IX.
Uhkaavien vaikeuksien painostamina Elfride ja Stephen palasivat kukkulalta käsikädessä. Ovella he pysähtyivät mietteissään, niinkuin lapset, jotka saapuvat kouluun liian myöhään.
Naiset tyytyvät kohtaloonsa helpommin kuin miehet. Elfride oli nyt sopeutunut siihen yllättävään ajatukseen, että hänen rakastajansa alkuvaiheet olivat murheelliset; Stephen sitävastoin ei ollut unohtanut sitä vähäistä ikävyyttä, että joku muu oli ihaillut Elfrideä ennen häntä.
»Mikä oli nuoren miehen nimi?» kysyi hän.
»Felix Jethway; lesken ainoa poika.»
»Minä muistan sen perheen.»
»Hän vihaa minua nyt. Hän sanoo, että minä olen surmannut hänen poikansa.»
Stephen painui mietteisiinsä, ja he astuivat sisään.
»Stephen, minä rakastan yksin sinua», kuiskasi Elfride vavahtavin äänin.
Stephen puristin hänen kättänsä, ja vähäinen varjo väistyi pois päästäen jälleen vallitsemaan yhteisen ja ilmeisemmän huolen.
Kirkkoherran työhuone näytti olevan ainoa valaistu suoja. He astuivat sisään, kumpikin yrittäen käytöksellänsä salata sitä salaamatonta asiaa, että vastavuoroinen rakkaus oli heidän olemustensa vallitsevana sävelenä. Elfride havaitsi miehen, joka istui häneen selin keskustellen hänen isänsä kanssa. Hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta mr Swancourt oli huomannut hänet.
»Astu sisään», sanoi hän; »täällä on vain Martin Cannister, joka on tullut hakemaan jäljennöstä mrs Jethway rukalle.»
Martin Cannister, suntio, oli Elfriden suosiossa. Hän tapasi herättää neidon mielenkiintoa kertoelemalla merkillisistä kokemuksistansa: kuinka hän monien vuosien kuluttua, kaivaessaan esiin tuttujen henkilöiden ruumiita, tunsi heidät jostakin vähäisestä merkistä (vaikka ei ollutkaan todellisuudessa milloinkaan ketään tuntenut). Hänellä oli ovelat pienet silmät ja runsas kaksoisleuka, joka jossakin määrin korvasi nenän huomattavaa niukkuutta.
Cannisterin kädessä oleva paperiliuska ja pöydällä lepäävät rahakolikot osoittivat, että asia oli järjestyksessä, ja jatkuvan keskustelun sävystä saattoi päättää, että kuntalaisen ja kirkkoherran mieltä nyt kiinnittivät paikkakunnan uutiset.
Mr Cannister nousi ja kosketti sormellaan silmäkulmaansa, siten kunnioittavasti tervehtien Elfrideä, soi puolen tervehdystä Stephenille, (jota hän, enempää kuin kukaan muukaan kylänmies, ei ollut ollenkaan tuntenut), istuutui ja ryhtyi jälleen juttelemaan.
»Kuinka pitkälle olinkaan ehtinyt, sir?»
»Paalun iskemiseen», vastasi mr Swancourt.
»Niin, paalustahan oli puhe. Kuten sanoin, Nat oli iskemässä paalua maahan tällä tavalla.» Mr Cannister piteli kävelykeppiänsä huolellisesti vaakasuorassa asennossa vasemmalla kädellänsä ja iski sen nuppiin varsin voimallisesti oikean käden nyrkillä. »John piteli paalua, tällä tavalla.» Samassa hän hieman heilahdutti keppiä ja katsahti tiukasti ympärillä olevien henkilöiden silmiin nähdäkseen, että he olivat hyvin tajunneet asian tähänastiset vaiheet, ennenkuin hän lähti etenemään. »No niin, kun Nat oli iskenyt paalua kuusiseitsemän kertaa, hän levähdytti käsivarttansa sekunnin tai parin ajan. John, joka luuli hänen lopettaneen, nosti kätensä paalun päähän koetellakseen, seisoiko se lujasti.» Mr Cannister levitti kämmenensä kepin nupin yli. No niin, Nat ei ollutkaan ajatellut lakata lyömästä, ja kun John oli nostanut kätensä paalun päähän, niin nuija —»
»Kauheata!» huudahti Elfride.
»Nähkääs, sir, nuija oli jo putoamassa. Nat havaitsi käden, mutta ei kyennyt enää iskua ajoissa pidättämään. Nuija putosi John Smith paran kädelle ja murskasi sen taikinaksi.»
»Siunatkoon! Siunatkoon! Mies raukka!» virkkoi kirkkoherra sillä äänellä, joka kaikuu haavoitettujen suista »Pragin taistelun» pianoesityksessä.
»Oliko se John Smith, muurarimestari?» huudahti äkkiä Stephen.
»Ei kukaan muukaan; ja hyväsydämisempää miestä ei Jumala kaikkivaltias ole milloinkaan luonut.»
»Onko hän pahoin loukkaantunut?»
»Minä olen kuullut», virkkoi mr Swancourt Stepheniä huomaamatta, »että hänellä on poika Lontoossa, erittäin lupaava nuori mies.»
»Hän on varmaan pahoin loukkaantunut!» toisti Stephen.
»Paalunuija ei voi kovin lievästi loukata. No niin, hyvää yötä, ja hyvää yötä, sir, ja hyvää yötä, neiti.»
Mr Cannister oli kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt poistumaan, ja kun jäähyväislausumat kuuluivat hänen huuliltansa, hän oli jo oven ulkopuolella. Hän asteli järein askelin eteisen halki, kulutti enemmän kuin minuutin ajan yrittäessään sulkea ovea kunnollisesti ja hävisi sitten kuuluvista.
Stephen oli sillävälin kääntynyt päin ja virkkoi kirkkoherralle:
»Suokaa anteeksi, että poistun täksi illaksi. John Smith on minun isäni.»
Kirkkoherra ei aluksi asiaa tajunnut.
»Mitä sanoittekaan?» kysyi hän.
»John Smith on minun isäni», virkkoi Stephen vakaasti.
Mr Swancourtin niska kävi entistä punaisemmaksi, rusotus tulvi sieltä hänen kasvoihinsa, hänen piirteensä kävivät selvemmiksi, ja huulet näyttivät ohentuvan. Ilmeistä oli, että sarja pieniä seikkoja, jotka tähän asti olivat jääneet vaille erikoista huomiota, nyt kerääntyi yhteen muodostaen mr Swancourtin mieleen kirkkaan kuvan, joka teki kaikki muut Stephenin selitykset joutaviksi.
»Vai niin», virkkoi kirkkoherra kuivin ja värähtämättömin äänin.
Noiden sanojen merkitys riippuu kokonaan niiden sävystä, joten mr Swancourtin lausuma merkitsi yhtä paljon tai yhtä vähän kuin lausumatta jättäminen.
»Minun täytyy nyt lähteä», sanoi Stephen rauhattomin ilmein ja ikäänkuin ei olisi oikein tietänyt, pitikö lähteä, vai jäädä. »Kun palaan, sir, suonette minun keskustella kanssanne muutamia minuutteja?»
»Epäilemättä. Vaikka oikeastaan ei tunnukaan todennäköiseltä, että meillä voisi olla mitään yksityisluontoista toisillemme sanottavaa.»
Mr Swancourt otti olkihattunsa, kulki läpi vierashuoneen, johon kuu valoi hohtoansa, ja astui lasiovesta kuistikolle. Oli helppo arvata, että mr Swancourtissa, jonka mielen luontainen syvä oli kutoutunut sukuhistoriallisten tutkimusten, hyvien päivällisten ja patriisi-muistelmien vaiheilla, ennakkoluulot olivat hänen aulismielisyyttänsä voimallisemmat ja että Stephenin hetket hänen ystävänänsä ja vertaisenansa olivat luetut.
Stephen liikahti eteenpäin, ikäänkuin olisi aikonut seurata kirkkoherraa, peräytyi, oli kerrassaan ymmällä, minne kääntyä, ja lähti alakuloisena ovelle. Elfride asteli verkalleen hänen jäljessään. Ennenkuin hän oli ehtinyt kahden askelen päähän portailta, Unity ja sisäkkö Anna palasivat kyläilyltänsä.
»Oletteko kuullut jotakin John Smithistä? Eihän vamma ole niin vaikea kuin kerrotaan?» kysyi Elfride aavistellen.
»Ei suinkaan; tohtori sanoo, että se on vain pahanlainen ruhjevamma.»
»Niinhän ajattelinkin!» huudahti Elfride iloissaan.
»Hän sanoo, että vaikka Nat luuleekin, että hänen oli mahdoton pidättää putoavaa nuijaa, hän kumminkin on niin tehnyt tietämättänsä — onpa sitä melkoisestikin pidättänyt. Täysi isku näet olisi murskannut käden kerrassaan, mutta todellisuudessa se on vain mustelmilla.»
»Kuinka kiitollinen olenkaan!» virkahti Stephen.
Ällistynyt Unity katseli häntä pikemmin suullaan kuin silmillään.
»Riittää, Unity», lausui Elfride käskevästi; ja molemmat palvelijattaret lähtivät.
»Suotko minulle anteeksi, Elfride?» sanoi Stephen heikosti hymyillen. »Kukaan ei ole moitteeton rakastaessaan». Hän tarttui kevyesti Elfriden käteen.
Pää kallellaan kuin Greuzen maalaaman kuvan Elfride sanattomasti ja hellästi moitti hänen epäilystänsä ja puristi hänen kättänsä. Stephen vastasi puristukseen kolmin kerroin ja lähti sitten isänsä mökille Endelstowin puiston liepeille.
»Mitä sanotkaan tästä, Elfride?» kysyi hänen isänsä, joka tuli kohta
Stephenin lähdettyä.
Naisellisen sukkelasti Elfride tarttui jokaiseen korteen, jonka nojalla voi puhua Stephenin puolesta. »Hän on maininnut siitä minulle», sopersi hän, »joten se ei ole minulle mikään uusi keksintö. Hän oli parhaillaan aikeissa tulla ilmoittamaan siitä sinulle.»
»Tulla ilmoittamaan minulle! Minkätähden hän ei ole sitä jo aikoja sitten ilmoittanut? Minä moitin hänen salakähmäisyyttänsä yhtä paljon, ellen enemmänkin kuin asiaa itseänsä. Näyttääpä melkein siltä, kuin hän haluaisi pitää minua narrinansa — ja sinua samaten. Te olette seurustelleet ja vaihtaneet kirjeitä tavalla, jota minä en ollenkaan hyväksy — mitä sopimattomimmalla tavalla. Sinun olisi pitänyt tietää, kuinka mahdoton sellainen käytös on. Naisen tulee mitä huolellisimmin välttää seurustelua Ties-kenen kanssa.»
»Olethan meidät nähnyt, isä, sanomatta koskaan sanaakaan.»
»Oma vikani, tietysti; oma vikani. Mitä lempoa lienenkään ajatellut? Hän, maalaispoika, ja me Swancourtit, Luxellianien sukulaiset. Me olemme kulkeneet kohti tyhjää jo vuosisatoja, ja nyt olemme luullakseni päässeet perille. Kenen minä tänne tämän jälkeen kutsunen!»
Havaitessaan asioiden ylen epäsuotuisan laadun Elfride alkoi itkeä. »Isä, isä kulta, suo anteeksi hänelle ja minulle! Me pidämme toisistamme, isä! Ja hän aikoi tulla sinulta kysymään, sallitko meidän mennä kihloihin, kunnes hän on gentleman samoinkuin sinäkin. Meillä ei ole kiirettä, isä kulta; me emme ollenkaan tahdo mennä naimisiin juuri nyt; vasta sitten, kun hän on rikkaampi. Mutta salli meidän mennä kihloihin, sillä minä rakastan häntä kovin, ja hän rakastaa minua.»
Tuo vetoaminen koski hieman mr Swancourtin tunteisiin, ja hän pahoitteli, että asiat olivat niinkuin olivat. »Enpä suinkaan!» vastasi hän lausuen kieltonsa vitkaan ja soinnukkaasti.
»Ei, ei, ei; älä sano niin!»
»Mitä vielä! Onpa se sievä juttu. Ei siinä kyllin, että minä olen joutunut häpeään pitämällä häntä täällä luonani — erään oman kylän maalaisen poikaa — vaan nyt minun on vielä otettava hänet vävykseni! Taivaan nimessä, Elfride, oletko mieletön?»
»Sinä olet nähnyt hänen kirjeittensä saapuvan minulle aina siitä saakka, kun hän ensi kerran kävi luonamme, ja sinä tiedät, että ne olivat eräänlaisia — lemmenkirjeitä; ja siitä asti, kun hän on täällä ollut, sinä olet sallinut hänen olla kanssani kahden kesken melkeinpä yhtenään. Ja sinä olet arvannut, sinun on täytynyt arvata, mitä me ajattelimme ja teimme, ja sinä et ole häntä estänyt. Lemmenleikkiä seuraa lemmenvoitto, ja sinä tiesit, että asiat kehittyisivät siihen määrään, isä.»
Kirkkoherra torjui tämän terveen järjen varassa suoritetun hyökkäyksen. »Koska minua ahdistelet, niin sanon sinulle, että tietysti arvasin jonkinlaista lapsellista kiintymystä voivan kehittyä välillenne, ja minä myönnän, etten huolinut sitä paljoakaan ehkäistä; mutta toisaalta minä en ole sitä erikoisesti suosinut, ja kuinka voisitkaan toivoa, että menettelen niin nyt? Se on mahdotonta; yksikään englantilainen isä ei kallistaisi korvaansa moisille ehdotelmille.»
»Mutta onhan hän sama mies, isä; sama joka suhteessa, ja kuinka hän voisikaan olla minulle vähemmän sovelias nyt kuin aikaisemmin?»
»Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla on kelpo ystäviä ja joltinenkin omaisuus; mutta kun hänellä ei ole kumpaakaan, niin hän on toinen mies.»
»Sinä et ole ollenkaan hänestä tiedustellut?»
»Minä nojauduin Hewbyn ilmoitukseen. Hänen olisi pitänyt asia minulle ilmoittaa. Samaten olisi nuoren miehen itsensä pitänyt se tehdä, luonnollisesti. Minä pidän mitä kunniattomimpana menettelynä saapua toisen taloon kavalana Ties-kenenä.»
»Hän pelkäsi asiaa sinulle ilmaista, ja samoin olisin minä pelännyt hänen sijassaan. Hän rakasti minua liian paljon uskaltaakseen käydä sellaiseen uhkayritykseen. Mitä taas siihen tulee, että hän ensimmäisen vierailunsa aikana puhui ystävistänsä, minä en käsitä, miksi hän ei olisi saanut niin tehdä. Hän saapui tänne liikeasioissa; meitä ei liikuttanut hänen vanhempiensa laatu. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos olisi sinulle kertonut, niin sinä et olisi milloinkaan häntä tänne kutsunut, joten hän mahdollisesti ei olisi nähnyt minua enää milloinkaan. Ja hän halusi nähdä minut. Kukapa voi soimata häntä siitä, että hän pyrki, millä keinoin tahansa olemaan minun läheisyydessäni — tytön, jota hän rakastaa? Rakkaudessa on kaikki sallittua. Minä olen kuullut sinun itsesi niin sanovan, isä, ja sinä itse olisit menetellyt ihan samoin kuin hän — ja niin olisi menetellyt jokainen mies.»
»Ja keksittyään, mitä minä olen keksinyt, tekisi jokainen mies niinkuin minä ja välttäisi minun erehdystäni; toisin sanoen: vapautuisi hänestä kohta, kun vieraanvaraisuuden lait sen sallivat.» Mutta sitten mr Swancourt muisti olevansa kristitty. »Minä en tietenkään missään nimessä aio ajaa häntä ulos ovesta», lisäsi hän, »mutta arvelenpa, että hänellä on sen verran tahdikkuutta, ettei hän tämän jälkeen enää viivy kauan luonamme.»
»Epäilemättä, sillä hän on gentleman. Tiedäthän, kuinka miellyttävä hänen käytöstapansa on», jatkoi Elfride, vaikka Stephenin käytöstavan, samoinkuin Euryaloksen tekojen miellyttäväisyys hänen silmissään johtui pikemmin hänen oman persoonallisuutensa miellyttäväisyydestä kuin käytöstavan erinomaisuudesta.
»Mitä vielä; ken hyvänsä voi olla miellyttävä, kunhan elelee vähän aikaa kaupungissa ja pitää silmänsä auki. Hän on voinut poimia gentlemannimaisuutensa käymällä kokoelmissa ja teattereissa ja katselemalla, miten näyttelijät näyttämöllä seurustelevat. Hän johdattaa mieleeni erään pahimpia juttuja, mitä olen milloinkaan kuullut.»
»Mikä juttu se on?»
»Kiitän kysymästä, mutta minä en missään tapauksessa kertoisi sinulle sellaista sopimatonta juttua!»
»Jos hänen isänsä ja äitinsä olisivat eläneet Englannin pohjois- tai itäosissa», jatkoi Elfride urhoollisesti, vaikka nyyhkytykset alkoivat keskeyttää hänen puhettansa, »missä tahansa muualla, mutta ei täällä — niin — sinä — olisit — vain katsonut häntä — etkä heitä! Hänen asemansa — olisi määrännyt — hänen ammattinsa — eikä hänen isänsä — vaatimaton asema — ja eihän hän enää — pitkiin aikoihin — asu heidän luonansa. Vaikka John Smith onkin kerännyt koko joukon rahoja ja kuuluu olevan paremmissa varoissa kuin me — eihän hän muuten olisi voinut antaa poikansa ryhtyä sellaiseen varoja kysyvään ammattiin. Ja Stephenille on vain kunniaksi, että hän on perheensä etevin.»
»Niin. 'Kun eläin on eläimistä parhain, niin hänen seimensä sijaitsee kuninkaan tallissa’.»
»Sinä loukkaat minua, isä!» huudahti Elfride. »Aivan varmaan loukkaat!
Hän on minun oma Stephenini!»
»Tuo voi olla totta, mutta voi se olla erehdyskin, Elfride», vastasi jälleen hänen isänsä epämieluisan liikutuksen valloissa vasten tahtoansa. »Sinä sekoitat toisiinsa tulevaiset mahdollisuudet ja nykyiset tosiasiat — sen, mitä nuori mies voi olla, ja mitä hän on. Meidän täytyy pitää silmällä, mikä hän on, eikä sitä, miksi epätodennäköinen onnenoikku voi hänet tehdä. Seikka on tämä: Erään seurakuntalaiseni työmiehen poika, miehen, joka kenties on minua varakkaampi, kenties ei — nuorukainen, joka ei ole vielä edistynyt maailmassa niin pitkälle, että hänellä olisi mainittavia omia tuloja ja joka senvuoksi on arvoasemaltansa isänsä tasossa — haluaa kihlata sinut morsiamekseen. Hänen sukulaisensa asuvat aivan samalla seudulla kuin sinäkin, joten sinut tässä kreivikunnassa — joka meille merkitsee maailmaa — aina tunnettaisiin muurari Jack Smithin pojan eikä suinkaan jonkin lontoolaisen ammattimiehen vaimona. Puheen esineenä on aina puutos eikä suinkaan sitä korvaava tosiasia. Riittää, älä huoli puhua enempää. Sinä voit väitellä koko yön ja todistaa mitä tahansa; minä pysyn sanoissani.»
Elfride silmäili vaieten ja toivottomana ikkunasta, silmät suurina ja itkettyneinä ja poskipäät kosteina.
»Minä sanon sitä suureksi ajattelemattomuudeksi — ja haluaisin nimittää sitä hävyttömyydeksi — Hewbyn taholta», alkoi jälleen hänen isänsä puhua. »Enpä ole moista kuullut — antaa sellaiselle kömpelölle maalaispojalle sellainen suositus minua varten! Sinä olet tietenkin joutunut petetyksi samoinkuin minä. Sikäli en sinua ollenkaan soimaa.» Hän lähti etsimään mr Hewbyn kirjettä. »Näin hän minulle kirjoitti: 'Kunnioitettu herra. — Noudattaen t. k. 18:ntena päivätyssä kirjeessänne lausuttua kehoitusta olen päättänyt ottaa kysymyksessä olevan työn valvoakseni ja toimittaa piirustukset’ j.n.e. 'Apulaiseni, mr Stephen Smith’ — hän nimitti häntä apulaisekseen, ja minä tietenkin käsitin hänen tarkoittavan jonkinlaista liikekumppania. Miksi hän ei sanonut 'sihteeri'?»
»Siinä ammatissa heitä ei milloinkaan nimitetä sihteereiksi, koska he eivät kirjoita. Stephen — mr Smith — sanoi minulle; Mr Hewby siis käytti yleisesti hyväksyttyä nimitystä.»
»Salli minun puhua, ole hyvä, Elfride!» 'Apulaisen! mr Stephen Smith lähtee Lontoosta huomenna varhain aamulla… Monet kiitokset ehdotuksestanne, että hän saa asua luonanne… Te voitte, ehdottomasti luottaa häneen ja hänen kirkkoarkkitehtuuria koskevaan oivallukseensa’. Niin, minä sanon vieläkin, että Hewby saisi hävetä, kun pitää sellaista melua mitättömästä nuoresta miehestä.»
»Lontoolaiset ammattimiehet», väitti Elfride vastaan, »eivät tiedä mitään apulaistensa isistä ja äideistä. Heillä on apulaisia, jotka toimivat vuosikausia heidän konttoreissaan ja liikkeissään heidän kunnolla tietämättä, missä he asuvat. Lontoolaiset välittävät ainoastaan siitä, mihin he kykenevät — mitä hyötyä voivat tuottaa liikkeelle. Ja siinä suhteessa häntä auttaa se, että hän on aina miellyttävä.»
»Alinomainen miellyttävyys on pikemmin puutos kuin hyve. Se osoittaa, ettei ihminen kunnolla tajua, ketä hänen tulee halveksia.»
»Se osoittaa, että hän toimii luottamukseen eikä pelkkään ulkonäköön nojautuen, niinkuin kuului niiden ohje, joiden jälkeläisenä haluat itseäsi pitää.»
»Hän on varmaan tuonkin sinulle uskotellut! Niin, minä taivuin häntä epäilemään, koska hän ei välittänyt minkäänlaisista kastikkeista. Minä olen aina epäillyt henkilön gentlemanniutta, ellei hänen kitalaessaan ole nimenomaisia makuja. Kehittelemätön kitalaki on nousukkaan auttamaton pukinsorkka. Kauhistun, kun ajattelen, että olisin noutanut pullon Martinezia vuodelta 1840 — minulla on niitä enää vain yksitoista jäljellä — ja tarjonnut siitä miehelle, joka ei olisi erottanut sitä kaikkein kehnoimmasta! Entä se latinankielinen säe, jonka hän lausumaani liitti! Se oli tosiaankin ylen kulunnainen; enhän minä, joka en ole viimeksikuluneiden kahdeksantoista vuoden aikana klassikkoja avannut, olisi voinut sitä muuten muistaa, No niin, Elfride, on parasta, että lähdet huoneeseesi; sinä kyllä vapaudut tästä hullutuksesta ajan mittaan.»
»En, en, en, isä», huokaili Elfride. Kaikista onnettomaan rakkauteen liittyvistä surkeuksista näet on surkein se ajatus, että se tunne, joka on kaikkien niiden pohjana, voi häipyä olemattomiin.
»Elfride», virkkoi hänen isänsä karun ystävällisesti, »minulla on eräs erinomainen suunnitelma, jota en voi nyt sinulle ilmaista. Suunnitelma, joka on siunaukseksi sekä sinulle että minulle. Se on tyrkytetty minulle joitakin aikoja sitten — niin, tyrkytetty — mutta minä tulin ajatelleeksi sen arvoa vasta tänä iltana, kun asiat kävivät ilmi. Olisi erinomaisen epäviisasta kieltäytyä sitä harkitsemasta.»
»Minä en pidä tuosta sanasta», vastasi Elfride väsyneesti. »Te olette jo menettänyt ylen paljon suunnitelmienne vuoksi. Onko jälleen kysymys noista onnettomista kaivoksista?»
»Ei, kaivossuunnitelmista ei ole kysymys.»
»Entä rautatiesuunnitelmista?»
»Ei niistäkään. Se muistuttaa niitä salaperäisiä ilmoituksia, joiden mukaan aivan typeräkin herrasmies voi ansaita sievän summan joka viikko, ilman vaaraa, vaivaa ja sormiansa likaamatta. Minä en kumminkaan aio sanoa mitään, ennenkuin asia on päätetty, vaikka virkankin tässä sen verran, että sinulla kenties piankin on muuta tekemistä kuin ajatella Stephen Smithiä. Minä toivon, että olet nuorelle miehelle ystävällinen etkä äkäinen; sinun tähtesi minä pidän häntä tavallaan ystävänä. Mutta riittäköön; muutaman päivän kuluttua sinä ajattelet aivan samoin kuin minä. Lähde nyt makuusuojaasi. Unity tuo sinulle hieman illallista. En halua sinun olevan täällä, kun hän tulee takaisin.»