XXI
Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä höyrylaivalla Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St. Launcesta yli kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie oli jatkettu Cameltoniin asti ulottuvaksi.
Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen saapumista.
Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.
Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen, että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa, hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui pilviseen taivaaseen.
Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, viheriä ruohomatto, neljän tai viiden jalan levyinen.
Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin kapeata kanavaa.
Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.
»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»
»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa putouksessa.»
»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»
»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.
»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka tasaisena kuvastui taivasta vasten.
Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä, huomaamatta siellä mitään alusta.
He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.
Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.
Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.
»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.
Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli merenpinnan.
»Se on Puffin, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle
Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»
Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.
»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.
»Asettakaa se olkapäälleni.»
»Se on liian korkealla.»
»Kainalooni.»
»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.
Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes Puffin sattui näkökenttään.
»Niin, se on Puffin — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi — lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»
»Näettekö kannen?»
»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa toiselta jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa sen tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta vasten seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle — jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka nuorukainen ja katselee yhä meitä.»
Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.
Knight laski kaukoputken.
»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi, joka valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta tehän näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»
»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»
»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät ole milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon hemmoteltu lapsi!»
Elfriden väri palasi.
»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.
Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan, joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.
Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi erilaisia vivahduksia.
Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on kaikissa yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta suuruudesta. Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri ei ollenkaan. Se riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä, kallion hahmosta.
»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»
»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»
»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin nousuja noussut.»
Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti sisämaata.
»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.
»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»
Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi hengähtämään. Knight ojensi kätensä.
Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.
Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.
»Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä välillä ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti korkeudesta vain vaaksan kokoiselta.
Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui olevan ihan lähellä rantaa.
»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan muuta kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion kylkeä vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin korkealle päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu takanamme. Siinä on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen kuin Niagara, mutta nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta. Katsokaahan nyt.»
Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.
»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta reunalla käy pieni vastavirta.»
Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se liukui hänen otsansa yli merelle päin.
»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin taakse hattuansa hakemaan.
Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.
Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja vihdoin itse jyrkänne.
Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa livettäviksi.
»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.
Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.
»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.
Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.
»En, minä en pääse», vastasi hän.
Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.
»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»
Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle ja hävisi alailmoihin.
»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.
Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.
»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen; minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»
Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.
Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä ylös, he joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.
Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti hiljaa, silmäillen vihollista kasvoihin.
Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Tarkat mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan kuudestasadasta viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta voittaa sen korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great Orme’s Head Caernarvonshiressä.
Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään ulkoreunaa — sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet ovat paljoa mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis suinkaan ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa suoraan Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion keskiosaa, joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa takana. Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla, onkalolla eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä nimitän jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.
Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet jonkinlaista härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen kauhuntuntoa hengittäjässä.
»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla», virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun olette siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»
»Entä mitä te teette?»
»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»
»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»
»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»
Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli tuleva!»
»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki sellaiset ajatukset.»
»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.
»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin tehty. Nojatkaa olkapäihini.»
Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja oli kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään toisella puolen.
»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»
»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»
»Mitä näette?»
»Kalliorinteen.»
»Mitä siinä?»
»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»
»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»
»En ketään.»
»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»
Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.
Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.
Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon lisäksi tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä kulutelleet ja irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.
Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan mättääseen.
Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet kaukoputken.
Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti juurinensa, ja Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli kamala. Elfride päästi tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva, se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet kannattaa.
Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.
Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.
Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.
»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!» huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen juosten etsimään apua.
»Elfride, kuinka pitkän ajan tarvitsette juostaksenne Endelstowiin ja takaisin?»
»Kolme neljännestuntia.»
»Se ei käy päinsä; minun käteni eivät kestä kymmentä minuuttia. Eikö ole ketään lähempänä?»
»Ei; ellei sattumalta joku ohikulkija.»
»Sellaisella ei olisi mitään keinoa minun pelastamisekseni. Eikö siellä ylhäällä ole mitään seivästä tai keppiä?» Elfride silmäili ympärilleen. Ei näkynyt mitään muuta kuin kanervaa ja ruohoa.
Minuutti — kenties enemmänkin — kului kummankin vaietessa. Yht'äkkiä tuskan avuttomuus hävisi Elfriden kasvoista. Hän hävisi reunan yli pois Knightin näkyvistä.
Knight tunsi olevansa henkilöistyneen yksinäisyyden valloissa.