XV
Vaikka nimenomaiset ja selvästi tajutut murheet eivät lumoudukaan pois vain sen nojalla, että ne uskotaan pelkille tuttaville, sellainen menettely kumminkin lieventää eräitä pahantuulen laatuja. Sellaisiin kuuluu muiden muassa hämmästynyt harmistuminen — ikävyyden laji, joka virran tavoin käy sitä matalammaksi, mitä leveämmäksi sen uoma laajenee.
Puistossa sattuneen kohtauksen jälkeisenä iltana Elfride ja mrs Swancourt juttelivat viimeksimainitun huoneessa. Elfride oli vastikään saanut Stephen Smithiltä Bombaystä hellän kirjeen, joka oli lähetetty edelleen Endelstowista. Mutta koska tämä asia ei suinkaan nyt ollut keskustelun aiheena, ei ole tässä syytä lähemmin kurkistella kirjeeseen; riittää, kun mainitsemme, että Stephen, uskaliaasti mutta anteeksiannettavasti luottaen tuleviin aikoihin, puhutteli Elfrideä tulevana rakkaana vaimonansa.
Miehen luonnonlaadusta — sangviininen vaiko varovainen? — voitaneen tuskin saada helpommin selkoa kuin vastaamalla tähän kysymykseen: mainitseeko hän, rakastetun morsiamensa kanssa kirjevaihdossa ollessaan häntä ennen aikojansa vaimon nimellä?
Elfride oli ottanut epistolan omaan huoneeseensa, lukenut osan siitä ja säästänyt lopun huomiseksi, koska ei tahtonut tuhlaten nauttia iloa kerrallaan. Hän ei kumminkaan voinut vastustaa haluansa lukea vielä hieman, ja niin kirje otettiin jälleen käsille ja ahmaistiin kokonaisuudessaan kaikista epäilyksistä huolimatta. Vihdoin hän luki kirjeen vielä kerran ja pisti sen sitten taskuunsa.
Mikä tuo oli? Elfridelle itselleen osoitettu ristiside, joka oli jäänyt huomaamatta hänen kiireesti kirjettä avatessaan. Se oli vanha, tilauksen mukaisesti lähetetty Nykyajan numero, se, johon sisältyi hänen kirjaansa koskeva arvostelu.
Elfride luki sen hätäisesti, näytti lysähtävän pienemmäksi ja lähti sitten aikakauskirja kädessään äitipuolensa huoneeseen keventääkseen tai ainakin muovaillakseen harmiansa emintimän harkitsevan arvostelun nojalla.
Nyt hän silmäili lohduttomana ulos ikkunasta.
»Älä tuota pane pahaksesi, lapsukaiseni», virkkoi mrs Swancourt huolellisesti perehdyttyään kysymyksessäolevaan artikkeliin. »Minun nähdäkseni arvostelu ei ole erinomaisen julma. Sitäpaitsi sen on jokainen jo ehtinyt unohtaa. Alku on epäilemättä riittävän hyvä, olipa kysymys mistä kirjasta tahansa. Kuulehan — se kuulostaa paremmalta ääneen luettuna kuin hiljaa luettuna: »Kellyonin linna. Romaani keskiajalta. Kirjoittanut Ernest Field. Siinä uskossa, että pääsisimme hetkiseksi pakenemaan nykyaikaisen sosiaalisen näkymön väsyttäviä yksityiskohtia, mielenkiinnottomien luonteiden erittelyjä tai luonnotonta jännittävän juonen kehittelyä, otimme tämän nidoksen mielihyvin käteemme. Olimme taipuvaiset pettelemään itseämme kuvittelemalla, että linnantornit, ritarivarusteet, arpiset posket, hentoiset, hovipojiksi puetut neidot, joista emme olleet pitkiin aikoihin kuulleet, voivat esiintyä uudessa valossa.’ Tuo on mielestäni erittäin hyvä alku, ja sopii olla ylpeä siitä, että sen on kirjoittanut mies, joka ei ole milloinkaan sinua nähnyt.»
»Niinpä kyllä», hymisi Elfride surunvoittoisesti. »Mutta luehan eteenpäin!»
»Seuraava kappale epäilemättä on sangen epäystävällinen, se minun on myönnettävä», virkkoi mrs Swancourt ja luki eteenpäin.
»’Sen sijaan havaitsemme joutuneemme jonkin nuoren naisen johdettavaksi, olennon, joka tuskin on ehtinyt älyn ja oivalluksen ikäkauteen päättäen siitä typerästä valhenimestä, jonka on katsonut tarpeelliseksi omaksua salatakseen sukupuoltansa.’»
»Minä en ole typerä!» virkkoi Elfride närkästyneenä. »Hän olisi voinut nimittää minua miksi hyvänsä, mutta ei typeräksi.»
»Etpä tietenkään. No niin: — 'Nuoren naisen johdettavaksi… joka täyttää teoksensa sivut mahdottomilla turnajaisilla, torneilla ja karkauksilla, jotka tuntuvat mr G.P.R. Jamesin kirjoittamien samantapaisten kohtausten ja Ivanhoen haaveellisimpien osien kalpeilta jäljennöksiltä. Näky on niin ilmeisen teennäinen, että herkkäuskoisinkin rantatörö kääntyy pois.’ Kuulehan, kultaseni, minä en huomaa tuossa paljoakaan valittamisen aihetta. Se todistaa sinun olleen niin taitavan, että hänen on ollut pakko ajatella Walter Scottia, mikä ei suinkaan vähää merkitse.»
»Niinpä niin; vaikka en kykenekään itse kirjoittamaan romaania, saan kuitenkin hänen mieleensä palaamaan ne, jotka siihen pystyvät!» Elfride aikoi singota nuo sanat purevan ivallisesti kohti näkymätöntä vihollistansa, mutta kun hänessä ei ollut ivan voimaa enempää kuin toukomettisessä, niin ne putoelivat vain hienona hyminänä hänen nyrpeiltä huuliltansa.
»Epäilemättä; ja se merkitsee jotakin. Sinun kirjasi on kyllin hyvä ollakseen huono tavallisessa kirjallisessa katsannossa; se ei jää alakuloisen yksinäiseen asenteeseen, joka on huonompi kuin hyökkäyksenalaisen. — 'Tuota historialliseen romaaniin kohdistuvaa harrastusta sopii nykyaikana nimenomaisesti kannattaa, on välttämätöntä, että lukija havaitsee olevansa jonkun jo melkein sukupuuttoon kuolleisiin legendarunoilijoihin kuuluvan kirjailijan opastettavana, joka luonnostansa taipuu muinaisolojen tutkimiseen ja uupumatta uskoo keskiajan erikoiseen sädekehään ja jonka keksintäkyvyssä tunteen herkkävaistoisuus joutuu verrattomasti varjoon sen kyvyn rinnalla, jonka tehtävänä on punoa mielenkiintoiseen kohtaukseen suuri määrä eloisia ja erilaisia, voimakkaita inhimillisiä alkutuntoja.’ Tuo pitkäpiimäinen vuodatus ei koske ollenkaan sinua, Elfride, se on siinä vain jonkinlaisena täytteenä. Annahan kun katson, missä hän jälkeen alkaa puhua sinusta… vasta ihan lopussa. Tässä hän sinulle antaa viimeisen sivelyn:
'Palaamme siihen pieneen teokseen, jota olemme käyttäneet tämän artikkelin aiheena. Me emme suinkaan tahdo halventaa kirjoittajan kykyjä. Hänen kirjassaan ilmenee eräänlainen sulavuus, jonka nojalla hän kykenee tehokkaasti käyttelemään ominaista kertomistyyliänsä, jota sopisi nimittää herkkien tunteenomaisten mitättömyyksien hyminäksi — erikoinen lahja, suotu niille, jotka nauttivat jokapäiväisenä leipänänsä rauhallisen ajan sosiaalisia sympatioja. Niinpä, kun kotoisen kokemuksen voittoja ja henkilöitä elävöittäviä piirteitä käy sovelluttaminen ilman ylen ankaroita anakronismeja, hän paikoitellen onnistuu hyvinkin, ja niin ollen tunnemme olevamme oikeutetut sanomaan, että kirjaa kannattaa silmäillä niiden kohtien vuoksi, jotka eivät ole missään tekemisissä itse tarinan kanssa.’
»Minä otaksun, että se on tarkoitettu ivaksi, mutta älähän tuota enempää ajattele, kultaseni. Kello on seitsemän.» Mrs Swancourt kutsui kamarineitinsä.
Hyökkäys on kutkuttavampi kuin sopusointu. Stephenin kirje oli pelkkää yhtä mieltä hänen kanssaan; arvostelu oli aivan toista. Ja vieras, jolla ei ole nimeä eikä hahmoa, ei ikää eikä ilmestymää, vaan joka esiintyy pelkkänä voimallisena äänenä, on tietenkin sangen mielenkiintoinen uutuus naishenkilölle, jonka puoleen hän suvaitsee kääntyä. Vaipuessaan uneen sinä iltana Elfride rakasti kirjeen kirjoittajaa, mutta ajatteli arvostelun sepittäjää.