XIV
Nyt on otettava huomioon, että lähes kolme neljännesvuotta on kulunut. Sen syksyisen näkymön sijassa, joka muodosti edellisten kohtausten taustan, on nyt nähtävissämme seuraavan vuoden kesä kukkeimmillansa.
Stephen on Intiassa, erään bombaylaisen arkkitehtitoimiston konttorissa uurastamassa; toisinaan hän liikkui toisilla paikkakunnilla liikeasioita järjestelemässä ja ihmetteli, miksi henkilöt, jotka olivat olleet maassa kauemmin kuin hän, niin kovin valittelivat ilmanalan vaikutusta. Milloinkaan ei nuori mies ollut aloittanut toimintaansa loistavammin kuin Stephen. Hän saapui Bombayhin juuri niihin aikoihin, jolloin liike-elämä siellä oli virkeimmillään. Rakennus- ja insinöörityöt olivat silloin mitä parhaassa vauhdissa. Keinottelu kukoisti päivä päivältä paremmin; ja ainoana siihen liittyvänä ikävyytenä oli romahduksen mahdollisuus.
Elfride ei ollut maininnut isälleen mitään neljäkolmatta tuntia kestäneestä karkuretkestänsä eikä se hänen tietääkseen ollut muitakaan teitä tullut hänen korviinsa. Joitakin aikoja tuo oli tytön salaisena huolena ja murheena, ja Stephenin lähtö muodosti uuden surunlisän. Mutta Elfridellä oli erikoisia kykyjä vapautua huolista soveliaan väliajan jälkeen. Hitaan luonnonlaadun imiessä onnettomuutta itseensä vähitellen hän oli nielaissut sen koko tuskan kerrallaan ja oli jälleen kirkastumassa. Hän kykeni heittämään pois alakuloisuutensa ja korvaamaan sen toivolla yhtä helposti kuin sisilisko uudistaa tärveltyneen jäsenensä.
Kaksi erikoista huvia oli tällävälin ilmaantunut. Ensinnäkin oli romaani ilmestynyt, ja nyt oli huvittavaa silmäillä lehdissä esiintyviä, tosin merkitsevän lyhyitä mainintoja. Sitten seurasi muutto pappilasta mrs Swancourtin väljempään kartanoon, josta avautui näköala samaan laaksoon. Mr Swancourtia ei aluksi oikein miellyttänyt se ajatus, että hän joutuisi muutettavaksi naiselliseen maaperään, mutta sellaiseen arvokkuuden uhraukseen liittyvät ilmeiset edut saivat hänet asiaan suostumaan.
Mrs Swancourt avarsi melkoisesti Elfriden näköaloja aristokraattiseen suuntaan, ja Elfride alkoi antaa isälleen anteeksi hänen poliittisen naimaliittonsa. Varmaa on, etteivät moitteettomat neljänkymmenenkolmen vuoden ikäiset kasvot olleet maallisessa katsannossa milloinkaan tehneet miehelle parempaa palvelusta.
<tb>
Kensingtonissa sijaitseva uusi talo oli valmis, ja he olivat kaikin kaupungissa.
Hyde Parkin pensaat on jälleen sijoitettu asianomaisiin paikkoihinsa, penkit asetettu riviin, nurmikot niitetyt, ja tiet näyttävät olevan ankaraa ukonilmaa kärsimässä; mukavuutta rakastavat ajavat vaunuissa, reippaat ratsastavat, ja tunnin ajan vallitsee iloinen meno. Me silmäilemme näytelmää kello kuuden aikaan tänä kesäisenä ehtoopäivänä. Swancourtien ajopelit ovat mukana tuossa vierivässä virrassa.
Mrs Swancourt oli kiihkeä juttelija, mutta hänen matala soinnukas äänensä — ainoa kaunis kohta tuossa vanhassa naisessa — varjeli häntä vaikuttamasta väsyttävältä.
»Näetkös», sanoi hän Elfridelle, joka ihastuneena silmäili loistavaa näkymöä, niinkuin Aeneas Kartagossa, »sinä tulet huomaamaan, että meidän seurattomuutemme suo meille tilaisuutta tutkimaan täällä lähimmäistemme piirteitä. Tällaisissa paikoissa minä aina kuuntelen — en naapurieni kielen, vaan heidän kasvojensa kertomia — ja olen siinä edullisessa asemassa, että kuulen niiden puhuvan samaa kieltä, olinpa sitten täällä, Boulevardilla, Rialtossa tai Pradossa. Minä, yksinäinen ruma naisihminen, jolle kukaan ei ole tietoja tuonut, olen monien vuosien kuluessa hankkinut itselleni jonkinlaista taituruutta. Asia ei sinua niinkään kummastuta, kun muistat toisen siihen verrattavan seikan: kuinka täsmällisesti ne henkilöt, joilla ei ole kelloa, osaavat sanoa päivän hetken.»
»Epäilemättä osaavat», vahvisti mr Swancourt. »Minä olen tuntenut Endelstowissa työmiehiä, jotka olivat sommitelleet kokonaisia havaintojärjestelmiä siinä tarkoituksessa. Tarkkaamalla varjoja, tuulia, lammasten ja härkien liikkeitä, lintujen laulua, kukon kiekunaa ja satoja muita näkemiänsä ja kuulemiansa, joiden olemassaolosta ei kellojakantavilla ihmisillä ole aavistustakaan, he voivat milloin tahansa mainita ajan melkeinpä minuutilleen. Tuosta muistuu mieleeni eräs vanha juttu, jonka kumminkin pelkään olevan liian villityn — liian villityn kerrottavaksi.» Kirkkoherra puristi päätänsä ja nauraa muhoili itsekseen.
»Kerro se — ole hyvä!» pyysivät molemmat naishenkilöt.
»Enpä tuota mielelläni kertoisi.»
»Joutavia», sanoi mrs Swancourt.
»Siinä oli vain puhe eräästä miehestä, joka samanlaisen huolellisen havaintojenteon nojalla osasi enemmän kuin kahden vuoden ajan uskotella toisille salaa pitävänsä silmällä ilmapuntaria, niin täsmällisesti hän osasi ennustaa kaikki ilmojen muutokset aasinsa huutojen ja eukkonsa mielialojen nojalla.»
Elfride nauroi.
»Aivan niin», virkkoi mrs Swancourt. »Ja aivan samalla tavalla kuin nuo ovat oppineet tulkitsemaan luonnon merkkejä, minä olen oppinut lukemaan sen sisarpuolen, teennäisyyden kieltä: valheellisesti välkkyvät silmät, kopeat nenännipukat, silkin kahiseva nauru, julkeat askeleet ja kaikki ne erilaiset tunneliikunnot, joita sisältyy kepin heiluttamiseen, hatun kohottamiseen, päivänvarjojen avaamiseen ja sateenvarjojen asentoon, ovat minulle selvät kuin aapinen.
Katsohan vain tuota tyttärensisarmaista mammaa tuolla vaunuissa», jatkoi hän Elfridelle viitaten vain silmäniskulla. »Hänen olemuksessaan ilmenevä, ylhäisen aseman aiheuttama itsetietoisuus on kovin nöyryyttävä tosiasia sille, joka maatansa rakastaa. Eikö ole melkein uskomatonta, että hienoston jäsenet, joiden ilmeisin nolla on alhaisten korkeinta astetta verrattomasti ylempänä, voi olla siinä määrin tietämätön pidättyväisyyden alkeellisimmista vaistoista?»
»Kuinka niin?»
»Onhan heidän kasvoihinsa mitä ilmeisimmin kirjoitettu: 'Katsokaa vaakunaa minun vaunujeni kupeessa, olkaa hyvä.’»
»Tosiaankin, Charlotte», virkkoi kirkkoherra, »sinä luet yhtä paljon kasvoista kuin mr Puff lordi Burleighin nyökytyksestä.»
Elfride ei voinut muuta kuin ihmetellä kansansa naisten kauneutta, varsinkin kun hänen itsensä ja harvojen tuttaviensa kasvot olivat tähän vuoden aikaan aina olleet hienokseen auringon ruskettamat ja kädet karhunvaaraimen raapimat.
»Kuinka somia kukkia ja lehtiä heillä onkaan hatuissaan!» huudahti
Elfride.
»Niin kyllä», vastasi mrs Swancourt. »Muutamat niistä ovat helakampiakin kuin mitkään luonnolliset kukat. Katsohan tuon ladyn hatussa olevaa ruusua. Soma viininlehti sijoitettuna siihen kaunisteeksi, ja kaikki kasvamassa luontevasti ihan hänen korvansa juuressa — minä sanon kasvamassa, sillä kukkalehtien puna samoinkuin sievien poskienkin puna ovat luonnon lahja satunnaisimmankin katselijan silmälle.»
»Hieman ylistystä he sentään ansaitsevat!» virkkoi jalomielinen Elfride.
»Olkoon menneeksi. Katsohan, kuinka —n herttuatar keinahtelee istuimellaan käytellen hyväkseen avovaunujensa heilahtelua katselemalla ympärilleen ainoastaan silloin, kun hänen päänsä huojahtaa eteenpäin, kasvoissa passiivinen ylpeys, joka ei olosuhteille mitään mahda. Katsohan tuon perhekunnan suupielissä ilmenevää sievää jurotusta, joka on niin hyvin tavoitettu, ettei näy jälkeäkään ennakolta tapahtuneesta asettelusta. Katso, kuinka kainosti pienet nyrkit pitelevät päivänvarjoja, pieni nokkela peukalo norsunluista vartta vasten ja päivänvarjon satiini aina sitä väriä, joka parhaiten soveltuu sen alla oleviin kasvoihin — näennäinen sattuma, joka juuri tekee asian viehättäväksi. Erikoisesti minä ihailen tuota toisella puolella istuvaa tyttärillä runsaasti varustettua naishenkilöä — tarkoitan hänen ulkomuotoansa, joka ei ollenkaan ilmaise tietoisuutta siitä, että jalankävijät silmäilevät hänen tyttäriänsä, — ja ennen kaikkea tyttäriä, joiden katseet uppoavat kauniiden miesten silmiin, ikäänkuin he eivät ollenkaan havaitsisi, ovatko heidän katseittensa esineet miespuolisten olentojen silmiä vaiko puiden lehtiä. Siinä on sinulle ylistystä. Mutta minähän tässä vain lasken leikkiä, lapsukaiseni — tiedäthän sen.»
»P-puh — onpa lämmin, totisesti!» virkkoi mr Swancourt, ikäänkuin hänen mielensä olisi ollut aivan etäällä kaikesta siitä, mitä hän näki. »Minun kelloni on tosiaankin niin kuuma, että tuskin voin sitä koskettaa, kun haluan saada ajasta tietoa, ja koko maailma tuoksahtaa hatun sisukselta.»
»Kuinka miehet sinua silmäilevätkään, Elfride», sanoi mrs Swancourt.
»Pelkäänpä, että sinä minut kerrassaan surmaat.»
»Surmaan?»
»Niinkuin timantti surmaa samassa kehysteessä olevan opaalin.»
»Minä olen huomannut eräiden gentlemannien minua silmäilevän», virkkoi
Elfride viattomasti, ilmaisten iloansa siitä, että hänet havaittiin.
»Nykyjään ei saa sanoa 'gentlemanni’, kultaseni», vastasi hänen äitipuolensa ovelan vakuuttavasti, mikä ilme erinomaisesti sopi hänen rumuuteensa. »Me olemme luovuttaneet 'gentlemannit’ alemmalle keskiluokalle, jonka keskuudessa sana luullakseni on vielä kuultavissa kauppasaksani tanssiaisissa ja maalaisissa teekutsuissa. Täällä se on ollut ja mennyt.»
»Kuinka minun siis tulee sanoa.»
»Puhu vain aina miehistä.»
Samassa ilmestyivät vastakkaiseen suuntaan vierivässä ajoneuvojen virrassa vaunut, joiden pinta oli ylipäänsä tummansininen kuin keskiyön taivas, pyörissä ja reunoissa hienot kaunosini-viivat; palvelijoiden liverit olivat nekin tummansiniset hopeisine punoskoristeineen, ja housut olivat intianpunaiset. Koko ryhmä muodosti elimellisen kokonaisuuden, ja sitä vetämässä oli kaksi ruskeata ruunaa, jotka ravailivat huolettoman virkusti eteenpäin silloin tällöin värähdytellen hoidettua pintaansa, ikäänkuin koko ajo ei olisi paljoakaan heitä liikuttanut.
Noissa vaunuissa istui herrasmies, jossa ei voinut havaita mitään muuta nimenomaisia luonnepiirteitä kuin sen, että hän jossakin määrin muistutti paremmanpuoleista hyvänluontoista kauppamatkustajaa. Hänen vieressään istui lady, jonka silmissä ja kasvoissa yleensäkin oli kuoritun maidon tuntu, lady, joka kuului »mielenkiintoisten», sairaalloisuuteen taipuvien naisten luokkaan ja jonka suurimpana ilona ilmeisesti oli olla mistään iloitsematta. Tätä pariskuntaa vastapäätä istui kaksi pientä tyttöä valkoisine hattuineen, joissa hohtelivat siniset sulat.
Lady huomasi Elfriden, hymyili ja kumarsi ja kosketti miehensä kyynäspäätä. Herrasmies kääntyi ja vastasi Elfriden tervehdykseen kohteliaasti hattuansa kohottamalla. Sitten molemmat tyttöset heiluttivat kättänsä ja nauroivat hilpeästi.
»Kuka se on?»
»Kuka? Lordi Luxellian, eikö totta?» vastasi mrs Swancourt, joka samoinkuin kirkkoherrakin oli istunut heihin selin.
»Niin», virkkoi Elfride. »Hän on ainoa mies kaikkien täällä näkemieni joukossa, jota minä pidän isää kauniimpana.»
»Kiitos, kultaseni», virkahti mr Swancourt.
»Niin; mutta isäsi on paljoa vanhempi. Kun lordi Luxellian ehtii hieman edemmäksi, niin hän ei ole läheskään niin kaunis kuin meidän miehemme.»
»Kiitos sinullekin, rakkaani», virkkoi mr Swancourt.
»Kas», huudahti Elfride yhä silmäillen vaunuihin, »kuinka nuo pienokaiset tahtovat tavata minua! Toinen heistä huutaa minua tulemaan.»
»Mehän puhuimme tässä rannerenkaista. Katsohan lady Luxellianin rannerengasta», sanoi mrs Swancourt paroonittaren kohottaessa käsivarttaan tukeakseen toista lapsistaan. »Se luiskahtaa pitkin hänen käsivarttansa — se on aivan liian väljä. Minusta on vihattavaa nähdä päivän paistavan rannerenkaan ja ranteen välitse; kummastelen kovin, ettei naisten maku ole parempi.»
»Ei asia siitä johdu», puolusteli Elfride. »Hänen käsivartensa se on ohentunut, raukan. Ette voi uskoa, kuinka kovin hän on viimeksi kuluneen vuoden aikana muuttunut.»
Ajoneuvot olivat nyt toisiansa lähempänä, ja molemmat perhekunnat vaihtoivat tuttavallisempia tervehdyksiä. Sitten Luxellianit kääntyivät ja ajoivat plataanien alle. Lordi Luxellian astui alas ja tuli luo sointuisasti nauraen.
Se oli hänen viehätyskeinonsa. Nuo äänet olivat hankkineet hänelle yleisen suosion; unohdettiin, ettei hänellä ollut minkäänlaisia kykyjä. Tuttavat muistivat mr Swancourtin hänen käytöstavastansa, he muistivat Stephen Smithin hänen kasvoistansa ja lordi Luxellianin hänen naurustansa.
Mr Swancourt lausui joitakin ystävällisiä huomautuksia — muun muassa hellettä koskevia.
»Niin», virkkoi lordi Luxellian, »me ajoimme tänään erään turkkurin ikkunan ohi, ja se näky täytti meidät sellaisella tukehtumisen tunnolla, että olimme iloiset päästessämme pakoon. Kah-hah!» Hän kääntyi Elfriden puoleen. »Miss Swancourt, minä olen tuskin teitä nähnyt tai kanssanne jutellut sen jälkeen kun kirjallinen saavutuksenne teki teidät kuuluisaksi. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sellaisissa aikeissa teitte muistiinpanoja rauhallisessa Endelstowissa; olisimmehan muuten, minä ja ystäväni, yrittäneet käyttäytyä niin mallikelpoisesti kuin suinkin!»
Elfride kävi hämilleen, punastui, nauroi, sanoi, ettei se ollut mainitsemisen arvoista j.n.e., j.n.e.
»Minun mielestäni Nykyaika käsitteli teostanne kohtuuttomasti. Onhan mieletöntä kirjoittaa painava kritiikki sellaisesta hienosta pienestä teoksesta kuin Kellyonin linna.»
»Mitä?» virkkoi Elfride silmät suurina. »Onko minua arvosteltu Nykyajassa?»
»Epäilemättä; ettekö ole sitä nähnyt? Se tapahtui jo neljä-viisi kuukautta sitten!»
»En, minä en ole sitä ollenkaan nähnyt. Sepä ikävää! Kunnottomat kustantajat! Ne lupasivat lähettää nähtäväkseni jokaisen ilmestyvän maininnan.»
»Niin ollen pelkään antaneeni teille epämieluisia tietoja, joita toiset ovat kohteliaisuudesta varoneet ilmaisemasta. He ovat varmaan ajatelleet, ettei niiden lähettämisestä olisi mitään hyvää, joten eivät tahtoneet teitä suotta kiusata.»
»Ei, ei; minä olen tosiaankin kiitollinen teille, lordi Luxellian, että sen minulle mainitsitte. Se on pelkkää väärinymmärrettyä ystävyyttä heidän puoleltansa. Onko aikakauskirja siinä määrin minua vastaan?» kysyi hän värähtävin äänin.
»Ei, ei; eipä juuri — vaikka olenkin melkein kokonaan unohtanut sen varsinaisen sisällön. Arvostelu oli vain — vain terävä, nähkääs — epäjalo, tekisi mieleni sanoa. Mutta muistini ei tosiaankaan salli minun puhua siitä nimenomaisemmin.»
»Me ajamme Nykyajan toimistoon ja haemme numeron heti, eikö niin, isä?»
»Jos välttämättä sen tahdot, niin teemme sen, tai lähetämme hakemaan.
Mutta ehdimmehän sentään huomennakin.»
»Tehkää minulle nyt pieni palvelus, Elfride», virkkoi lordi Luxellian lämpimästi ja ollen sennäköinen kuin olisi pahoitellut tuomiansa häiritseviä uutisia. »Minut oikeastaan lähettivät tänne sanantuojaksi tyttöseni Polly ja Katie, jotka tiedustelevat, ettekö tule heidän luoksensa vaunuihimme vähäksi aikaa. Minä tästä lähden käymään Piccadillyn varrella, ja vaimoni jää yksin heidän seuraansa. Pelkäänpä, että he ovat sangen hemmoteltuja lapsia; mutta minä lupasin heille, että tulette.»
Astuin laskettiin alas, ja Elfride siirtyi toisiin vaunuihin — pikku tyttöjen sanomattomaksi iloksi ja herättäen mielenkiintoa punanahkaisissa ja pitkäkaulaisissa tyhjäntoimittajissa, jotka silmäilivät tapahtumaa kävelykeppi huulillaan, toisinaan nauraen syvältä kurkkujensa pohjasta ja silmillänsä, suiden ollenkaan ottamatta osaa toimitukseen. Sitten lordi Luxellian käski ajomiehen lähteä ajamaan, nosti hattuansa, hymyili hymyn, joka ei sattunut maaliinsa, vaan erääseen ihan vieraaseen, joka hämmästyneenä kumarsi. Lordi Luxellian loi Elfrideen pitkän silmäyksen.
Katse oli miehekäs, avoin ja aito ihastelun katse; sellainen uhri, jonka jokainen englantilainen voi suoda kauneudelle tunnettansa ollenkaan häpeämättä tai sallimatta sen vähimmässäkään määrässä loukata hänen tunteenomaisia velvollisuuksiansa aviomiehenä ja perheenisänä. Sitten lordi Luxellian kääntyi pois ja asteli mietteissään kohti kävelypaikan yläosaa.
Mr Swancourt oli astunut vaunuista samalla kertaa kuin Elfride jutellakseen pari minuuttia tuntemiensa ystävien keralla, joten hänen puolisonsa oli jäänyt ainoaksi vaunuissaolijaksi.
Tämän pienen näytöksen tapahtuessa seisoi käyskelevien katselijoiden joukossa mies, joka olemukseltansa hieman erosi kaikista muista. Hän seisoi tungoksen takana puun runkoon nojaten ja silmäili Elfrideä tyynin ja kriitillisin mielenkiinnoin.
Kolme tuossa taka-alalla pysyttelevässä henkilössä ilmenevää seikkaa osoitti harjaantuneelle silmälle heti, ettei hän varsinaisesti kuulunut siihen yleisöön, jonka joukossa nyt sattui olemaan. Ensinnäkin näkyi hänen lievetakissaan pari ryppyä, jotka osoittivat, ettei hän ollut kironnut vaatehtijaansa riittävässä määrin pakottaakseen tuon ammattimiehen taitonsa huippusaavutuksiin. Toiseksi oli hänen sateenvarjonsa hieman hoidoton, mikä seikka johtui siitä, että sen omistajalla oli tapana voimakkaasti siihen nojautua ja käyttää sitä todellisena kävelykeppinä, kun taas aito huvikseenkäyskelijä sallii sen kärjen vain silloin tällöin mitä keimailevimmin suudella maankamaraa. Kolmantena ja varsinaisena syynä oli se, että yrittipä miten tahansa, hänen kasvojansa silmäillessään ei voinut olla otaksumatta, että katse oli lähellä hyvinmuotoutunutta ihmismieltä eikä sitä hyvinhoidettua ihoa et praeterea nihil, mikä on huvikävelijän nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Ellei mrs Swancourt olisi jäänyt yksin vaunuihin, on mahdollista, ettei tuo mies olisi lähtenyt huomaamattomasta paikastansa. Mutta kun hän huomasi, miten asiat kehittyivät, niin hän kohta astui vaunujen luo.
Mrs Swancourt silmäili mietteissään häntä neljännesminuutin ajan ja ojensi sitten nauraen kätensä:
»Kasvain, Henry Knight — epäilemättä! Minun — toinen — kolmas — neljäs — serkkuni — mitä sanonkaan? Joka tapauksessa minun sukulaiseni.»
»Niin, eräs niistä jäljelläolevista siteistä, joita ei ole vielä katkaistu. Minäkään en ollut varma teistä tuolta etäämpää katsellessani.»
»Minä en ole sinua nähnyt sitten kun ensi kerran lähdit Oxfordiin; ajattelehan, kuinka monta vuotta siitä on kulunut! Sinä lienet kuullut minun avioliitostani?»
Siitä koitui perhekunnallisia seikkoja, syntymiä, kuolemantapauksia ja naimisiinmenoja koskeva keskustelu, jota ei ole tarvis yksityiskohdittain esittää. Sitten Knight kysyi:
»Onko se nuori lady, joka siirtyi toisiin vaunuihin, teidän tytärpuolenne?»
»On, Elfride. Sinun pitää tutustua häneen.»
»Entä kuka oli noissa toisissa vaunuissa istuva lady, näöltänsä niin epämääräinen ja vetinen kuin olisi ollut vain oman itsensä lätäkköön heijastuva kuvajainen?»
»Lady Luxellian; erittäin kivulloinen, sanoo Elfride. Mieheni on heille kaukaista sukua, mutta mitään erikoista tuttavallisuutta ei vallitse —. Miten hyvänsä, Henry, sinä käyt tietenkin meitä tapaamassa. Chevron Square 24. Tule tällä viikolla. Me viivymme kaupungissa vain viikon tai pari.»
»Saadaanhan nähdä. Minun pitää lähteä huomenna Oxfordiin, missä viivyn muutamia päiviä; niin ollen minulle ei tarjoutune iloa nähdä teidät Lontoossa tänä vuonna.»
»Niinpä tule Endelstowiin. Miksi et lähtisi mukanamme, kun sinne palaamme?»
»Jos tulisin ennen elokuuta, niin pelkään, että minun olisi palattava parin päivän kuluttua. Olisin iloinen, jos saisin olla luonanne elokuun alussa; silloin voisin viipyä sievän ajan. Minä olen ajatellut oleskella Lännen puolessa koko kesän.»
»Hyvä on. Mutta muista, että olemme asiasta sopineet. Etkö nyt odota, kunnes mr Swancourt tulee? Hän ei viivy kauemmin kuin kymmenen minuuttia.»
»En; pyydän anteeksi. Minun täytyy lähteä huoneisiini tänä iltana, ennenkuin menen kotiin — on kertynyt tehtäviä juuri nyt aimo määrä. Selitättehän asian hänelle. Näkemiin.»
»Ilmoitahan meille saapumisestasi niin pian kuin suinkin voit.»
»Sen teen.»