XVII
»Tuolla tulee Henry Knight, ihan varmasti!» huudahti mrs Swancourt eräänä päivänä.
He seisoivat lähellä kartanoa, eräällä korkealla ulkonemalla, josta käsin näkyi melkein kokonaisuudessaan meren rannalta ja Castle Boterelin pienestä satamapaikasta sisämaahan päin johtava laakso. Kallioulkonema muistutti ääriviivoiltansa miehen kasvoja, ja sitä peitti väriherne parran tavoin. Tasanteella seisovia varjeli alas vierimästä reunalla kasvava pensasaita, joka nyt suoritti ystävällistä palvelustaan Elfridelle ja hänen äidillensä.
Kurkottautuen kauemmaksi Elfride sai näkyviinsä mainitun henkilön. Tulija asteli verkalleen laakson pohjalla, virran vierellä kulkevaa viheriää polkua, kirjalaukku oikealla lanteella, tukeva kävelykeppi kädessään, ja valkaisemattomasta palttinasta valmistettu hellehattu päässään. Laukku oli vanha ja kulunut, nahan kiilloitettu ulkopinta oli murtunut ja murentunut.
Knight, joka oli saapunut kukkuloiden yli Castle Botereliin rähjäisen onnibusvaunun katolla, oli pitänyt parempana astella jalkaisin jäljelläolevat pari peninkulmaa ja jättää matkatavaransa kuljetettaviksi perille.
Hänen jäljessänsä käydä vaapperoi eräs poika, jolta Knight oli lyhyesti tiedustellut Endelstowiin johtavaa tietä. Sen luonnollisen fysikaalisen lain nojalla, jonka voimasta pienemmät kappaleet pyrkivät kohti suurempia, tuo poika oli pysytellyt lähellä Knightiä, juoksenteli kuin pieni koira hänen kintereillänsä, vihelteli ja silmäili kiinteästi Knightin kenkien säännöllistä liikettä.
Kun he olivat saapuneet vastapäätä sitä kohtaa, missä mrs ja miss
Swancourt olivat väijyksissä, Knight pysähtyi ja kääntyi.
»Kuulehan, poikaseni», sanoi hän.
Poika avasi suunsa, levitti silmänsä eikä vastannut mitään.
»Tässä on sinulle puoli shillingiä, jonka saat sillä ehdolla, ettet tästä lähtien tule kymmentä syltä lähemmäksi minun kintereitäni.»
Poika, joka nähtävästi ei ollut ollenkaan huomannut katselleensa Knightin kantapäitä, otti kolikon konemaisesti, ja Knight asteli eteenpäin mietteisiinsä vaipuneena.
»Sievä ääni», ajatteli Elfride, »mutta merkillinen luonnonlaatu!»
»Nyt menemme sisään, ennenkuin hän ehtii perille», virkkoi mrs Swancourt leppoisasti. He lähtivät, astuivat aidan yli johtavia portaita, saapuivat pihamaalle ja sisään.
Mr Swancourt oli lähtenyt apulaispapin kanssa kylään, ja Elfride tunsi itsensä liian hermostuneeksi voidakseen odottaa vieraan saapumista salissa mrs Swancourtin seurassa. Kun siis vanhempi lady astui huoneeseen, Elfride oli havaitsevinaan uuden karmosiininpunaisen geraniumin lajin ja pujahti ulos kukkatarhaan.
Se ei kumminkaan paljoa hyödyttänyt, arveli hän itse, ja muutaman minuutin kuluttua hän jo astui urheasti sisään sivuseinän lasiovesta.
Huoneen kulmaikkuna oli rakennuksen nurkkaa kiertävän kahdeksankulmaisen kasvihuoneen puolella. Sieltä kuului keskustelevia ääniä — mrs Swancourtin ja vieraan.
Elfride oli otaksunut hänen puhuvan loisteliaasti. Hämmästyksekseen hän kuuli hänen kyselevän opiskelijan tavoin kukkia ja pensaita koskevia seikkoja, jotka Elfride oli tietänyt jo vuosikaudet. Kun vieras sitten puhui hieman kauemmin, Elfridestä tuntui kuin hänen lausumansa olisivat olleet jyrkän ehdottomia, ikäänkuin ne, — aivan toisin kuin hänen itsensä ja Stephenin muovaamat — eivät olisi sinä hetkenä rakennetut, vaan siepatut jostakin valmiista varastosta. Nyt he lähestyivät ikkunaa tullakseen jälleen sisään.
»Tuo on lohenvärinen muunnos», sanoi mrs Swancourt. »Mutta vaikka oleanderit ovatkin niin tanakoita pensaita, ne toisaalta ovat niin helposti haavoittuvia, ettei niitä käy oksastaminen — jättiläisiä, herkkätuntoisia kuin nuoret naiset. Kas, tuossahan on Elfride!»
Elfride näytti kovin syylliseltä ja aralta. Mrs Swancourt esitteli hänet puolittain leikillisesti, ja minuutin tai parin kuluttua Knight istuutui nuoren ladyn viereen.
Erinäiset vaistot estivät Elfrideä sovinnaisesti hymyilemästä ja osoittamasta vieraalle kuuluvaa ystävällisyyttä, ja hänen olonsa kävi sitäkin tukalammaksi, kun mrs Swancourt kohta senjälkeen jätti heidät kahdenkesken lähtiessään etsimään miestänsä. Mr Knight puolestaan ei näyttänyt olevan millänsäkään, virkkoihan vain kevyesti:
»Niin, miss Swancourt, olemmepa vihdoin kohdanneet toisemme. Jos olisin ehtinyt Lontooseen muutamia minuutteja aikaisemmin teitä tavoittamaan, olisimme tavanneet toisemme jo siellä.»
»Niin; minä kuulin, että olitte tavannut mrs Swancourtin.»
»Ja nyt arvostelija ja arvosteltu ovat vastapäätä toisiansa», lisäsi
Knight huolettomasti.
»Niin; vaikka se seikka, että olette mrs Swancourtin sukulainen, talttaakin asian kärjen. Olipa merkillistä, että te olitte hänen sukuansa.» Elfride alkoi nyt tointua ja silmäili Knightiä suoraan silmiin. »Minä vain halusin teille selittää, mitä todella tarkoitin kirjaa kirjoittaessani.»
»Minä voin varsin hyvin halunne ymmärtää, ja olin mielissäni, kun näin, että huomautukseni olivat saapuneet perille. Pelkäänpä, että vain harvoin niin käy.»
Elfride vetäytyi kuoreensa. Siinä tuo mies oli, pysyen mielipiteissään niin jäykästi kuin ei ystävyys ja kohteliaisuus olisi ollenkaan vaatinut niistä heti luopumaan.
»Te aiheutitte minulle aika lailla ikävyyttä siten kirjoittamalla!» lausui hän hiljaa, äkkiä päättäen asianmukaiseen ensi tutustumiseen kuuluvan jaarittelun ja puhuen siihen tapaan kuin vihakaunaa kantava oppilas ankaralle koulumestarille.
»Se on vain rehellisen arvostelijan velvollisuus sellaisessa tapauksessa. Ei aiheuttaa tarpeetonta mielipahaa, vaan 'saada teidät murehtimaan oikealla tavalla’. Aiotteko kirjoittaa toisen romaanin?»
»Kirjoittaa toisen?» virkkoi Elfride. »Jotta joku voi kirjoittaa tuomion ja viittailla siinä opiksi, nuhteeksi ja ojennukseksi erinäisiin raamatun kohtiin?»
»Te voitte onnistua paremmin seuraavalla kerralla», vastasi Knight leppoisasti, »aivan varmaan voitte. Mutta minä neuvoisin teitä rajoittumaan kotoisiin kohtauksiin.»
»Kiitän teitä, mutta en aio enää milloinkaan sitä tehdä!»
»Niin, voittepa olla oikeassa. Se seikka, että nuori nainen on ryhtynyt kirjailemaan, ei suinkaan ole parasta, mitä hänestä voi kuulla.»
»Mikä sitten on parasta?»
»Olen mieluummin sanomatta.»
»Tiedättekö sen? Siinä tapauksessa sanokaa, olkaa hyvä.»
»Olkoon menneeksi» — (Knight ilmeisesti muutti mielipidettänsä) — »luullakseni se, että kuulee hänen menneen naimisiin.»
Elfride epäröi. »Entä jos hän jo on naimisissa?» kysyi hän vihdoin, osittain päästäkseen itse olemasta pohdinnan alaisena.
»Olla enää mitään hänestä kuulematta. Kuinka sanoikaan Smeaton majakastansa: kun sen virkaansa vihkimistä koskeva uutinen on ehtinyt vanhentua, niin sen parhaana ylistyksenä on, ettei satu mitään sellaista, mikä pitäisi vireillä sitä koskevia juttuja.»
»Niin, sen ymmärrän», sanoi Elfride leppoisasti. »Mutta miesten laita on tietenkin ihan toisin. Minkätähden ette te kirjoita romaaneja, mr Knight?»
»Sentähden, etten osaisi kirjoittaa sellaista, joka herättäisi kenessäkään mielenkiintoa.»
»Miksi niin?»
»Monestakin syystä. Jotta romaani saavuttaisi suosiota, täytyy esimerkiksi osata taitavasti jättää pois kaikki omat ajatuksensa.»
»Onko se tosiaankin välttämätöntä? Minä kyllä uskon, että te sen käytännössä oppisitte», sanoi Elfride ex-cathedra-maiseen sävyyn, kuten sopikin henkilön, jolla oli taiteellista kokemusta. »Te tulisitte varmaan kuuluisaksi», jatkoi hän.
»Nykyjään tulevat niin monet kuuluisiksi, että on hienompaa jäädä varjoon.»
»Sanokaahan minulle vakavasti — jättäen aiheen huomioonottamatta — miksi ette kirjoita kokonaista teosta irrallisten kirjoitelmien asemesta», virkkoi Elfride kiinteästi.
»Koska teitä huvittaa kuulla minun puhuvan itsestäni, niin sanon sen ihan vakavasti», vastasi Knight, jota huvitti nuoren ystävän toimeenpanema kuulustelu ja miellytti hänen ulkomuotonsa.
»Kuten huomautin, minulla ei ole halua. Ja jos olisikin, en voisi nykyjään riittävässä määrin kehittyä. Meillä kaikilla on vain oma annoksemme tarmoa, jota meidän on käytettävä parhaamme mukaan. Ja kun tuo tarmomäärä on vuotanut pois viikko viikolta, neljännes neljännekseltä, niinkuin on ollut laita minun viimeksikuluneiden yhdeksän tai kymmenen vuoden aikana, niin myllyn takana ei ole riittävää patoutuneen voiman määrää, jotta sen varassa voisi milloin tahansa sepittää kokonaisen teoksen mistä aiheesta tahansa. Sitäpaitsi tulee kysymykseen itseluottamus ja odottamisen kyky. Missä pian saavutetut tulokset ovat käyneet tavanomaisiksi, ne eivät tue sellaista toivorikkautta.»
»Niin, minä ymmärrän; te kirjoitatte mieluummin katkelmia…»
»En, minä en suorita mitään valintaa tarkoittamassanne mielessä: en valitse kaiken maailman ammattien joukosta, jotka kaikki ovat mahdollisia. Syynä oli pelkkä sattuman aiheuttama pakko. Ei niin, että minä sattumaa soimaan.»
»Miksi ette soimaa — minä tarkoitan: miksi suhtaudutte asioihin niin levollisesti?» Elfride hieman säikähti niin tutkistellessaan, mutta jatkoi sittenkin, koska oli ylen utelias näkemään, mitä kirjallisessa mr Knightissä piili.
Knight ei ollenkaan epäröinyt osoittaa hänelle avomielisyyttä. Jokainen meistä muistaa varmaan, kuinka henkilöt, joilta ei puutu tunnetta, mutta jotka ovat tottuneet pidättyväisyyteen, ovat siten menetelleet. Löytäessään kuuntelijoita, jotka eivät voi mitenkään käytellä hyväkseen kuulemiansa, kilpailla heidän kanssaan tai tuomita heitä, pidättyväiset, jopa epäluuloisetkin miehet muuttuvat avomielisiksi ja iloitsevat vilpittömästi avomielisyytensä sisäisestä puolesta.
»Se seikka, etten pane pahakseni satunnaista pakkoa», vastasi hän, »johtuu siitä, että aloitellessa on satunnainenkin suunnan rajoittaminen usein parempi kuin ehdoton vapaus.»
»Minä ymmärrän — tarkoitan, että ymmärtäisin, jos täysin käsittäisin, mitä kaikki nuo ylimalkaisuudet tarkoittavat.»
»Mitäpä muuta kuin sitä, että mielivaltaisestikin valittu työn perustus, jota mikään ajatuksen juoksu ei kykene muuttamaan, vapauttaa tarkkaavaisuuden, joka niin ollen voi kiintyä työhön itseensä ja suorittaa sen mahdollisimman hyvin.»
»Sivupaine lisäämässä korkeutta, kuten tuota kielipartta käytellen sopisi sanoa», virkkoi Elfride vallattomasti. »Ja minä otaksun, että sellaisissa tapauksissa, joissa ei mitään rajoja ole olemassa — esimerkiksi kun on kysymyksessä rikas ja moniharrastuksinen mies, joka haluaa jotakin tehdä — on parempi valita raja mielivaltaisesti kuin jäädä kerrassaan sitä vaille.»
»Niin», virkkoi Knight mietteissään. »Minä voin mennä niinkin pitkälle.»
»Minä puolestani», sanoi Elfride, »arvelen, että on ihmisen luonnolle parempi, jos hän ei tee mitään irrallista.»
»Voi sattua, että on velvollisuus sellaista tehdä.»
»Niinpä kyllä, minä tarkoitin, kun ei velvoittajana ole mikään muu syy kuin toivoellun maineen aiheuttama ilo. Minä olen viime aikoina usein ajatellut, että ohut, avara onni, joka alkaa nyt ja liittyy kiinteästi elämämme hetkiin, on arvokkaampi kuin ennakoitu tulevaisuuden runsaus, josta nyt ei ole mitään iloa.»
»Minähän lausuin äsken aivan saman asian kaikkien minunlaisteni hetkellisten toimijoiden periaatteena.»
»Olen kovin pahoillani siitä, että teitä huonosti jäljentelen», sanoi Elfride hieman hämillään. »Niin, tietysti. Sitähän tarkoititte, kun sanoitte väistävänne kuuluisaksitulemista.» Sitten hän lisäsi, ominaisin, sukkelasti sukeutuvin vakaumuksin: »Suuruuden tavoittelemiseen sisältyy paljon pikkumaisuutta. Henkilöllä täytyy olla melkoisen hyvät käsitykset itsestänsä ja hänen täytyy olla riittävässä määrin turhamainen ollenkaan sitä yrittääkseen.»
»On kumminkin riittävän aikaista sanoa viaksi sitä, että henkilö pitää hyviä ajatuksia itsestänsä, kun käy ilmeiseksi, että hän on ajatellut väärin — onpa se toisinaan liiankin aikaista. Sitäpaitsi ei sovi päätellä, että henkilö, joka vakavasti tavoittelee menestystä, menettelee siten voimakkaasti tuntien oman arvonsa. Hän kenties havaitsee, kuinka vähän menestys on arvon kanssa tekemisissä, ja hänen vaikuttimenansa voi olla nimenomaan hänen nöyryytensä.»
Tuo käsittelytapa oli omansa Elfrideä ärsyttämään. Hän oli tuskin ehtinyt suostua Knightin mielipiteisiin, kun viimeksimainittu jo näytti sitä pahoittelevan ja kääntyi vastakkaiselle kannalle. »Ah», mietti hän itsekseen, »minulla ei tule olemaan mitään tekemistä tuon miehen kanssa, vaikka hän onkin vieraamme.»
»Luulenpa teidänkin havaitsevan», virkkoi Knight, jatkaen keskustelua pikemmin saadakseen päätökseen omat ajatuksensa kuin kiinnittääkseen Elfriden tarkkaavaisuutta, »että tuo pyrkimys etenemään on todellisessa elämässä, mikäli seikka koskee miehiä, pelkkä vaiston asia. He heräävät huomaavat, että ovat ilman ennakkomietteitä alkaneet yrittää jotakin, ja sanovat itsellensä: 'Koska olen yrittänyt näin paljon, yritän samalla vähän enemmänkin!’ He jatkavat, koska ovat alkaneet.»
Elfride puolestaan ei tuona hetkenä kuunnellut hänen sanojansa erikoisen tarkkaavaisesti. Hänellä oli tietämättänsä tapana siepata keskustelukumppaninsa huomautuksista jokin hänelle mielenkiintoinen kohta ja pysähtyä siihen, ajatellen sen johdosta omia ajatuksiansa, kerrassaan unohtaen, mitä puhuja oli voinut myöhemmin sanoa. Sellaisissa tapauksissa hän silmäili viattomasti puhuvaa henkilöä, ja sitten olisi ollut maalaajan aika ryhtyä työhönsä. Hänen katseensa näytti sattuvan teihin ja teidän ohitsenne tulevaisuuteenne, ja tulevaisuutenne ohi ikuisuuteenne — ei sitä lukien, vaan silmäillen sitä tottumattomaan, tajuttomaan tapaan — hänen mielensä yhä askarrellessa alkuperäisessä ajatuksessaan.
Niin hän katseli Knightiä.
Äkkiä Elfride tajusi, mitä teki, ja joutui kiusallisen hämmingin valtaan.
»Miksi minua noin tarkkasitte?» kysyi Knight.
»Mikäli teitä ollenkaan ajattelin, minä ajattelin, kuinka älykäs te olette», vastasi Elfride yhtään epäröimättä, hämmästyttävän rehellisesti ja koruttomasti.
Niin harkitsematta haasteltuansa hän tunsi itsensä levottomaksi, nousi ja astui ikkunan luo, mistä kuuluvat äänet ilmaisivat mrs Swancourtin ja hänen isänsä astuvan pengermän viertä. »Täällä he ovat», sanoi hän lähtien ulos. Knight lähti pihamaalle hänen jäljessään. Elfride seisoi kivisen reunakaiteen kulmauksessa silmäillen kohti mailleen menevää aurinkoa.
Knight ei voinut olla häntä katselematta. Aurinko oli kymmenen asteen päässä taivaanrannasta, ja sen lämpöinen valo tulvi hänen kasvoihinsa tummentaen hänen poskiensa heleää ruusunpunaa; niiden luonnollinen punaväri näkyi vain siinä, missä poski pyöristyi varjoon. Hänen kiharainsa kärjet liehahtivat leppoisasti eteen- ja taaksepäin hiljaisen tuulenhengen niitä kosketellessa. Hänen pukunsa nauhat ja reunukset, joita sama tuulenhenki häilytteli, nuoleksivat kuin tulenliekit niiden ympärillä olevia tienoita, lehahtivat esiin varjoisista laskoksistansa ja saivat nekin osansa heleästä kellanpunaisesta hohteesta.
Mr Swancourt toivotti jo suunnilleen kolmenkymmenen askelen päästä Knightin tervetulleeksi ja lausuttuaan muutamia sanoja johdannoksi alkoi ankaran vakavasti käsitellä Knightin vanhaa, hienoa sukunimeä sekä siihen liittyviä sukuperää ja naimisliittoja koskevia teorioja. Knightin matkalaukun sillävälin saavuttua vetäydyttiin pian sisään varustautumaan päivällistä varten, joka oli siirretty kaksi tuntia myöhemmäksi tavanomaista aikaansa.
Vieraan saapuminen oli nyt, takaisin maalle muutettua, Elfridelle merkittävä tapahtuma, ja Knightin tulo tuntui erikoisen mielenkiintoiselta. Sinä iltana hän meni ensi kerran levolle ollenkaan Stepheniä muistelematta.