XXIV
Auringon laskettua sade oli tauonnut, mutta yö oli pilvinen, ja kuun valo, jota himmensi ja hajoitti sen usvakehä, valautui maille mantereille haaleanharmaana.
John Smithin mökin ovelta lähti tumma hahmo, joka kevyin askelin eteni nopeasti kohti Länsi-Endelstowia. Kohottuaan pian korkeammille maille hän kääntyi seuraamaan rattaidenraiteita ja näki päämääränänsä olevan kirkon selvästi piirtyvän taivasta vasten. Ei ollut kulunut puolta tuntiakaan hänen lähdöstänsä, kun hän jo astui kirkkomaan aidan yli johtavia portaita.
Säännötön aitaus oli yhä vielä vanhaan kallioon nimenomaisesti kuuluva osa. Ruoho oli edelleenkin pitkää, ja haudat olivat siinä asussa, johon kuluvat vuodet olivat suvainneet muuttaa Martin Cannisterin ja hänen edeltäjänsä, Stephenin oman isoisän muovaamat vakinaiset muodot.
Ilmassa helähti ääni, joka kuului tulevan siltä suunnalta, missä Castle Boterel sijaitsi. Siellä löi kirkon kello, ja sen ääni kaikui tyynessä ilmassa niin selvänä kuin se olisi tullut viereisestä tornista, joka yksinäiseen hiljaisuuteensa vaipuneena ei antanut mitään sellaisia elonmerkkejä.
»Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän.» Stephen laski huolellisesti lyönnit, vaikka hyvin tiesikin niiden luvun ennakolta. Kello oli yhdeksän. Oli se hetki, jonka Elfride itse oli maininnut sopivimpana kohtaamisen hetkenä.
Stephen seisoi kirkon ovella ja kuunteli. Hän olisi kuullut toisen henkilön hengityksen oven kaaren alla; siellä ei ollut ketään. Hän painui syvemmälle oviaukkoon, istui kivirahille ja odotti sykkivin sydämin.
Heikkoina kuuluvat äänet vain tehostivat hiljaisuutta.
Niistä huomattavin oli kaukaa rannikolta kuuluva meren nousu ja lasku. Heikompana kuului loitolta yökehrääjän ääni. Kaikkein heikoimpia vaikutelmia heikkojen joukossa aiheuttivat lentävät hämähäkinsiimat, lähellä kirkonovea vaivalloisesti ryömivä konna, mato, joka yritti kiskoa maahan lakastunutta lehteä ja tuulenhenki, joka saapui yhä lähemmäksi ja vaimeni olemattomiin hänen eteensä, siivekäs siemen taakkanansa.
Kaikkien noiden pehmeiden äänien joukossa ei ollut sitä ainoata pehmeätä ääntä, joka yksin oli hänen ikävöimisensä esineenä — Elfriden astunnan ääntä.
Stephen istui siten kokonaisen neljännestunnin kuulostaen, jäsentäkään tukahduttamatta. Sitten hän asteli kirkon länsipuolelle. Hänen ehdittyään tornin kulmaukseen häntä vastassa oli valkoinen hahmo. Hän vetäytyi säikähtyneenä takaisin, mutta malttoi kohta mielensä. Siinä oli nuoren Jethwayn hautapaasi, joka yhä näytti yhtä uudelta kuin sinä päivänä, jolloin se oli pystytetty. Se valkoinen kivi, josta se oli hakattu, vaikutti omituisen kaamealta paikkakunnan kivilouhoksista peräisin olevien tummien paasien keskellä.
Stephenin mieleen johtui se yö, jona hän oli Elfriden keralla siinä istunut, ja hän muisti varsin hyvin, kuinka oli silloin pahoitellut, että Elfride oli, jospa vasten tahtoansakin, ottanut vastaan lemmenpalvontaa jo ennen hänen tuloansa. Mutta nykyinen kouraantuntuva pelontunne sai tuon entisen tunnon näyttämään aivan joutavalta, ja niin hän asteli hautojen lomitse kirkkomaan rajalle, mistä päivän aikaan saattoi selvästi nähdä pappilan ja Swancourtien nykyisen asumuksen. Kukkulalle johtavalta polulta ei kuulunut askeltakaan, mutta viimeksimainitun talon ikkunasta loisti valo.
Stephen tiesi, ettei voinut olla kysymystä mistään erehdyksestä aikaan tai paikkaan nähden ja ettei lupauksen täyttämistä voinut estää mikään vaikeus. Hän odotti vieläkin siirtyen kärsimättömyydestä sellaiseen mielentilaan, jossa ajan kuluminen ei herättänyt mitään vaikutelmaa. Hänet herätti haavelmistaan Castle Boterelin kello.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen.
Vasara iski vain kerran enemmän, mutta kuinka toisenlainen olikaan sen herättämä tunnelma!
Stephen lähti kirkkomaalta vastakkaisesta portista ja asteli kukkulanrinnettä alaspäin. Hän liikkui hitaasti kohti Elfriden kodin veräjää, avasi sen hiljaa ja käveli hiekoitettua käytävää pitkin ovelle. Siihen hän pysähtyi muutamaksi minuutiksi.
Sitten kuului hänen korvaansa miehen äänen hiljaa lausumia sanoja avoimesta ikkunasta nurkan takaa. Niihin vastasi heleä, pehmeä nauru. Elfride siellä nauroi.
Stephen tunsi tuskan sydäntänsä kalvavan. Hän palasi samaa tietä, jota oli tullut. On olemassa pettymyksiä, jotka meitä kiduttavat, ja on toisia, jotka iskevät meihin hautaan asti säilyvän haavan. Viimeksimainitut ovat niin tuimia, ettei mikään saman toiveen myöhempi tyydytys voi niitä täysin parantaa: ne merkitään onnen ikuiseksi häviöksi. Niin oli nyt Stephenin laita: unelmaa kruunaavana sädekehänä oli ollut heidän salainen kohtauksensa, ja vaikka Elfride olisikin tullut hänen luoksensa nyt, kymmenen minuutin kuluttua, pettymys olisi sittenkin yhä tuntunut.
Saavuttuaan kotiinsa nuori mies löysi sieltä kirjeen, joka oli saapunut hänen poissaollessaan. Luullen sen sisältävän jonkin syyn Elfriden poisjäämiseen, mutta voimatta kuvitella, kuinka se hänen tekonsa oikeuttaisi, Stephen avasi nopeasti kirjekuoren.
Kirjeessä ei ollut sanaakaan Elfrideltä. Se sisälsi vain hänen kahtasataa puntaansa koskevan talletustodistuksen. Toisella puolella oli sekinkaava, johon Elfride oli merkinnyt saman summan, sekin haltijalle maksettavaksi.
Stephen oli ymmällä. Hän yritti arvailla Elfriden vaikuttimia. Kun ottaa huomioon, kuinka vähän Stephen tunsi hänen aikaisempia tekojansa, on myönnettävä, että hän arvaili varsin älykkäästi: että aamuisen tiedonannon ja illan sanattoman kieltäytymisen välimaalla oli tapahtunut jotakin sellaista, mikä oli kerrassaan muuttanut Elfriden suhtautumisen häneen.
Stephen ei tietänyt, mitä tehdä. Nyt tuntui mielettömältä lähteä seuraavana aamuna Elfriden isän luo, kuten hän oli ajatellut, pyytämään häntä suostumaan heidän kihlaukseensa, koska oli otettava huomioon se mahdollisuus, ettei Elfride itse ollut enää hänen puolellansa. Viisaalta näytti yksi ainoa menettelytapa: odottaa ja nähdä, mitä päivät toisivat tullessaan, lähteä Birminghamiin suorittamaan hänelle uskottu liiketehtävä, palata, ottaa selkoa, oliko mitään tapahtunut, ja koettaa, mitä kohtaaminen voi vaikuttaa. Hänen peräytymisensä aiheuttama hämmästys voisi kenties saada Elfriden osoittamaan piilevää lämpöänsä yhtä nimenomaisesti kuin entisinä aikoina.
Tämä kärsivällisyyden näyte soveltui hyvin Stepheninlaisen miehen luonnonlaatuun. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi kenties menetellyt ihan toisin: hyökännyt Elfriden läheisyyteen, hyviä tai huonoja keinoja käyttäen, ja saanut aikaan jonkinlaisen ratkaisun — edukseen tai vahingokseen.
Seuraavana aamuna hän lähti Birminghamiin. Vielä yksi kotipuolessa vietetty päivä ei olisi asiaa haitannut, mutta hän ei voinut levätä, ennenkuin oli aloittanut ja suorittanut loppuun sen ohjelman, jonka oli itselleen asettanut. Ruumiillinen toimeliaisuus karkoittaa usein pelontuskan yhtä täydellisesti kuin saavutettu varmuus.