X
Stephen lähti astelemaan takaisin mökille, jossa oli käynyt pari-kolme tuntia aikaisemmin. Hän saapui lähelle, ja Endelstowin puiston rajoilla kasvavien lehväisten puiden alla karkelivat kuutamon säteet hänen vaiheillansa. Kuljettuaan lankkusillan yli ja ehdittyään puutarhanportille hän näki vastakkaiselta puolelta erään henkilön saapuvan asumukselle. Se oli hänen isänsä, käsi siteessä. Hän oli kuutamon valossa vielä kerran tarkastellut puutarhaa ja varsinkin kaikkein nuorinta naurismaata, ennenkuin sulki mökkinsä yöksi.
Hän tervehti poikaansa pontevasti kuten ainakin. »Hei, Stephen! Kymmenen minuutin kuluttua olisimme jo olleet makuulla. Tulet kai katsomaan, kuinka on minun laitani, eikö niin, poikaseni?»
Tohtori oli tullut ja mennyt, ja käsi oli todettu ainoastaan lievästi loukkaantuneeksi, vaikka tapaus luultavasti olisikin ilmennyt paljoa vakavampana, jos mr Smith olisi ollut melkoisempi mies. Stephenin pelokkaasti asiaa tiedustellessa hänen isänsä ei ollenkaan valitellut kipuansa, vaan sitä ikävyyttä, ettei hänestä ollut hyötyä parina lähimpänä päivänä. He astuivat yhdessä sisään.
John Smith — iholtansa ruskea kuin syksy, vaatteitansa valkea kuin talvi — edusti tyydyttävällä tavalla maalaista kivenhakkaajamestaria. Samoinkuin useimmat muutkin maalaiset ammattilaiset oli hänkin liian yksilöllinen ollakseen tyypillinen »käsityöläinen» — sellaisia tyypillisiä ammattilaisia tapaa ainoastaan suurissa kaupungeissa, jotka hiovat ihmistä niinkuin vesi rannan kiveä muuttaen itsenäisen yksilön määrätyn luokan murto-osaksi.
Hänen työssään ei ollut sitä erikoistunutta sävyä joka on ominainen kaupunkien käsityöläisille. Vaikka hän oikeastaan olikin vain kivenhakkaaja, ei hän kumminkaan katsonut arvoonsa soveltumattomaksi käsitellä tiiliä, jos tiilet sattuivat olemaan päiväjärjestyksessä, tai liuska- ja kattotiililevyjä, jos oli korjattava katto ennen märkien säiden tuloa, ja eipä ollut lähiseuduilla toista, joka olisi pystynyt suorittamaan sellaiset työt paremmin. Olipa sattunut pari kertaa sydäntalven aikana, jolloin pakkanen itsepintaisesti ehkäisee muurilastan käyttelyn järkyttelemällä perustuksia, pakahduttelemalla kiviä ja haperoittamalla muurilaastin, että hän oli käynyt puita kaatamaan ja sahaamaan. Sitäpaitsi hän oli omalla konnullansa harjoittanut puutarhanviljelystä jo niin monta vuotta, että olisi vaadittaessa kyennyt ansaitsemaan elatuksensa siinäkin ammatissa.
Maalaisemme luultavasti ei ollut yhtä täydellinen taitoniekka erikoisalallansa kuin hänen kaupunkilaiset virkaveljensä. Hän oli itse asiassa sen kömpelön neulantekijän kaltainen, joka valmistaa yksin koko neulan ja jota Adam Smith halveksii, Macaulayn sitävastoin häntä kunnioittaessa — joka tapauksessa suuremmassa määrin taiteilija.
Kun hän nyt, huoneeseen ehdittyänsä, ilmeni kynttilän valaisemana, niin hänen luja terveytensä oli näkemisen arvoinen. Hänen partansa oli tuuhea ja takkuinen kuin taltan kuvaaman Herkuleen; paidanhihat olivat osittain käärityt, liivi napittamatta. Lumivalkea palttina ja ruskeat käsivarret muodostivat samanlaisen vastakohdan kuin munan valkuainen ja keltuainen. Kuullessaan heidän astuvan sisään mrs Smith tuli esiin ruokakomerosta.
Mrs Smith oli eukko, jonka ulkonäkö vetosi pikemmin mieleen kuin silmään, joskaan ei ehdottomasti. Hän oli yhä vielä, elämänsä proosallisena ehtooaikanakin, säilyttänyt persoonallisen raikkautensa; mutta ennen kaikkea hänen piirteensä ilmaisivat niiden takana piilevää tervettä järkeä.
Stephenin isä kertoi sitten tapahtuman yksityiskohdittain, siihen draamalliseen tapaan, joka oli ominainen myöskin Martin Cannisterille, toisille naapuriston yksilöille ja maalaismaailmalle yleensäkin. Mrs Smith ilmaisi näytösten väliajoilla tunteitansa, niinkuin tragedian koryfaios, tehdäkseen kuvauksen täydelliseksi. Tarina päättyi vihdoin, niinkuin pisinkin tarina välttämättä vihdoin päättyy, ja Stephen suuntasi keskustelun toisille urille.
»Kuulehan, äiti, nyt he tietävät kaikki minua koskevat seikat.»
»Hyvin tehty!» virkkoi hänen isänsä. »Nyt minun mieleni on rauhallinen.»
»Minä soimaan itseäni — en voi koskaan antaa sitä itselleni anteeksi — kun en ole ilmoittanut asiaa heille jo aikaisemmin», jatkoi nuori mies.
Mrs Smith irroitti nyt ajatuksensa edellisestä aiheesta. »Minä en käsitä, mitä sinulla on murehtimista, Stephen», sanoi hän. »Henkilöiden, jotka sattumalta joutuvat ystäviksi, ei pidä heti paikalla ryhtyä kertomaan sukunsa historiaa.»
»Sinä et varmaankaan tehnyt mitään vääryyttä», sanoi hänen isänsä.
»Enpä kylläkään; mutta minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin. Tähän vierailuuni sisältyy enemmän kuin arvaattekaan — hyvä joukko enemmän.»
»Ei enempää kuin minä arvaan», virkkoi mrs Smith katsellen häntä mietteissään. Stephen punastui, ja hänen isänsä silmäili vuoroin kumpaakin kykenemättä mitään käsittämään.
»Onhan tyttö varsin sievä», jatkoi mrs Smith, »ja erittäin hieno ja nokkelakin. Mutta vaikka hän muuten sinulle varsin hyvin soveltuukin, miksi ihmeessä katselet vielä ollenkaan naishenkilöitä?»
John venytti luonnostaan lyhyitä huuliansa, kurtisti otsaansa ja virkkoi: »Siitäkö kulmalta se tuuli puhaltaakin?»
»Äiti», huudahti Stephen, »kuinka mielettömästi haasteletkaan! Arvostelet, soveltuuko hän minulle, vai eikö, ikäänkuin asia vielä sietäisi jonkinlaista epäilystä! Hänen puolisokseni saaminen olisi elämäni suurin siunaus — sosiaalisessa samoinkuin käytännöllisessäkin suhteessa ja yleensäkin. Mutta pelkäänpä, ettei sellaista onnea ole minulle suotu; hän on liian korkealla minun yläpuolellani. Hänen sukunsa ei halua liittää itseensä minunlaisiani maalaispoikia.»
»Jos eivät sinua halua, niin minä sinun sijassasi heistä viisi välittäisin, menisin parempiin perheisiin, jotka sinusta huolivat.»
»Niin; mutta minä tunnen auttamatonta vastenmielisyyttä sitä ajatusta kohtaan, että minut ottaisivat mielihyvin vastaan sellaiset henkilöt, joita tarkoitatte, hänen sukulaistensa sitävastoin kohdellessa minua kylmäkiskoisesti.»
»Mitä hullutuksia päähäsi vielä pälkähtäneekään?» virkkoi hänen äitinsä. »Mitä siihen asiaan tulee, hän ei ole hauistakaan liian ylhäinen sinulle etkä sinä liian alhainen hänelle. Tiedäthän, kuinka huolellisesti minä pidän silmällä arvoani. Minä en milloinkaan pysähdy kauemmaksi kuin minuutin ajaksi juttelemaan päiväpalkkalaisten kanssa, en kutsu vieraikseni muita kuin omillaan eläviä ihmisiä ja puhuttelen monia kaikkein hienoimpia herramme vieraita nimittämättä heitä armollisiksi rouviksi ja armollisiksi herroiksi, ja he tyytyvät siihen nöyrinä kuin karitsat.»
»Te niiasitte kirkkoherralle, äiti; ja minun mielestäni olisi ollut parempi jättää se tekemättä.»
»Mutta se tapahtui ennenkuin hän oli nimittänyt minua ristimänimelläni; muussa tapauksessa hän olisi hyvinkin jäänyt kaikkea niiausta vaille!» sanoi mrs Smith kiukkua kipunoiden, »Sinä, Stephen, ahdistelet minua niinkuin pahinta vihamiestäsi! Mitäpä osasin muutakaan tehdä päästäkseni erilleni tuosta miehestä, joka kertoi omasta erinomaisuudestansa ja mitä oli tapahtunut hänen ollessaan vielä koulupoika — mitä kaikkea lieneekään kertonut; kieli se pyöri suussa niinkuin pesuriepu kirnussa. Eikö totta, John?»
»Sitä lajiahan se oli», vastasi hänen miehensä.
»Jokaisen naisen», jatkoi mrs Smith, »joka nykyaikana aikoo naimisiin päästä, täytyy tyytyä appiukkoon, joka on arvoltansa alempi kuin hänen isänsä. Miehet ovat ylenneet, ja naiset ovat pysyneet kohdallansa. Jokainen mies, jonka kohtaat, on isäänsä melkoisempi; ja sinä olet ihan hänelle sopiva.»
»Niin hän itsekin ajattelee.»
»Se vain todistaa hänen hyvää ymmärrystänsä. Minä olen tiennyt, että hän sinua tavoittelee — olen sen tiennyt.»
»Minua tavoittelee! Hyvä isä, mitä vielä kuulenkaan!»
»Ja sanonpa vieläkin kerran, ettei sinun tule pitää sellaista kiirettä, vaan odottaa muutamia vuosia. Silloin voit ehkä päästä korkeammalle kuin vararikkoutuneen papin tyttöön.»
»Asianlaita on se», virkkoi Stephen kärsimättömästi, »ettet tiedä siitä mitään. Minä en pyri korkeammalle, koska en halua pyrkiä enkä missään tapauksessa pyrkisi, vaikka satavuotiaaksi eläisin. En siedä, että sanot hänen minua tavoittelevan, sillä sellainen huomautus edellyttää juonittelevaa naista ja miestä, jonka vuoksi kannattaa juonitella, ja tässä tapauksessa on väärin, vieläpä naurettavaakin puhua mistään sellaisesta. Eikö totta, isä?»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä asiaa riittävän hyvin voidakseni lausua mielipidettäni», virkkoi hänen isänsä sillä äänellä kuin foxterrieri, jolla on nuha ja joka ei kykene haistamaan.
»Ei hän missään tapauksessa ole kovin ankarasti vastaankaan hangoitellut, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyen ajan hänet tunnet», sanoi hänen äitinsä. »Arvelen puolestani, että sinä viiden vuoden kuluttua olet kyllin nuori ajattelemaan sellaisia asioita. Ja hän voi tosiaankin varsin hyvin odottaa ja tekeekin sen, ole siitä varma. Hänellä, joka elää tällaisessa syrjäisessä paikassa, on varmaan syytä olla erittäin kiitollinen, että olet hänestä välittänyt. Hän olisi varsin todennäköisesti kuollut vanhanapiikana, ellet sinä olisi tänne ilmaantunut.»
»Päättömiä», sanoi Stephen, mutta ei kuuluvasti.
»Hän on sievä tyttö», jatkoi mrs Smith nyt hieman leppoisammin, kun Stephen oli puheen voimalla kukistettu; »minä myönnän, ettei hänestä käy sanominen mitään moitittavaa. Minä näen hänen toisinaan niin koreana kuin markkinahevosen ja ihailen häntä senvuoksi. Täydellinen pieni lady. Mutta ajatuksillensa ei mitään mahda, ja jos hänelle olisi koulussa opetettu numeroiden eikä kirjainten käyttelyä, niin hänen taskunsa olisi siitä hyötynyt. Kuten jo sanoin, ei hänenlaisilleen ole milloinkaan ollut huonompia aikoja kuin nykyjään.»
»Etteköhän liioittele, äiti?» virkkoi Stephen hymyillen.
»En ollenkaan!» vastasi hänen äitinsä tuimasti. »Minä en suotta lue sanomalehtiä; minä tiedän varsin hyvin, että kaikki miehet kohoavat askelmaa korkeammalle mennessään naimisiin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet, toisin sanoen papit, naivat tilanomistajien tyttäriä; tilanomistajat naivat lordien tyttäriä; lordit naivat herttuoiden tyttäriä, ja herttuat naivat kuningatarten tyttäriä. Aina askelmaa korkeammalle, ja alin luokka naisia jää yksinäisiksi tai nai oman luokkansa miehiä.»
»Mutta tehän sanoitte vastikään, äiti-kulta —» väitti Stephen vastaan voimatta vastustaa kiusausta saada osoittaa äidin puhuneen epäjohdonmukaisesti. Sitten hän vaikeni.
»No, mitä sanoinkaan?» Mrs Smith varusti huuliansa uuteen otteluun.
Stephenin, joka katui, että oli aloittanut, koska tuloksena saattoi olla tulivuoren purkautuminen, oli pakko jatkaa.
»Te sanoitte äsken, että minä olin juuri hänen luokkaansa kuuluva.»
»Kas niin, kas niin! Tuo on sinun tapaistasi; niin menettelee minun oma lihani ja vereni. Vannonpa, että keksit vikapaikkoja kaikessa, mitä äitisi sanoo, Stephen. Siinä suhteessa sinä olet ihan isäsi kaltainen, Stephen: yhdyt kenen mielipiteeseen tahansa, mutta et minun. Minun jutellessani ja puhuessani ja yrittäessäni tehdä minkä voin teidän hyväksenne te vain vakoilette, kuinka minut sanoissa solmisitte. Sinä kuulut hänen luokkaansa, mutta hänen sukulaisensa sanoisivat hänen siirtyvän luokkansa alapuolelle. Älä huoli riidellä, Stephen!»
Stephen vaikeni varoen, ja samoin menetteli hänen isänsä. Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään muuta kuin vihreätauluisen kaappikellon naksutus.
»Totisesti», virkkoi mrs Smith filosofisempaan tapaan ja lopullisesti, »jos minun nuoruuteni aikoina olisi ollut niin vaikea saada itselleen miestä kuin nykyjään, niin olisinpa mieluummin sotkenut savea tiilikiveä varten, ennenkuin olisin alentunut sellaisiin yrityksiin.»
Keskustelu päättyi siihen, ja kun oli jo myöhä, niin Stephen sanoi jäähyväiset vanhemmilleen, äidilleenkin yhtä lämpimästi, huolimatta sattuneesta kiistasta. Vaikka näet mrs Smith ja Stephen aina kiistelivätkin, he eivät kumminkaan koskaan olleet toisilleen vihoissaan.
»Voi sattua», sanoi Stephen, »että lähden täältä jo huomenna; en varmaan tiedä. Jos siis en käy enää katsomassa ennen Lontooseen lähtöäni, niin älkää siitä säikähtäkö.»
»Mutta etkö ole tullut kahdeksi viikoksi?» kysyi hänen äitinsä. »Ja eikö sinulla ole kaikkiaan kuukauden loma? Aikovatko ne siis sinut ajaa pois?»
»Eivät suinkaan. Minä voin jäädä kauemmaksi ja voin lähteä, miten mieleni tekee. Jos lähden, on parempi, ettette mainitse mitään minun täällä olostani, hänen tähtensä. Mihin aikaan ajomies on aamusella Endelstowin tiellä?»
»Seitsemän aikaan.»
Stephen lähti. Hän ajatteli, että jos kirkkoherra sallisi hänen menevän kihloihin tai antaisi edes toivoa kihlauksesta, niin hän voisi jäädä pitemmäksi ajaksi. Jos häntä kiellettäisiin sellaista ajattelemasta, hän oli päättänyt heti poistua. Ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntui toiveikkaasta nuorukaisestakin todennäköisemmältä.
Stephen asteli jälleen takaisin pappilaan päin samaa tietä kuin oli tullutkin, halki niittyjen. Pienissä tokeissa solisi vesi pehmeän sointuisasti, kuu valoi leppoisaa loistettansa, ja niityiltä levisi tuore kasteinen tuoksu. Oli se vuorokauden aika, jolloin pelkkä näkeminen merkitsee mietiskelyä ja mietiskely merkitsee mielen lepoa. Stephenissä tuskin oli riittävästi filosofia käyttääkseen hyväkseen tätä luonnon suomaa mahdollisuutta. Hänen rakenteensa oli kokoonpantu sangen yksinkertaisista ainesosista; hän oli eräs niitä henkilöitä, joita ilmestyy yhä enemmän kansakunnan vanhetessa, yksilöllisyyden kalvetessa ja kasvatuksen käydessä yleisemmäksi; toisin sanoen: hänen aivojensa vastaanottavat kyvyt olivat erinomaiset, mutta niiden luova voima ei ollut melkoinen. Hän silmäili ympärilleen keräillen nopeasti kaikenlaista tietoa, hänellä oli herkkä sopeutumiskyky, joten hän kameleontin tavoin vaihtoi väriä siirtyessään olopiiristä toiseen. Hänellä ei ollut montakaan alkuperäistä ajatusta, mutta oli tuskin olemassa sellaista aatetta, jolle hän ei olisi kyennyt asianmukaisen koulutuksen saatuansa keksimään kelvollista rinnakkaismuotoa.
Tänä iltana hän ei havainnut mitään ulkopuolellansa, ja se mitä hän näki mielessään, oli hänelle rasitukseksi. Puolueettomalle tarkastelijalle hänen Elfrideä koskevat aivoituksensa, jotka tosin olivat hieman ennenaikaiset, eivät kumminkaan voineet ilmetä mahdottomina, ellei yksinkertaisten, mutta kunniallisten vanhempien läheisyyden sopinut katsoa niitä sellaisiksi tekevän.
Kello löi yksitoista hänen saapuessaan perille. Elfride oli odottanut melkein liikahtamatta siitä saakka, kun hän oli lähtenyt. Nyt Stephen näkyi astuvan hänen isänsä keralla kansliahuoneeseen. Elfride arvasi hänen jollakin tavoin onnistuneen saamaan tilaisuuden yksityiseen keskusteluun, jota oli halunnut.
Stephenin poissaollessa oli herkkätuntoista tyttöä alkanut kiusata päänsärky, ja nyt hän ei kyennyt tekemään muuta kuin astelemaan huoneessaan edestakaisin, kuten oli aikaisemminkin tehnyt. Hän ei mennyt makuulle, vaan istui ovea sulkematta pimeässä kuunnellen jokaista alakerrasta kuuluvaa ääntä tykyttävin sydämin. Palvelijat olivat menneet levolle. Vihdoin hän kuuli molempain miesten lähtevän ruokasaliin, missä illallinen oli odottanut jo enemmän kuin tunnin ajan. Ovi jäi auki, ja Elfride kuuli illallisen nauttimisen tapahtuvan enemmittä puheitta; vain joitakin tavallisia huomautuksia, kurkkujen ja meloonien viljelystä ja niiden terveellisyyttä koskevia, vaihdettiin jäykkään ja muodolliseen tapaan. Tuo tuntui ennustavan epäonnistumista.
Pian senjälkeen Stephen tuli yläkertaan makuuhuoneeseensa, ja melkein heti hänen jäljessään saapui kirkkoherra, joka hänkin vetäytyi yösijalleen. Elfride istui puolipukimissaan vuoteessaan, kiduttavien ajatusten vallassa, viettäen siten suunnilleen tunnin ajan. Kun hän sitten nousi sulkeakseen ovensa ennenkuin täydellisesti riisuutui, niin porrastasanteen toisella puolella näkyi valojuova. Hänen isänsä makuusuojan ovi oli suljettu, ja nukkuja kuului säännöllisesti kuorsaavan. Valo tuli Stephenin huoneesta, ja sieltä kuuluvat äänet ilmaisivat selvästi, mitä hän oli tekemässä. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa Elfride kuuli jotain kantta suljettavan ja lukon naksahtavan kiinni — Stephen sulki hattukoteloansa. Sitten kuului solkihihnoja kiinnitettävän ja naksahti jälleen lukko — Stephen suori kuntoon matkalaukkuansa. Yhä pahempaa aavistellen Elfride avasi hiljaa ovensa ja astui Stephenin huoneen ovelle. Hän oli yhden ainoan mieltä painostavan tunnon vallassa: Stephen, hänen kaunis nuori lemmittynsä oli lähtemässä pois, ja hän ei kenties saisi häntä enää nähdä muuten kuin salaa ja surussa — kentiespä ei enää milloinkaan Elfride ei missään tapauksessa voinut odottaa aamuun asti saadakseen tietää keskustelun tuloksen. Hän heitti harteillensa aamunuttunsa, koputti kevyesti hänen ovellensa ja kuiskasi: »Stephen!» Stephen tuli heti, avasi oven ja astui huoneesta.
»Sanohan, saammeko toivoa?»
Hän vastasi hämmentyneesti kuiskaten, ja kyynel oli tulvahtaa ilmi.
»Minä en ajattelekaan sellaista mahdotonta asiaa — niin hän sanoi. Minä lähden aamulla. Minä olisin kutsunut sinut sanoakseni sinulle jäähyväiset.»
»Mutta eihän hän sanonut sinulle, että sinun on lähdettävä, Stephen, eihän?»
»Ei; ei nimenomaisesti. Mutta minä en voi jäädä.»
»Ethän toki lähde! Tulehan, niin juttelemme. Mennään alas saliin vähäksi aikaa; täällä hän kuulee puheemme.»
Elfride lähti edellä alakertaan, kädessä kynttilä ja näyttäen luonnottoman pitkältä ja hoikalta sinisenharmaassa aamupuvussaan. Hän ei joutanut ajattelemaan, oliko tämä keskiöinen keskustelu sellaisissa oloissa sovelias. Hän vain ajatteli, että hänen elämänsä murhenäytelmä oli alkamassa, ja tunsi, oikeastaan ensimmäisen kerran eläessään, että hänen elämällään saattoi olla synkkä puolensa, jonka varjo peitti näkymättömiin tapojen ja muodollisuuksien hienot vivahdukset. Elfride avasi hiljaa salin oven, ja he astuivat molemmin sisään. Elfriden asetettua kynttilän pöydälle Stephen sulki hänet syliinsä, kuivasi taskuliinallansa hänen kyynelensä ja suuteli hänen silmäluomiansa.
»Stephen, se on mennyttä — onnellisen rakkauden aika on ohi, ja nyt ei ole enää päivänpaistetta!»
»Minä luon itselleni tulevaisuuden ja tulen jälleen luoksesi ja saan sinut omakseni. Sen teen!»
»Isä ei siihen milloinkaan suostu — ei milloinkaan! Sinä et häntä tunne. Minä tunnen hänet. Hän on aina nimenomaisesti joko asiaa vastaan tai sen puolesta. Siinä eivät auta mitkään selittely-yritykset.»
»Minä puolestani en luule häntä sellaiseksi», sanoi Stephen. »Jos minä jonkin ajan kuluttua saavun hänen luoksensa miehenä, jolla on tunnettu nimi, niin hän hyväksyy minut — uskon varmaan, että hyväksyy. Hän ei ole mikään paha mies.»
»Ei, paha hän ei ole. Mutta sinä sanot 'jonkin ajan kuluttua’ ikäänkuin ei olisi mistään kysymys. Sinulle, joka elät kiihkeän toiminnan keskellä, se on verrattain lyhyt aika, mutta minulle se on kolme kertaa pitempi kuin todellisuudessa! Jokainen kesä on kokonainen vuosi — syksy on kokonainen vuosi — talvi on vuosi! Ja sinä, Stephen, sinä voit minut unohtaa!»
Unohtaminen: sehän se tekee odottamisen helläsydämisille naisille ylen tuskalliseksi. Tuo huomautus herätti Stephenissä samanlaisen pelon. »Sinut voidaan myös taivuttaa luopumaan minusta, kun aika on ehtinyt halventaa muistoani sinun mielessäsi. Sinun tulee muistaa, että rakkautesi tulee elää salassa; minä en voi olla usein enkä kauan luonasi sinua tukemassa. Olosuhteet tulevat aina parhaansa mukaan yrittämään häivyttää minua mielestäsi.»
»Stephen», virkkoi Elfride, omien pahojen aavistustensa vallassa ja Stephenin viimeisistä sanoista välittämättä, »siellä, missä sinä elät, on kauniita naisia — minä tiedän, että on — ja ne voivat riistää sinut minulta.» Kyynelet kihosivat silmiin hänen kuvaillessaan mieleensä rakastettunsa uskottomuutta. »Eikä se olisikaan sinun vikasi», jatkoi hän katsellen kynttilää murheellisin silmin. »Ei! Sinä ajattelet, etteivät sukulaiseni tahdo sinua perheeseemme, ja suljet minut mielestäsi heidän kerallansa. Silloin on sydämesi vapaa, ja joku muu pääsee sinne.»
»Se on mahdotonta. Kunpa et niin pahoja aavistelisi, Elfie.»
»Aivan varmaan», vastasi hän. »Ja sinä silmäilet heitä, aluksi heistä välittämättä, mutta sitten he herättävät sinussa mielenkiintoa ja jonkin ajan kuluttua sinä ajattelet: ’He tuntevat kaupungin elämän, sen huvit ja seurat, ja Elfride rukka, jota minulta niin ankarasti varjellaan, hän ei tunne muuta kuin pienen kotinsa ja joitakin kallioita ja kappaleen meren ulappaa jossakin kaukana.’ Ja sitten sinä kiinnyt heihin sitäkin enemmän, ja he saavat sinut syrjäyttämään minut, sillä he ovat taitavia ja vihaavat minua. Ja minä vihaan puolestani heitä, tietysti vihaan!»
Hänen vilkkaina pulppuavat sanansa herättivät Stephenin mielessä ainakin tunnon siitä, että kaikki, mikä ei ole loppuun suoritettu, on pakostakin epävarmaa. Ja tuota yleistä tuntoa pahempi oli se alakuloisuus, jonka hänen oman asemansa erikoinen luonne aiheutti. Olipa toivottu päämäärä kuinka etäällä tahansa, se pelkkä tosiasia, että olemme sinne johtavalla polulla, herättää jonkinlaista iloista ja toivorikasta tunnetta. Jos mr Swancourt olisi suostunut vaikkapa kymmenen vuotta kestävään kihlaukseen, niin Stephen olisi verrattain iloisin mielin odottanut; he olisivat tunteneet olevansa matkalla Cupidon puutarhaan. Mutta nyt nyt ei ollut toivon hiventäkään. Mr Swancourtin olisi pitänyt peruuttaa pelottavat lausumansa, jotta liittoa olisi käynyt ajatteleminenkaan. Ja tuosta koitui epätoivo.
»Kunpa voisimme mennä naimisiin nyt», virkkoi Stephen, pitäen lausumaansa mahdottomana kuvitelmana.
»Niin, kunpa voisimme», virkkoi Elfridekin ikäänkuin turhaa unelmaa silmäillen. »Siinä on rakastavaisten ainoa onni!»
»Salaa kyllä voisimme mennä naimisiin, eikö totta, Elfie?»
»Niin, salaa voisimme; ja salaa olisikin parasta», virkkoi hän ja jatkoi sitten mietteissään: »Emmehän tahdo muuta kuin tehdä kaikille tulevaisille olosuhteille mahdottomaksi estää tulevaista onneamme; nykyisestä onnestamme ei ole kysymys.»
»Aivan niin», hymisi Stephen. »Menisimme naimisiin salaa ja eläisimme sitten aivan samoin kuin nytkin; olisimmehan vain tehneet mahdottomaksi kenenkään saada sinua minusta erotetuksi.»
»Tai sinua minusta, Stephen.»
»Tai minua sinusta. On mahdollista ajatella sellainen olosuhteiden voima, joka on kyllin ankara saadakseen naisen menemään naimisiin vastoin tahtoansa; mutta mikään pakotus, kidutus tai puutekaan ei voi saada rakastajaansa vihittyä naista menemään kenellekään toiselle miehelle.»
Tähän saakka kumpikin oli pitänyt salaisen naimisiinmenon ajatusta pelkkänä kestämättömänä hypoteesina, jonka avulla hetken onnettomuutta peiteltiin. Mutta Stephenin viime huomautusta seuranneen vaitiolon jälkeen välkähti kummankin mieleen kiehtova huomio ja sitten houkutteleva vakaumus. Huomio oli se, että välitön naimisiinmeno oli toteutettavissa; vakaumus se, että sellainen teko, uskaliaisuudestansa, tulostensa arvaamattomuudesta, ja epävarmuudesta huolimatta oli parempi sitä elämää jota heidän kaikissa muissa olosuhteissa oli viettäminen.
Nuorukainen puhui ensin, ja hänen ääntänsä värisytti heränneen ajatuksen suurenmoisuus. »Kuinka voimakkaiksi tuntisimmekaan itsemme, Elfride, kulkiessamme kumpikin latuamme, kuten tähänkin asti, mutta pelkäämättä lopullista eroa! Ajattelehan, Elfride, ajattele!»
Varmaa on, että isän vastarinta lietsoi nuoren tytön rakkautta saaden sen leimuamaan verrattomasti voimakkaammin kuin jos se olisi jätetty omiin oloihinsa. Olosuhteet olivat mitä suotuisimmat tytön ensimmäiselle ohimenevälle kiintymykselle, jonka esineenä olivat sievät nuorukaisen-kasvot — kiintymykselle, joka perustui kokemattomuuteen ja jota tytön eristetty elämä suosi — niin suotuisat, että se helposti voi kehittyä rajuksi, mitään pelkäämättömäksi intohimoksi. Kaikki sellaisen kehityksen ainesosat olivat olemassa, ennen muita toivottomuus — aina välttämätön tekijä, kun toisiinsa liittyvien tunteiden on määrä synnyttää se, mitä sanotaan mielettömäksi rakkaudeksi.
»Ilmoitammehan asian sitten pian isälle, eikö totta?» kysyi Elfride arasti. »Kenenkään muun ei tarvitse siitä tietää. Silloin hän tulee vakuutetuksi siitä, ettei sydämillä saa leikitellä. Jos naimisiinmeno vastoin vanhempien tahtoa ollenkaan on puolustettavissa, niin eikö sinunkin mielestäsi ainakin silloin, kun nuoria ihmisiä on aluksi rohkaistu siihen määrään kuin meitä ja sitten äkkiä jätetty kaikkea suosiota vaille?»
»Niin on laita. Me emme ole suinkaan alusta pitäen toimineet vastoin isäsi toivomuksia. Ajattelehan vain, Elfie, kuinka ystävällinen hän oli minulle vielä kuusi tuntia sitten! Hän piti minusta, kiitti minua eikä milloinkaan estänyt sinua olemasta seurassani.»
»Uskon varmaan, että hän pitää sinusta nytkin», huudahti Elfride. »Ja kun hän havaitsee minun auttamattomasti olevan sinun omasi, niin hän suostuu asiaan ja auttaa sinua. Stephen, Stephen», huudahti hän jälleen muistaessaan rakastettunsa matkavalmistelut, »minä en kestä sitä, että lähdet näin pois! Se on liian kauheata. Kaikki toiveeni ovat surkealla tavalla surmatut!»
Stephen sävähti punaiseksi kiihkeän ajatuksen viritessä hänen mieleensä. »Minä en tahdo olla sinulle epäilyksenä — minä en tahdo olla onneton sinua ajatellessani!» sanoi hän. »Me tulemme mieheksi ja vaimoksi, ennenkuin pitkäksi ajaksi toisistamme eroamme!»
Elfride painoi päänsä hänen olkaansa. »Mitä hyvänsä, kunhan saamme varmuuden!» kuiskasi hän.
»Minä en tahtonut sitä heti ehdottaa», jatkoi Stephen. »Se tuntui minusta — ja tuntuu vielä nytkin — siltä, kuin yrittäisin väkisin saada sinut — tytön, joka on maailmassa paremmassa asemassa kuin minä.»
»Mitä vielä! Olenko minä missään paremmassa asemassa? Mitä hyötyä on olleista ja menneistä? Me olemme kenties joskus jotakin olleet; nyt emme ole mitään.»
Sitten he kauan ja vakavasti kuiskuttelivat. Stephen esitteli epäröiden suunnitelmia, joita Elfride muovaili, kiihkeästi hengitellen, poskipäät punaisina ja silmät luonnottoman kirkkaina. Vasta kello kahden tienoissa asia oli lopullisesti päätetty.
Elfride kehoitti sitten Stepheniä lähtemään ja antoi hänelle kynttilän, jotta hän osasi mennä omaan huoneeseensa. He erosivat toisistaan päättäen olla kohtaamatta toisiansa aamulla. Suljettuaan ovensa Stephen vähän ajan kuluttua kuuli Elfriden hiljaa pujahtavan omaan huoneeseensa.