XX
Knight kääntyi pois Endelstowin seurakunnasta ja lähti Corkiin.
Päivät liittyivät toisiinsa, ja jokainen niistä lisäsi hänen sydämellään lepäävää painoa. Hän eteni Killarneyn järville, harhaili seudun rehevissä metsissä, katseli saarten, kukkuloiden ja laaksojen runsautta ja kuunteli tuon romanttisen paikan ihmeellisiä kaikuja, mutta jäi sittenkin vaille sitä unelmain hohteina, joka aikaisemmin oli sellaisissa siunatuissa tienoissa lahjaksi koitunut.
Heidän seurustellessaan Elfriden tyttömäinen olemus ei ollut häneen syvästi vaikuttanut. Hän ei ollut tietoinen siitä, että Elfriden tulo hänen elämänkehäänsä oli tuonut siihen mitään lisää; mutta nyt, hänen ollessaan poissa, hän tunsi ilmeisesti, että häneltä oli paljon riistetty. Se, mikä varhemmin ilmeni ylimääräisenä, kävi nyt välttämättömäksi; Knight oli rakastunut.
Stephen rakastui Elfrideen katsellessaan häntä, Knight lakattuaan häntä katselemasta. Hän ei tietänyt, milloin tai miten tuo henki oli häneen tullut; hän oli joka tapauksessa varma siitä, ettei hän Endelstowista lähtiessään ollut tuntenut sellaiselle eroamiselle ominaista pistävän alakuloisuuden hienoa suloisuutta. Oliko hän alkanut neitoa rakastaa, kun katse kohtasi katseen tornissa sattuneen onnettomuuden jälkeen? Hän oli vain ajatellut neidon olevan heikon. Oliko hän rakastunut hänen seistessään pihamaalla ilta-auringon häntä kirkastaessa? Hän oli ajatellut, että neito oli hyvännäköinen; ei enempää. Oliko hänen keskustelunsa kylvänyt siemenen? Hän oli ajatellut, että neidon sanat olivat älykkäät ja nuoren naisen lausumiksi varsin kunnioitettavat, mutta eivät huomattavat. Oliko sakkipeli jotenkin asiaan vaikuttanut? Varmaankaan ei; hän oli pitänyt neitoa sangen itserakkaana lapsena.
Knightin kokemus kumosi täydellisesti sen väitteen, että rakkaus aina syntyy silmien katseista ja sormien myötätuntoisesta kosketuksesta, että se liekin tavoin ilmaisee itsensä syntymisensä hetkenä. Vasta sitten, kun he olivat eronneet ja muisti oli hänen kuvansa kirkastanut, voi sanoa Knightin edes tarkkaavasti häntä silmäilleen.
Kun Knight siten tahtomattansa oli keräillyt kuvia, joita hänen mielensä ei käsitellyt, ennenkuin niiden aiheuttaja oli poissa, hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi rakastunut neidon sieluun, joka oli tilapäisesti eronnut ruumiistansa seuratakseen lähtenyttä hänen retkellänsä.
Elfride alkoi nyt vallita häntä niin ehdottomasti, että hän, itsensä erittelemiseen tottuneena, melkein vapisi ajatellessaan niitä vaikutuksia, joita voi aiheuttaa tämä uusi voima hänen hyvin järjestellyssä elämässään. Hän kävi levottomaksi; sitten hän unohti kaikki sivuseikat mielihyvin ajatellessaan armastansa.
On kuitenkin sanottava, että Knight rakasti pikemmin filosofisesti kuin romanttisesti.
Hän muisteli, miten Elfride oli käyttäytynyt. Koruttomuus taipuu muuttumaan keimailuksi. Keimailiko Elfride? kysyi hän itseltänsä. Mikään teennäinen selittely ei kyennyt sellaista teoriaa tukemaan. Toiminta oli ollut niin moitteetonta, ettei se mitenkään voinut olla teeskentelyä. Siinä ilmenivät kaikki ne puutokset, jotka ilmaisevat tosi aitoutta. Taitavinkaan näyttelijätär ei olisi voinut näytellä avomielisen tytön osaa niin hyvin kuin Elfride sen eli. Hänessä ilmenivät ne pienet viekkaudet, jotka osaltansa muodostavat vilpittömyyttä.
On oppineita, jotka ovat oppineita luonnostansa, ja toisia, jotka ovat niitä olosuhteiden vuoksi. Knightia oli joka tapauksessa pidetty edelliseen ryhmään kuuluvana. Miksi hän nyt oli muuttumassa? Oli hänelle itselleen varsin omituista tarkastella omia rakkautta koskevia teoriojansa uuden kokemuksensa täydessä valossa ja havaita, kuinka hänen lausumansa todellisuudessa merkitsivät paljoa enemmän kuin hän oli arvannut niiden merkitsevän niitä kirjoittaessaan. Ihmiset keksivät usein jonkin kulunnaisen vanhan periaatteen koko voiman vasta silloin, kun jokin satunnainen seikka pakottaa heidät sen havaitsemaan; mutta Knight ei ollut milloinkaan ennen tuntenut tapausta, jossa mies olisi sillä tavoin oppinut tuntemaan omien epigrammiensa koko kantavuuden.
Eräs asiaan kuuluva seikka tuotti hänelle erinomaista tyydytystä. Häneen oli juurtunut lähtemättömäksi se vakaumus, että hänen täytyi välttämättä olla ensimmäinen naisensa sydämeen tulija. Hän oli keksinyt itsessään sen ehdon, että jos hän milloinkaan päättäisi mennä naimisiin, se toteutuisi ainoastaan siinä tapauksessa, ettei tarvitsisi pelätä mitään ilmitulevia vanhoja kirjeitä eikä jonkun sattumalta kohdatun salaperäisen vieraan aiheuttamaa kumarrusta ja punastumista. Knightin tunteet olivat hänen ikäisessään, vilpittömästi rakastavassa miehessä yleensä tavattavat, joskin kenties hieman tavallista voimakkaammat hänen harrastustensa vuoksi. Kun miehet rakastavat ensi kerran nuorukaisina, he rakastavat koko sydämellänsä, minkään muun tekijän asiaan vaikuttamatta. Vuosien lisääntyessä yhä useammat kyvyt pyrkivät osallisiksi valtatunteeseen, kunnes Knightin iällä äly mielellään pyrkii siinä tuntumaan. Se voidaan yhtä hyvin jättää pois laskusta. Mies, joka rakastuneena asettaa aivojensa tilanteen mittapuuksi, menettelee niinkuin se, joka yrittää määrätä aluksensa maantieteellistä pituutta mastonhuipussa olevan valon nojalla.
Knight päätteli Elfriden tottumattoman käytöksen nojalla, joka oli tosiasia, hänen rakkautensakin olevan tottumattoman, mikä oli pelkkää abstraktista johtelua. Incrédules les plus crédules, ne jotka eniten epäilevät, ne helpoimmin uskovat. »Elfride», mietti hän, »on tuskin miestä silmäillyt, ennenkuin näki minut.»
Knight ei ollut unohtanut, kuinka ankarasti hän oli kohdellut neitoa, joka piti korua parempana kuin mielenylennystä, ja oli sittemmin sadat kerrat antanut hänelle anteeksi ajatellen kuinka luonnollinen naishenkilölle oli koristautumishalu ja kuinka välttämätönkin oli vähäinen persoonallisen turhamaisuuden lisä naisen mielen herkän ja viehättävän värityksen täydentäjänä. Niinpä, kun oli ehtinyt kulua viikko, joka oli kuljettanut hänet Dubliniin, hän päätti lyhentää retkeänsä, palata Endelstowiin ja antautua muuttamalla todeksi tuon sunnuntai-iltaisen hypoteettisen tarjouksen.
Vaikka Knight oli keittänyt kokoon suuren joukon sosiaalisia miellyttävyyksiä ja nykyaikaisia käytöstapoja yleensäkin käsitteleviä kirjoitelmia, käytännön erikoinen viimeistely puuttui, ja nyt Knight ei kyennyt kuolemakseen muistamaan, pidettiinkö soveliaana lahjoittaa nuorelle ladylle persoonallisia koruja, ennenkuin säännönmukainen kihlautuminen oli tapahtunut. Mutta lähtönsä edellisenä päivänä hän Dublinissa silmäili huolestuneesti ympärillensä keksiäkseen hienon jalokiviliikkeen, josta voisi ostaa sellaista, minkä arveli Elfridelle parhaiten sopivan.
Astuttuaan jälleen huoneeseensa, suljettuaan ovensa ja istuuduttuaan, hän mitä kömpelöimmin ja tottumattomimmin tuntein avasi safiaanikotelon ja piteli kultasepän valmistamia helposti rikkoutuvia tuotteita nähtävissään. Yksinäiselle kirjallisuuden miehelle olivat monet asiat muuttuneet vanhoiksi, mutta nyt käsilläoleva oli uusi, ja hän käsitteli kuin lapsi erästä sivistyksen hedelmää, jota hänen sormensa eivät olleet milloinkaan ennen kosketelleet. Sitten hänen mieleensä yhtäkkiä johtui epäilys, että valittu malli kenties ei sittenkään Elfridelle soveltunut. Hän nousi hämmentyneenä ja riensi kadulle vaihtaakseen ne toisiin. Nähtyään melkoista vaivaa suorittaessaan uutta valintaa, jonka aikana hänen mielensä joutui siinä määrin ymmälle, että taide-esineiden arvosteleminen näytti olevan hänelle kerrassaan mahdotonta, Knight otti mukaansa toisen korvarengasparin. Ne pysyivät hänen hallussaan ehtoopuoleen saakka, jolloin hän, tarkasteltuaan niitä viisikymmentä kertaa yhä enemmän peläten, että jälkimmäinen valinta oli ensimmäistä huonompi, tiesi unen karttavan hänen pielustansa, ellei hän vaihtaisi saalistansa vieläkin parempaan. Kerrassaan itseensä harmistuneena hän lähti jälleen myymälän ovelle, mutta häpesi astua sisään ja aiheuttaa lisää vaivaa, meni erääseen toiseen liikkeeseen ja osti korvarengasparin, joka oli suunnattoman paljon kalliimpi, koska se näytti ihan oikealta, kysyi kultasepältä, tahtoiko hän ottaa vastaan toisen parin, sai kuulla, ettei voitu vaihtaa toisten valmistajien tuotteita, maksoi hinnan ja lähti, hallussaan kaksi paria korvarenkaita, ihmetellen kovin, mitä tekisi tuolla ylimääräisellä parilla. Hän melkein toivoi, että se katoaisi tai että joku sen häneltä varastaisi, ja samalla hänen mieltänsä rasitti se tunto, että hänen, kykenevänä ja taloudellista elämää oikein arvioivana miehenä, piti välttämättä se myydä. Vihdoin hän sen todellakin möi ihan polkuhinnasta. Siihen tunteeseen, että koko päivä oli huvennut hänen juostessaan kaupungilla tämän uuden ja tavattoman asian vuoksi taitamattomuudessaan menettäen erinäisiä puntia, liittyi vähäinen tyydytys, jonka aiheena oli se ajatus, että hän nyt oli kaikiksi ajoiksi vapauttanut itsensä naisten koruja koskevasta äärettömästä tietämättömyydestänsä sekä vihdoinkin hankkinut itselleen todella taiteellisen tuotteen. Lopun päivää hän tutki jokaisen kohtaamansa naishenkilön koruja arvioitsijan perin tottunein silmin.
Seuraavana aamuna Knight oli jälleen kulkemassa Pyhän Yrjön salmen poikki — ei palatakseen Lontooseen Holyheadintietä, kuten oli alkujaan suunnitellut, vaan kohti Bristolia — käyttäen hyväkseen mr ja mrs Swancourtin kehoitusta käydä heitä tervehtimässä paluumatkallansa.
Me riennämme hänen edellänsä Elfriden luo.
<tb>
Vaikka naisten vallitseva intohimo — saattaa viehätys- ja vaikutusvaltansa alaisiksi niitä, jotka ovat heitä voimallisempia — epäilemättä Elfridessä ilmeni, se kumminkin oli toiveeton. Aluksi hän oli toivoellut itselleen uuden tuttavansa Knightin hyviä käsityksiä, mutta nyt hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, kuinka paljon noita alkeellisia ystävyyden ainesosia korkeammalle hänen toivelmansa kohosivat. Hän oli koko ajan tuntenut, että hänen halunsa voida viehättää miesten parhaita ei suinkaan merkinnyt väärämielisyyttä Stephen Smithiä kohtaan. Hän ei voinut — eivätkä kovinkaan monet naiset yleensäkään voi — käsittää, mihin kaikkeen voi johtaa asia, jonka alku on vähäpätöinen. Stepheniltä saapuvat kirjeet olivat pakostakin harvalukuiset, ja Elfriden uskollisuudentunto kiintyi aina viimeksisaapuneeseen, niinkuin haaksirikkoutunut merimies kiintyy johonkin ajelehtivaan kappaleeseen. Nuori tyttö vakuutteli itselleen iloitsevansa siitä, että Stephenillä oli sellainen oikeus hänen käteensä (Elfriden mielestä karkauksen nojalla saavutettu). Hän petteli itseänsä sanomalla: »Ellen olisi sillä tavoin itseäni hänelle luovuttanut, niin kenties voisin rakastua mr Knightiin.»
Kaikki tuo teki Knightin lähdön jälkeisen viikon hänelle erittäin synkäksi ja ikäväksi. Hän mainitsi edelleenkin Stephenin rukouksissaan ja luki hänen vanhoja kirjeitänsä — todellisuudessa jonkinlaisena lääkkeenä, vaikka yrittikin itsellensä uskotella, että se oli todellinen nautinto.
Kirjeet olivat käyneet yhä toivorikkaammiksi. Stephen kertoi hänelle päättävänsä jokaisen päivän työn sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että taaskin oli siirretty pois yksi kivi heitä erottavasta muurista. Sitten hän piirteli kuvia siitä, kuinka muhkean parin he kerran muodostaisivat. Ihmiset kääntyisivät katsomaan ja sanoisivat: »Onpa tuolla nuorella miehellä ollut hyvä onni!» Stephen varoitti häntä sureksimasta heidän hurjaa karkausyritystänsä (Elfride näet oli useita kertoja sanonut sen itseänsä vaivaavan). Ajattelipa kuka muu hyvänsä, joka asiasta jotakin tiesi, mitä tahansa, Stephen tunsi varsin hyvin hänen siveän luonnonlaatunsa. Ainoana moitteena oli se, ettei Elfride ollut kirjoittanut aivan yhtä hellästi Lontoossa ollessaan. Hänen kirjeissään oli tuntunut ilmenevän hilpeyttä, joka ei ollut johtunut häneen, Stepheniin, kohdistuvista ajatuksista.
<tb>
Knight ei ollut alkujaan vakavasti ajatellut palata Endelstowiin, ja hänen lupauksensa oli ollut vieläkin epämääräisempi. Hän ei yleensäkään luvannut enempää kuin voi täyttää. Kirkkoherra oli verrattain hämmästynyt nähdessään hänen niin pian palaavan, mrs Swancourt ei. Palattuansa Knight sai tietää, että sillävälin oli päätetty lähteä kuukauden lopulla St. Leonardiin muutamiksi päiviksi.
Tänä ensimmäisenä iltana Knight ei keksinyt sopivaa tilaisuutta tarjotakseen Elfridelle lahjaa, jonka hankkiminen oli tuottanut hänelle suurta hankaluutta. Kun seuraavana aamuna sattui olemaan kaunis ilma koko viikon kestäneiden pilvisäiden jälkeen, päätettiin kaikin lähteä Barwith Strandiin tarkastelemaan paikallista nähtävyyttä, joka oli vieras sekä mrs Swancourtille että Knightille. Knight vainusi romanttisen tilaisuuden mahdollisuutta ennen illan tuloa.
Tie kulki yli vihreiden kukkuloiden, joilla pensasaidat kiertelivät kuin köydet laiturilla. Vilahduksittain näkyi alempana sininen merenulappa ja siinä siellä täällä vaahtopää aalto ja jokin valkoinen purje. Sitten vaunut vierivät vuorensolaan. Kummallakin puolen kohosivat tummanruskeat seinämät, ja toisesta lankesi tielle tumma sakarainen varjo. Halkeamasta tuiskusi raikas vesisuihku, joka lirisi alas vihreille lehdille ja muodosti rotkon pohjalle pienen puron. Kummankin jyrkänteen otsalta riippuivat takkuiset kanervakiharat, ja niiden keskeltä ulottihe toisin paikoin kauas keskitielle karhunvaarain, joka linnunkynnen tavoin sieppoi heidän päähineitänsä.
He saapuivat viimeiselle huipulle ja sen lahdelman luo, joka oli heidän vaelluksensa päämääränä. Valtameren siniväri tummeni sen jatkuessa aina karien luo, missä sitä reunusti valkoinen vaahtojuova — kaukaa katseltuna äänetön, joskin nouseva ja laskeva kuin levottoman nukkujan peitto. Sinipunervien ja ruskeiden kallioiden varjoisia syvennyksiä olisi tehnyt mieli sanoa sinisiksi, ellei niiden vierellä hohteleva vesi olisi niin ehdottomasti vaatinut itselleen tuota vivahdusta.
Vaunut jätettiin pieneen taloon, ja tallirenki ja ajomies kantoivat eväskorin alas rannikolle.
Knight löysi sopivan tilaisuutensa. »Minä en ole unohtanut toivomustanne», aloitti hän, kun he olivat kahden kesken.
Elfride silmäili häntä ikäänkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.
»Ja olen tuonut teille nämä», jatkoi Knight kömpelösti vetäen esiin kotelon ja avaten sen, samalla sitä hänelle ojentaen.
»Oh, mr Knight!» virkkoi Elfride hämmentyneenä ja ankarasti punastuen, »minä en tietänyt, että sanoissanne piili mitään tarkoitusta. Minä pidin sitä pelkkänä oletuksena. Minä en niitä tahdo.»
Hänen mieleensä juolahtanut ajatus loi vastaukseen suurempaa päättäväisyyttä kuin siihen muuten olisi tullut. Seuraavana päivänä oli Stephenin kirjeen määrä saapua.
»Ettekö niistä huoli?» kysyi Knight tuntien vallitsevansa häntä huonommin kuin tätä ennen.
»On parempi, etten ota niitä vastaan. Ne ovat kauniit — en ole milloinkaan nähnyt niin kauniita», vastasi Elfride vakavasti luoden puolittain halukkaita katseita houkutuksen välineeseen. Eeva lienee silmäillyt omenaa sillä tavalla. »Mutta minä en huoli niitä ottaa; suottehan anteeksi, mr Knight.»
»Ei mitään anteeksipyytämistä», vastasi mr Knight, jonka tämä odottamaton asioiden käänne sai kerrassaan ymmälle.
Seurasi vaitiolo. Knight piteli avointa koteloa katsellen verrattain surkeana niitä hohtelevia esineitä, joiden vuoksi oli suurta vaivaa nähnyt; sitten hän käänteli ja silmäili niitä vieläkin tarkemmin, ikäänkuin olisi yrittänyt itse erinomaisesti ihailla hyljeksittyjä korujansa.
»Sulkekaa kotelo, älkää niitä minulle enää näyttäkö!» virkkoi Elfride nauraen.
»Miksi niin, Elfie?»
»Ei Elfie teille, mr Knight. Vain siitä syystä, että minä muuten niitä mielin. Kas niin, minä olen kyllin typerä sen sanoakseni! Mutta minulla on syy olla niitä ottamatta — nyt.» Hän viivytteli hetkisen viimeisen sanan lausumista, koska tahtoi ilmaista kieltonsa olevan ehdottoman, mutta sana pujahti sittenkin ilmi ja kumosi kaiken edellisen.
»Otatteko ne tuonnempana?»
»En halua niitä ottaa.»
»Miksi ette halua, Elfride Swancourt?»
»Siksi, etten halua. Minä en huoli niitä ottaa.»
»Sanoissanne on masentavaa merkitystä», virkkoi Knight. »Koska kerran niistä pidätte, niin haluttomuutenne täytynee johtua minuun kohdistuvista tunteistanne?»
»Ei, niin ei ole laita.»
»Kuinka sitten? Pidättekö minusta?»
Elfriden posket tummentuivat, ja hän silmäili kaukaisuuteen, kasvoissa ilme, joka muodosti hänen vastaukseensa kohdistuvan hienon kritiikin.
»Minä pidän teistä hyvinkin», virkkoi hän vihdoin hiljaa ja leppoisasti.
»Mutta ette aivan paljon?»
»Te kohtelette minua niin tuimasti ja lausutte niin purevia asioita, että miten voisinkaan?» vastasi hän vältellen.
»Luulenpa, että pidätte minua jurottelijana?»
»Ei, sitä en tee — tarkoitan, että kylläkin — tarkoitan, etten ollenkaan tiedä, mitä teistä ajattelen. Lähdetään isän luo», vastasi Elfride.
»Niin, kerronpa teille, mitä lahjallani tarkoitin», virkkoi Knight haluten kartoittaa Elfriden mielestä kaikki sellaiset ajatukset, että hän, Knight, oli rakastunut. »Ymmärrättehän, että tavanomainen kohteliaisuus sitä vaati.»
Elfride hämmästyi tuota selvää ilmoitusta.
Knight pisti kotelon taskuunsa ja jatkoi: »Minusta, samoin kuin kenestä hyvänsäkin, tuntui siltä, että taannoiset valintaa koskevat sanani olivat ilkeät ja epäoikeutetut, ja senvuoksi ajattelin, että anteeksipyynnön piti pukeutua teon muotoon.»
»Niin, minä ymmärrän.»
Elfride oli pahoillaan — hän ei tietänyt miksi — siitä, että Knight antoi niin pätevän selityksen. Hän tunsi itsensä pettyneeksi ajatellessaan hänen toimineen sellaisista kylmistä vaikuttimista käsin, jotka sopi ilmoittaa kenelle tahansa hymyilyä aiheuttamatta. Jos hän olisi tietänyt, että ne oli tarjottu siinä mielessä, hän olisi varmaan ottanut vastaan tuon houkuttelevan lahjan. Ja kaikkein kiusallisinta oli, että Knight kenties otaksui hänen luulleen, että ne oli tarjottu lemmenlahjana, mikä oli kylläkin masentavaa, ellei niin ollut laita.
Mrs Swancourt saapui nyt sinne, missä he istuivat, valitsemaan laakakiveä levittääkseen siihen pöytäliinansa, ja tuota asiaa koskeva keskustelu sysäsi hetkiseksi syrjään Knightin ja Elfriden välillä ratkaisemattomana vaappuvan kysymyksen. Knight selitti hänen kieltonsa varmasti johtuneen uuteen tilanteeseen joutuneen tytön häveliäisyydestä, joten hän suurin piirtein katsoen voi tyytyä sellaiseen alkuun. Jos Knight olisi tietänyt, että siinä uskollisuudentunto taisteli uutta rakkautta vastaan, silti tekemättä hänen lopullisen voiton toiveitansa vähemmän mahdollisiksi, niin hän kenties olisi kerrassaan luopunut sitä tavoittelemasta.
Jonkinlaista jäykkyyttä oli havaittavissa kummankin käytöksessä iltapäivän aikana. Vuoksi palasi, ja heidän oli pakko vetäytyä korkeammalle. Päivä liukui kohti loppuansa niin uneliaasti kuin ainakin sellaisissa tapauksissa — jolloin jokainen tehty teko ja jokainen ajateltu ajatus tarkoittaa kaiken tekemisen ja ajattelemisen karttamista. Joutilaina silmäillen alaspäin he näkivät pöytäkivensä vähitellen uppoavan ja nousevan meren huuhtovan pois aterian jäännöksiä. Kirkkoherra johteli tapahtumasta jonkin moraalisen opetuksen, ja Knight vastasi samaan tyytyväiseen sävyyn. Sitten aallot syöksyivät raivokkaasti ylemmäksi — viheriänsiniset vesikielekkeet nuoleksivat rinnettä pärskähtäen vihdoin valkoiseksi vaahdoksi.
Sitten seurasi ankara sadekuuro, joka ajoi heidät etsimään suojaa kallioluolasta, ja pian senjälkeen valjastettiin hevoset paluumatkaa varten. Heidän ehdittyään ylemmäksi taivas oli jälleen kirkastunut ja laskevan auringon säteet sattuivat heidän kulkemaansa tiehen. Vaunujen pyöräin tiehen muodostamat raiteet — pari pienoiskanavaa — hohtelivat sulana kultana häipyen etäällä olemattomiin. Sitten he kääntyivät pois, ja yö levisi meren selälle.
Ilta oli kolea ja vailla kuutamoa. Knight istui Elfriden vieressä, vieläpä erikoisen lähellä, kun illan pimeys oli ehtinyt tehdä henkilön asennon epämääräiseksi. Elfride väistyi kauemmaksi.
»Minä toivon, että suotte paikan minulle vastustelematta», kuiskasi
Knight.
»Epäilemättä; vaatiihan sitä tavanomainen kohteliaisuus», vastasi Elfride korostaen sanoja niin, että Knight voi tuntea ne taannoin lausumikseen.
He tunsivat kumpainenkin hienosti häilyvänsä kahden mahdollisuuden välillä. Niin he saapuivat kotiin.
Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa, viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta, mutta joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto, että hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona päivänä vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä, että hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain ja olojen tila oli täysin hyvä.
Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön. Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten sitä peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon sisältyivät hänen päivällä hylkäämänsä korut.
Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa, punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut milloinkaan ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena kieltäytyä ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen mieltänsä tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että velvollisuus vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.
Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan — suorittamaan varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan lopputulosta, jota hän oli lakannut toivomasta.
Hän lähti sittenkin.
Kirjeitä saapui kaksi.
Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen talletus — se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi taskuunsa, lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta katseilta ja avasi vapisten Stephenin kirjeen.
Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?
Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma, joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.
Summa oli kaksisataa puntaa.
Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat nyt St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.
Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen tilillensä. Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli suoritettu.
»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui Stephenin kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai miellyttävämpää kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää vielä aivan riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita vastaan. Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi huomannee nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen unelma, jota ei kannata ottaa huomioon.»
Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn varallisuuteen.
Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman poikamaiseen tapaansa:
»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne ja isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa ja käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan. Aivan pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen erään alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta huomauttaa. Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät kaikki tämän jo aikoja sitten… Eräänä päivänä minä ostin pieniä alkuasukkaiden idoleja lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta jälkeenpäin, kun havaitsin, että ne olikin valettu Englannissa, tehty vanhannäköisiksi ja kuljetettu tänne, minä heitin ne harmistuneena menemään.
Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja ruuvi. Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne valetuksi vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy aivan pian lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista. Minä toivon olevani se mies, joka pääsee matkaan.»
Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä ihmeen nojalla tuhoutuvan.
Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin — kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat — varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden, mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.
Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään — Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana. Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma. Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto, että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.
Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia. Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.
Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin, vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.
»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te kohtelette minua ynseästi.»
»Ei, ei, älkää niin sanoko.»
Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät seikat.
»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä rasittamatta», jatkoi Knight.
Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen karuudestansa.
»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.
»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys uutta rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä kertaa.
»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.
»Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon omassa seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä kerron teille jotakin.»
»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten puuttuu.
Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.
»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä erikoislähetille.»
Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:
»Johnson, Liverpoolista, Miss Swancourtille, Endelstowiin, lähellä
Castle Botereliä.
»Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan aamulla.»
Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.
»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»
»Johnson.»
»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»
»Minä en tiedä.»
»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»
»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»
»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»
»En tiedä.»
»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»
»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»
»Haluan.»
»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»
»Entä sitten?»
»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin salaisuuden, luulen ma.»
»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»
»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»
»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»
»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen ennen viikon loppua.»
»Kunniasanasi?»
»Kunniasanani!»
»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen, kun havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta käytöksestäsi.»
»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»
Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.
Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan maihin. Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti kyhätty, mutta sen tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti suorittavansa erään tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin East Endelstowiin jo samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi hämärän tultua astelevansa edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen hänet, jos hän niin halusi, kirkon portilla, kuten entisinä aikoina. Hän teki tämän ehdotuksen, koska piti epäviisaana tulla vierailemaan taloon niin myöhään illalla, mutta ei voinut nukkua, ellei saanut sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, kunnes hän saisi sulkea rakastettunsa syliinsä.
Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä sai hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli niitä, jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein mieluisin, koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin hyvin, että hänen älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin lisäämään.
Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä satunnaisten toivelmien painoa.
Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään hänen mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä kaikki voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä odottamaan hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.