XXIII
Stephen Smith oli sillävälin astunut Castle Boterelin laiturille ja hengitti kotiseutunsa ilmaa.
Hänen ihonsa oli tummunut, viikset kasvaneet ja parta alkanut menestyä — siinä tärkeimmät hänen ulkomuodossaan tapahtuneet muutokset.
Huolimatta sateesta, joka oli hieman tauonnut, hän otti pienen matkalaukkunsa käteensä, jätti muut matkatavarat majataloon ja lähti astelemaan kukkulain yli kohti itäistä Endelstowia. Paikkakunta sijaitsi omassa laaksossaan, kauempana sisämaassa kuin läntinen kylä, ja vaikka olikin lähellä viimeksimainittua, se ei kumminkaan suuressa määrin sitä muistuttanut. Itäinen Endelstow oli metsäisempi ja hedelmällisempi; se saattoi kerskua lordi Luxellianin kartanosta ja puistosta, ja siellä ei ollut niitä autioita ylänköjä, jotka tekevät rannikon läheisyydessä sijaitsevat seudut kovin ilottomiksi. Poikkeuksena oli kumminkin se pieni laakso, jossa sijaitsi pappila ja mrs Swancourtin vanha kartano.
Stephen oli ehtinyt lähelle harjanteen huippua, kun alkoi sataa rankemmin. Haeskellessaan tilapäistä suojaa hän alkoi astua jyrkästi kohoavaa polkua, joka alaosassaan johti halki tiheiden pähkinäpuulehtojen. Ylempänä se vei tasanteelle valtamaantien välittömään läheisyyteen, missä ulkoneva ja pensaiden peittämä kallionkieleke tarjosi etsityn suojan. Stephen käytti sitä hyväkseen ja kääntyi vasemmalle katselemaan maisemaa, joka lepäsi hänen edessään kuin avattu kirja.
Hänen nähtäviinsä levisi se laakso, jossa Elfriden asunto sijaitsi.
Tältä katselupaikalta näkymö esiintyi sikäli omituisena, ettei se ilmennyt selväpiirteisenä etualana enempää kuin hämyisenä taustanakaan, kun näet äkkijyrkkä rinne peitti näkyvistä koko keskiosan. Hänen lähimmässä läheisyydessään kasvaviin puihin ja pensaisiin liittyvänä näkyi etäinen seutu, jonka rajaviivan muodosti nimettömään — täältä käsin katsottuna pieneen ja mitättömään — jättiläiseen päättyvä kalliosarja. Stephenin olkapään vieressä olevan oksan lehti peitti näkymättömiin kokonaisen kukkulan hänen vastassaan olevasta etäisestä seudusta, viheriä pähkinäkimppu kokonaisen ylängön, ja itsensä suuren vuoren sai näkymättömäksi kääpiömäinen kallio hänen vieressään. Stephen oli katsellut kaikkea tuota jo sadat kerrat ennen, mutta ei ollut milloinkaan silmäillyt näkymöä niin hellin tuntein kuin nyt.
Asteltuaan samaan suuntaan hieman kauemmaksi, hän voi nähdä Länsi-Endelstowin kirkon tornin, jonka alla hänen oli määrä sinä iltana kohdata Elfride. Samalla hän havaitsi rantakallioilta päin liikkuvan valkoisen täplän. Aluksi se näytti matalalla lentävältä merilokilta, mutta vihdoin kävi ilmi, että se oli nopeasti juokseva ihminen. Hahmo kiiti eteenpäin huolimatta sateesta, joka oli saanut Stephenin pysähtymään, painui kanervaista rinnettä alas, ehti laaksoon ja oli poissa näkyvistä.
Miettiessään tuon ilmiön merkitystä hän hämmästyksekseen näki samasta lähtökohdasta sukeltavan näkyviin toisen liikkuvan täplän, mahdollisimman toisenlaisen kuin edellinen sikäli, että se oli ainoastaan mustuutensa nojalla havaittavissa. Se noudatti hitaasti ja säännöllisesti liikkuen samaa suuntaa, ja varsin varmasti voi päätellä, että tämä oli mieshenkilö. Hänkin laskeutui vähitellen alemmaksi ja hävisi laaksoon.
Sade oli jälleen laantunut, ja Stephen palasi tielle. Silmäillessään eteenpäin hän näki kaksi miestä ja ajoneuvot. Pian heidät jälleen pimitti korkea pensasaita. Ennenkuin he jälleen sukelsivat näkyviin, hän kuuli keskustelevia ääniä.
»Hänen täytyy pian olla lähiseuduilla, jos hän kerran tulee», kuului sanovan soinnukas ääni, josta Stephen heti tunsi Martin Cannisterin.
»Niinpä minäkin arvelen», virkkoi toinen ääni — Stephenin isän.
Stephen astui eteenpäin ja kohtasi keskustelijat. Hänen isänsä ja Martin kävelivät, lähinnä parhaisiin vaatteisiinsa puettuina, ja heidän vierellänsä asteli kimo kieseinensä.
»All right, mr Cannister, tässä on mies, jota kaipaatte!» huudahti nuori Smith käyttäen heti vanhaa tervehdystapaa. »Tässä minä olen, isä.»
»All right, poikani, ja ilahduttaapa se mieltäni!» vastasi John Smith ylen mielissään. »Kuinka voit? No, lähdehän tästä kotiin äläkä enää täällä sateessa viivy. Tällainen sää on varmaan kamala nuorelle miehelle, joka vasta palaa takaisin niin kuumasta maasta kuin Intiasta, vai mitä arvelet, kuoma Cannister?»
»Totta kyllä. Entä kuinka kaikki tavarat kotiin kuljetetaan? Siinä kaiketi on laatikkoa jos jonkinlaista, on huikeita kääröjä ja hienoja vieraan maan varuksia, luulen ma?»
»Tuskinpa sentään kaikkea tuota», virkkoi Stephen nauraen.
»Me otimme rattaat mukaamme, koska ajattelimme lähteä suoraa päätä Castle Botereliin ollaksemme siellä ennen maihin tuloasi», sanoi hänen isänsä. »'Hevonen puihin’, sanoi Martin. Mikäpäs siinä, pistetään vain, sanoin minä ja tein sen siekailematta. Eiköpä nyt ole parempi, jos Martin lähtee rattailla hakemaan tavaroita ja me astelemme tästä kotiin?»
»Minä olen kotona melkein samassa ajassa kuin tekin. Peggy astelee vielä varsin hyvin, vaikka aika alkaa vaatia siltä veroansa niinkuin meiltä muiltakin jokaiselta.»
Stephen kertoi Martinille, mistä tavarat olivat löydettävissä, ja jatkoi sitten matkaansa kotiinpäin isänsä seurassa.
»Kun tulit päivää ennen kuin aluksi odotimme», sanoi John, »niin havaitset, että kaikki on ylösalaisin. Me tapoimme sian tänä aamuna, kun ajattelimme, että sinulle ruoka maittaa matkan jälkeen. Leikkaamme sen vasta illalla. Joka tapauksessa saamme siitä kelpo liemen tai paistin, joka menee mukiin sinapilla höystettynä ja hyvällä oluella alas valeltuna. Äitisi se on hangannut koko talon puhtaaksi sinun tuloksesi, pyyhkinyt pölyt ja ostanut uuden pesuvadin ja -kannun kuljeksivalta ruukkukauppiaalta, joka sattui tulemaan meidän ovellemme; kynttilänjalat on puhdistanut ja ikkunat kirkastanut! Ja ties mitä kaikkea on tehnytkään. Ei täällä ole koskaan ollut sellaista menoa, ei totisesti.»
Loppumatka kului tällaisissa jutuissa ja Stephenin tiedustellessa äitinsä vointia. Tultuaan lähelle jokea ja sen takana olevaa mökkiä he kuulivat muurarimestarin kellon lyövän päivän tunteja neljännesminuutin väliajoin, joiden kuluessa Stephen kuvaili elävästi mieleensä, kuinka hänen äitinsä etusormi vaelsi ympäri kellotaulua minuuttipuikon keralla.
»Kello pysähtyi tänä aamuna, ja äitisi tuntuu asettelevan sitä kohdallensa», virkkoi hänen isänsä selitellen.
Heidän astuttuaan sisään ja Stephenin kunnioittavasti ja lämpimästi tervehdittyä äitiänsä — eukolla oli yllään tummansininen puuvillahame, jonka pintaa peittivät lukemattomat uudet ja täydet kuut, tähdet ja planeetit, vieläpä siellä täällä vaihteen vuoksi jonkinlainen pyrstötähden tapainen — kuultiin ulkoa rattaiden kolinaa, ja Martin Cannister saapui nähtäviin — tai paremmin sanoen: saapui suuri laatikko ja sen alla liikkuva jalkapari, jonka yläruumista ei ollenkaan näkynyt. Kun kaikki tavarat oli purettu ja Stephen oli lähtenyt yläkertaan vaihtamaan vaatteita, mrs Smithin mieli tuntui löytävän kadonneen johtolankansa.
»Meidän kellomme ei tosiaankaan ole kymmenen pennin arvoinen», sanoi hän kellon puoleen kääntyen ja yrittäen saada heiluria liikkeelle.
»Onko se jälleen seisahtunut?» tiedusteli Martin osaaottavasti.
»Tietysti», vastasi mrs Smith ja jatkoi samaan sävyyn, niinkuin ainakin eukot, joiden kieli mieluummin käsittelee sellaisia asioita, jotka soveltuvat kulloiseenkin mielialaan, kuin sellaisia, joiden sopii sanoa sointuvan hetken tilanteeseen. »John kuluttaisi monta puntaa vuodessa, jos kävisi päinsä, sen puhdistamiseen, vaikka sitä voi tohtoroida itse aivan yhtä hyvin. 'Kello on jälleen seisahtunut, John’, sanon minä hänelle. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, kuuluu hänen neuvonsa. Tekee viisi shillingiä. 'Kello jälleen korisee’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, neuvoo hän jälleen. 'Kello lyö väärin, John’, sanon minä. 'Parasta antaa se puhdistettavaksi’, sanoo hän yhä. Rattaat olisi varmaan jo hangattu poikki, jos minä olisin hänen neuvoansa kuullut, ja minä vakuutan teille, että olisimme voineet ostaa koreankin uuden kellon niillä rahoilla, jotka olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana tuhlanneet tuohon viheriänaamaiseen viheliäiseen. Niin, Martin, te olette varmaan kastunut. Poikani on mennyt yläkertaan vaatteita vaihtamaan. John on kosteampi kuin minulle on mieleen, mutta hän sanoo, ettei vähän mitään haittaa. Muutamia mrs Swancourtin palvelijattaria on täällä käynyt — juoksivat sateen suojaan ollessaan kävelyllä — ja minä vakuutan teille, etteivät heidän päähineensä olleet parhaassa kunnossa.»
»Kuinkas täällä voidaan? Me olemme olleet Castle Boterelissä, ja tässä Jumalan ilmassa on pää parkani joutunut aivan hunningolle; pihisee, pihisee, pihisee; kalaa siinä paistetaan aamusta iltaan», kuului samassa rämeä ääni ovelta.
»Jumal’antakoon; kuka se siellä?» kysyi mrs Smith ja näki kääntyessään William Wormin, joka yritti saada itseään näyttämään kohteliaalta ja ystävälliseltä levittämällä kasvoihinsa hymyä, joka ei tuntunut olevan missään yhteydessä hänen mielialansa kanssa. Hänen takanansa seisoi nainen, joka oli suunnilleen kaksi kertaa häntä kookkaampi, iso sateenvarjo pään yli kohotettuna. Hän oli mrs Worm, Williamin vaimo.
»Käykää sisään, William», kehoitti John Smith. »Ei täällä joka päivä sikaa tapeta. Samoin te, mrs Worm. Tervetuloa. Kirkkoherran luota lähdettyänne te ette ole useinkaan näkyvissä.»
»Niin, totta puhuen en liiku paljon ulkosalla, kun kirkossakäyminen
ei ole enää velvollisuutena, niinkuin oli pappilassa palvellessani.
Mutta poikani kelpaa nyt puomia hoitelemaan, ja niin minä sanoin, että
'Barbara, käydäänpä katsomassa John Smithiä’.»
»Ikävä kuulla, että teidän päänne on aina vain kehnossa kunnossa.»
»Niin, saatte uskoa, että tuo kalan paistaminen jatkuu yöt päivät. Ja tiedättekö, toisinaan ei siellä olekaan pelkkiä kaloja, vaan silava ja sipuli siellä kärisee. Minä kuulen sen pihinän ja porinan niin selvästi kuin ikänä, eikö totta, Barbara?»
Mrs Worm, joka oli koko tuon ajan askarrellut sateenvarjon sulkemishommissa, vakuutti väitteen todeksi, ja osoittautui nyt, huoneeseen astuttuaan, avarakasvoiseksi, hyvännäköiseksi naiseksi, jonka poskessa olevasta syylästä törrötti esiin vähäinen karvatukko.
»Olettekos koettanut mitään keinoa metelinne parantamiseksi?» tiedusteli Martin Cannister.
»Olenhan tuota, johan sitä on koetettu jos jotakin. Sallimus se on armelias mies, ja minä olen toivonut, että olisi jo tuon huomannut, kun olen niin monta vuotta pappilassakin elänyt, mutta eipäs vain ole siitä vapahtanut. Ohhoh, minä olen raihnainen mies-rähjä, kyllä on elämässä elämistä!»
»Totta, liiankin totta, William Worm. Niin on laita. Silmänsä siinä saa pitää auki eläessään, muuten on kaikki piankin pitkin ja poikki.»
»Riisukaa toki päällysvaatteenne, mrs Worm», kehoitti mrs Smith. »Me olemme aika mylläkässä, totta puhuen, sillä poikani on piskahtanut kotiin Intiasta päivää aikaisemmin kuin odotimme, ja sianpistäjä tulee tuossa paikassa paloittelemaan.»
Mrs Barbara Worm, joka ei tahtonut halpamaisesti käytellä hyväksensä mylläkässä olevia ihmisiä heitä vartioitsemalla, riisui päähineensä ja viittansa kiinnittäen samalla katseensa oven ulkopuolella kasvaviin kukkasiin.
»Siinäpä kauniita tiikerililjoja!» virkkoi mrs Worm.
»Niin, ovathan ne, mutta niiden tähden on vastus lapsista, jotka pyrkivät kätten välitse niistä marjoja poimimaan.»
»Ja ukonhatut ne näyttävät yhtä kopeilta kuin ainakin.»
»Niin», vastasi mrs Smith syventyen opettavaisesti asiaan, »meneväthän ne mukiin toisten joukossa eivätkä kysy suurta vaivaa. Samaa sopii sanoa noista päivänkakkaroista. Niistä kukista minä pidän paljon, vaikka ovatkin yksinkertaisia. John sanoo, ettei hän välitä sellaisista kukista, mutta miehillä ei ole silmää millekään somalle. Hän sanoo pitävänsä eniten kukkakaalista. Ja minä vakuutan, että kevätaikana saan pelätä ja vapista, sillä se on selvää murhaa.»
»Älkäähän toki, mrs Smith.»
»John kaivelee juuret ylt'ympäri, nähkääs. Ja niin se hänen lapionsa liikkuu, kuinka kulloinkin sattuu, puhki juurien, sipulien ja kaiken, mikä ei ole noussut pinnalle ihan näkyviin, ylösalaisin hän kääntää kaikki ja leikkaa viipaleiksi. Viimeksi kun menin tulpaanejani hoitelemaan, niin mitäs näinkään: kaikki sipulit nurinniskoin ja varret väärinä. Hän oli ne keväällä mullistanut, mutta nuo ovelat luomukset olivat pian havainneet, ettei taivas ollut siellä, missä se ennen oli ollut.»
»Entä mitä ovat nuo pitkäkukkaiset tuolla aidan vieressä?»
»Nekö? Siunatkoon, ne ovat noita kauheita Jaakopin tikapuita! Niitä en voi kiittää; minua hartaasti harmittaa, että ne niin mielellään viihtyvät siinä, missä niitä ei kaivata. Ne saattavat olla hyviäkin tavallansa, mutta minä en huoli sellaisista, joita hoidonpuute ei tapa. Teinpä mitä tahansa, kaivoin, raavin, revin, aina niitä vain on liikaa. Minä katkon niiden juuret, mutta pinnalle ne vain työntyvät, kolmin kerroin voimallisempina. Jos heitän ne aidan taakse, niin siellä ne kasvavat ja tuijottelevat minua päin, niinkuin nälkäinen koira kartoitettuna, ja ryömivät takaisin viikon tai parin kuluessa. Niitä on siellä ja niitä on täällä, ja jos istutatte niitä paikkaan, missä mikään muu ei voi menestyä, niin saatte niitä yllin kyllin kuukauden tai kahden kuluessa. John rakensi uuden tunkion tässä viime kesänä ja sanoi: 'Kuulehan, Maria, jos sinulla on joitakin kukkia tai muuta sentapaista, niin istuta minun tunkioni ympärille, jotta se hieman peittyy näkyvistä, vaikka ei siinä suinkaan mikään erinomainen kasvi viihtyne.’ Mitäs muuta: minä ajattelin, että onpahan tuossa Jaakopin tikapuut; minä pistän sen sinne, eihän se sellaisessa paikassa voi mitään haittaa matkaan saattaa.’ Ja niin minä niitä sinne istutin. Ne kasvoivat kasvamistaan, tunkiossa ja tunkion vieressä, peittäen sen kohta kokonaan. Kun joku sitten mieli sitä käyttää kasvitarhassaan, niin mitäs hän sanoi: 'Peijakas sinun kukkasi periköön, Maria! Ovat syöneet kaiken hyvän minun tunkiostani, niin ettei se ole hiekkakasaa parempi!’ Niin olivat tehneet, ne ahnaat. Minä uskon, etteivät ne oikeastaan kukkia olekaan, vaan mitä lienevät rikkaruohoja, jos totuus tunnustetaan.»
Samassa saapui Robert Lickpan, sianpistäjä ja ajomies. Keittiössä riippuva syötetyn otuksen ruho halkaistiin selkärankaa pitkin. Mrs Smith keitteli sillävälin lientä.
Halkaisemisen ja paloittelun välillä pantiin olut kiertämään, ja Worm ja sianpistäjä kuuntelivat John Smithin kuvausta siitä, kuinka hän oli kohdannut Stephenin. He kuuntelivat, silmät tyhjinä tuijottaen pöytäliinaan, jottei mikään ulkomaailman asia häiritsisi heidän yrittäessään kohtausta tarkoin mieleensä kuvata.
Stephen tuli alakertaan kesken kertomusta, ja hänen saapumisensa sekä tervehdysten aiheuttaman pienen keskeytyksen jälkeen tarina jatkui, ikäänkuin ei hän olisi läsnä ollutkaan, ja se kerrottiin hänellekin, kuten henkilölle, joka ei asiasta mitään tiedä.
»’Hei’, sanoin minä, kun sain hänet näkyviini, 'tuolla se poika tulee, sillä minä tunnen hänet hänen isoisänsä käynnistä’; hän näet astelee ihan samoin kuin isä-vainajani. Oli siinä sentään jotakin 'irti maasta’, joka minua kummastutti. Hän tuli lähemmäs, ja minä sanoin: ’Se on poika; minä tunnen hänet mustasta laukustansa pitkän matkan tulijaksi.’ Mutta tie on auki koko maailmalle, ja saattaahan niitä matkamiehiä olla useampiakin. Mutta minä pidin silmäni kovana ja sanoin Martinille: ’Se on poika, sillä minä tunnen hänet tuosta kepin pyörittämisestä ja tutusta askelesta.’ Sitten hän tuli lähemmäksi ja sanoi: 'All right’. Sitten jo sopi vannoa, että se oli hän.»
Nyt arvosteltiin Stephenin ulkomuotoa.
»Posket ovat nyt vähän laihemmat kuin silloin, kun näin hänet pappilassa enkä ollenkaan miestä tuntenut, uskokaa pois,» sanoi Martin.
»Mitä ihmettä», virkkoi toinen kääntämättä katsettansa Stephenin kasvoista, »minä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Isänsä nenä ihan pilkulleen.»
»Niin minulle on usein sanottu», virkkoi Stephen vaatimattomasti.
»Pitempi hän on aivan varmasti», sanoi Martin tarkastellen Stepheniä kiireestä kantapäähän.
»Minä ajattelin, että hän on ihan saman kokoinen», virkkoi Worm.
»Siunatkoon, se johtuu siitä, että hän on samalla lihonut». Ja kaikkien silmät suuntautuivat tutkivaisina kohti Stephenin liivejä.
»Minä olen vain tällainen vaivainen ukko-rähjä, mutta voinpahan tehdä myönnytyksiä», sanoi William Worm. »Kuinka hän tulikaan vieraana ja muukalaisena Swancourtin pappilaan, ja yksikään sielu ei häntä tuntenut monien vuosien jälkeen! Elämä on kiperä ja kapera, Stephen — mutta luulenpa, että minun pitää sanoa teille 'sir'?»
»Ei ollenkaan, se ei ole nyt tarpeen», vastasi Stephen, vaikka tekikin mielessään päätöksen kartella tuon tutunomaisen veikon läheisyyttä niinpiankuin tulisi anelemaan itselleen Elfriden kättä.
»Vai niin», virkkoi Worm mietteissään, »joku muu ei olisi tyytynyt vähempään. Onpa ero miehillä.»
»Ja samoin sioilla», huomautti John Smith silmäillen oman sikansa halkaistua ruhoa.
Robert Lickpan, sianpistäjä, tunsi tässä kohden olevansa kutsuttu ottamaan osaa keskusteluun.
»Niin, onhan niillä oma luontonsa sioillakin», huomautti hän aluksi.
»Niitä on sattunut minun tielleni merkillisiäkin.»
»Sitä en epäile, mestari Lickpan», vastasi Martin, jonka äänensävy ilmaisi, että hänen vakaumuksensa samoinkuin hyvä käytöksensäkin vaati sellaista vastausta.
»Niin», jatkoi sianpistäjä, niinkuin ainakin henkilö, joka on tottunut siihen, että häntä kuunnellaan. »Eräskin oli kuuromykkä, ja me emme saaneet selville, mikä sikaa oikeastaan vaivasi. Se söi niinkuin ainakin, jos näki ruuhensa, mutta jos oli selkä ruuheen päin, niin sai kolistella sankoa vaikka koko päivän; sika-parka ei kuullut yhtään mitään. Mutta hyvin se lihoi, ja minä en ole ikänäni nähnyt sian paremmin aukeavan, kun se oli tapettu, ja mureata se oli syötävää, ei paremmasta apua; vaikka höyhenenruodin läpi olisi sen imenyt.»
»Toinen taas», kävi pistäjä jatkamaan, kun oli sitä ennen antanut kulauksen olutta lipua alas kurkusta aivan omia aikojansa ja oli asettanut haarikkansa ihan samaan paikkaan, mistä oli sen ottanut — »toinen tuli sekopääksi.»
»Sepä surullinen juttu!» hymisi mrs Worm.
»Niin sen kävi, raukan! Niin sekopääksi kuin ikänä voi tulla kristitty ihminen. Aikaisemmin se oli ollut hyvin alakuloinen eikä sitä suinkaan koskaan pidetty minään toivorikkaana sikana. Se oli Andrew Stainerin sika — ei kenenkään muun kuin juuri hänen.»
»Minä muistan sian vielä varsin hyvin», todisti John Smith.
»Ja sievä porsashan se olikin. Ja tunnettehan kaikin farmari Bucklen rodun? Jokaikinen niistä sairastaa reumatismia aina tähän päivään asti, kun ovat porsaina asuneet kosteassa lätissä.»
»No, eikös nyt oteta ja punnita», ehdotti John.
»Jos ei se olisi sellainen poika, niin punnitsisimme kokonaisena; mutta kun on, niin otetaan puolikas kerrallaan. Muistathan vanhan leikinlaskun, John?»
»Muistanhan sen, vaikka onkin jo monta vuotta siitä, kun sen ensi kerran kuulin.»
»Niin», sanoi Lickpan, »tuota vanhaa perhepilaa on viljelty suvussamme jo miespolvien aikoja, valehtelematta. Isäni käytteli sitä sikoja pistäessään enemmän kuin viisiviidettä vuotta — koko sen ajan, jona ammattiansa harjoitti. Ja hän kertoi kuulleensa sen poikana pahaisena isältänsä, joka käytti sitä ihan samoin, kun sattui siantappo, ja siantappo oli siantappoa siihen aikaan.»
»Aivan varmasti.»
»Minä en ole pilaa vielä kuullut», sanoi mrs Smith houkutellen.
»En minäkään», yhtyi häneen mrs Worm, joka ainoana vaimovieraana tunsi kohteliaisuuden vaativan olemaan kaikessa samaa mieltä kuin talon emäntä.
»Olettepa, ihan varmaan olette», sanoi pistäjä silmäillen epäluuloisesti tietämättömyyden pimeydessä vaeltavia naisia. »Eihän se suurikaan asia ole — sitä en suinkaan tahdo väittää. Se alkaa suunnilleen näin: 'Kölli kyllä sikanne painon sanoo’, sanon minä. Ystävät ja kylänmiehet silloin luulevat minun tarkoittavan poikakölliäni, vaikka minä tarkoitankin puntarinkölliä. Hah-hah-haa!»
»Heh-heh-hee!» nauroi Martin Cannister, joka oli kuullut tuon yllättävän jutun selityksen jo sata kertaa.
»Hoh-hoh-hoo!» nauroi John Smith, joka oli kuullut sen tuhat kertaa.
»Hih-hih-hii!» nauroi William Worm, joka ei ollut sitä milloinkaan kuullut, mutta pelkäsi asiaa ilmaista.
»Sinun isoisäsi ei ollut mikään tuhma poika, kun teki tuon jutun», virkkoi Martin Cannister siirtyen iloisen arvostelun ilmavampaan piiriin.
»Olihan hänellä pää kohdallansa. Ja nähkääs, kun Lickpaneille on aina siunautunut pojanköllejä, niin juttu on siirtynyt eteenpäin aina meidän päiviimme asti.»
»Jooseppi raukka, teidän toinen poikanne, ei valitettavasti saa milloinkaan tilaisuutta sitä seurassa esittää», virkkoi mrs Worm mietteissään.
»Eipä kylläkään. Niin, isoisä oli nokkela poika, kuten sanottu; mutta olen minä tuntenut vielä nokkelamman. Se oli Levi-setä. Levi-setä teki nuuskarasian, jonka avaamisen piti antaa päänvaivaa hänen ystävillensä. Hänellä oli tapana panna se kiertämään häissä, ristiäisissä ja muissa hupaisissa seuroissa, ja antaa miesten koetella kekseliäisyyttänsä. Siinä erinomaisessa nuuskarasiassa oli takana jousi, joka liikkui edestakaisin, sarana siinä kohdassa, missä kansi näytti olevan, toisessa päässä vetotappi, etupuolella ruuvi ja nuppeja ja pykäliä kaikkialla. Toinen koetteli jousta, toinen tappia, mutta miten lienevätkin yrittäneet, rasia ei auennut. Missä nyt luulette rasian salaisuuden piilleen?»
Kaikki ilmaisivat kasvojensa ilmeillä, että heidän yhdistetyt ajatuksensa eivät kyenneet pulmaa ratkaisemaan.
»Rasia ei auennut ollenkaan. Se ei ollut tehtykään aukeamaan, ja olisi voinut yrittää aina tuomiopäivään asti, sillä rasian kansi oli tiukasti kiinniliimattu.»
»Syvät oli miehellä meiningit, kun teki sellaisen rasian.»
»Niin oli. Se oli ihan Levi-sedän tapaista.»
»Oli. Minä muistan miehen varsin hyvin. Pisin mies, mitä olen koskaan nähnyt.»
»Oli hänellä mittaa kotitarpeiksi. Poikaiän jälkeen hän ei milloinkaan nukkunut sängyssä — ei löytänyt mistään riittävän pitkää. Asuessaan tuossa pienessä mökissä lammen rannalla hän tapasi joka ilta jättää huoneensa oven auki, kun makuulle meni, ja oikaista jalkansa eteiseen.»
»Kuollut on hänkin jo ja kuopattu, ja samoin käy meidän kaikkien», huomautti Worm täyttääkseen vaitiolon, joka seurasi Robert Lickpanin esitystä.
Sian punnitseminen ja paloitteleminen tapahtui, ja samalla keskusteltiin vilkkaasti Stephenin matkoista. Sitten päivän teurastuksen ensimmäiset antimet, sipulin kerällä käristettyinä, siirtyivät paistinpannusta pöydälle — höyryäviä ja sihiseviä kappaleita, jotka vaivatta löysivät tiensä läsnäolijoiden suihin.
On myönnettävä, että talon herraspoika näytti sangen huonosti soveltuvan näiden toimitusten yhteyteen. Hänen mielensä sitäpaitsi ei ollut kyllin filosofinen tehdäkseen hänelle mahdolliseksi kaikessa rauhassa seurustella noiden henkilöiden, isänsä ystävien kanssa. Hän ei ollut milloinkaan elänyt pitkiä aikoja kotosalla — tuskin ollenkaan lapsuutensa jälkeen. William Wormin läsnäolo oli asian hankalin seikka, sillä vaikka Worm olikin lähtenyt pois mr Swancourtin luota, tutunomainen seurustelu entisen palkollisen kanssa muistutti Stepheniä liian voimallisesti siitä luokittelusta, jonka kirkkoherra aikoinaan oli hänen, Stephenin, kaatamista silmälläpitäen suorittanut. Mrs Smith oli tietoinen järjestelynsä puutteellisuudesta, joka oli asiaintilan aiheuttanut. Hän puhui siitä Stephenille kahden kesken.
»Minä en välittäisi sellaisista vieraista, Stephen, mutta mitäs tehdä? Ja isäsi on siinä määrin jalostumaton, että hän pitää niiden kanssa seuraa enemmän kuin tarpeellista olisi.»
»Älkää olko millännekään, äiti», sanoi Stephen, »minä tyydyn siihen nyt.»
»Kun eroamme lordin palveluksesta ja lähdemme sisämaahan — piankin, toivon ma, — niin asia muuttuu. Me tulemme uusien ihmisten joukkoon ja väljempään asumukseen ja pidämme itseämme vähän loitommalla.»
»Onko miss Swancourt kotona, tiedättekö?» kysyi Stedhen.
»On, isäsi on nähnyt hänet tänä aamuna.»
»Tapaatteko hänet useinkin?»
»Tuskin milloinkaan. Mr Glim, apulainen, käy toisinaan talossa, mutta Swancourtit eivät tule kylään enää kuin läpiajaessaan. He aterioivat lordin luona useammin kuin ennen. Niin, tässä on eräs paperilappu, jonka joku poika toi tänne aamulla sinua varten.»
Stephen tarttui kiihkeästi paperiin ja avasi sen, hänen äitinsä tarkastellessa häntä. Stephen luki, mitä Elfride oli kirjoittanut ja lähettänyt, ennenkuin lähti rantakalliolle sinä ehtoopäivänä:
»Minä suostun. Olen kirkon luona yhdeksän aikaan tänä iltana. — E.S.»
»Minä en tiedä, Stephen», sanoi hänen äitinsä painokkaasti, »ajatteletko vielä miss Elfrideä, mutta jos minä olisin sijassasi, en hänestä välittäisi. Sanotaan, ettei mrs Swancourtin rahoista tule yhtään hänen tytärpuolensa osaksi.»
»Sää näkyy kääntyvän kauniiksi; minä lähden hieman katselemaan seutua», sanoi Stephen väistäen suoraa kysymystä. »Minun palatessani vieraat kenties ovat lähteneet, ja me voimme keskustella vapaammin.»