XI
Stephen makasi silmäillen Otavaa; Elfride katseli uutimen yksitoikkoisia kuvioita. Kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Varhain seuraavana aamuna — toisin sanoen: neljä tuntia heidän salaisen keskustelunsa jälkeen ja varhaisimman palvelijan alkaessa liikkua — Stephen Smith laskeutui alakertaan, matkalaukku kädessään. Koko yön hän oli ajatellut vielä puhutella mr Swancourtia, mutta edellisen illan ankara torjunta teki sellaisen keskustelun erikoisen vastenmieliseksi. Olipa kenties eräs toinenkin, vähemmän vilpitön syy olemassa. Hän päätti luopua ajatuksestansa. Kuinka paljon moraalista pelokkuutta tai kieroutta tuossa päätöksessä lieneekin piillyt, missään tapauksessa hän ei ajatellutkaan olla sitä noudattamatta. Hän kirjoitti huoneessaan kirjelipun, johon lyhyesti merkitsi, ettei voinut mielellään jäädä taloon mr Swancourtin äkkiarvaamatta esitettyä kieltonsa asiassa, jota hän aikaisemmin oli suosinut, mutta että hän toivoi piankin tulevan sen ajan, jolloin hän voisi olla mr Swancourtin vieraana yhtä mieluisin tuntein kuin ennenkin.
Hän oli otaksunut alakerran huoneiden lepäävän harmaina ja ilottomina niinkuin yleensäkin kaikki, mitä varhaisen aamun aurinko ei valaise. Ruokasalissa hän havaitsi katetun aamiaispöydän, josta joku nähtävästi oli aivan äsken noussut.
Stephen antoi palvelijattarelle kirjelappunsa ja sai kuulla mr Swancourtin nousseen sinä aamuna varhain ja nauttineen varhain aamiaisensa. Mikäli palvelijatar tiesi, ei kirkkoherran aikomuksena ollut minnekään lähteä.
Stephen joi kupin kahvia, lähti rakastettunsa kodista ja kääntyi maantielle. Oli niin varhainen, että varjopaikoissa oli yhä yön tuoksu, ja aurinkoiset kohdat olivat tuskin aurinkoa tunteneet. Vaakasuorat säteet saivat jokaisen maassa olevan syvennyksen näyttämään aimo kuopalta. Tien raidekin loi varjoa, ja tiellä olevat, kivet heittivät länttä kohti suippenevia tummentoja.
Kivenheiton päässä pappilasta sinne johtava tie leikkasi valtamaantietä. Stephen saapui risteykseen, pysähtyi ja kuunteli. Ei kuulunut mitään muuta kuin meren verkkainen hyminä läheiseltä rannikolta. Stephen katsoi kelloansa ja nousi sitten veräjän selkäpuulle istumaan ja odottamaan ajomiehen tuloa. Siinä istuessaan hän kuuli pyörien kolinaa kahdeltakin suunnalta.
Oikealta puolelta saapuvat ajoneuvot hän piankin tunsi ajomiehen omiksi. Tyynessä aamuilmassa kuului selvästi, kuinka ajomies äännähteli ja viuhutti piiskaansa yllyttäen hevosiansa vastamäessä.
Toinen pyöräpari kuului tulevan tieltä, jota pitkin Stephen oli vastikään saapunut. Tarkemmin tähyttyänsä hän havaitsi niiden saapuvan pappilan naapurina olevan vanhan kartanon alueelta. Talon portista lähtivät vaunut, jotka pian kiersivät täydellisesti näkyviin. Ne olivat tavalliset matkarattaat vähine, ilmeisesti naishenkilölle kuuluvine matkatavaroineen. Ajoneuvot saapuivat neljäntienhaaraan puoli minuuttia aikaisemmin kuin ajomies siihen ennätti, ja kulkivat hänen ohitsensa jatkaen matkaansa suoraan eteenpäin.
Stephen ehti näkemään vaunuissa istumassa vanhahkon naishenkilön ja nuoremman naisen, joka näytti olevan edellisen palvelijatar. Tie, jota pitkin he ajoivat, johti Stratleighiin, pieneen, kuudentoista peninkulman päässä pohjoisessa sijaitsevaan kylpypaikkaan.
Stephen kuuli kartanon portin jälleen avautuvan ja näki sinne silmätessään talosta lähtevän erään henkilön, joka kulki kohti pappilaa. »Kunpa olisin minä tuolla astelemassa!» virkkoi hän itsekseen. Henkilö oli pitkä, ja muistutti hahmoltaan ja asultaan mr Swancourtia. Hän avasi pappilan veräjän ja astui sisään. Niinpä hän olikin varmaan mr Swancourt itse. Mr Swancourt ei ollut tänä aamuna jäänyt nauttimaan unta vuoteessaan, vaan oli ilmeisesti välttämättä tahtonut nähdä uuden naapurinsa matkaan lähtemässä. Hän oli varmaan tuntenut suurta mielenkiintoa tuota naapuria kohtaan menetelläkseen niin tavattomasti.
Ajomiehen rattaat olivat saapuneet luo, ja Stephen ojensi matkalaukkunsa ja astui vaunuihin. »Kuka on tuo rouvashenkilö tuolla vaunuissa?» kysyi hän välinpitämättömästi ajomieheltä.
»Se on mrs Troyton; hänelle kuuluu koko se osa Endelstowia, joka ei ole lordi Luxellianin omaisuutta. Hän on ollut täällä vasta vähän aikaa; hän sai sen lain voimalla. Aikaisempi omistaja oli kamalan salaperäinen — ei asunut täällä milloinkaan — ilmaantui tuskin näkyviinkään muulloin kuin syyskuussa.»
Hevoset lähtivät jälleen liikkeelle, ja melu teki keskustelun jatkamisen erittäin rasittavaksi. Stephen painautui vaunuihin ja vaipui pian haaveisiinsa.
Kolmen ja puolen tunnin matkan jälkeen mäkiä ylös ja alas he saapuivat St. Launce’iin, lähimmälle rautatieasemalle, josta Stephen oli matkustanut yli hiekkasärkkien hänelle itselleen muistettavana ehtoona saman vuoden alussa. Ajomies oli järjestänyt saapumisensa niin, että Stephen voi kohta nousta lähtevään junaan. Pari-kolme tuntia matkustettuaan halki lehväisten ja viheriöitsevien tammilehtojen, jotka ulottuivat mäkien rinteille ja viehättäviin laaksoihin, ohi notkelmien, joissa välkkyi vesiä kuin monihaaraisessa Ida-virrassa, hän sukelsi niiden sadanviidenkymmenentuhannen ihmisen joukkoon, jotka muodostavat Plymouthin kaupungin asujaimiston.
Kun hänellä oli hieman aikaa käytettävänänsä, hän jätti matkatavaransa asemalle ja lähti jalkaisin Bedfordin katua pitkin lähimpään kirkkoon. Siellä Stephen vaelteli monenlaisten hautakivien keskellä ja silmäili kuorin ikkunaa uneksien asiasta, joka nähtävästi tulisi siellä tapahtumaan seuraavan kuun aikana. Sitten hän kääntyi pois ja nousi rantakalliolle tähyillen sieltä meren mahtavaa ulappaa ja jämeitä niemekkeitä, mutta nimenomaisesti erottamatta yhtäkään vaihtelevan näköalan piirrettä. Hänen edessään oli yhä tuo sisäinen näköala — tapahtuma, jonka hän toivoi toteutuvan äskeisessä kirkossa. Laaja salmi, Eddystonen etäinen majakka, tummat höyrylaivat, prikit, parkit ja kuunarit, jotka osalta hiljalleen liukuivat, osalta keinuivat paikoillaan, olivat kuin unennäköä, ja unelma oli todellisuutta.
Stephen palasi pian korkealta tähystyspaikaltansa ja lähti takaisin asemalle. Hän osti matkalipun ja astui Lontoon-junaan.
<tb>
Tuo päivä oli kovin rasittava Endelstowin pappilassa. Ei isä eikä tytärkään viitannut sanallakaan Stephenin lähtöön. Mr Swancourtin käytöksessä oli sitä tunnonvaivan leimaamaa ystävällisyyttä, joka johtuu jonkin tehdyn teon oikeudenmukaisuuteen kohdistuvista epäilyksistä.
Naiset, jotka joko ovat kykenemättömiä yhdellä silmäyksellä havaitsemaan tapahtumien koko laajuutta tai luonnostaan kykenevät paremmin osoittamaan eräänlaista stoalaista mieltä, käyttäytyvät suoranaista tekoa kysymättömissä kriitillisissä tilanteissa kylmäverisemmin kuin miehet. Mitä Elfrideen tulee, on luultavaa, että hänen sokeutensa siihen nähden, mitä hänen itsellensä valmistelema tulevaisuus kokonaisuudessaan sisälsi, teki hänelle mahdolliseksi kysyä isältään rauhallisin äänin, saisiko hän pian vapaan päivän ratsastaakseen St. Launce’iin ja käydäkseen Plymouthissa.
Hän oli ollut yhden ainoan kerran yksinään Plymouthissa, ja asia oli niinmuodoin välttämättä jossakin määrin pulmallinen. Maalaistyttönä ja hyvänä, tekeepä mieli sanoa, hurjana ratsastajattarena hän oli ypöyksinään mielihyvin matkannut ne neljätoista tai kuusitoista peninkulmaa, jotka erottivat hänen kotiansa St. Launce’in asemasta, oli jättänyt hevosensa sinne ja matkustanut eteenpäin junassa palaten samalla tavalla illan tullen. Vaikka tuo retki olikin onnellisesti suoritettu, oli kumminkin päätetty, ettei se saisi toistua ilman seuralaista.
Elfrideä ei sentään saa asettaa samaan tasoon tavallisten ratsastajattarien kanssa. Hänen yksinkertainen ja rajoitettu olopiirinsä teki välttämättömäksi, että hän ratsasti yksinään lähiseuduilla, jos mieli ollenkaan ratsastaa. Tottumus teki sen hänelle piankin aivan luonnolliseksi. Hänen isänsä, joka oli hankkinut itselleen toisenlaisia kokemuksia, ei ollenkaan pitänyt siitä, että eräs Swancourt, jonka sukupuu oli yhtä selvästi osoitettavissa kuin lanka silkin suortuvassa, ajeli kuin maalaistyttö maita mantereita. Mutta kun hän ei voinut tarjota tytölle alinomaista saattelijaa ja kun hän muutenkin oli tottunut sietämään kaikkea, kunhan oma rauha säilyi, niin asia muuttui tavanomaiseksi. Ja niin piintyi maalaisten mieliin se käsitys, että kaikki vallasnaiset ratsastivat miss Swancourtin tavoin ilman saattelijaa, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka toisinaan vierailivat lordi Luxellianin luona.
»Minä en pidä siitä, että lähdet yksin Plymouthiin ja vielä vähemmän siitä, että ratsastat St. Launce’iin asti. Miksi et lähde vaunuissa ja ota miestä mukaasi?»
»Ei miellytä olla silmälläpidon alaisena.» Wormin seura ei olisi pahasti häirinnyt hänen suunnitelmiansa, mutta hän oli saanut päähänsä lähteä yksinään.
»Milloin haluat lähteä?» kysyi hänen isänsä.
Elfride vastasi vain: »Pian.»
»Mietitään asiaa», virkkoi isä.
Jo muutaman päivän kuluttua hän pyysi uudelleen lupaa. Stephen oli hänelle kirjoittanut. Oli ollut sellainen sopimus, että kirje saapuisi juuri sinä päivänä. Siinä Stephen mainitsi varhaisimman päivän, jona he voisivat kohdata toisensa Plymouthissa. Elfriden isä oli käynyt Stratleighissä ja palannut harvinaisen terhakalla tuulella. Siinä tarjoutui hyvä tilaisuus, ja Stephenin lähdettyä isäukko oli yleensäkin taipunut tekemään pieniä myönnytyksiä voidakseen välttää kaikkia poisajettuun rakastajaan liittyviä suurempia.
»Viikko ensi torstaista minä lähden vastakkaiseen suuntaan», sanoi isä. »Minä lähden täältä edellisenä iltana. Sinä voisit valita saman päivän, koska haluavat täällä ottaa lattioista matot tai mitä sellaista suunnitellevatkaan. Kuten sanottu, ei ole minulle mieleen, että lähdet ratsain yksinäsi; mutta tee miten hyväksi näet.»
Viikko torstaista. Hänen isänsä oli maininnut saman päivän, jonka Stephenkin oli nimennyt varhaisimpana mahdollisena — viisitoista päivää siitä, jolloin hän oli Endelstowista lähtenyt. Viisitoista päivää — aikamäärä, joka on saanut mielenkiintoisen yksilöllisen sävyn Englannin avioliittolain yhteydessä.
Elfride silmäili tahtomattaan isäänsä niin omituisesti, että hämmentyneenä kalpeni tullessaan siitä itse tietoiseksi. Hänen isänsäkin näytti hämmentyneeltä. Mitä hän lieneekään ajatellut?
Ulkoiset olosuhteet näyttivät erikoisesti helpottavan Elfriden aikeitten toteutumista, koska mr Swancourt oli sanonut lähtevänsä kotoa kysymyksessäolevan päivän edellisenä iltana. Mr Swancourt suoritti harvoin pitkiä matkoja ja yöpyi harvoin poissa kotoa, paitsi silloin kun oli tarkastusmatkalla jossakin etäisessä seudussa. Elfride ei tahtonut ylen uteliaana tiedustella tämän suotuisan tilaisuuden aihetta, ja kirkkoherra ei ryhtynyt sitä omasta aloitteestansa selittämään, vaikka sellainen menettely olisi ollut luonnollinen. Isän ja tyttären kesken näet ei tosiaankaan ollut aikaisemmin ollut mitään salaisuuksia, vaikka he yleensä eivät olleetkaan tuttavalliset sanan varsinaisessa merkityksessä. Stepheniä koskevien tunteiden eroavaisuus oli kumminkin aiheuttanut vierautumista, joka näinä aikoina ulottui niinkin pitkälle, etteivät he keskustelleet kaikkein tavallisimmista talousasioistakaan yhtä avoimesti kuin ennen.
Elfride tunsi melkeinpä helpotusta vakuuttaessaan itselleen, että isän vaiteliaisuus oikeutti hänet salaamaan oman asiansa. Nuori omatunto on niin kärkäs keksimään lievityskeinoja, että myöhästynytkin aihe varsin hyvin kelpaa käytettäväksi.
Odotusajan Elfride vietti enimmäkseen käyskellen yksinään ulkosalla, toisinaan valoisien toiveitten vallassa, mutta paljoa useammin pahoja aavistellen. Kaikki hänen kukkasensa näyttivät värittömiltä, hänen suosikkinsa eläimet silmäilivät häntä mietteliäästi, ikäänkuin eivät enää olisi olleet yhtä ystävällisissä suhteissa häneen kuin ennen. Elfride kantoi alakuloisia koruja, katseli auringonlaskua ja puhutteli ukkoja ja eukkoja. Tapahtui ensi kerran, että hänellä oli sisäinen oma maailmansa, hänen ympärillänsä näkyvästä eroava. Hän toivoi isänsä osoittavan hänelle erikoista luottamusta eikä laiminlyövän häntä tavallista enemmän — sanovan vaikkapa yhden ainoan sanan; silloin hän kertoisi kaikki, senkin uhalla, että Stephen siitä pahastuisi. Niin johduttuaan jälleen nuorukaista ajattelemaan hän näki hänet mielessään: seisomassa lähellänsä, koskettamassa häntä, silmät täynnä murheellista kiintymystä, toivottomana luopumassa yrityksestänsä, koska hän oli luopunut omasta aikeestansa — ja tuon nähdessään Elfride ei voinut peräytyä.
Keskiviikkona hänen oli määrä saada toinen kirje. Hän oli päättänyt sallia isänsä nähdä tämän kirjeen saapumisen, seurasipa siitä mitä tahansa, mutta se pelko, että menettäisi tämän rehellisyyden teon nojalla rakastettunsa, sai hänet aikeestansa luopumaan. Viisi minuuttia ennen postinkuljettajan odotettua saapumista hän pujahti ulos tielle kohdatakseen hänet siellä. Hän tapasikin miehen kohta, kun oli kääntynyt tien mutkaan, joka säläsi hänet pappilan suunnalta tulevilta katseilta. Mies ojensi hänelle hymyillen kirjeen ja oli ojentamassa toisenkin, joltakin kauppiaalta saapuvan kiertokirjeen.
»Ei», virkkoi Elfride, »viekää se sisään.»
»Kas vaan, neiti, te teette samoin kuin isänne on tehnyt kahden viimeksikuluneen viikon aikana.»
Elfride ei käsittänyt.
»Niin, hän on tullut tähän kulmaukseen ja ottanut minulta joka aamu yhden kirjeen — kaikki samalla käsialalla kirjoitettuja — ja antanut kuljettaa kaikki muut sisään.» Samassa postinkuljettaja jo meni menojansa.
Hän oli tuskin ehtinyt tien käänteen peittoon, kun Elfride kuuli isänsä puhuttelevan miestä. Elfride oli pelastanut kirjeensä saapumalla kaksi minuuttia aikaisemmin. Isäukko kuului menettelevän aivan samoin kuin hän oli vastikään menetellyt.
Tuo salakähmäisyys oli lievimmin sanoen omituista.
Jos otaksumme virkeän, epäjohdonmukaisesti toimiskelevan tyttölapsen, jonka sisäisen elämän kehityksestä vanhemmat eivät ole pitäneet huolta ja jossa ovat vaikuttamassa alempana mainitut voimat, niin tulos on välttämättä seuraavanlainen:
Ensimmäinen rakkaus, johon vaikuttaa kuolettava rakkauden esineen menettämisen pelko; kokemattomuus, joka elättää kiihkeätä halua päästä väistämään mainittua vaaraa; menettelyn soveliaisuuden epäileminen, johon liittyy lopullisen pelastuksen toivo; närkästys, joka johtuu siitä, että isä aluksi rohkaisi, sitten kielsi; kiusallinen tottelemattomuuden tunto, jonka teki tyhjäksi omantunnon kieltäytyminen rikkomasta lupausta miehelle, joka oli alusta pitäen pysynyt kaikissa pääkohdissa muuttumattomana; siunattu toivo, että vastustus osoittautuisi vääräksi tuomioksi; kirkas usko, että asiat siitä paranisivat ja kaikki kääntyisi hyväksi.
Tulos olisi luultavasti sittenkin ollut olematon, ellei eräänä päivänä aamiaispöydässä olisi lausuttu seuraavia huomautuksia.
Hänen isänsä oli entisellä sydämellisellä tuulellansa. Hän hymyili itsekseen jutuille, jotka olivat liian villittyjä kerrottaviksi ja nimitti Elfrideä pieneksi pakanaksi, koska hän oli salaa pelastanut muutamia kissanpoikasia, jotka olisi pitänyt hukuttaa. Noiden lausumien jälkeen Elfride äkkiä virkkoi:
»Jos mr Smith olisi jo perheeseemme kuulunut, niin ethän olisi ollut onneton keksiessäsi, että hänellä oli köyhiä sukulaisia?»
»Tarkoitatko, että hän olisi naimisliiton nojalla tullut perheemme jäseneksi?» kysyi mr Swancourt hajamielisesti kuorien kananmunaa.
Kasvojen tummeneva puna ja myöntävä vastaus osoittivat, että se oli kysyjän ajatus.
»Minä olisin asiaan sopeutunut, epäilemättä», vastasi mr Swancourt.
»Sinä et siis olisi vaipunut toivottomaan alakuloisuuteen, vaan olisit tehnyt, mitä tehtävissä oli?»
Elfriden harhaileva mieli oli nuoruudesta saakka alinomaa ällistyttänyt isää asettamalla hypoteettisia kysymyksiä, jotka lepäsivät mahdottomien edellytysten pohjalla. Äskeinen tiedustelu tuntui olevan niin täydellisesti muovattu aikaisempien kaavaan, että mr Swancourt, lähempien yksityiskohtien puuttuessa, vastasi leppoisasti kuten ainakin.
»Jos hän olisi auttamattomasti meihin liitetty, niin minä, samoinkuin kuka järkevä mies tahansa, tyytyisin olosuhteisiin, joita ei käy muuttaminen, enkä varmaankaan vaipuisi auttamattomaan alakuloisuuteen. Uskonpa, ettei mikään maailmassa voisi saada minua auttamattomasti alakuloiseksi. Pidä sinä huolta siitä, että laitasi on samoin.»
»Pidän kyllä, isä!» huudahti Elfride ilmaisten kirkasta hilpeyttä, joka miellytti mr Swancourtia.
Mr Swancourtilla ei tietenkään ollut aavistustakaan siitä, että tuo hilpeys johtui iloisesta aikeesta olla enää väistämättä suunniteltua hurjaa suunnitelmaa.
Iltasella mr Swancourt lähti ajamaan Stratleighiin, ihan yksinään. Tuo oli hänelle tavatonta. Elfriden tunteet olivat hänen ovella seisoessaan olleet vähältä saada hänet sittenkin ilmaisemaan kaikki.
»Minkätähden lähdet Stratleighiin, isä?» kysyi hän silmäillen isäänsä anelevasti.
»Minä sanon sen sinulle huomenna, palattuani», virkkoi isä lempeästi, »en ennen, Elfride. Sinä et kerro, mitä et tiedä, ja sikäli minä sinuun luotan, sinä kiltti Elfride.»
Elfride oli masentunut ja loukkaantunut.
»Niinpä minäkin kerron sinulle vasta palattuani, mitä asiaa minulla on
Plymouthiin», lausui hän tuskin kuuluvasti.
Isä lähti. Hänen leikkisyytensä sai Elfriden päätöksen tuntumaan keveämmältä, ja hänen välinpitämättömyytensä kehoitti häntä sitäkin enemmän toimimaan, miten hyväksi näki.
Oli tavallinen syyskuun ilta, tummansinisiä pilvenhattaroita heleänkeltaisella taivaalla. Tällainen auringonlasku tavallisesti houkutteli Elfrideä kulkemaan sitä kohti, niinkuin jokainen kaunis olio herättää halua sitä lähestyä. Hän kulki vainion halki aina pensasaidalle saakka, kiipesi sen keskelle ja nojasi tanakkoihin oksiin. Kauan aikaa silmäiltyään länteen päin hän soimasi itseänsä siitä, ettei katsellut itään, missä Stephen oli, ja kääntyi toisaalle. Vihdoin hänen katseensa sattui maankamaraan.
Hänen alapuolellaan oli havaittavissa omituinen seikka. Pensasaidan kummallakin puolella levisi viheriä vainio; toinen osa kuului pappilan tiluksiin, toinen taas läheisen kartanon alueeseen. Pappilan puolella Elfride keksi pienen polun, jonka erikoisena ja kerrassaan poikkeuksellisena tuntomerkkinä oli sen lyhyys: se oli ainoastaan suunnilleen kymmenen askelen pituinen ja päättyi aivan äkkiarvaamatta kummallakin taholla.
Sellaista polkua, joka äkkiä alkaa ja äkkiä loppuu, joka ei tule mistään eikä minnekään johda, Elfride ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.
Oli sittenkin nähnyt, kunhan tuli paremmin ajatelleeksi. Hän oli nähnyt vahtisotilaiden kojujensa edustalla polkevan ihan samanlaisia polkuja.
Tuo muistelo selitti, miten polku oli syntynyt. Hänen isänsä oli sen polkenut astelemalla edestakaisin, kuten hän kerran oli nähnyt hänen tekevän.
Siinä istuessaan Elfride näki aidan kummallekin puolelle. Muutamia minuutteja myöhemmin Elfride katsahti kartanon puoleiselle alueelle.
Siellä oli toinen vahtimiehen polku. Se oli ihan yhtä pitkä kuin ensinmainittu ja alkoi ja päättyi tarkoin vastaavissa kohdissa, mutta oli kapeampi ja epäselvempi.
Ero saattoi johtua kahdesta syystä. Tämän oli voinut polkea sama paino kuin edellisen, mutta käyttäen vähemmän aikaa, tai oli sitä astuttu ihan yhtä usein, mutta kevyemmin jaloin.
Jos etsivä poliisimies olisi sattunut olemaan paikalla, niin hän olisi luultavasti pitänyt jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempänä. Elfride ajatteli toisin, mikäli ollenkaan ajatteli. Hänen oma suuri Huomisensa oli nyt ovella; kaikki ne ajatukset, jotka syntyivät katseen sattumalta tavoittamista seikoista, liikuttivat ainoastaan aivojen kaukaisimpia kulmia hävitäkseen kohta kokonaan.
Elfriden oli vihdoin pakko käytännöllisesti harkita yritystänsä. Jos jätämme asiaan liittyvät tunneliikunnot huomioonottamatta, niin kaikki hänen selvät mietteensä sisältyivät seuraavaan:
»Tunti ja kolme neljännestä, kun ratsastan St. Launce’iin.
Puoli tuntia, kun vaihdan vaatteita 'Kotkassa'.
Kaksi tuntia, kun odotan junaa päästäkseni Plymouthiin.
Puoli tuntia säästettävä kello kahteentoista.
Koko aika Endelstowista lähdöstäni kello kahteentoista viisi tuntia.
Minun on siis lähdettävä kello seitsemän.»
<tb>
Palvelijat eivät osoittaneet minkäänlaista hämmästystä hänen lähtiessään varhain ratsastamaan. Siinä yksitoikkoisessa elämässä, jota ihmiset viettävät syrjäisissä seuduissa, on eräs poikkeus, joka saattaa varjoon suurissa väestökeskuksissa asuvien kokemukset — nimittäin matkustaminen. Jokainen matkustus on siellä enemmän tai vähemmän seikkailun luontoinen; valitaan mitä merkillisimpiä lähtöhetkiä mitä tavallisimmille matkoille suoriuduttaessa. Miss Elfriden piti lähteä varhain — siinä kaikki.
Elfride toi ratsastusretkiltänsä aina kotiin jotakin — jotakin löytämäänsä tai jotakin ostamaansa. Kaupungissa tai kauppalassa käydessään hän sälytti mukaansa kirjoja. Kukkuloilta, metsistä ja merenrannikolta hän toi ihmeellisiä sammalia, merkillisiä oksia, taskuliinan täynnä märkiä näkinkenkiä tai meriruohoja.
Erään kerran, tokaisen sään vallitessa, kun Pansy kantoi häntä pitkin Castle Boterelin tietä, eräänä markkinapäivänä, hänellä oli paketti edessään ja paketti kainalossaan, ja sattui niin onnettomasti, että paketit luiskahtivat alas. Hänen toisella puolellansa suuteli mutaa kolme romaaninidosta, toisella puolella taas lukuisat värilliset lankavyyhdit imivät sitä itseensä. Epämiellyttävät eukot hymyilivät ikkunoissa onnettomuudelle, miehetkin pysähtyivät katselemaan, ja eräs poika, joka valvoi makeiskojua sen omistajan mentyä saamaan ryypyn janoonsa, nauroi ääneen. Siniset silmät tummenivat safiireiksi, ja posket sävähtivät kiukusta punaisiksi.
Tuon onnettomuuden jälkeen hän otti koko älynsä käytäntöön ja hänen onnistuikin keksiä sellainen vyö- ja solkijärjestelmä, jonka avulla voi kuljettaa suuren määrän tavaroita varmasti ja vähällä tilalla. Nyt hän otti mukaansa yksinkertaisen tumman kävelypuvun ja joitakin muita vaatetuskappaleita. Worm avasi hänelle portin, ja hän hävisi näkyvistä.
Eräs myöhäiskesän kirkkaimpia aamuja valoi hohdottansa hänen ympärillensä. Kanerva oli purppuraisimmillaan, väriherne heloitti keltaisimmillaan, heinäsirkat sirisivät äänekkäästi kuin linnut, käärmeet sihisivät kuin pienet koneet, ja Elfride tunsi aluksi mielensä hilpeäksi. Istuessaan siinä mukavasti Pansynsä selässä asianmukaisessa ratsastuspuvussa ja asiaankuulumattomassa hatussaan hän ilmaisi jo asullansakin mielensä keveyttä. Mutta niiden päivien elohopea oli viekas: laskeutui ihan äkkiarvaamatta. Aluksi hän tunsi ohimenevää painostusta. Sitten tuli eräs iso pilvi, joka oli riippunut pohjoisessa kuin musta vuota, ja sijoittui hänen ja auringon väliin. Se edisti sitä, mikä oli jo muutenkin auttamatonta: Elfride painui harmaan alakuloisuuden valtoihin.
Hän kääntyi satulassaan ja katsahti taaksensa. He olivat nyt avoimella ylänteellä, mistä yhä vielä voi nähdä meren Endelstowin luona. Elfride silmäili kaipauksen tuntein tuota paikkaa.
Tuon pienen käännöksen kestäessä Pansy oli astellut yhä eteenpäin, ja Elfride arveli, että olisi järjetöntä kääntää pienen ratsun päätä toiseen suuntaan. »Mutta», mietti hän, »jos minulla olisi äiti kotona, niin minä lähtisin takaisin!»
Sitten hän suoritti erään niitä salaisia liikkeitä, joiden nojalla naiset sallivat sydäntensä temppuilla aivojansa vastaan, käänsi ikäänkuin huomaamattansa hevosensa pään toisaanne ja antoi mennä hyvää laukkaa kotiinpäin ainakin peninkulman. Mutta samassapa jo taas muistui eloisana mieleen Stephen, hän käänsi jälleen ratsunsa ja ajoi taasen kohti St. Launce’ia.
Tuo surkea ajatusten taistelu alkoi nyt raivota aivan hurjana. Ylenmäärin kiihtyneenä ja vapisten hän laski ohjakset Pansyn kaulalle ja päätti mennä sinne, minne hevonen näki hyväksi hänet viedä.
Pansy hiljensi juoksuansa kävelyksi ja kulki kiihtyneine taakkoinensa siten muutaman minuutin ajan. Sitten he saapuivat erääseen tien kohtaan, mistä pieni polku johti vesilammikolle. Pansy pysähtyi, silmäili lammikkoa ja lähti juomaan.
Elfride katsoi kelloansa ja havaitsi, että jos hänen piti ehtiä St Launce’iin niin ajoissa, että kävi vielä vaihtaminen vaatteita »Kotkassa» ja että sai tilaisuutta päästä Plymouthiin jollakin varhaisella junalla — niitä oli ainoastaan kaksi mahdollista — niin oli välttämätöntä pitää kiirettä.
Hän oli kärsimätön. Pansy ei näyttänyt aikovan ollenkaan lakata juomasta, ja lammikon lepo, sen pinnalla liikkuvien hyönteisten ja kärpästen laiskat liikkeet, hiljalleen häilyilevät kurjenmiekat, lehtiruodit, jotka lepäsivät liikahtamatta pohjassa kuin genualaiset filigraanityöt, kaikki nuo rauhalliset näyt tekivät vastakohtaisuutensa vuoksi hänen kärsimättömyytensä sitäkin suuremmaksi.
Vihdoin Pansy kääntyi ja palasi jälleen valtatielle. Siihen ehdittyänsä pony seisoi kahdenvaiheella arvellen, minne kääntyä. Elfriden sydän tykytti kiivaasti, ja hän ajatteli: »Kun hevoset jätetään oman onnensa nojaan, niin ne lähtevät sinne, missä niitä parhaimmin ruokitaan. Pansy lähtee kotiin.»
Pansy kääntyi astelemaan kohti St. Launce’ia.
Kesän aikana Pansyllä ei ollut kotona juuri mitään muuta ravintoa kuin ruohoa. St. Launce’iin laukattuansa se aina sai rouskutellakseen jyviä, jotta jaksoi hyvin juosta kotiin takaisin. Koska nyt oli enemmän kuin puoli matkaa kuljettu, niin se piti parempana lähteä St. Launce’iin.
Tuo ei kumminkaan nyt johtunut Elfriden mieleen. Hänen mielessään eli vain se hämyinen haave, että tämän päivän ratkaiseva päätös ei ollut hänen itsensä suorittama. Niin omituisesti kietoutuvat toisiinsa vaikuttimet, ettei häntä niinkään pakottanut eteenpäin hänen Stephenille antama lupauksensa, eipä edes hänen rakkautensakaan, kuin se tunto, että oli oltava uskollinen sille olemattomalle valalle, jonka hän oli vannonut kymmenen minuuttia sitten.
Hän ei enää epäröinyt. Kohta ilmaantuivat hänen näkyviinsä St. Launce’in vanhanaikaiset päädyt ja sekavat kattorykelmät, ja ajaen kukkulan rinnettä alas hän saapui »Haukan» pihamaalle. Mrs Buckle, emäntä, tuli ovelle ottamaan häntä vastaan.
Swancourtit olivat täällä hyviä tuttuja. Isä ja tytär olivat tässä majapaikassa useita kertoja muuttuneet ratsastajista tavallisiksi rautatiellä matkustajiksi.
Ei kestänyt neljännestuntiakaan, kun Elfride jo ilmaantui ovelle kävelypuvussaan ja lähti asemalle. Hän ei ollut maininnut mrs Bucklelle mitään aikeistansa, joten hänen otaksuttiin menevän ostoksille.
Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kuluttua hän oli Stephenin sylissä
Plymouthin asemalla. Ei asemasillalla, vaan aution odotussalin nurkassa.
Stephenin kasvot eivät ennustaneet hyvää. Hän oli kalpea ja masentunut.
»Mistä on kysymys?» tiedusteli Elfride.
»Me emme voi mennä naimisiin täällä tänään, Elfie! Minun olisi pitänyt se tietää ja jäädä tänne. Tietämättömyydessäni en sitä tehnyt. Minulla on lupa, mutta minä voin käyttää sitä ainoastaan omassa seurakunnassani Lontoossa. Minä saavuin tänne vasta eilen illalla.»
»Mitä nyt teemme?» kysyi Elfride hämillään.
»Meillä ei ole muuta kuin yksi mahdollisuus, rakkaani.»
»Mikä se on?»
»Lähteä nyt heti Lontooseen ja vihityttää itsemme siellä huomenna.»
»Lontoon junan matkustajat paikoilleen!» kuului ääni asemasillalta.
»Lähdetkö, Elfie?»
»Lähden.»
Kolmen minuutin kuluttua juna oli liikkeessä kuljettaen mukanansa
Stepheniä ja Elfrideä.