XII
Aamuiset pilvenhattarat laajenivat ja yhtyivät, aurinko painui niiden taakse eikä tullut enää sinä päivänä näkyviin, ja illan tullen alkoi rankasti sataa. Sadepisarat rapisivat hauleina rautatievaunun ikkunoihin.
Matka Plymouthista Paddingtoniin, suoritettiinpa se kuinka vinhasti kiitävässä pikajunassa tahansa, suo riittävästi jäähtymisaikaa millaiselle intohimolle tahansa. Elfriden kiihtymys oli lauennut, ja hän istui toisen puolen matkaa jonkinlaisen turtumuksen vallassa. Hänet herätti raideverkon räiske heidän saapuessaan asemalle.
»Olemmeko Lontoossa?» kysyi hän.
»Olemme, rakkaani», virkkoi Stephen näennäisen tyynesti. Stephenille samoinkuin Elfridellekin todellisuus ilmeni melkoisesti toisenlaisena kuin sen ennakkokuvitelmat.
Elfride tirkisti ulos ikkunasta, mikäli sadepisarat sen sallivat, ja näki ainoastaan äsken sytytetyt lyhdyt ja lukemattomia rumia uuninpiippuja, joiden himmeät ääriviivat kuvastuivat sateista taivasta vasten. Elfriden mieltä ahdisti ajatus, jonka ilmi lausuminen pakostakin olisi tuottanut ankaraa tuskaa. Hän ei tietänyt pahojen kielten pistoista enempää kuin erakkosaaren lintu tiesi Crusoen ensimmäisen laukauksen vaikutuksesta. Nyt hän näki hieman kauemmaksi, ja vieläkin hieman kauemmaksi.
Juna pysähtyi. Stephen laski irti sen hentoisen käden, jota oli koko päivän pidellyt ja ryhtyi auttamaan alas häntä asemasillalle.
Tämä vieraalle maaperälle astuminen näytti riittävän kypsyttämään
Elfriden mielessä kytenyttä päätöstä.
Hän loi sulhaseensa epätoivoisen katseen.
»Stephen!» huudahti hän. »Minä olen kovin onneton! Minun täytyy päästä takaisin kotiin — minun täytyy — täytyy! Suo anteeksi surkea horjuvaisuuteni. Täällä minun ei ole ollenkaan hyvä ollakseni!»
Stephen näytti ylen hämmästyneeltä eikä virkkanut mitään.
»Sallithan minun lähteä kotiin?» rukoili Elfride. »Sinun ei tarvitse lähteä kanssani. Minä en tahdo sinua mitenkään rasittaa, kunhan vain sanot suostuvasi siihen, että palaan, kunhan vain et minua senvuoksi vihaa, Stephen! On parasta, että palaan heti paikalla, Stephen.»
»Mutta me emme voi nyt palata», virkkoi Stephen anelevalla äänellä.
»Minun täytyy! Minä tahdon!»
»Miten? Milloin tahdot lähteä?»
»Nyt. Voimmeko lähteä heti?»
Nuorukainen silmäili toivottomana asemasiltaa.
»Jos sinun täytyy lähteä, ja jos pidät vääränä jäädä, rakkaani», virkkoi hän alakuloisesti, »niin sinun tulee lähteä. Sinun tulee tehdä, mitä ikänä parhaaksi näet, Elfride. Mutta onko tosiaankin parempi, että lähdet tänään, etkä viivy huomiseen, jolloin voisit lähteä minun vaimonani?»
»On — on kyllä — kunhan vain pääsen lähtemään. Minun täytyy, minun täytyy!» huusi hän.
»Meidän olisi pitänyt tehdä joko niin tai näin», vastasi Stephen synkästi. »Joko olla ollenkaan tänne tulematta, tai palata vasta sitten, kun olemme vihityt. Minä en sano sitä mielelläni, Elfride, en tosiaankaan, mutta sittenkin minun täytyy sinulle huomauttaa, että kun lähdemme näin takaisin, niin sinun hyvä nimesi voi joutua vaaraan, kun ihmiset asian kuulevat.»
»He eivät saa siitä tietoa, ja minun täytyy lähteä.»
»Elfride kulta! On minun syyni, että olen tuonut sinut tänne.»
»Eipä suinkaan. Minä olen vanhempi.»
»Kuukautta, mutta mitä se merkitsee? Mutta mitäpä tuosta nyt.» Hän silmäili ympärilleen. »Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi hän eräältä asemamieheltä. Mies asteli ohi mitään virkkamatta.
»Lähteekö tänä iltana juna Plymouthiin?» kysyi Elfride eräältä toiselta.
»Lähtee kyllä, neiti, kymmenen minuuttia jälkeen kahdeksan — se lähtee kymmenen minuutin kuluttua. Te olette tullut väärälle asemasillalle; se on tuolla toisella puolella. Bristolissa on muutettava yöjunaan. Noita rappuja alas ja radan alitse.»
He juoksivat portaita alas — Elfride edellä — lippuluukulle ja vaunuun, jonka ovella seisoi virkailija. »Matkalippunne, olkaa hyvät.» Vaunujen ovi suljetaan — asemasillalla häärivät miehet liikkuivat yhä nopeammin, kunnes suihkivat edestakaisin kuin sukkulat loimen lomassa — vihellys — lippu heilahtaa — huuto — höyryn pauhu — ja niin he lähtevät jälleen kohti Plymouthia.
Elfride pääsi hengästyksestään.
»Sinä olet tullut mukaan sinäkin, Stephen! Miksi?»
»Minä en jätä sinua, ennenkuin näen sinut onnellisesti St. Launce’iin saapuneena. Älä pidä minua huonompana kuin olen, Elfride.»
Sitten he ajaa raksuttivat läpi yön samaa tietä kuin olivat tulleet. Sää kirkastui, ja tähdet alkoivat välkkyä heidän yläpuolellansa. Ne muutamat matkustajat, jotka olivat sijoittuneet samaan vaununosastoon kuin he, istuivat enimmän osan aikaa suljetuin silmin. Stephenkin toisinaan uinahti; Elfride yksin valvoi ja vapisi tunnin toisensa jälkeen.
Päivä alkoi koittaa ja osoitti heidän ehtineen meren rantamalle. Heidän yläpuolellansa riippui punaisia kallioita, jotka kauemmaksi väistyessään muuttuivat lyijynharmaiksi harmaansinisessä ilmassa. Aurinko nousi ja heitti teräviä säteitänsä heidän uupuneille kasvoilleen. Vielä tunti, ja maailma alkoi vilkastua. He odottivat vielä hetkisen, ja juna hiljensi vauhtiansa lähestyessään St. Launce’in asemaa.
Elfride värisi ja oli alakuloisissa mietteissä.
»Minä en arvannut kaikkia seurauksia», virkkoi hän. »Asiat ovat näennäisesti minua vastaan. Jos joku minut keksii, niin uskonpa, että olen hukassa.»
»Näennäisyys on silloin valhetta; ja mitäpä voikaan merkitä, vaikka niin tekisivätkin? Minä olen oleva sinun miehesi ennemmin tai myöhemmin, aivan varmasti, ja niin minä takaan sinun moitteettomuutesi.»
»Kuulehan, Stephen, kun kerran olimme Lontoossa, niin meidän olisi pitänyt mennä naimisiin», virkkoi Elfride vakavasti. »Siinä olisi ollut ainoa varma pelastukseni. Minä käsitän nyt asiat paremmin kuin eilen. Ainoa mahdollisuus on nyt siinä, ettei kukaan meitä keksi, ja siinä suhteessa meidän tulee tehdä mitä suinkin voimme.»
He astuivat ulos. Elfride veti tiheän harson kasvoillensa.
Rahilla oven pielessä istui nainen, jonka silmänluomet olivat tulehtuneet ja silmät omituisen kiiltävät. Hän suuntasi Elfrideen katseen, jonka ilmehikäs voimakkuus oli eittämätön, mutta jonka tarkoitus ei ollut selvä. Sitten hän pujahti siihen vaunuun, jossa he olivat tulleet. Hän näytti lukevan näkemästänsä jonkin synkän tarinan.
Elfride väistyi taaksepäin ja kääntyi toisaanne.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Stephen, »Hän silmäili sinua tiukasti.»
»Mrs Jethway — leski ja sen nuoren miehen äiti, jonka haudalla me taannoin istuimme. Stephen, hän on minun viholliseni. Kunpa Jumala olisi ollut armollinen ja suojellut minut häneltä!»
»Älä huoli puhua niin toivottomasti», tyynnytteli Stephen. »En luule hänen meitä tunteneen.»
»Rukoilen hartaasti, ettei ole niin laita.»
Stephen rohkaisi itsensä.
»Nyt me menemme nauttimaan hieman aamiaista.»
»Ei, ei!» aneli Elfride. »Minä en voi syödä. Minun täytyy päästä takaisin Endelstowiin.»
Elfride näytti nyt käyneen vuosia vanhemmaksi kuin Stephen.
»Mutta ethän ole sitten eilisillan nauttinut mitään muuta kuin lasin teetä Bristolissa.»
»Minä en voi mitään syödä, Stephen.»
»Viiniä ja biskettiä?»
»En.»
»Etkö teetä tai kahviakaan?»
»En.»
»Entä lasin vettä?»
»En. Minä tarvitsen jotakin sellaista, mikä tekee nykyhetkenä tarmokkaaksi, sellaista, mikä lainaa huomisen voiman tämän päivän käytettäväksi — huomisen päivän murheesta ollenkaan huolehtimatta; vaikkapa kävisi niinkin, ettei huomenna enää elämää olisikaan, kunhan vain pääsen tänään kotiin. Paloviinaa minä tarvitsen. Tuon naisen silmät ovat syöneet minun sydämeni!»
»Sinä olet hurja, rakkaani. Tahdotko välttämättä paloviinaa?»
»Tahdon, jos suvaitset.»
»Kuinka paljon.»
»En tiedä. En ole milloinkaan juonut enempää kuin teelusikallisen kerrallaan. Minä tiedän vain, että sitä tarvitsen. Älä hae sitä 'Haukasta’.»
Stephen jätti hänet vainiolle ja lähti lähimpään sillä suunnalla olevaan majataloon. Hän palasi pian tuoden pienen pullon, joka oli melkein täynnä, ja muutamia ylen ohuita voileipiä. Elfride otti pari kulausta.
»Se nousee minun silmiini», virkkoi hän väsyneesti. »Minä en voi nauttia enempää. Teen sen sittenkin; suljen silmäni. Ah, se menee silmiin sisäistä tietä. Minä en tahdo enää; heitä se pois.»
Hän voi kuitenkin syödä ja söi. Hänen tärkeimpänä huolenansa oli, kuinka saisi hevosensa »Haukan» tallista herättämättä huomiota. Stephen ei saanut lupaa seurata häntä kaupunkiin. Hän toimi nyt päätösten nojalla, joihin nuorella miehellä ei ollut minkäänlaista vaikutusta.
»On parempi, etteivät näe sinua minun seurassani, vaikka en olekaan täällä kovin tunnettu. Me olemme aloittaneet salaa kuin varkaat, ja meidän täytyy lopettaa salaa joka tapauksessa. Minun täytyy kertoa se isälle; on kauheata, jos hän saa sen muualta kuulla.»
Niin käyskellen ja synkästi keskustellen he odottivat lähes kello yhdeksään, jolloin Elfride arveli voivansa käydä »Haukassa» herättämättä suurta huomiota. Rautatieaseman takana oli virta, jonka yli johti vanha Tudorien aikainen silta, missä tie haarautui kahdelle taholle. Toinen haara erkani kaupungin ulkolaidoille kiertääkseen edelleen ja yhtyen Endelstowiin johtavaan valtatiehen. Stephen istui tuon tien vieressä odottaen Elfrideä »Haukasta» palaavaksi.
Hän istui siinä ikäänkuin valokuvattavana, liikahtamatta, tähyillen puunrunkojen valoja ja varjoja, lapsia, jotka leikkivät koulutalon edustalla, leikkuumiehiä etäisellä vainiolla. Omistamisen varmuutta ei ollut saavutettu, ja mikään seikka ei lievittänyt nuorukaisen mielen synkkyyttä, jota lähenevän eron ajatus vielä lisäsi.
Vihdoin Elfride saapui ratsastaen, näennäisesti suuressa määrin samanlaisena kuin tuona romanttisena aamuna, jona he olivat yhdessä käyneet rantakallioilla, mutta vailla sitä säteilyä, joka silloin oli väikkynyt hänen vaiheillansa. Hän oli kumminkin melkoisesti rauhoittunut, koska ei tarvinnut enää pelätä mitään vaaraa eikä häiriötä. Jos Elfride helposti haavoittui, niin vielä helpommin hänen haavansa paranivat — ominaisuus, jota toiset joko oikein tai väärin pitävät tunteiden yleisen vaihtuvaisuuden aiheuttamana.
»Mitä sanoivat sinulle 'Haukassa’?»
»Ei mitään. Kukaan ei näyttänyt minusta välittävän. He tiesivät minun lähteneen Plymouthiin ja tiesivät, että olen aikaisemminkin viettänyt siellä yön miss Bicknellin luona. Olin ottanut tuon huomioon.»
Nyt kohosi ero kuoleman kaltaisena noiden lasten eteen, sillä Elfriden täytyi välttämättä lähteä heti. Stephen asteli hänen vierellänsä lähes peninkulman. Siinä kävellessään hän lausui alakuloisesti:
»Elfride, on kulunut kokonainen vuorokausi, ja asia on jäänyt suorittamatta.»
»Mutta olethan vakuuttanut, että se varmasti suoritetaan.»
»Mitä olenkaan vakuuttanut?»
»Ah, Stephen, sinä kysyt, mitä? Luuletko, että voin naida jonkun muun miehen, kun olen mennyt niin pitkälle sinun kanssasi? Enkö ole aivan eittämättömästi osoittanut, etten voi kuulua kenellekään muulle? Enkö ole auttamattomasti sinulle antautunut? — ylpeydellä ei ole ollut mitään sijaa minun suuressa rakkaudessani. Sinä olet käsittänyt väärin minun palaamiseni, ja minä en voi sitä selittää. Oli väärin, että lähdin ollenkaan mukaasi, ja vaikka olisikin ollut vielä pahempi, jos menimme pitemmälle, niin se olisi sittenkin ollut parempaa politiikkaa, kenties. Ole varma siitä, että kohta, kun sinulla on koti minua varten — olipa se kuinka köyhä ja vaatimaton tahansa — ja sinä tulet minua vaatimaan, minä olen valmis.» Hän lisäsi katkerasti: »Kun isäni saa tietää tämän päivän tapahtumat, hän voi olla hyvinkin iloinen antaessaan minun lähteä.»
»Hän kenties vaatii meitä menemään heti naimisiin!» vastasi Stephen nähden toivon säteen leimahtavan keskeltä mustinta murhetta. »Minä toivon hänen niin tekevän, vaikka minun pitäisikin lähteä pois, kunnes olen sinulle kelvollinen, kuten mainitsit.»
Elfride ei vastannut.
»Sinä, Elfie, et näytä olevan sama nainen kuin olit eilen.»
»Enkä olekaan. Mutta jää hyvästi. Lähde nyt takaisin.» Hän hoputti hevostansa. »Ah, Stephen», huudahti hän, »minä tunnen itseni ylen heikoksi! En tiedä, kuinka voin hänet kohdata. Etkö sittenkin voi lähteä takaisin kanssani?»
»Tahdotko minun tulevan?»
Elfride mietti.
»Ei; se ei ole hyväksi. Minä olen ylen hupsu, kun sellaista ehdottelen.
Mutta isä varmaan kutsuu sinut.»
»Sano hänelle», jatkoi Stephen, »että me teimme tämän äärimmäisen epätoivon vallassa. Sano hänelle, ettemme halua hänen osoittavan meille erikoista suopeutta — vaan kohtelemaan meitä oikeudenmukaisesti. Jos hän sanoo, että meidän on mentävä heti naimisiin, niin sitä parempi. Ellei, niin sano, että kaikki voi tulla oikealle tolalle, kunhan hän sallii minun saada sinut, kun olen kyllin hyvä sinua varten — ja sehän voi tapahtua piankin. Sano hänelle, ettei minulla ole hänelle mitään tarjottavaa tästä aarteesta, mutta että kunniallisen miehen koko rakkaus, koko elämä ja koko työ on kuuluva sinulle. Jätän oman harkintasi ratkaistavaksi, milloin tuo kaikki on sopivimmin hänelle sanottava.» Stephenin sanat saivat Elfriden niin hilpeäksi, että hän voi laskea leikkiä asemastansa.
»Ja jos pahoja puheita kuuluisi, Stephen», virkkoi hän hymyillen, »niin oranssipuun täytyy minut pelastaa, niinkuin se pyhän Yrjön ajalla pelasti neitseet lohikäärmeen myrkylliseltä henkäykseltä. Suo anteeksi kiireeni; minä lähden nyt.»
Sitten poika ja tyttö tyynnyttelivät itseänsä uskottelemalla, ettei ero ollut sen vaarallisempi.
»Jumala sinua siunatkoon, rakkaani, kunnes jälleen toisemme kohtaamme!»
»Hyvästi, näkemiin asti!»
Ratsu lähti, ja keskustelu katkesi. Stephen näki Elfriden hahmon pienenevän ja hänen sinisen harsonsa käyvän harmaaksi — se näytti hitaan kuoleman mieltäahdistavalta kuvalta.
Siten erottuansa miehestä, joka oli hänelle ollut enemmän kuin yksikään muu hänen tähän saakka tuntemistansa, Elfride ratsasti nopeasti eteenpäin, kyynelen silloin tällöin pirahtaessa hänen silmistänsä maantien hiekkaan. Se, mikä vielä eilen oli näyttänyt ylen haluttavalta, lupaavalta, jopa vähäpätöiseltäkin, oli nyt muuttunut murhenäytelmän luontoiseksi.
Hän näki kalliot ja merenulapan Endelstowin tienoilla ja huokasi helpotuksesta.
Ratsastaessaan pappilan takana olevan pellon ohi hän kuuli Unityn ja William Wormin äänet. He olivat ripustamassa mattoa nuoralle. Unity lausui jotakin, mikä päättyi sanoihin »kun miss Elfride tulee takaisin».
»Milloin luulet hänen tulevan?»
»En ennen iltaa. Hän on aivan varmaan miss Bicknellin luona.»
Elfride ajoi ovelle. Hän ei koputtanut eikä soittanut. Kun ei kukaan tullut hevosta ottamaan, Elfride talutti sen takapihalle, riisui satulan ja ohjakset ja ajoi sen aitaukseen. Sitten Elfride pujahti sisään ja tarkasti kaikki alakerran suojat. Hänen isäänsä ei siellä näkynyt.
Salin uuninreunalla oli hänelle osoitettu isän kirjoittama kirje. Hän otti sen ja luki astellessaan yläkertaan vaihtamaan pukua.
Stratleighissä, torstaina.
»Rakas Elfride, — Paremmin asiaa pohdittuani olen päättänyt olla tänään palaamatta; tulen vain Wadcombe’iin saakka. Minä saavun kotiin huomenna iltapäivällä ja tuon erään ystävän mukanani. — Kiireessä isäsi
C.S.»
Nopeasti pukeuduttuansa Elfride tunsi itsensä virkeämmäksi, vaikka päänkivistys yhä vaivasikin. Lähtiessään huoneestansa hän kohtasi Unityn portaitten yläpäässä.
»Miss Elfride! Me ajattelimme teidän aivan varmaan saapuvan eilen illalla. Te ette virkkanut mitään siitä, että jäisitte yöksi.»
»Minä aioin palata samana iltana, mutta muutin suunnitelmaani.
Jälkeenpäin sitä kaduin. Isä on varmaan vihainen.»
»On parasta olla siitä mitään hänelle virkkamatta», arveli Unity.
»Minä pelkään sitä hänelle sanoa», virkkoi Elfride hiljaa. »Kerrotko sen hänelle kohta, kun hän saapuu kotiin, Unity?»
»Mitä? Minäkö teille vaikeuksia tuottamaan?»
»Minä ansaitsen sen.»
»En missään tapauksessa», sanoi Unity. »Eihän asia ole mokomakaan, miss Elfride. Minä ajattelen näin: herra on ottanut itsellensä lomapäivän, ja koska hän ei ole ollut miss Elfridelle viime aikoina aivan ystävällinen, niin —»
»Elfride menettelee samoin kuin hän. No niin, tee miten mielit. Ja tuotko minulle nyt pienen välipalan?»
Tyydytettyään ruokahalunsa, jonka raikas meri-ilma oli aiheuttanut, samalla hänen mielensä levottomuuden hälventäen, Elfride otti hattunsa ja lähti puutarhaan ja kesätupaan. Hän istuutui sen nurkkaan, pää käteen nojaten. Siihen hän sitten nukahtikin.
Puolittain hereillään hän kiireesti katsoi kelloansa. Hän oli ollut siellä kolme tuntia. Samassa hän kuuli ulkoportin kimmahtavan kiinni ja pyörien vierivän oven eteen; jokin samasta lähteestä koitunut ääni lienee hänet herättänyt. Sitten hänen isänsä kuului huutavan Wormia.
Elfride lähti rakennusta kohti pensaikon suojaamana. Hän kuuli isänsä keskustelevan jonkun henkilön kanssa, joka ei ollut kumpikaan palvelijoista. Hänen isänsä ja vieras nauroivat yhdessä. Sitten kuului silkin kahinaa, ja mr Swancourt kumppaneineen varmaankin astui sisään, sillä mitään sen enempää ei enää kuulunut. Elfride oli palannut takaisin ihmetellen, keitä vieraat saattoivat olla, kun samassa kuului askelia ja hänen isänsä ääni:
»Elfride, täällähän sinä oletkin! Toivottavasti voit hyvin?»
Elfride tunsi pistoksen sydämessään eikä vastannut mitään.
»Tulehan kesämajaan hetkiseksi», jatkoi mr Swancourt; »minä kerron sinulle, mitä lupasin.»
He astuivat kesämajaan ja nojasivat ryhmyiseen kaidepuuhun.
»No», virkkoi hänen isänsä hilpeästi, »arvaappas mitä minulla on sanottavana.» Hän näytti vaipuneen siinä määrin omiin asioihinsa, ettei ollenkaan havainnut, millainen ilme Elfriden kasvoissa oli.
»Minä en voi, isä», virkkoi Elfride alakuloisesti.
»Koetahan, rakkaani.»
»Mieluummin olisin koettamatta, tosiaankin.»
»Sinä olet väsynyt. Näytät uupuneelta. Ratsastus oli sinulle liikaa. No, kuulehan, minkätähden minä lähdin matkaan. Minä lähdin mennäkseni naimisiin!»
»Naimisiin!» sopersi Elfride tuskin voiden pidättää tahdotonta: »Samoin minä.» Hetkisen kuluttua hänen tunnustamispäätöksensä raukesi kuin kupla.
»Niin, ja kenen kanssa? Mrs Troytonin, joka omistaa vanhan kartanon pensasaidan toisella puolella. Asia päätettiin lopullisesti minun käydessäni Stratleighissä muutamia päiviä sitten.» Hän alensi ääntänsä ja puhui leikkisästi. »Mitä äitipuoleesi tulee, huomaat kohta, ettei hänessä ole paljoa näkemistä, joskin aika lailla kuulemista. Hän on sitäpaitsi kaksikymmentä vuotta minua vanhempi.»
»Te unohdatte, että minä tunnen hänet. Hän kävi kerran meillä sen jälkeen kuin me olimme olleet siellä, häntä kumminkaan tapaamatta.»
»Aivan oikein, aivan oikein. No niin, olipa hän minkä näköinen tahansa, joka tapauksessa hän on kaikkein oivallisimpia naisia. Hänelle on hiljattain jäänyt vapaasti käytettäväksi kolmetuhatta viisisataa vuosittain, sitäpaitsi tämä tila — ja lisäksi suuri testamenttilahjoitus.»
»Kolmetuhatta viisisataa vuodessa!»
»Lisäksi suuri — joka tapauksessa varsin tilava — huvila kaupungissa ja sukupuu, tämän minun kävelykeppini pituinen; vaikka se näyttääkin sangen kokoonhaalitulta — se on laadittu vasta suvun rikastuttua.»
Elfride vain kuunteli mitään virkkamatta.
Mr Swancourt jatkoi rauhallisemmin ja vakuuttavammin. »Niin, Elfride, hän on meihin verrattuna varakas, vaikka hänellä ei olekaan paljon vaikutusvaltaisia suhteita. Joka tapauksessa hän opastaa sinua hieman seuraelämään. Me vaihdamme hänen Baker Streetin varrella olevan talonsa Kensingtonissa sijaitsevaan, sinun tähtesi. Hän sanoo, että nykyään kaikki muuttavat sinne. Pääsiäiseltä me siirrymme kaupunkiin aina kolmeksi kuukaudeksi — minä pidän tietenkin täällä sijaista sen ajan. Elfride, minun lemmenaikani on ohi, ja minä tunnustan suoraan naineeni hänet sinun tähtesi. Jumala yksin tietää, miksi hänenlaisensa nainen on minuun suostunut. Mutta luulenpa, että hänen ikänsä ja koruttomuutensa olivat liian nimenomaiset kaupunkilaisille. Jos nyt käyttelet hyvin korttejasi, voit hyvännäköisenä naida kenet tahansa. Hieman kekseliäisyyttä siihen tietenkin vaaditaan, mutta minun nähdäkseni ei mikään estä sinua saamasta aatelismiestä. Lady Luxellian oli vain tilanomistajan tytär. Nyt varmaan huomaat, kuinka hupsu sinun taannoinen päähänpistosi oli. Mutta tulehan, hän on sisällä sinua odottamassa. Onhan se tämäkin pelin arvoinen asia», jatkoi kirkkoherra astellessaan kohti rakennusta. »Minä kosiskelin häntä tuon pensasaidan ylitse; en yksinomaan, kuten hyvin ymmärrät, mutta meillä oli tapana kävellä siellä iltaisin — lopulta melkein joka ilta. Mutta minun ei tarvitse nyt kertoa sinulle yksityiskohtia; minä vakuutan sinulle, että kaikki kävi hyvin asiallisesti. Vihdoin, tavatessamme toisemme Stratleighissä, me päätimme tehdä siitä totta viipymättä.»
»Etkä virkkanut minulle sanaakaan», sanoi Elfride äänen enempää kuin ajatuksenkaan olematta vähääkään moittiva. Hänen tunteensa olivat aivan toista maata. Hän tunsi mielensä keventyneeksi jopa kiitolliseksikin. Kuinka hän olisikaan voinut edellyttää isän uskoneen hänelle asioitansa, kun hän itse oli salannut omat asiansa?
Hänen isänsä käsitti väärin hänen tyyneytensä luullen sen takana piilevän loukkautuneisuutta. »Minua ei käy kovin soimaaminen», sanoi hän. »Minulla oli pari-kolme syytä asian salaamiseen. Eräs niistä oli hänen sukulaisensa, testamenttaajan äskeinen kuolema, vaikka se ei koskekaan sinua. Mutta muista, Elfride», jatkoi hän jäykempään tapaan, »että olit joutunut tekemisiin noiden alhaissäätyisten ihmisten, Smithien, kanssa — vieläpä nimenomaan siihen aikaan, jolloin me, mrs Troyton ja minä, aloimme toisiamme ymmärtää — joten minä päätin olla mitään sinulle sanomatta. Mistäpä tiesin, kuinka pitkälle olit mennyt heidän ja heidän poikansa kanssa? Voihan olla niin laita, että sinä kävit joka päivä välttämättä juomassa teetä heidän luonansa.»
Elfride esti tunteitansa ilmenemästä niin hyvin kuin osasi ja kysyi väsyneesti, joskin samalla täsmällisesti:
»Suutelitko mrs Troytonia pihamaalla kolme viikkoa sitten? Minä tulin sinä iltana työhuoneeseesi ja havaitsin sinun vastikään sytyttäneen kynttilät.»
Mr Swancourt oli sangen punainen ja hämillään, niinkuin ainakin keski-ikäinen rakastaja, joka yllätetään nuorempien temppuja tekemässä.
»Kyllä, luulenpa niin tehneeni», sopersi kirkkoherra, »hänen mielikseen, näetkös.» Sitten hän malttoi jälleen mielensä ja nauroi sydämen pohjasta.
»Ja koskiko lausumasi Horatiuksen säe sekin tätä asiaa?»
»Koski kyllä, Elfride.»
He astuivat kuistikolta saliin. Samassa tuli mrs Swancourt alakertaan ja astui samaan huoneeseen.
»Näetkös, Charlotte, tässä on pikku Elfrideni», sanoi mr Swancourt äänessä se lisätty hellyyden vivahdus, joka usein tulee äsken hankittujen sukulaisten osaksi.
Elfride rukka, joka ei tietänyt, mitä tehdä, ei tehnyt yhtään mitään; ottihan vain vastaan kaiken, mitä näkö, kuulo ja tunto hänen mieleensä toivat.
Mrs Swancourt liikkui lähemmäksi, tarttui tytärpuolensa käteen ja suuteli häntä sitten.
»Ah, kultaseni», virkahti hän hyväntuulisesti, »kun pari kuukautta sitten opastit omituista vanhaa naista läpi puutarhan ja ylen somasti selittelit hänelle kukkasia, et varmaankaan arvannut, että hän ilmestyisi näin pian tänne aivan uusissa merkeissä. Eikä arvannut hän itsekään.»
Mr Swancourt oli sangen todenmukaisesti kuvaillut uutta äitiä. Hän ei ollut ulkonäöltänsä viehättävä. Hänen ihonsa oli tumma — hyvin tumma — komeavartaloinen, tukka vielä melkoinen, siinä toinen puoli valkoisia, toinen mustia hiuksia, jälkimmäiset todellakin mustia. Pelkkien näiden huomioiden nojalla arvostellen häntä ei käynyt sanominen miellyttäväksi naiseksi. Mutta voi havaita enemmänkin. Pintapuolisimmallekin tarkastelijalle selvisi kohta, ettei hän ollenkaan yrittänyt salata ikäänsä. Hän näytti ensi silmäyksellä kuudenkymmenen ikäiseltä, ja lähempi tutustuminen ei missään tapauksessa osoittanut hänen olevan vanhemman.
Eräs toinen ja vieläkin miellyttävämpi piirre ilmeni hänen suupielissään. Hänen alkaessaan jotakin sanoa ne usein somasti värähtivät: ei edes ja taaksepäin, mikä on hermostuneisuuden merkki, ei myöskään alaspäin, leukaa kohti, mikä merkitsee päättäväisyyttä, vaan ilmeisesti ylöspäin, nimenomaisesti pitkin sitä viivaa, jonka nojalla koulupojat piirroksissaan ilmaisevat iloisuutta. Ainoastaan tämä hänen kasvojensa piirre viittasi johonkin erikoiseen sisäiseen ominaisuuteen, mutta oli samalla aivan eittämätön. Se osoitti huumoria, sekä subjektiivista että objektiivista — se osoitti, että hän voi tarkastella omia omituisuuksiansa yhtä leikillisessä valossa kuin toisten eriskummallisuuksia.
Tämä kuvaus ei ole tyhjentävä. Mrs Swancourt oli ojentanut Elfridelle kädet, joiden sormet olivat sananmukaisesti sormuksia täynnä, signis auroque rigentes, niinkuin Helenan hame. Tuota sormusten paljoutta ei nähtävästi kannettu pelkän turhamaisuuden vuoksi. Ne olivat enimmältä osalta vanhoja ja kuluneita, vain muutamat olivat uusia.
Oikea käsi:
1. Koruttomasti kehystetty soikea onyx, joka kuvasi paholaisen päätä. 2. Viheriä jaspis-intaglio punaisine viiruineen. 3. Kultasormus, siinä kammottavan aarnin kuva. 4. Meriviheriä jättiläisjalokivi ja sen ympärillä pienempiä jalokiviä. 5. Antiikkinen karneoli-intaglio ja siinä karkeloivan satyyrin kuva. 6. Kulmikas rengas; siihen siselöityinä lohikäärmeenpäitä. 7. Särmätty karfunkkeli, johon liittyi kymmenen pientä smaragdia j.n.e., j.n.e.
Vasen käsi:
1. Punaisenkeltainen konnankivi. 2. Paksu, värilliseksi emaljoitu sormus ja siinä hyasintti. 3. Ametystinkarvainen safiiri.- 4. Kiilloitettu rubiini, jalokivien ympäröimä. 5. Abbedissan kaiverrettu sormus. 6. Tumma intaglio j.n.e., j.n.e.
Tätä verrattain merkillistä jalokivi- ja metallimäärää lukuunottamatta mrs Swancourtilla ei ollut minkäänlaisia koruja.
Mrs Troyton oli heidän pari kuukautta aikaisemmin toisensa kohdatessaan tehnyt Elfrideen edullisen vaikutuksen. Mutta toinen asia on pitää miellyttävänä jotakin satunnaista tuttavaa, toinen mielistyä omaan äitipuoleensa. Elfriden tunteenomainen epäröinti kesti kuitenkin vain tuokion ajan. Hän päätti pitää hänestä yhä vieläkin.
Mrs Swancourt oli maailmannainen tiedoiltansa, toiminnaltansa taas sellaisen vastakohta, kuten hänen naimaliittonsakin osoitti. Elfride ja lady kietoutuivat kohta keskusteluun, ja mr Swancourt jätti heidät kahden kesken.
»Miten saattekaan aikanne täällä kulumaan?» kysyi mrs Swancourt, kun muutamia vihkimistä koskevia huomautuksia oli lausuttu. »Ratsastatte, luulen ma.»
»Niin. Mutta en kovin paljon, sillä isä ei mielellään salli minun liikkua yksinäni.»
»Teidän pitää saada joku, joka pitää teitä silmällä.»
»Sitäpaitsi minä luen ja kirjoitan hieman.»
»Teidän pitäisi kirjoittaa romaani. Ne henkilöt, jotka eivät liiku maailmassa niin paljon, että voisivat romaanin elää, auttavat itseänsä kirjoittamalla sen.»
»Minä olen niin menetellyt», virkkoi Elfride silmäillen arasti mrs Swancourtia, ikäänkuin olisi pelännyt, että asia sillä taholla joutuisi naurunalaiseksi.
»Se on oikein. Mikä onkaan sen aiheena, kultaseni?»
»Aiheena — niin, sen aihe on keskiajalta.»
»Kun ette tiedä mitään nykyisestä ajasta, jonka jokainen tuntee, te varmuuden vuoksi valitsette ajan, jota ette tunne te enempää kuin kukaan muukaan. Eikö niin? Ei, ei; en minä sitä tarkoita, kultaseni.»
»Minulla on ollut hieman tilaisuutta tutkia keskiaikaista taidetta ja keskiajan tapoja Endelstowin kirjastossa ja yksityismuseossa, joten ajattelin sepittää jotakin kaunokirjallista. Minä tiedän, että sellaisten romaanien aika on ohi, mutta asia huvitti minua kovin.»
»Milloin se ilmestyy?»
»Ei suinkaan milloinkaan.»
»Mitä joutavia, tyttöseni. Julkaise se kaikin mokomin. Kaikki naishenkilöt ovat nykyjään sellaisissa puuhissa; ei tietenkään ansion vuoksi, vaan antaakseen tuleville miehilleen takeita kunnioitettavista henkisistä kyvyistänsä.»
»Oivallinen keksintö meidän naisten tekemäksi.»
»Minä puolestani kyllä pelkään, että se muistuttaa erästä alakuloista sotajuonta — heitetään linnanmuurien yli leipiä piirittäjien joukkoon ja ilmaistaan sittenkin pikemmin epätoivoista tilannetta kuin varojen runsautta.»
»Oletteko koskaan sitä yrittänyt?»
»En; minä olin mennyt niin pitkälle, etten voinut edes tuohon turvautua.»
»Isä sanoo, ettei yksikään kustantaja huoli minun kirjastani.»
»Saadaanpa nähdä. Minä vakuutan sinulle, kultaseni, että kirjasi on painettu ensi vuonna näihin aikoihin.»
»Niinkö tosiaankin!» huudahti Elfride osittain mielihyvän kirkastamana, vaikka hänen mielensä syvyydet olivatkin varsin tummat. »Minä ajattelin, että aivot ovat välttämätön, joskin ainoa edellytys, jos haluaa päästä kirjallisuuden tasavallan jäseneksi. Minunlaiseni aivan tavallinen olento piankin ajetaan jälleen ulos.»
»Eipä suinkaan. Kunhan kerran sinne pääset, olet kuin vesipisara kristallimaljassa — ympäristösi juhlistaa sinun tavallisuutesi.»
»Se olisi erittäin mieluista», sopersi Elfride ajatellen Stepheniä ja toivoen voivansa ansaita itselleen suuren omaisuuden kirjoittamalla romaaneja, jotta voisi mennä hänen kanssaan naimisiin ja elää onnellisena.
»Sitten me lähdemme Lontooseen ja sieltä Parisiin», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen puhunut siitä isällesi. Mutta meidän on sitä ennen muutettava kartanoon, ja me ajattelemme jäädä toistaiseksi Torquayhin. Emme huolineet lähteä kuherrusmatkalle kahden kesken, vaan tulimme kotiin sinua noutamaan ja lähdemme kaikin kylpypaikkaan pariksi-kolmeksi viikoksi.»
Elfride suostui mielellään, jopa iloisestikin; mutta hän oivalsi nyt selvästi, että hän ja hänen isänsä tämän naimaliiton vuoksi olivat lakanneet olemasta ne läheiset sukulaiset, joina olivat vielä muutama viikko sitten olleet. Nyt oli mahdotonta kertoa hänelle Stephen Smithin kanssa sattunutta hurjaa seikkailua.
Stephen asusti yhä vielä kaikessa rauhassa hänen sydämessään. Ero oli suonut hänelle suuressa määrin takaisin sen pyhyyden sädekehän, joka oli melkein täydellisesti himmennyt surullisen Lontoon-matkan aikana. Kiintymys useinkin jäähtyy tullessaan kosketukseen aiheensa kanssa, varsinkin jos se tapahtuu epäsuotuisissa olosuhteissa. Ja viimeinen kohtaus ei suinkaan ollut asettanut Stepheniä erikoiseen loistoon hänen silmissänsä. Hänen ystävällinen taipuvaisuutensakin lukeutui hänen vahingoksensa. Elfride, samoinkuin hänen sukupuolensa yleensäkin, piti nimenomaisen voimakkaista miehistä, olkoonpa että voiman käyttely ei aina tapahtunut oikeassa suunnassa, ja tuona kriitillisenä tuokiona Lontoon asemasillalla Stephen olisi voinut säilyttää sen etevämmyyden, jonka hänelle olivat suoneet hänen sievät kasvonsa eivätkä suinkaan hänen henkiset lahjansa, jos hän olisi tehnyt sen, mitä hän nuoruutensa vuoksi ei kyennyt tekemään: olisi tarttunut Elfriden ranteeseen ja kiskonut hänet jäljessään jonkin alttarin reunalle ja tehnyt hänet auttamattomasti vaimoksensa.
Eräät tuon tapahtuman epämieluisat seikat olivat kuitenkin jo unohtuneet, ja Stephen oli saanut takaisin useita mielikuvituksen hänelle suomista värivivahduksista.