitotyttö.»
»Ah, Stephen!» kuului Elfriden hämmästynyt kuiskaus.
»Hän pysyi toimessaan pitkät ajat sen jälkeen, kun oli mennyt naimisiin isäni kanssa», jatkoi Stephen enempää arkailematta. »Minä muistan varsin hyvin, kuinka pienenä pahaisena olin hänen mukanansa, kun hän maitoa kuori ja kirnusi, ja olin muka olevinani joksikin hyödyksi. Se oli kylläkin onnellinen aika!»
»Eipä suinkaan — onnellinen varmaankaan ei.»
»Olipa varmaan.»
»Minä en voi käsittää, kuinka saattaisi olla onnea siellä, missä on suoritettava rasittavaa ruumiillista työtä elääkseen - punaisin ja sierautunein käsin ja jaloissa puukengät… Stephen, minä myönnän, että tuntuu omituiselta ajatella, että olet nuoruudessasi ollut niin — niin hienostumaton ja suorittanut sellaisia palvelijain tehtäviä.» (Stephen vetäytyi tuuman tai pari loitommalle.) »Mutta minä rakastan sinua siitä huolimatta», jatkoi Elfride painautuen jälleen lähemmäksi hänen olkapäätänsä, »enkä välitä mitään menneisyydestä. Olethan sitäkin arvokkaampi, kun olet raivannut kaikesta huolimatta itsellesi tien maailmassa.»
»Se ei ole omaa ansiotani; Knight se minua ajoi eteenpäin.»
»Oh, aina sama juttu — aina hän ja vain hän!»
»Niin, ja syystäkin. Nyt ymmärrät, Elfride, miksi olen nauttinut kirjeellistä opetusta. Minä tunsin hänet jo aikoja ennen kuin hän lähti Oxfordiin, mutta en ollut ehtinyt niin pitkälle, että hän olisi uskonut minun ehtineen riittävän pitkälle klassillisten kielten opinnoissa. Sitten minut lähetettiin pois kylästä, ja me kohtasimme toisemme harvoin; mutta hän piti säännöllisimmin yllä kirjeellistä opetusta. Minä kerron sinulle koko tarinan, mutta en nyt. Nyt ei ole muuta sanottavanani kuin mainita paikat, henkilöt ja aikamäärät.» Hänen äänensä aleni tässä kohden pelokkaasti.
»Ei; älä huoli sanoa enempää. Olet rakas kelpo poika, kun olet sanonut, mitä olet sanonut; eikä se niin kovin pelottavaa olekaan. Onhan muuttunut mitä tavallisimmaksi asiaksi, että miljoonainomistajat aloittelevat lähtemällä Lontooseen työkojeet repussaan ja puoli kruunua taskussaan. Sellainen alkuperä alkaa olla niin arvossapidetty», jatkoi hän hilpeästi, »että siihen liittyy jonkinlaista normandilaisen sukupuun tuoksua.»
»Kunhan olisin jo yrityksissäni onnistunut, en tuosta välittäisi. Mutta toistaiseksi kaikki on pelkkää mahdollisuutta.»
»Se riittää. Tämäkö siis oli huolenasi?»
»Minä ajattelin tekeväni väärin, jos sallin sinun rakastaa itseäni kertomatta sinulle tarinaani; ja toisaalta pelkäsin sitä tehdä. Pelkäsin menettäväni sinut, ja olin siinä kohden pelkurimainen.»
»Kuinka kaikki sinua koskevat seikat selviävätkään tämän tiedon nojalla! On kohta ilmeistä, miksi pelaat niin omituisella tavalla shakkia, miksi äännät latinankieltä niinkuin äännät ja miksi kirjaviisauteesi liittyy tavallisimpia sosiaalisia seikkoja koskevaa tietämättömyyttä. Eikö tämä kaikki ole yhteydessä sen kanssa, mitä näin lordi Luxellianin luona?»
»Mitä siellä näitkään?»
»Minä näin varjosi, näin kuinka puit viittaa naishenkilön ylle. Minä olin sivuovella; te molemmat olitte huoneessa, jonka ikkuna oli minua vastapäätä. Hetkisen kuluttua sinä tulit luokseni.»
»Hän oli äitini.»
»Äitisi siellä!» Elfride vetäytyi kauemmaksi silmäilläkseen häntä mielenkiinnoin.
»Elfride», virkkoi Stephen, »minä ajattelin kertoa sinulle lopun huomenna — olen jättänyt sen vielä sanomatta — mutta minun on se nyt sittenkin sanominen. Se koskee vanhempieni asuinpaikkaa. Missä luulet heidän elävän ja olevan? Sinä tunnet heidät — ainakin ulkonäöltä.»
»Minäkö tunnen heidät!» virkkoi Elfride hämmästystänsä hilliten.
»Niin, minun isäni on John Smith, lordi Luxellianin muurarimestari, joka asuu puiston muurin takana joen rannalla.»
»Stephen! Se ei voi olla mahdollista?»
»Hän rakensi — tai oli mukana rakentamassa sitä taloa, jossa te asutte, vuosia sitten. Hän pystytti lordi Luxellianin portin kivipylväät. Isoisäni istutti ne puut, jotka reunustavat pihamaatanne; isoäitini — joka työskenteli vainiolla hänen kerallansa — piti pystyssä jokaista puuta hänen luodessaan multaa juurille; he kertoivat tuon minulle, kun olin vielä lapsi. Hän toimi myöskin suntiona ja haudankaivajana, ja monet haudat tässä ympärillämme ovat hänen käsialaansa.»
»Kun arvaamattamme hävisit ensimmäisenä aamuna tulosi jälkeen, menitkö silloin tapaamaan isääsi ja äitiäsi?… Nyt ymmärrän; eipä ihmekään, että näytit tuntevan kylän tiet ja polut!»
»Eipä ihmekään. Mutta sinun tulee ottaa huomioon, etten ole täällä asunut yhdeksännen ikävuoteni jälkeen. Siihen ikään ehdittyäni minä muutin olemaan ja elämään setäni, seppämestarin luo Exonburyn lähistölle voidakseni käydä kansakoulua; siihen aikaan ei ollut yhtäkään koulua täällä kaukaisella rannikolla. Siellä minä tapasin ystäväni Knightin. Kun sitten olin täyttänyt viisitoista ja saanut hyvän koulutuksen koulumestarilta ja varsinkin Knightiltä, minä pääsin oppilaaksi erään arkkitehdin konttoriin siinä kaupungissa, koska käyttelin kynää taitavasti. Siellä minä olin vielä puoli vuotta sitten, jolloin sain harjoittelijan paikan eräässä Lontoon konttorissa. Siinä koko tarinani.»
»Omituista ajatella, että sinä, lontoolainen vieraamme, olet täällä syntynyt ja tuntenut tämän seudun jo monta vuotta aikaisemmin kuin minä. Kovin kummalliselta se minusta tuntuu!» virkkoi Elfride hiljaa.
»Äitini niiasi sinulle ja isällesi viime sunnuntaina», sanoi Stephen kiusallisin tunnoin ajatellen asiain ristiriitaisuutta. »Ja isäsi sanoi hänelle: 'Minua ilahduttaa nähdä sinut niin säännöllisesti kirkossa, Jane.’»
»Minä muistan sen, mutta en ole milloinkaan hänen kanssaan jutellut. Minä olen ollut täällä vasta puolitoista vuotta, ja seurakunta on kovin laaja.»
»Ajattele nyt toisaalta», virkkoi Stephen alakuloisesti hymyillen, »että isäsi uskoo suonissani virtaavan 'sinistä verta’. Sinä iltana, jolloin tänne saavuin, hän välttämättä tahtoi todistaa minun polveutuvan eräästä vanhimpien joukkoon kuuluvasta läntisten kreivikuntien suvusta perustaen otaksumansa toiseen ristimänimeeni, joka todellisuudessa on minulla vain senvuoksi, että isoisäni palveli kolmekymmentä vuotta Fitzmaurice-Smithin perheen puutarhurina. Nähdessäni sinun kasvosi, armaani, minulla ei ollut sydäntä väittää häntä vastaan ilmoittamalla hänelle sellaista, mikä olisi estänyt minua pääsemästä sinun ystävyyteesi.»
Elfride huokasi syvään. »Niin, nyt minä huomaan, kuinka tämä epätasaisuus voi koitua meille vastukseksi», virkkoi hän hiljaa ja jatkoi alakuloisesti kuiskaten: »Ei olisi minun puolestani haitannut, jos he olisivat asuneet jossakin etäällä. Isä olisi suostunut kihlaukseemme, jos sukulaisesi maalaiset olisivat eläneet jossakin satojen peninkulmien päässä; etäisyys näet lievittää sukujen ristiriitoja. Mutta hän ei varmaankaan pidä siitä. — Ah, Stephen, Stephen, mitä voinkaan tehdä?»
»Mitä tehdä?» virkkoi Stephen kiusaukseen johdatellen, mutta synkin mielin. »Hylkää minut; anna minun lähteä takaisin Lontooseen äläkä enää minua ajattele.»
»En, en; minä en voi sinusta luopua! Suunnitelmiemme toivottomuus saa minut pitämään sinusta sitäkin enemmän… Minä tajuan nyt, mitä en aluksi havainnut. Stephen, miksi olisimmekaan huolissamme? Miksi isä vastustelisikaan? Lontoolainen arkkitehti on lontoolainen arkkitehti. Kukapa siellä sellaisia kyselee? Ei kukaan. Mehän asumme siellä, eikö totta? Miksi olisimmekaan niin huolissamme?»
»Niin, Elfie», virkkoi Stephen, jonka toiveet syttyivät samalla kuin Elfriden, »Knight ei ollenkaan ajattele sitä, että olen maalaispoika. Hän sanoo, että ansaitsen hänen ystävyytensä yhtä hyvin kuin jos olisin lordin poika, ja jos kerran ansaitsen hänen ystävyytensä, niin kaiketi myöskin sinun, Elfride?»
»Minä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua», lausui Elfride vastauksen asemesta, »enpä edes solminut mitään kiinteätä ystävyysliittoa niinkuin sinä Knightin keralla. Toivoisin, ettet olisi sinäkään sitä tehnyt. Se vähentää minua.»
»Ei, Elfride, eipä suinkaan», virkkoi hän anellen. »Eikö sinulla tosiaankaan ole ollut ketään armasta?»
»Ei ketään, jota olisin armaakseni tunnustanut.»
»Mutta eikö kukaan ole sinua rakastanut?»
»On kyllä — eräs kerran; paljonkin, sanoi hän.»
»Onko siitä pitkäkin aika?»
»On, siitä on pitkä aika.»
»Kuinka pitkä, rakkaani?»
»Kokonainen vuosi.»
»Se ei ole kovin pitkä aika» (verrattain pettyneesti).
»Minä sanoin pitkä, en kovin pitkä.»
»Ja tahtoiko hän mennä kanssasi naimisiin?»
»Luullakseni tahtoi. Mutta minä en nähnyt hänessä mitään. Hän ei ollut kyllin hyvä, vaikka olisin häntä rakastanutkin.»
»Saanko kysyä, kuka hän oli?»
»Tilanomistaja.»
»Tilanomistaja ei ollut kyllin hyvä — kuinka paljon parempi kuin minun sukuni!» lausui Stephen itsekseen.
»Missä hän nyt on?» jatkoi hän Elfriden puoleen kääntyen.
»Tässä.»
»Tässä! Mitä sillä tarkoitat?»
»Minä tarkoitan, että hän on tässä.»
»Missä tässä?»
»Meidän allamme. Hän on tässä haudassa. Hän on kuollut, ja me istumme hänen haudallansa.»
»Elfie», sanoi nuori mies nousten ja silmäillen hautaa, »kuinka omituiselta ja surulliselta tuo kuulostaakaan! Se kerrassaan masentaa minua tänä hetkenä.»
»Stephen, minä en tahtonut istuutua tähän; mutta sinä vaadit.»
»Etkö häntä milloinkaan rohkaissut?»
»En milloinkaan katseella, sanalla taikka merkillä», lausui Elfride juhlallisesti. »Hän kuoli hivutustautiin ja haudattiin sinä päivänä, jolloin ensi kerran saavuit luoksemme.»
»Lähdetään pois. Minä en mielelläni ole hänen läheisyydessään, vaikka et olisikaan häntä milloinkaan rakastanut. Hän oli ennen minua.»
»Ikävyydet saavat sinut kohtuuttomaksi», virkkoi Elfride puolittain nyreissään seuraten Stepheniä muutaman askelen päässä. »Minun olisi kenties pitänyt se sanoa, ennenkuin istuuduimme. Niin, lähdetään.»