XXV
Näinä poissaolon päivinä Stephen eli vaihtelevissa mielentiloissa. Milloin hänen tunneliikuntonsa olivat toimeliaat, hän oli tuskan vallassa. Milloin hän ei ollut tuskan vallassa, hänen toimitettavanansa oleva liikeasia ajoi nimenomaisin väkivalloin hänen mielestänsä kaikki Elfrideä ja rakkautta koskevat syvät mietteet.
Viikon lopulla lähtiessään paluumatkalle Stephen oli kypsytellyt jokseenkin varmaksi sen päätöksen, että lähtisi näkemään Elfrideä kasvoista kasvoihin. Hän käytti tälläkin kertaa mielireittiänsä — pienellä kesähöyryllä Bristolista Castle Botereliin — koska rautateitse kulkien nopeuden nojalla säästetty aika tuhlautui vaihdeasemilla odottaessa ja radan kaarrellessa.
Oli kirkas hiljainen ilta syyskuun alussa, kun Stephen jälleen astui maihin tuossa pienoisessa kaupungissa. Hän tunsi halua viipyä hetkisen laiturilla, ennenkuin lähtisi nousemaan kukkuloille, sillä hänen mielessään oli syntynyt romanttinen aie kulkea kotiin Elfriden asunnon tietä, ja hän halusi liikkua sen läheisyydessä vasta sitten, kun illan varjot suojasivat hänet riittävästi havaitsijoilta.
Niin odotellen yön tuloa hän silmäili rauhallista näkymöä, johon lännen kalpea kajaste loi alakuloisen yksivärisen, hitaasti hämärtyvän valaistuksen. Ilmaantui näkyviin tähti, sitten toinen ja kolmaskin. Ne välkkyivät kahden satamassa lepäävän hiiliprikin raakapuitten ja köysistön lomitse, ikäänkuin olisivat olleet niihin kiinnitettyjä pienoisia lamppuja. Vuoksivetten hiljainen nousu keinutti uneliaasti niiden mastoja pulpahdellen ja poristen joutilaan säännöllisesti laiturin kulmissa ja koloissa.
Iltahämärä oli nyt kyllin taaja hänen tarkoituksiinsa, ja kun hän, sangen alakuloisena, oli lähtemässä, liukui sataman keskiosaan pieni, kahta henkilöä kantava venhe, kevyenä kuin varjo. Venhe saapui hänen kohdallensa, lipui ohi ja laski maihin laiturin toisessa päässä, Stephen oli havainnut airojen sulavasta liikunnosta, että toinen venheessäolija oli mieshenkilö. Kun pari sitten nousi portaita tullen paremmin näkyviin, Stephen voi erottaa, että toinen henkilö oli nainen, ja että hänellä oli päähineessään jokin valkoinen koriste — nähtävästi sulka. Tuo valkoinen täplä oli ainoa näkyvä kohta hänen vaatetuksessaan.
Stephen jäi heidän jälkeensä, ja he lähtivät menemään menojansa. Stephen lähti hänkin astelemaan ja unohti pian koko seikan. Kuljettuaan sillan yli, jätettyään valtatien ja aljettuaan edetä läntisen Endelstowin laakson johtavaa polkua hän kuuli veräjän kilahtavan kiinni muutaman askelen päässä edellänsä. Saavuttuaan veräjälle hän kuuli ihan samanlaisen kilahduksen toiselta, kauempana sijaitsevalta veräjältä. Ilmeisesti joku henkilö tai joitakin henkilöitä oli kulkemassa polkua hänen edellänsä nurmipeitteen vaimentamin askelin. Stephen asteli nyt hieman nopeammin ja havaitsi kaksi hahmoa. Toisen hatussa hohteli se valkoinen sulka, jonka hän oli nähnyt naishenkilön hatussa laiturilla; siinä oli sama pari, joka oli soutaen saapunut. Stephen jäi hieman kauemmaksi jälkeen.
Laakson pohjasta, jota polku oli tähän saakka noudatellut, solisevan puron vartta kulkien, lähti nyt toinen polku nousemaan vasemmalla kädellä olevan kukkulan rinnettä. Tämä polku johti ainoastaan mrs Swancourtin kartanoon ja pariin sen läheisyydessä sijaitsevaan asumukseen. Se oli pitkät matkat vailla ruohopeitettä, ja Stephen tiesi edellänsä kulkevan parin lähteneen tätä tietä, koska irralliset kivet toisinaan narskahtelivat heidän jalkojensa alla. Stephen kulki samaan suuntaan, mutta astui — itsekään tietämättä minkätähden — varovammin kuin edellä kulkevat. Hänen mielensä askarteli vaistomaisesti kysymyksessä, kuka tuo naishenkilö voi olla — joku kartanon vieras, palvelijatar vaiko Elfride? Hän tiedusteli itseltänsä tiukemmin: voiko tuo lady olla Elfride? Kiusallisen voimakkaana palasi mieleen Elfriden taannoisen selittämättömän poisjäämisen mahdollinen syy.
He astuivat kartanon alueelle sivuveräjästä, josta lähtien polku — nyt leveänä ja hyvin hoidettuna — johti haaveellisesti kierrellen kahdeksankulmaiseen puistomajaan, jota nimitettiin Belvedereksi, koska sen viheriäisiltä istuimilta avautui laaja näköala ympäristöön. Polku johti tuon korkean kohdan yli sekä kartanoon että toisella puolen sijaitsevaan puutarhurin asumukseen kääntyen sitten itäiseen Endelstowiin. Stephen ei niin ollen arkaillut astua pitkin käytävää, jota tuskin sopi sanoa yksityiseksi.
Hän oli kuulevinaan portin avautuvan ja sulkeutuvan takanansa, mutta ei nähnyt ketään, kun kääntyi katsomaan.
Venheen väki saapui kesämajan luo. Toinen heistä sanoi:
»Pelkäänpä, että saamme nuhteita, kun olemme viipyneet näin kauan.»
Stephen tunsi kohta tutun äänen, joka nyt soi rikkaampana ja täyteläisempänä kuin ennen. »Elfride!» kuiskasi hän itsekseen, nojaten nuoren puun runkoon. Hänen sydämensä oli tauota sykkimästä; hän karttoi etsimänsä selityksen löytämistä.
»Alkaa jälleen tuulla; saarni humisee!» virkkoi Elfride. »Kuuletteko sen? Lieneekö jo myöhäkin?»
Stephen lähti puun luota.
»Minä otan tulta ja katson», kuului mies sanovan. »Mennään kesämajaan, siellä on ilma tyyni.»
Tuo ääni kaikui Stephenin korvissa niinkuin pohjolan lintujen laulu niiden palattua kotimaahansa, vanhana tuttuna, jota ei ollut havainnut niin tutuksi, ennenkuin sen uudestaan kuuli.
He astuivat Belvedereen. Sen alaosan muodosti tiheänlainen rimaristikko, ja ylempänä oli ikkunoiden asemesta aukkoja.
Kuului tulenraapaisu, ja rakennuksen sisäpuolelta säteili kirkas valo. Samassa näkyi karkelevia lehdenvarjoja, runkojenvarjoja, hohtoisia juovia, läikkiä ja kipunoita ja hopeisia lankoja. Se herätti hyttysiä, jotka lensivät valoa kohti, toi näkyviin kirkkaita hämähäkinsiimoja ja häiritsi kastematojen rauhaa. Stephen ei huolinut tarkata noita ilmiöitä, vielä vähemmän ajan kulumista. Hän näki kesämajassa voimakkaasti valaistun kuvan.
Ensinnäkin ystävänsä ja opettajansa Henry Knightin, josta hän oli viimeksikuluneina aikoina vieraantunut; ei mistään muusta nimenomaisesta syystä kuin poissaolon, lisääntyvän iän ja eroavien kiintymysten vuoksi.
Hänen vieressään seisoi Elfride. Elfriden kasvot olivat nyt naisellisemmat kuin silloin, kun Stephen oli häntä omaksensa nimittänyt, mutta yhtä kirkkaat ja terveet kuin ainakin. Hänen runsaat, kauniit hiussuortuvansa olivat nekin ennallaan; kampaustapa vain oli hieman muuttunut.
Heidän otsansa olivat lähellä toisiansa, ja molemmat silmäilivät alas. Elfride piteli kelloansa, Knight toisella kädellä tulta toisen kiertyessä Elfriden vyötäisille. Osan kohtausta Stephen näki vaakasuorain ristikkorimain lomitse, jotka luurangon kylkiluiden tavoin leikkasivat heidän hahmojansa.
Knightin käsivarsi kiersi vieläkin kauemmaksi Elfriden vyötäisille.
»Puoli yhdeksän», sanoi Elfride hiljaisin äänin, jossa soi omituinen musiikki. Sen aiheuttajana oli nähtävästi iloinen tietoisuus siitä, että hän todellakin oli rakkauden esineenä.
Liekki pieneni ja sammui, ja kaikki peittyi pimeyteen, verrattomasti tiheämpään kuin ennen valon syttymistä. Stephen kääntyi pois, mieleltään masentuneena ja sairaana sydänjuuriaan saakka. Kääntyessään hän näki kesämajan takana toisella puolella epämääräisen hahmon. Hänen silmänsä tottuivat pimeään. Oliko tuo ihminen, vaiko taaja katajapensas?
Rakastavaiset nousivat, riensivät pois ja jatkoivat matkaansa kotiin päin. Epäselvä hahmo oli lähtenyt liikkeelle ja kulki nyt Smithin ohi. Henkilö oli niin tarkoin viittaan kääriytynyt, ettei hänestä erottanut mitään muuta kuin ääriviivat. Hahmo liukui ohi äänettömästi.
Stephen astui esiin, koska pelkäsi jonkin onnettomuuden uhkaavan toisia. »Kuka olette?» kysyi hän.
»Älä siitä huoli, kuka olen», kuului heikko kuiskaus viitan laskoksista. »Se, mikä minä olen, tulee hänenkin olla! Minä taisin tuntea liiankin hyvin — ah, kuinka hyvin! — nuorukaisen, jonka sijan te ryöstitte niinkuin tuo tuolla nyt ryöstää teidän sijanne. Tahdotteko sallia hänen murtaa sydämenne ja saattaa teidät ennenaikaiseen hautaan niinkuin sen, joka oli ennen teitä?»
»Te olette mrs Jethway, luulen ma. Mitä täällä teette? Ja miksi puhutte niin hurjasti?»
»Siksi, että sydämeni on lohduton, ja kukaan ei siitä välitä. Käyköön samoin hänen, joka on onnettomuuden minulle tuonut!»
»Vaietkaa!» huudahti Stephen pitäen kaikesta huolimatta Elfriden puolta. »Hän ei loukkaa ketään tahallansa, ei milloinkaan! Kuinka olette tänne tullut?»
»Minä näin heidän tulevan polkua ja halusin katsoa, eikö hän ollut toinen heistä. Voinko olla häntä vihaamatta, kun ajattelen menneitä? Voinko olla häntä vartioimatta, kun muistelen poikaani? Voinko olla toivottelematta pahaa hänelle, kun toivoin pojalleni hyvää?»
Kumarainen hahmo lähti eteenpäin, kulki veräjästä ja painui vainion varjoihin.
Stephen oli kuullut, että mrs Jethway oli poikansa kuoleman jälkeen tullut vähämieliseksi, avuttomaksi naiseksi. Säälien häntä ajatellessaan Stephen unohti hänen kärsimänsä kuvitellut vääryydet, mutta ei Elfriden uskottomuuteen kohdistuvaa tuomiota. Se liittyi niihin tuntoihin, joita hänen äskeinen kokemuksensa oli synnyttänyt. Se tarina, jonka hänen näkemänsä pieni kohtaus oli kertonut, tuki onnettoman naisen mielipidettä, joka tosin oli voinut olla aikaisemmin pätemätön, mutta oli muuttunut varsin todeksi häneen nähden.
Hänen ruumistansa ja sieluansa ahdisti hiipivä epätoivo, joka oli hillittömästä tuskanpuuskasta yhtä kaukana kuin nälkäännääntyminen kuolettavasta laukauksesta. Se, mitä hän oli nähnyt, ei ollut ihan odottamatonta, sillä hän oli viimeksikuluneiden ahdistuksen päivien aikana taipunut selittämään epävarmuuden itselleen epäedulliseksi. Toivo oli vain tilapäisesti keskeyttänyt hänen alinomaista pahaa pelkoansa.
Hänen onnettomuutensa omituisena lisäseikkana oli sen merkillinen muoto. Se tosiasia, että hänen kilpakosijanansa oli Knight, jota hän oli ennen ihaillut, niinkuin nykyisinä aikoina vain harvoin mies toista ihailee, lisäsi suruun syvää valittelua ja ivantuntua molempiin. Henry Knight, jonka ylistystä hän oli alinomaa kaiuttanut Elfriden korviin, mies, jota kohtaan Elfride itse oli tuntenut mustasukkaisuutta, koska oli pelännyt hänen tähtensä menettävänsä Stephenin rakkautta, oli luultavasti voittanut hänet sitäkin helpommin niiden ylistysten vuoksi, joita esittämästä Stephen oli lakannut vasta Elfriden sitä vaadittua. Elfride oli vallinnut häntä kuin kuningatar tässä asiassa samoinkuin kaikissa muissakin. Vaikka Stephen olikin vain vilahdukselta nähnyt hänen käytöstänsä ja kuullut ainoastaan muutaman hänen lausumansa sanan, hän oli kumminkin ehtinyt huomata, että Knight oli aivan toisessa asemassa kuin hän. Jos Elfride oli Stephenille hymyillyt korkeudestansa, niin hän nyt näytti kunnioittaen seisovan Knightin jalustan ääressä.
Elfriden mielenmuutoksen äkillisyys oli sekin uuden kidutuksen aiheuttaja. Puolueeton tarkastelija voi sen selittää ainakin kahdella eri tavalla. Se voi johtua joko siitä, että hän oli yrittänyt pysyä uskollisena ensimmäiselle valinnalleen, kunnes nähty rakastaja ehdottomasti sysäsi syrjään muistetun, tai siitä, ettei hän halunnut menettää Stephenin rakkautta ennenkuin oli varma toisesta. Toiseen vaihtoehtoon sisältyvä vaikutin teki sen kumminkin Stephen Smithin mielestä kestämättömäksi selitykseksi, kun oli kysymyksessä Elfride.
Hän muisteli Elfriden hänelle kirjoittamia kirjeitä, joissa ei ollut mainittu sanaakaan Knightistä. On kuitenkin huomattava, että hän olisi voinut sen tehdä ainoastaan kahdessa kirjeessä. Toinen oli kirjoitettu suunnilleen viikkoa ennen Knightin saapumista. Vaikka Elfride ei siinä maininnutkaan Knightin luvanneen saapua, hänellä tuskin oli nimenomaista syytä jättää se tekemättä. Seuraavassa kirjeessä hän oli ohimennen Knightiin viitannut. Mutta sen kirjeen perille saapuessa Stephen oli jo aikoja sitten lähtenyt Bombaystä.
Stephen silmäili taivasta vasten kuvastuvaa läheisen kartanon tummaa hahmoa ja tunsi vihaavansa tätä paikkaa. Hän ei tuntenut asiaan liittyviä seikkoja, mutta yhdisti vaistomaisesti toisiinsa Elfriden häilyväisyyden, hänen isänsä naimisiinmenon ja heidän oleskelunsa lontoolaisessa seurapiirissä. Hän avasi puutarhan rautaveräjän yhtä hiljaa kuin tullessaankin ja lähti vainiolle. Sieltä hän voi nähdä vanhan pappilan, rakennuksen, joka yksin liittyi hänen itävän rakkautensa mieluisiin muisteloihin. Kääntyen alakuloisena pois paikasta, joka ei enää ollut se tyyssija, johon hänen ajatuksensa voivat kaukaa liitää, hän kääntyi kohti itäkylää saapuakseen isänsä kotiin ennenkuin ehtivät siellä mennä levolle.
Suorin tie kulki puiston halki. Hän ei pitänyt kiirettä. Onni käskee useinkin kiirehtimään, mutta murhe kaipaa harvoin erinomaista ponnistusta. Toisinaan hän pysähtyi matalalla riippuvien puunoksien alle, maahan tuijotellen.
Stephen seisoi siinä hämmentynein ajatuksin ja tylsin katsein, kun ilmassa kaikui heleä ääni kiiriskellen kauas eteenpäin. Se oli kellonääni itäisen Endelstowin kirkosta, joka sijaitsi alanteessa, kivenheiton päässä lordi Luxellianin kartanosta, puiston muurin sisäpuolella. Sitten tervehti hänen korvaansa toinen helähdys, edelliseen liittyen, ja vihdoin niitä kaikui enemmän, hitaana sarjana.
»Joku on kuollut», virkkoi hän ääneen.
Siellä soitettiin jonkun itäisen seurakunnan asujaimen kuolinkelloja.
Soitto kuulosti sikäli merkilliseltä, ettei sitä ollut aloitettu Endelstowin ja muiden naapuriseurakuntien yleistä tapaa noudattaen. Oli näet tavallista ilmaista kuolleen sukupuoli ja ikä erikoisen järjestelmän avulla. Kolmesti kolme lyöntiä merkitsi, että vainaja oli mies; kolmesti kaksi, että hän oli nainen; kahdesti kolme: poika; kahdesti kaksi: tyttö. Soiton säännöllisyys ilmaisi nyt, että kellot olivat jo soineet joitakin aikoja ja ettei Stephen ollut ollut kyllin lähellä kuullakseen soiton alkamista.
Vanhempiin kohdistuva hetkellinen pelko häipyi kohta. He olivat hänen lähtiessään olleet ihan terveet, ja jos jokin vakava sairaus olisi sattunut, niin tieto siitä olisi varmaan tätä ennen saavuttanut hänet. Mutta koska hänen tiensä johti kirkkomaan marjakuusien alitse, hän päätti ohimennen pistäytyä kellotapulissa puhutellakseen siellä olevaa Martin Cannisteria.
Stephen saapui kukkulan laelle ja oli taipuvainen luopumaan aikeestansa. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että keskustelu henkilön kanssa, jolle hän ei voinut ajatuksiansa ilmaista, pakostakin muodostui rasittavaksi. Mutta ennenkuin nuori mies ehti mitään päättää, hän näki puiden takaa hohtelevan kirkkaan valon, jonka säteet pujahtelivat kuin neulat marjakuusten tuuheiden oksien lomitse. Valo näytti tulevan kirkkomaan keskiosasta.
Stephen asteli konemaisesti eteenpäin. Kahden samaa tarkoitusta palvelevan paikan välillä ei voinut olla suurempaa eroa kuin tämän ja toisen kylän hautausmaan kesken. Täällä oli nurmikko hyvin hoidettu ja muodosti oikeastaan osan kartanon pihanurmea. Kukkia ja pensaita oli istutettu säännöttömästi kaikkialle, mutta ne harvat hautakummut, jotka olivat nähtävissä, olivat matemaattisen täsmälliset muodoltaan ja muistuttivat siloisuutensa vuoksi vasta-ajeltuja leukoja. Mitään muuria ei ollut; Jumalan pellon ja lordi Luxellianin vainion välille oli vain pystytetty säännöllisten välimatkojen päähän muutamia neliskulmaisia paasia. Niistä henkilöistä, jotka ajattelevat romanttisin tunnoin viimeistä olosijaansa, olisi luultavasti suurin osa valinnut tällaisen paikan mieluummin kuin minkään muun; vain harvat olisivat moittineet sen ylenmääräistä säännöllisyyttä ja olisivat asettaneet etusijalle naapuriseudun karun kukkulan, missä luonto esiintyi kaikessa alastomuudessaan.
Kirkkomaalta hohteleva valo näytti johtuvan jostakin kohdasta aivan läheltä maankamaraa, ja Stephen ajatteli sen voivan tulla kaivettavana olevassa haudassa riippuvasta lyhdystä. Lähemmäksi ehdittyhän hän kumminkin havaitsi valolähteen sijaitsevan kirkon seinämällä, oviaukon suulla. Hän kuuli ääniä, ja asian todellinen laita alkoi hänelle selvitä. Astuessaan luo Smith havaitsi vasemmalla puolellansa multakasan ja edessään porrasaskelmat, joilta multa oli poistettu ja jotka johtivat rakennuksen alle. Siinä oli kirkon pohjoislaivan alla sijaitsevaan avaraan hautaholviin johtava sisäänkäytävä.
Stephen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä avoinna. Hän astui pari askelmaa alaspäin ja kumartui katsomaan holviin. Se näytti olevan täynnä ruumisarkkuja, lukuunottamatta avointa keskipalkkaa, joka oli pidettävä vapaana, jotta päästiin holvin seinämille, missä kirstut sijaitsivat kivialtaissaan tai komeroissaan.
Holvia valaisivat seiniin kiinnitettyihin pitimiin pistetyt kynttilät. Astuttuaan vielä alemmaksi Stephen tunsi holvissa olevat henkilöt. Siellä oli hänen isänsä, muurarimestari, eräs toinen muurari, Martin Cannister ja pari-kolme nuorta ja vanhaa työmiestä. Rautakankia ja moukareita näkyi siellä täällä. Koko seurue istui kirstujen kansilla — kirstut oli siirretty paikoiltansa, nähtävästi jonkin holvissa suoritettavan muutoksen tai laajennuksen vuoksi — syöden leipää ja juustoa ja juoden olutta haarikasta, joka kiersi mieheltä toiselle.
»Kuka on kuollut?» kysyi Stephen astellen alas holviin.