XX
Knightin puheessa ei ollut jälkeäkään siitä kevyestä tutunomaisuudesta, joka älykkäin imartelun kosketuksin saa naishenkilön unohtamaan puhujan abstraktiset mielipiteet. Niinpä ei kumpikaan heistä virkkanut enempää hiuksista, silmistä eikä kehityksestäkään. Elfriden mielen vallanneet oman vähäpätöisyyden tunnot olivat käyneet epämieluisan selviksi, ja hänen paha mielensä ilmeni hänen kasvoissaan. Keskustelu oli kaiken aikaa taipunut rauhallisesti mutta varmasti häntä halventamaan, joten hän mielellään otti Stephenin jälleen suosioonsa voidakseen itseänsä puolustella. Stephen, arveli hän, ei olisi ollut niin lemmetön, että olisi ihastellut toisenlaisia piirteitä ja ominaisuuksia kuin hänen. Totta kyllä, että Stephen oli selittänyt häntä rakastavansa; mr Knight ei ollut milloinkaan mitään sellaista sanonut. Tuo ei oikeastaan kumminkaan asiaa muuttanut, ja se tunto, että Knight piti häntä mitättömänä, jäi yhä jäljelle. Jos tilanne olisi ollut päinvastainen — jos Stephen olisi rakastanut häntä huolimatta erilaisesta maustaan, ja jos Knight olisi ollut välinpitämätön huolimatta siitä, että Elfride oli lähellä hänen ihannettansa, niin hänen ajatuksensa olisivat voineet olla paljoa onnellisemmat. Asiain nykyisellä kannalla ollen Stephenin ihailu saattoi johtua intohimon aiheuttamasta sokeudesta. Voihan olla niin, että jokaisen älykkään miehen arvostelu koitui hänen tuomioksensa.
Lauantai-iltapäivänä he joutuivat vanhempien seuraan, joten ei syntynyt enää kahdenkeskistä keskustelua heidän välillensä. Kun Elfride oli sinä iltana mennyt makuulle, hänen ajatuksensa palasivat samaan asiaan. Toisena hetkenä hän väitti olevan ilkeämielistä puhua niin ratkaisevasti kuin Knight oli puhunut, toisena se taas ilmeni hänelle aito rehellisyytenä.
»Onnetonta, millainen mitätön minä olen!» virkkoi hän huoaten. »Hänenlaisensa henkilöt, jotka liikkuvat maailmassa, eivät välitä vähääkään minun ajatuksistani enempää kuin ulkomuodostanikaan.»
Henkilö, joka on tuolla tavoin vallannut kokonaan naisen mielen, on kenties puolimatkassa hänen sydämeensä; onhan noiden kahden aseman välimatka tunnetusti varsin lyhyt.
»Lähdettekö tosiaankin pois tällä viikolla?» kysyi mrs Swancourt
Knightiltä seuraavana iltana, sunnuntaina.
He astelivat kaikin hitaasti kukkulalle kohti kirkkoa, jossa nyt oli määrä pitää viimeinen jumalanpalvelus verrattain harvinaiseen aikaan — illalla eikä iltapäivällä — ennen rappeutuneiden osien lopullista hävittämistä.
»Minä aion lähteä Bristolista Corkiin», vastasi Knight, »ja sitten menen Dubliniin.»
»Palatkaa tätä tietä ja viipykää sitten hieman kauemmin», sanoi kirkkoherra. »Viikko ei ole mitään. Olemme tuskin ehtineet kunnolla havaita teidän täällä olevan. Muistuupa tässä mieleeni eräs juttu —»
Kirkkoherra vaikeni äkkiä. Hän oli unhottanut, että oli sunnuntai, ja olisi luultavasti noudatellut arki-ajatuksiansa, ellei tuuli olisi heilahduttanut hänen virkapukunsa helmaa hänen näkyviinsä siten hänelle asiasta muistuttaen. Hän ohjasi kertomuksensa kohta toiselle tolalle niin taitavasti kuin olosuhteet vaativat.
»Kertomus Juudan Betlehemiin matkustavasta leviitasta, jonka otin saarnani aiheeksi toissa sunnuntaina, sopii varsin hyvin tähän asiaan», lausui hän niinkuin ainakin mies, joka ei suinkaan ole vastikään aikonut kertoa arkista tarinaa, vaan on jo viikkomääriä ajatellut ainoastaan sunnuntaisia asioita. »Mitä hän oikeastaan levottomuudellansa voitti? Jos hän olisi jäänyt jebusiittien kaupunkiin eikä olisi siinä määrin Gibeasta välittänyt, niin hänelle ei olisi sattunut mitään vaikeuksia.»
»Mutta hän oli jo menettänyt viisi päivää», virkkoi Knight sulkien silmänsä kirkkoherran kiitettävältä suunnanmuutokselta. »Hänen vikansa oli siinä, että hän oli alunpitäen omaksunut viivyttelyjärjestelmän.»
»Aivan oikein; minun esimerkkini pettää.»
»Mutta ei se vieraanvaraisuus, joka oli tarinan aiheuttajana.»
»Sinä siis tulet joka tapauksessa», vaatieli mrs Swancourt, joka oli havainnut tytärpuolensa kasvoihin kohonneen tuskin huomattavan ikävyyden ilmeen Knightin ilmoittaessa aiheestansa.
Knight puolittain lupasi käydä talossa paluumatkallansa, mutta hänen lupauksensa epävarmuus riitti saamaan Elfriden alakuloisen mielenkiinnon kohdistumaan kaikkeen siihen, mitä hän jäljellä olevina hetkinä teki. Kun apulaispappi oli toimittanut sinä päivänä jo kaksi jumalanpalvelusta, niin mr Swancourt oli ottanut pitääkseen huolen koko iltahartaudesta, ja Knight luki hänelle tekstit raamatusta. Auringonvalo tulvi sisään rappeutuneesta lännenpuolisesta ikkunasta valaisten kaikkia hartaushetken osanottajia kultaisella hohteellaan. Lukevaa Knightiä valaisi sama pehmeä loiste. Urkujen ääressä istuva Elfride silmäili häntä sykähtelevin alakuloisin tunnoin, jota elätteli se vakaumus, että hänen elämänpiirinsä oli saavuttamattomissa. Knightin harkiten lukiessa määrättyä kohtaa — kappaletta Eliaan historiasta — hänen syvä äänensä kajahteli niin ilmeisesti Elfriden olemassaolosta vähääkään välittämättä, että hänen läsnäolonsa herätti Elfridessä sellaisen luoksepääsemättömyyden tunnon, jota hänen poissaolonsa tuskin olisi kyennyt aiheuttamaan.
Kun Elfride sitten kääntyi hetkiseksi katselemaan painuvan päivän loistoa, hänen katseensa sattui erääseen läntisellä parvekkeella istuvaan naishenkilöön. Hänen näkemänsä kalpeat kasvot olivat Jethwayn lesken, jota Elfride ei ollut monestikaan tavannut sen aamun jälkeen, jolloin oli palannut Stephen Smithin seurassa. Tuo aivan vähävarainen vaimo näytti viettävän aikansa matkustelemalla Endelstowin kirkkomaan ja sen Southamptonin ympäristössä sijaitsevan maakylän hautausmaan väliä, missä hänen isänsä ja äitinsä lepäsivät.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt tässä kirkossa, ja hänellä näytti olleen jokin erikoinen syy valitessaan istuinpaikkansa. Parvekkeen ikkunasta näkyi selvästi hänen poikansa hauta — se oli lähimpänä esineenä sillä näkymöllä, jonka ulkoreunaa kiersi muuttumaton merenulappa.
Kirkkoon tulvivat säteet valaisivat hänenkin kasvojansa. Ne kääntyivät nyt kohti Elfrideä jäykin ja katkerin ilmein, jonka paikan juhlallisuus koroitti sille oikeastaan kuulumattomaan traagilliseen arvokkuuteen. Tyttö paneutui jälleen alkuperäiseen asentoonsa entistä rauhattomampana.
Elfriden tunneliikuntojen luonteeseen kuului, että ne itsestään kävivät yhä voimakkaammiksi ja purkautuivat piankin ilmi. Tarvittiin vain vähäinen kosketus — jokin runo, auringonlasku, taitavasti helähdytetty soittimenkieli, epämääräinen kuvittelu olivat tavallisia laukaisijoita. Knightin kunnioituksen tavoittelu, joka oli johtamassa hänen rakkautensa kaipuuseen, teki nykyisen tilanteen riittäväksi. Polvistuessaan ennen kirkosta lähtöä, auringon säteiden kohottua kattoa hiveleviksi ja kirkon alempien osien jäätyä pehmeään varjoon, hän ei voinut olla ajattelematta Coleridgen synkkää runoelmaa »Kolme hautaa», ja kun hän ajatteli mrs Jethwayn häntä kiroavan, hän itki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.
Heidän lähtiessään kirkosta aurinko parhaillaan meni mailleen, ja maisema jäi ikäänkuin tasanteeksi, jolta kaunopuhuja on vastikään poistunut, joten kuulijoilla ei ole muuta neuvoa kuin nousta ja lähteä kotiin. Mr ja mrs Swancourt lähtivät vaunuissa, Knight ja Elfride pitivät parempana astella jalkaisin, kuten taitava vanha naittajakin oli toivonut. He lähtivät yhdessä alas kukkulalta.
»Teidän lukunne miellytti minua, mr Knight», havaitsi Elfride sanovansa. »Te luette paremmin kuin isä.»
»Minä kiitän jokaista, joka kiittää minua. Te soititte oivallisesti, miss Swancourt, ja sangen oikein.»
»Oikein — niin kyllä.»
»Teille on varmaan suuri huvi ottaa toimeliaasti osaa jumalanpalvelukseen.»
»Mielelläni minä soittaisin tuntehikkaammin. Mutta minulla ei ole hyvää nuottivarastoa, ei hengellisiä eikä maagisia sävellyksiä. Mielelläni omistaisin pienen sievän kokoelman — hyvin valitun, ja minulle lähetetyt uudet kappaleet saisivat olla yksinomaan todella arvokkaita.»
»Olen iloinen kuullessani toivelmanne. On merkillistä, kuinka harvat naiset rakastavat musiikkia todellisena tarkoitusperänä eikä vain välineenä — vaikka jätämme kerrassaan huomioonottamatta ne, joissa ei ole mitään sisältöä. Enimmäkseen he rakastavat sitä sivuseikkojen vuoksi. En ole milloinkaan tavannut naista, joka rakastaa musiikkia niinkuin tusinanverta tuntemiani miehiä.»
»Kuinka vedätte rajaviivan, joka erottaa toisistaan ne naiset, joissa on jotakin sisältöä, niistä, joissa ei mitään ole?»
»Niin», virkkoi Knight hetkisen mietittyään, »minä tarkoitan sisällöttömillä sellaisia, jotka eivät välitä mistään perusteellisesta. Tässä eräs esimerkki: Minä tunsin erään miehen, jolla oli nuori naisystävä. Hän oli neitoon kovin mieltynyt; olipa heidän määrä mennä naimisiinkin. Neito näytti harrastavan runoutta, ja mies tarjosi hänelle valittavaksi kahden englantilaisen runoilijan teokset, joita hän oli sanonut kovin mielivänsä. Mies kysyi: »Kumman niistä haluat minun mieluummin lähettävän?» Neito vastasi: »Sievä korvarengaspari, Bond Streetin varrelta ostettu, olisi niitä kumpaakin somempi.» Minun mielestäni tytössä ei ollut paljoa muuta kuin turhamaisuutta, ja te ajattelette varmaan samoin.»
»Niin kyllä», virkkoi Elfride väkinäisesti.
Knight sattui silmäämään hänen kasvojansa, havaitsi ilmeen teennäisyyden ja näytti epäilevän.
»Te, miss Swancourt, ette olisi sellaisessa tapauksessa antanut etusijaa helyille?»
»En, enpä tosiaankaan luule, että olisin niin tehnyt», sopersi Elfride.
»Minä asetan teidät kokeen alaiseksi», sanoi vääjäämätön Knight. »Kumman haluatte näistä kahdesta jokseenkin samanarvoisesta esineestä: hyvin valitun kokoelman parasta musiikkia, josta vastikään puhuitte — safiaaniin sidottuna, pähkinäpuisessa kotelossa, lukkoineen ja avaimineen — tai parin korvarenkaita, sievimmät, mitä Bond Streetin ikkunoista löytyy?»
»Tietysti nuottikokoelman», vastasi Elfride teennäisen vakavasti.
»Oletteko ihan varma?» kysyi Knight painokkaasti.
»Aivan varma», sanoi Elfride hiljaa, »jos voisin varmasti ostaa korvarenkaat jälkeenpäin.»
Knight, hieman moitittavasti, piti ilonansa kiistellä tuon tykyttelevän, vilkasliikkeisen olennon kanssa, jonka kiihtyvä luonnonlaatu teki sellaisen menettelyn eräänlaiseksi julmuudeksi.
Knight silmäili häntä verrattain oudosti ja virkkoi: »Hyi!»
»Suokaa anteeksi», sanoi Elfride hieman nauraen, hieman säikähtyneenä ja ankarasti punastuen.
»Ah, miss Elfie, miksi ette sanonut kohta niinkuin jokainen luja nainen olisi sanonut: 'Minä en ole häntä parempi, minä valitsen samoinkuin hän?’»
»En tiedä», vastasi Elfride surkeasti, samalla haikeasti hymyillen.
»Minä luulen, että olette harvinaisen musikaalinen?»
»Niin olenkin, luullakseni. Mutta tuo koe on ankara — kerrassaan kiusallinen.»
»Minä en ymmärrä.»
»Musiikista ei ole mitään todellista hyötyä, tai paremmin —»
»Mitä sanottekaan, miss Swancourt! Mitä sitten —»
»Te ette ymmärrä! Te ette ymmärrä!»
»Mitä hyötyä voi sitten olla helyhepeneistä?»
»Ei, ei, ei, ei!» huudahti Elfride harmistuneena. »Minä en tarkoittanut, mitä te ajattelette. Minä pidän kaikkein eniten musiikista, mutta minä pidän —»
»Vielä enemmän korvarenkaista — eikö totta!» sanoi Knight kiusoitellen. »Luulenpa, että minulla olisi ollut moraalista uskallusta tunnustaa se heti, pyrkimättä korkeuksiin, joita en kykene saavuttamaan.»
Elfriden laita oli samoinkuin ranskalaisen sotaväen: hän ei ollut urhoollinen puolustautuessaan. Niinpä hän vastasikin melkein kyynelsilmin ja epätoivoisena:
»Minä tarkoitan, että pidän korvarenkaista enemmän juuri nyt, koska viime vuonna kadotin toisen kaikkein kauneimmasta paristani, ja isä sanoi, ettei hän enää osta eikä salli minun ostavan, koska olin ollut huolimaton — se on tarkoitukseni, mr Knight.»
»Pelkäänpä olleeni kovin karu ja kömpelö», virkkoi Knight pahoitellen nähdessään, kuinka hämillään Elfride oli. »Mutta vakavasti sanoen: kunhan naiset tietäisivät, kuinka he sellaisilla laitteilla tärvelevät hyvän ulkonäkönsä, olen varma siitä, etteivät he milloinkaan niitä haluaisi.»
»Ne olivat somat ja sopivat minulle mainion hyvin!»
»Varmaankaan eivät, jos olivat sellaiset kamalat esineet, joilla naiset nykyjään korviansa varustavat — kuin höyrykoneen sääntelijä tai pari vaakakuppia, taiteilijan palettia, kellon heiluria ja Herra ties mitä.»
»Ei, ne eivät olleet ollenkaan sellaiset. Ne olivat erittäin sievät — tällaiset», sanoi Elfride kovin vilkastuen. Sitten hän piirsi päivänvarjonsa kärjellä hiekkaan suurennetun, valitettuja lemmikkejä esittävän kuvan käyttäen mittakaavaa, joka olisi soveltunut puolen peninkulman pituiselle jättiläiselle.
»Epäilemättä, erittäin sievät — erittäin», virkkoi Knight kuivasti.
»Kuinka tulitte kadottaneeksi niin arvokkaan esineparin?»
»Minä kadotin ainoastaan toisen niistä — ei kukaan kadota molempia samalla kertaa.»
Hän esitti tuon huomautuksen hämmentyneenä ja hermostuneesti sormiansa liikuttaen. Kun otamme huomioon, että menetys oli tapahtunut Stephen Smithin yrittäessä ensi kertaa häntä suudella, hänen hämminkiänsä sopinee tuskin ihmetellä. Kysymys oli ollut taitamaton eikä saanut mitään suoraa vastausta.
Knight ei näyttänyt huomaavan hänen käytöstänsä.
»Niinpä kyllä — kukaan ei kadota molempia — minä ymmärrän. Ja kieltämättä se seikka, että kysymyksessä oli kadottaminen, vie valinnastanne kaiken turhamaisuuden tuoksun.»
»Kun en milloinkaan tiedä, oletteko tosissanne, en tiedä», virkkoi Elfride kysyvästi silmäillen oraakkelin kasvoja. Sitten hän tuli hienosti oman itsensä avuksi: »Jos minä tosiaankin näytän turhamaiselta, niin se johtuu siitä, että olen turhamainen vain käytöksessäni — en sydämessäni. Pahimpia naisia ovat ne, jotka ovat turhamaisia sydämessään, mutta eivät käytöksessään.»
»Sukkela erotus. Niin, ne ovat epäilemättä moitittavammat», vastasi
Knight.
»Onko turhamaisuus kuolemansynti, vai saako sen anteeksi? Tehän tiedätte, mitä elämä on; sanokaa minulle.»
»Minä en suinkaan tiedä, mitä elämä on. Oikea elämää koskeva käsitys on niin vaikea asia, ettei siitä suinkaan suoriudu sinä lyhyenä aikana, joka kuluu meidän kulkiessamme sen läpi.»
»Voiko se seikka, että nainen pitää koruista, tehdä hänen elämänsä, sen korkeammassa merkityksessä, pelkäksi harhaksi?»
»Kenenkään elämä ei ole pelkkää harhaa.»
»Te varmaan ymmärrätte, mitä tarkoitan, vaikka sanani ovatkin huonosti valitut ja kulunnaiset», virkkoi Elfride kärsimättömästi. »Teidän ei pidä ajatella, että minä ajattelen pelkkiä kulunnaisia ajatuksia, vaikka lausunkin kulunnaisia sanoja. Minun vähäinen sanavarastoni on kuin rajoitettu määrä karkeita valinkaavoja, joihin minun on heitettävä kaikki ainekseni, hyvät ja huonot: ja aineksen uutuuden tai hienouden hävittää usein kaavan karkeus.»
»Hyvä; minä uskon tuon nerokkaan esityksenne oikeaksi. Mitä tulee käsittelemäämme asiaan — elämään, joka on harhaa — teidän ei tarvitse olla huolissanne. Ihmisen elämä voi olla ihan yhtä romanttinen ja merkillinen ja mielenkiintoinen, jos hän epäonnistuu kuin jos hän onnistuu. Erona on vain se seikka, että tarinan viimeinen luku puuttuu. Jos kyvykäs mies yrittää suorittaa jotakin suurta tekoa, joka häneltä kumminkin jää suorittamatta jonkin hänestä itsestänsä riippumattoman seikan vuoksi, niin hänen siihenastinen historiansa sisältää aivan yhtä paljon kuin sellaisen miehen, joka on suuren tekonsa suorittanut. Ihmiset menettelevät perin omituisesti pitäessään jonkin poikasen koulunkäyntiä ja muita samanlaisia asioita joko mielenkiintoisena romaanina tai pelkkänä joutavana riippuen siitä, millainen on myöhemmin saavutettu maine.»
He astelivat auringonlaskun ja kuunnousun välimaalla. Auringon mennessä mailleen oli melkein täysi kuu alkanut kohota taivaalle. Heidän varjonsa, läntisen hohteen luomat, näyttivät vähitellen häipyvän olemattomiin kuutamon alkaessa kuvata vastakkaiselle puolelle toista yhä selvempää varjoparia.
»Minä pidän elämääni jossakin määrin epäonnistuneena», virkkoi Knight jälleen vähäisen vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä hän oli havainnut vastakkaiset varjot.
»Tekö? Kuinka niin?»
»En oikein tiedä, kuinka. Mutta jollakin tavalla minä olen ampunut harhaan.»
»Todellako? Se, että on niin tehnyt, ei paljoa merkinne, mutta se seikka, että tuon tuntee, on varmaan surun lähde. Olenko oikeassa?»
»Osaksi, joskaan ette täydellisesti. Se tunto, että on joutunut syvästi kokemaan, on jonkinlaisena lohdutuksena niille henkilöille, jotka ovat tietoiset siitä, että ovat erehtyneet väärille urille. Miten ristiriitaiselta asia näyttäneekin, ei kumminkaan ole pätevämpää totuutta kuin se, että henkilöt, jotka ovat aina osuneet oikeaan, eivät tunne oikeaanmenemisen todellista luonnetta läheskään yhtä hyvin kuin ne henkilöt, jotka ovat joutuneet harhaan. Mutta minulla ei ole missään tapauksessa syytä tuoda hallaa teidän suviaikaanne käsittelemällä enemmän tätä asiaa.»
»Te ette ole vieläkään minulle sanonut, olenko todellakin turhamainen.»
»Jos myönnän, niin loukkaan teitä; jos kiellän, niin ajattelette, etten ole vilpitön», vastasi Knight silmäillen uteliaana hänen kasvojansa.
»Olkoon», virkkoi Elfride alakuloisesti huokaisten, »'sillä kuka taitaa käsittää sen, mikä on ylen syvä’. Luulenpa, että minun täytyy suhtautua teihin samoinkuin raamattuun — valita ja ymmärtää se, minkä voin, ja sen nojalla nietosta kaikki muu yhtenä ainoana myhkyränä, pelkän uskon nojalla. Ajatelkaa, että olen turhamainen, jos tahdotte. Maallinen suuruus vaatii niin paljon pienuutta voidakseen menestyä, ettei jokin lisäksi tuleva vajavaisuus ole suurikaan surun aihe.»
»En tiedä, kuinka on naisten laita», vastasi Knight huolettomasti, »mutta miehelle, jonka on ansaittava elatuksensa, on epäilemättä onnettomuudeksi, jos hän saa syntymästään jalon luonnonlaadun. Ylevä sielu vie miehensä köyhäintaloon; voitte niinmuodoin olla oikeassa pitäessänne turhamaisuuden puolta.»
»Ei, ei, sitä minä en tee», sanoi Elfride katuen. »Mr Knight, kun olette poissa, lähetättekö minulle jotakin, mitä olette kirjoittanut? Tekisi mieleni nähdä, kirjoitatteko niinkuin olette viimeksi puhunut, vaiko paremmalla tuulella ollen. Mikä on teidän oikea itseytenne — se kyynikko, joka olette ollut tänä iltana, vaiko se hieno filosofi, joka olette aikaisemmin ollut?»
»Niin, mikä? Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä.»
Keskustelu viivytti heitä pihamaalla ja kuistikolla, kunnes tähdet alkoivat välkkyä. Elfride kohotti katseensa ja virkkoi jotain virkkaakseen —
»Tuolla on kirkas tähti ihan yläpuolellani.»
»Jokainen tähti on jossakin suoraan yläpuolella.»
»Onko? Niin, tietysti. Missä on tuo?» Hän osoitti sormellansa.
»Se vaappuu kuin valkoinen haukka erään Kap Verdin saaren yläpuolella.»
»Entä tuo?»
»Se silmäilee Niilin lähteitä.»
»Entä tuo levolliselta näyttävä?»
»Se vartioi pohjoisnapaa koko päiväntasaaja näköpiirinänsä. Ja tuo joutilas tuolla alhaalla, jonka näkyvistä olemme kohta vierineet pois, on Intiassa — erään nuoren ystäväni pään päällä. Hän kenties katselee zenitissämme olevaa tähteä, joka siellä riippuu alhaalla näköpiirin rajalla, ja ajattelee sen merkitsevän paikkaa, missä hänen uskollinen lemmittynsä asustaa.»
Elfride katsahti Knightiin epäluuloisesti. Tarkoittiko hän häntä, Elfrideä? Hän ei voinut nähdä miehen kasvoja, mutta hänen asenteensa tuntui osoittavan, ettei ollut niin laita.
»Tähti on minun pääni päällä», virkkoi Elfride epäröiden.
»Tai kenen muun hyvänsä Englannissa.»
»Niin, niinpä kyllä.» Elfride huokasi helpotuksesta.
»Minä luulen, että hänen vanhempansa ovat tämän kreivikunnan asujaimia. Minä en heitä tunne, vaikka olen ollut useita vuosia hänen kanssaan kirjevaihdossa. Onnekseen tai onnettomuudekseen hän rakastui ja lähti sitten Bombayhin. Sittemmin en ole hänestä paljoa kuullut.»
Knight ei jatkanut vapaaehtoista esitystänsä, ja vaikka Elfride tuokion ajan taipui käyttämään hyväkseen hänen vast’ikään antamaansa rehellisyyden läksytystä, hänen lihansa oli heikko, ja aie hajosi hiljaisuudeksi. Knightin sokeissa sanoissa tuntui piilevän moitetta, mutta Elfride ei kyennyt selvästi määrittelemään mitään vilpillisyyttä, johon hän olisi tehnyt itsensä vikapääksi.