XVI
Suunnilleen kolme viikkoa myöhemmin Swancourtit istuivat mrs Swancourtin kartanon salissa Endelstowissa jutellen ja rauhallisesti muistellen pari kuukautta kestänyttä oleskeluansa kaupungissa — väsyttävä asia sellaisillekin henkilöille, joiden sikäläiset tuttavat olivat sormin laskettavissa.
Yksi ainoa kokeneen äitipuolen keralla Lontoossa vietetty kausi oli kehitellyt Elfriden arvostelukykyä siinä määrin, että hänen ja Stephenin välinen kuhertelu esiintyi hänelle tunteenomaiselta kannalta mehuttomana ja oli väistynyt useiden vuosien taakse lapselliseen menneisyyteen. Tarkastellessamme mielemme kokemuksia sisäisenä näkökuvana meidän oma kehityksemme näyttää sen alinomaiselta kauemmaksi häipymiseltä, mikä on kulloisenakin lähtökohtanamme.
Elfride istui matalassa nojatuolissa ensi kerran silmäillen romaaniansa alakuloisen mielenkiintoisesti tutustuttuaan sitä koskeviin Nykyajan huomautuksiin.
«Ajatteletko vielä tuota arvostelijaa, Elfie?»
»En häntä itseänsä, vaan hänen mielipidettänsä. Kun nyt, pitkän ajan kuluttua nidosta silmäilen, minusta tosiaankin tuntuu siltä, että hän on osittain arvostellut sitä varsin oikein.»
»Ei, ei; miksi rupeaisit nyt jänistämään! Olisipa se laitaa, jos tekijä itse, eikä kukaan muu, siirtyisi vihollisen puolelle. Kuinka voivat Monmouthin miehet taistella, jos Monmouth pakenee?»
»Minä en pakene. Mutta ajattelen, että hänen eräät väitteensä ovat oikeat, vaikka taas toiset ovatkin väärät. Ja vaikka hän voikin jossakin määrin vaatia minulta kunnioitusta, valitan kumminkin, että hän parissakin kohdassa ajattelee ihan väärin minun vaikuttimistani. On harmillisempaa joutua väärinkäsitetyksi kuin väärinesitetyksi, ja hän on käsittänyt minua väärin. Minä en voi elää rauhallisin mielin ajatellessani, että henkilö menee levolle iltana toisensa jälkeen omistaen minulle tarkoituksia, joita minulla ei ole milloinkaan ollut.»
»Hän ei tiedä nimeäsi eikä mitään muutakaan sinusta. Ja hän on varmaan jo unohtanut, että sellainen kirja on koskaan ilmestynytkään.»
»Minä puolestani olisin iloinen, jos joitakin hänen virheitänsä korjattaisiin», virkkoi kirkkoherra, joka oli tähän saakka vaiennut. »Arvostelijat ne kirjoittavat kirjoittamistaan, kukaan ei heidän erehdyksiänsä korjaa eikä kiistele heitä vastaan, joten he eivät milloinkaan paranna itseänsä.»
»Isä», huudahti Elfride ilostuen, »kirjoita sinä hänelle!»
»Miksipä en kirjoittaisi?», virkkoi mr Swancourt.
»Tee se! Ja sano hänelle, ettei se nuori henkilö, joka kirjan kirjoitti, käyttänyt miehennimeä turhamaisuudesta tai itserakkaudesta, vaan siitä syystä, että olisi pidetty julkeana, jos hän esiintyi omalla nimellänsä, ja ettei hän ollut tarkoittanut kertomustansa hänenlaisillensa henkilöille, vaan historian sulostuttajaksi nuorelle väelle, jossa sen nojalla voi herätä mielenkiintoa sitä kohtaan, mitä heidän omassa maassansa on tapahtunut satoja vuosia sitten, ja joka siitä syystä voi tuntea houkutusta kaivaa syvemmälle. Siinä olisi paljonkin selittämistä; kunpa voisin kirjoittaa itse!»
»Kuulehan, Elfie, minä sanon, mitä teemme», vastasi mr Swancourt, jonka mielessä poreili eräänlainen bukolinen huumori hänen ajatellessaan arvostelijan arvostelemista. »Sinä kirjoitat selvän esityksen siitä, missä suhteessa hän on erehtynyt, ja minä jäljennän sen ja lähetän perille omana kirjeenäni.»
»Tehdään se, nyt heti!» huudahti Elfride hypähtäen seisaalleen.
»Milloin sen lähetät, isä?»
»Päivän tai parin perästä, mikäli ymmärrän», vastasi hän. Sitten kirkkoherra vaikeni ja haukotteli vitkaan. Hänessä, kuten vanhanpuoleisissa henkilöissä yleensäkin, into alkoi jäähtyä asian kehityttyä ratkaisevaan asteeseen. »Oikeastaanhan sillä ei ole kovaa kiirettä», lisäsi hän.
»Isä kulta!» virkkoi Elfride kovin pettyneenä. »Sinä sanoit kirjoittavasi ja nyt et sitä teekään. Tuo ei ole kaunista!»
»Mutta kuinka voimme sen lähettää, kun emme tiedä, kuka on vastaanottaja?»
»Jos tosiaankin haluatte sellaisen kirjelmän lähettää, niin asia on helppo», sanoi mrs Swancourt tullen tytärpuolensa avuksi. »Kun kirjoitatte kuoreen 'Kellyonin linnan arvostelijalle Nykyajan julkaisijan välityksellä’, niin kirje kyllä tulee perille.»
»Niinpä luulisin minäkin.»
»Miksi et kirjoita vastaustasi itse, Elfride?» kysyi mrs Swancourt.
»Voisinhan sen tehdä», vastasi Elfride epäröiden, »ja lähettää sen nimettömänä; niin menetellen kohtelisin häntä niinkuin hän on minua kohdellut.»
»Siitä ei olisi minkäänlaista hyötyä.»
»Minä en halua hänen tietävän minun oikeata nimeäni. Mitäpä, jos kirjoittaisin vain nimeni alkukirjaimet? Mitä vähemmän ihmistä tunnetaan, sitä enemmän häntä ajatellaan.»
»Niin, voisithan tuon tehdä.»
Elfride kävi kohta asiaan. Hänen kaksi viikkoa hautomansa toivo näytti olevan toteutumassa. Hänen oli käynyt niinkuin herkkätuntoisten ja sulkeutuneiden mielten yleensäkin; alinomainen asian miettiminen oli paisuttanut suunnattoman suureksi sen tilan, jonka hän luuli vallanneensa tuntemattoman arvostelijan mielessä. Hän oli päivin öin yrittänyt saada selkoa siitä, miten arvostelija suhtautui häneen tarkastellessaan häntä naisena eikä kirjailijana, halveksiko hän häntä tosiaankin, pitikö hän häntä parempana vaiko huonompana kuin niitä aivan tavallisia nuoria naisia, jotka eivät milloinkaan uskaltaudu kritiikin tuleen. Nyt hän saisi tyydytyksekseen ainakin ajatella, että arvostelija tuli tuntemaan hänen todelliset tarkoituksensa ja oppisi kenties olemaan hieman halveksimatta hänen tuotettansa.
Neljä päivää myöhemmin saapui miss Swancourtille kirje, jonka osoite oli vierasta käsialaa.
»Ah», virkkoi Elfride kovin säikähtäen. »Voiko se tulla tuolta mieheltä — läksytys julkeudesta? Ja mrs Swancourtille toinen, samaa käsialaa!» Hän pelkäsi avata kirjettänsä. »Mutta kuinka hän voisikaan tietää nimeni? Ei, se on joltakin toiselta.»
»Joutavia!» virkkoi hänen isänsä äreästi. »Sinä lähetit nimesi alkukirjaimet, ja osoitekirja oli käytettävissä. Vaikka hän ei varmaankaan olisi huolinut sitä silmätä, ellei olisi ollut varsin julma sinua kohtaan. Minä ajattelin sinun kirjoittaneen hieman tuimemmin kuin pelkkä kirjallinen keskustelu vaatii.» Kirkkoherra esitti tämän huomautuksen soveliaaseen aikaan ollakseen oikeassa, kävi miten kävi.
»No niin, olkoon menneeksi», sanoi Elfride epätoivoisena avaten sinetin.
»Niin, tietysti», huudahti mrs Swancourt luoden katseensa ylös kirjeestänsä. »Kuulehan, Christopher, kun kerroin sinulle tavanneeni etäisen sukulaiseni, Harry Knightin, unohdin kerrassaan sanoa, että kutsuin hänet tänne niin pitkäksi ajaksi kuin hän voi sitä varten uhrata. Nyt hän kirjoittaa voivansa tulla minä päivänä tahansa elokuussa.»
»Kirjoita ja käske hänen tulla kuukauden ensimmäisenä päivänä», vastasi mitään aavistamaton kirkkoherra.
Mrs Swancourt luki eteenpäin. »Siunatkoon — siinä ei ollutkaan kaikki. Hän se onkin Elfriden kirjan arvostelija. Sepä hassunkurista, tosiaankin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän arvostelee romaaneja tai on minkäänlaisissa tekemisissä Nykyajan kanssa. Hän on lakimies — ja minä luulin hänen kirjoittavan ainoastaan oman alansa aikakauskirjoihin. Oletpa sinä, Elfride, aiheuttanut suurenmoisen sekaannuksen! Mitä hän sinulle kirjoittaa?»
Elfride laski kirjeen kädestänsä, ja hänen kasvoihinsa levisi tyytymättömyyden puna. »En tiedä. Se seikka, että hän tuntee nimeni ja kaikki minua koskevat asiat…! Ei hän mitään erikoista kirjoita; tässä kaikki —
'Arvoisa Rouva, — vaikka pahoittelenkin, että huomautukseni ovat teistä tuntuneet karuilta, minua kumminkin ilahduttaa, että ne ovat voineet aiheuttaa niin nerokkaan vastaväitteen. Valitettavasti on kulunut niin pitkä aika siitä, kun arvosteluni kirjoitin, ettei muistini minua auta esittämään sanaakaan puolustuksekseni, edellyttäen, että jotakin vielä olisi sanottavissa, mikä on epäiltävää. Mrs Swancourtille kirjoittamastani kirjeestä te näette, ettemme ole toisillemme niin vieraat kuin olemme kuvitelleet. Minulle kenties tarjoutuu pian ilo saada nähdä teidät, ja silloin tulevat ne väitteet, joita ehkä suvaitsette esittää, saamaan puoleltani osakseen mitä parhainta tarkkaavaisuutta.’
»Tuo on salaivaa, — minä tiedän, että se sitä on.»
»Ei suinkaan, Elfride.»
»Sitäpaitsi: hänen huomautuksensa eivät tuntuneet karuilta — tarkoitan, etten ole niin väittänyt.»
»Hän ajattelee sinun olevan pelottavalla tuulella», sanoi mr Swancourt nauruansa pidättäen.
»Nyt hän tulee ja näkee minut ja havaitsee tekijättären yhtä halveksittavaksi keskustelussa kuin hän on ollut julkea käytöksessään. Toivoisinpa sydämestäni, etten olisi milloinkaan kirjoittanut hänelle sanaakaan!»
»Älä ole milläsikään», sanoi mrs Swancourt, hänkin salaa naurahdellen; »se tekee kohtauksen erittäin huvittavaksi. Onpa mainiota, että olemme koko ajan puskeneet päin Harry Knightiä! Eipä ole kuultu kummempaa!»
Kirkkoherra oli kohta muistanut, että tuo nimi oli Stephen Smithin opettajan ja ystävän, mutta koska asia ei enää hänen mieltänsä askarruttanut, hän ei virkkanut mitään — yleensäkin hän vältti viittaamasta mihinkään sellaiseen, mikä voi palauttaa muistiin (hänelle) epämieluisan, Stephen paran sukujuurta ja yhteiskunnallista asemaa koskevan erehdyksen. Elfride oli tietenkin havainnut saman seikan, joka lisäsi pulmallisten suhteiden verkkoon vielä erään hänen äitipuoleltansa salatun silmukan.
Tuo havainto tuskin lisäsi Knightin mielenkiintoisuutta, vaikka Elfride vuosi sitten olisikin halunnut häneen tutustua yksinomaan senvuoksi, että hän oli Stephenin ystävä. Knightille oli onneksi, että tuo tervetulleisuuden aihe oli alkanut tuntua Elfridestä olemattomalta vasta silloin, kun hänen itsensä herättämä mielenkiinto teki sen jo tarpeettomaksi.
Nuo seikat, samoinkuin kaikki muukin häneen liittyvä, pyrkivät pitämään Elfriden mieltä Knightiin nähden jännityksessä. Hän menetteli kuten ainakin pulmallisessa tilanteessa: käyskeli puistossa, seisahtui ja repi lehteä irroittamatta sitä ruodistansa, palautteli mieleensä Stephenin lukuisia ystävän ylistämiseksi lausumia sanoja ja pahoitteli, ettei ollut kuunnellut tarkkaavaisemmin. Yhä lehteä riipoen hän sitten punastui kuvitellessaan jotakin nöyryytystä, joka tulisi hänelle koitumaan Knightin sanoista heidän kohdatessaan — sen julkeuden vuoksi, ajatteli hän nyt, että oli hänelle kirjoittanut.
Sitten hänen ajatuksensa alkoivat pohtia miehen ulkomuotoa koskevaa kysymystä — oliko hän pitkä vai lyhyt, tumma vai vaalea, iloinen vai juro. Hän olisi mielellään kysynyt asiaa mrs Swancourtilta, mutta pelkäsi saavansa kiusoittelevan vastauksen. Lopulta Elfride virkahti:
»Millainen kiusa minulla onkaan tuosta arvostelijasta!» käänsi kasvonsa sille taholle, missä kuvitteli Intian sijaitsevan ja hymisi itsekseen: »Ah, sinä mies-kultani, mitä nyt tehnetkään? Missä lienetkään — etelässä, idässä vai muussako ilmansuunnassa? Tuon kukkulan takana, ylen kaukana!»