XXVI
Kaikkien katseet suuntautuivat tulijaan, ja vanhoja tapojansa noudatteleva seura silmäili Stepheniä tutkivasti.
»Kas, se on meidän Stephen!» virkkoi hänen isänsä seisaalleen nousten. Sitten hän ojensi oikean kätensä tervehdykseen, vasemmassa yhä pidellen vaahtoista haarikkaa. »Äitisi odottaa sinua — ajatteli sinun saapuvan ennen pimeän tuloa. Mutta jääthän tänne tuokioksi, niin menemme yhdessä? Minä olen tehnyt, mitä tänään oli tehtävä, ja ajattelin tästä kohta lähteä.»
»Tosiaankin, master Stephen. Hauskaa tavata jälleen näin pian, master Smith», virkkoi Martin Cannister hilliten sanoissaan ilmenevää iloisuutta kasvojensa ankaralla levollisuudella saadakseen tuntonsa mahdollisimman hyvin sointumaan hautaholvin juhlallisuuteen.
»Samaa sinulle, Martin, ja sinulle, William», vastasi Stephen nyökäten toisille, joiden oli pakko tyytyä vastaamaan tervehdykseen vain ystävällisesti rypistämällä silmäkulmiansa, koska näet heidän suunsa olivat täynnä leipää ja juustoa.
»Entä kuka on kuollut?» kysyi Stephen uudelleen.
»Lady Luxellian raukka, niinkuin meidän kaikkien kerran kuolla pitää», vastasi muurari. »Niin, ja me tässä laajennamme holvia tehdäksemme tilaa hänelle.
»Milloin hän kuoli?»
»Tänään, varhain aamulla», vastasi hänen isänsä ikäänkuin jotakin vanhaa asiaa muistellen. »Niin, tänä aamuna. Martin on soittanut siitä lähtien melkein lakkaamatta. Sitä saattoikin odottaa. Hän oli hyvin heikko.»
»Niin, tänä aamuna se lähti, se sielu-parka», puuttui puheeseen muurari, ihmeen vanha mies, jonka nahka näytti siinä määrin liian väljältä hänen ruumiillensa, ettei tahtonut ollenkaan pysyä kohdallansa. »Hänen täytyy nyt tietää, onko hän menossa ylös- vai alaspäin.»
»Kuinka vanha hän oli?»
»Ei enempää kuin seitsemän- tai kahdeksankolmatta kynttilänvalossa.
Mutta päiväiseen aikaan hän varmaan oli ainakin neljänkymmenen.»
»Niin, yön tai päivän aika tekee kahdenkymmenen vuoden erotuksen, kun on puhe rikkaista vaimoihmisistä», huomautti Martin.
»Hän oli yhdenneljättä», sanoi John Smith. »Minä olen kuullut sen sellaisilta, jotka tietävät.»
»Eikö vanhempi!»
»Hän oli kovin huononnäköinen nais-raukka. Sopiipa sanoa, että hän oli kuollut jo vuosia sitten.»
»Kuten isävainajani tapasi sanoa: 'kuollut, mutta ei vain maahan varise’.»
»Minä näin hänet», virkkoi eräs työmies joidenkin paikoiltaan siirrettyjen kirstujen takaa, »minä näin hänet viime Valentininpäivänä. Lordin kanssa käveli käsi kainalossa. Minä ajattelin: 'kirkkomaahanpa olet menossa, jalo lady, vaikka et itse sitä ollenkaan aavista.»
»Lordi arvatenkin kirjoittaa kaikille muille lordeille antaen heidän tietää, että hän, joka oli olemassa, ei ole enää.»
»Se on jo tehty. Minä näin kimpun kirjeitä lähtevän matkaan, kun oli kulunut tunti kuolemasta. Olipa niissä kirjeissä ihmeen leveät mustat reunat — ainakin puolen tuuman levyiset.»
»Se on liikaa», huomautti Martin. »Eihän kukaan ihminen voi niin armottomasti surra, että puolen tuuman leveydeltä mustaa. Minä olen varma siitä, että ihmisten mielissä on hyvin kapea musta reunus, jos on mitään.»
»Häneltä jäi kaksi pientä tyttöä, eikö totta?» kysyi Stephen.
»Sievät tyttöset — jäivät nyt äidittömiksi.»
»Tapasivat tulla Swancourtin pappilaan leikkimään miss Elfriden kanssa, kun minä vielä siellä olin», kertoi William Worm. »Niin, niinpä tekivät!» Jälkimmäisen lauseen William liitti lausumaansa saadakseen siihen tarpeellista alakuloista sävyä, jota se sinänsä ei mitenkään voinut sisältää. »Niin», jatkoi Worm, »ylös he juoksentelivat ja alas; kaikkialla kirmailivat. Kovin ne pitivät Elfridestä. Niinpä niin!»
»Sanotaanpa, että pitivät hänestä enemmän kuin omasta äidistänsä», lisäsi eräs työmies.
»No, nähkääs, se on aivan luonnollista. Lady Luxellian oli heistä loitolla — oli sellainen unelias, etteivät lapset voineet hänestä pitää sillä iloisella tavalla, joka lapselle kuuluu. Vielä viime talvena minä näin miss Elfriden juttelevan ladyn ja lasten kanssa, ja miss Elfride pyyhki lasten nenät ylen huolellisesti — lady se ei ollenkaan havainnut sitä tarpeelliseksi, ja mikäs luonnollisempaa kuin että lapset kiintyvät ihmisiin, jotka ovat heidän parhaita ystäviänsä.»
»Olipa miten tahansa, se nainen on nyt ollut ja mennyt, ja meidän täytyy valmistaa hänelle sija», sanoi John. »No, pojat, juokaa oluenne, ja korjataan tämä nurkka, jotta pääsemme huomenna kohta päivän valjettua siirtämään seinää.»
Stephen kysyi, missä lady Luxellian tulisi lepäämään.
»Tässä», vastasi hänen isänsä. »Me siirrämme tämän seinän tuonnemmaksi ja rakennamme komeron, ja onhan meillä siinä ihan riittävästi tekemistä ennen hautajaisia. Kun lordin äiti kuoli, niin hän sanoi: 'Kuulehan, John, täytyy ryhtyä laajennustöihin, ennenkuin ketään muuta voidaan tänne enää haudata’. Mutta eipä hän arvannut, että se kävisi niin pian välttämättömäksi. Taitaa olla parasta siirtää ensin lordi George, vai mitä arvelet, Simeon?»
Hän osoitti jalallaan raskasta kirstua, jonka samettipeite lienee ollut alkujaan punainen, mutta jonka väri nyt oli tuskin erotettavissa.
»Niinkuin hyväksi näette, mestari John», vastasi ryppyinen muurari. »Lordi George rukka!» jatkoi hän silmäillen mietteissään valtavaa kirstua, »me olimme aikoinamme niin katkerat vihamiehet kuin ikänä voivat olla lordi ja tavallinen kuolevainen. Mies-parka! Toisinaan hän taputti minun olkapäätäni ja retuutti minua niin tuttavallisesti ja naapurillisesti kuin olisi ollut aivan tavallinen veikko. Niin hän toisinaan taputteli; mutta sitten hän taas hurjistui ja hänen uusien hampaittensa kultaiset sinkilät kiiltelivät auringonpaisteessa kuin messinkihaahlat, ja minä, vähäinen mies ja köyhä, en halunnut virkkaa sanaakaan. Sellainen herra hän oli toisinaan! Mutta kun sattui, niin minä pidin hänestä hyvinkin. Silloin tällöin, kun tulin silmäilleeksi hänen huimaa pituuttansa, minä ajattelin omia ajatuksiani: 'Kyllä on sinussa, lordi kulta, taakkaa meidän käsivarsillemme, kun kerran sinut laskemme Endelstowin kirkon laivan alle!»
»Entä kuinka oli?» kysyi eräs nuoremmista työmiehistä.
»Olihan siinä. Kolmen miehen paino valehtelematta.
Ja siihen lisäksi lyijyt ja tammet ja kahvat ja muut» — vanha mies iski kädellään kirstun kantta, niin että luut sisällä kalahtivat — »olipa selkäni taittua, kun minä kannoin häntä jalkopuolesta tänne alas. 'Onnetonta’, sanoin minä silloin tälle Johnille — eikö totta, John? — 'että toisen miehen kunnia näin riivatusti rasittaa toista miestä!’ Mutta niinkuin sanoin, minä sittenkin pidin lordista toisinaan.»
»Merkillistä ajatella», sanoi toinen, »että tämä Luxellianien suku, joka on sievästi koottu tänne saman katon alle, todellisuudessa on hajallansa, peninkulmien päässä toisistaan, otollisten lampaiden ja syntisten vuohten hahmoissa, eikö totta?»
»Totta kyllä, sitä ajatusta kannattaa pohtia.»
»Ja että mies, joka on lähtenyt ylöspäin, ei tiedä vaimostansa enempää kuin mies kuussa, jos näet vaimo on lähtenyt alaspäin. Ja että jokin onneton seilailee sieltä kuumasta paikasta päin ylhäällä pilvissä asustavaa onnellista eikä ollenkaan muista, että heidän ruumiinsa ovat koko ajan täällä ihan vieretysten.»
»Niin, ja onpa ajatus sekin, että minä voin tässä karskin lordi Georgen vierellä huutaa: 'Hei poikaseni!’ ja hän ei minua kuule.»
»Ja että minä tässä syön sipuliani ylen hienon lady Janen nokan edessä, ja hän ei haista mitään.»
»Miksikäs niiden kaikkien päät käännetään yhtäänne?» tiedusteli eräs nuori mies.
»Siitä syystä, että sellainen on hautausmaan laki, sinä yksinkertainen.
Elävien lakina on se, että ihmisen pitää kävellä pää pystyssä, ja
kuolleiden lakina on, että vainajien pitää maata idästä länteen.
Jokaisessa yhteiskunnassa on omat lakinsa.»
»Muutamiin sielu-parkoihimme nähden meidän kumminkin täytyy se laki rikkoa. Käykäähän käsiksi», sanoi muurarimestari.
Niin he ryhtyivät jälleen työhönsä.
Kirstujen ulkomuodosta saattoi aivan selvästi nähdä, missä järjestyksessä ne oli holviin tuotu. Niissä, jotka olivat siellä olleet ainoastaan yhden tai kahden sukupolven ajan, koristeet olivat vielä jäljellä. Aikaisemmissa näkyi paljas puu ja joitakin risaisia kangaskappaleita. Vielä vanhempien kirstujen puuosat lepäsivät hajallaan komeron lattialla, ja kirstuna oli pelkkä lyijylaatikko, ja kaikkein vanhimmissa oli lyijykin halkeillut kappaleiksi osoittaen uteliaalle silmälle arkussa piilevän kourallisen tomua. Useiden nimikilvet olivat kiinni ihan löyhästi, käsin irroitettavissa, ja niiden kiillottomista pinnoista voi yhä vielä lukea vainajan nimen ja arvon.
Pään päällä kaareutuivat holvit joka suuntiin madaltuen seinillä, missä holvi oli vain niin korkea, että mies sopi seisomaan.
Georgen, neljännentoista paroonin, ja parin kolmen muun ruumiit, jotka kaikki olivat äskeisemmät kuin kirstujen suuri enemmistö, oli tilanpuutteen vuoksi sijoitettu holvin perälle eikä komeroihin, kuten muut. Komerot täytyi hajoittaa, jotta voitiin niiden taakse rakentaa kammio, johon ne piti lopullisesti sijoittaa. Stephen, jonka synkkään mielialaan paikka ja tapahtumat tuntuivat hyvin sointuvan, jäi vielä odottamaan.
»Simeon, muistathan lady Elfride rukan ja kuinka hän karkasi näyttelijän kanssa?» kysyi John Smith hetkisen kuluttua. »Minä luulen sen sattuneen siihen aikaan, jolloin isäni oli täällä suntiona. Katsotaanpa — missä hän on.»
»Täällä jossakin», sanoi Simeon silmäillen ympärillensä.
»Tässähän minä syleilen ladyä itseänsä.» Hän laski maahan kirstun kulman, jota oli nostanut, pyyhki kasvojansa, heitti kappaleen lahoa puuta toisen kirstun kannelle merkiksi ja jatkoi: »Tuossa on hänen miehensä. Siinä oli komea pari ja hyväsydäminen pari samalla kertaa. Minä muistan sen vielä aivan hyvin, vaikka olinkin silloin vain poikapahanen. Hän rakastui tähän nuoreen mieheen, ja heidät kuulutettiin jossakin Lontoon kirkossa. Hänen isänsä, vanha lordi, oli itse kuullut heitä kolme kertaa kuulutettavan, mutta ei havainnut hänen nimeänsä monien muiden joukossa. Mentyään naimisiin hän ilmoitti asian isällensä, joka kamalasti vihastui ja sanoi, ettei hän tulisi saamaan äyriäkään. Lady Elfride sanoi, ettei hän ajatellutkaan mitään saada; jos isä vain antaisi hänelle anteeksi, niin hän olisi tyytyväinen, ja mitä elatukseen tuli, hän sanoi mielellään näyttelevänsä miehensä kanssa. Siitä vanha lordi säikähti ja antoi heille talon, missä asua, ja ison puutarhan ja pellonkappaleen tai kaksikin ja vaunut ja hyvän joukon rahaakin. Niin, nais-rukka kuoli ensimmäiseen synnytykseen, ’ja hänen miehensä — joka oli ylen helläsydäminen ja olisi kuollut vaimonsa puolesta — meni päästään sekaisin ja mursi sydämensä (niin sanottiin). Joka tapauksessa heidät haudattiin samana päivänä — isä ja äiti — mutta pienokainen jäi elämään. Lordin perhe piti sittemmin miestä erittäin hyvänä ja hautasi hänet tänne vaimonsa kerällä, ja tuolla nurkassa hän nyt on. Seuraavana sunnuntaina oli hautajaissaarna, jonka kestäessä miehet moneen kertaan pyyhkäisivät silmiänsä ja kaikki naiset parkuivat ääneen.»
»Entä miten kävi lapsen?» kysyi Stephen, joka oli usein kuullut tarinan kappaleita.
»Hänet kasvatti hänen isoäitinsä, ja kaunis tyttö hän olikin. Ja hänen vuorostaan piti välttämättä karata hänenkin — apulaisen kanssa, joka nyt on kirkkoherra Swancourt. Sitten hänen isoäitinsä kuoli, ja arvonimi ja kaikki siirtyi kerrassaan toiselle sukuhaaralle. Kirkkoherra Swancourt tuhlasi koko joukon vaimonsa varoja, ja vaimo jätti hänelle miss Elfriden. Tuo karkaamisvillitys näyttää menevän perintönä suvuissa samoinkuin heikkomielisyys ja luuvalo. Ja noiden kahden naisen sanotaan olleen yhdennäköiset kuin kaksi hernettä.»
»Keiden kahden?»
»Lady Elfriden ja nuoren neidin, joka nyt on elossa. Samat hiukset ja silmät; mutta miss Elfriden äiti oli koko joukon tummempi.»
»Elämä on merkillinen juttu», sanoi William Worm mietteissään. »Jos näet lordin arvo olisi siirtynyt naisille eikä miehille, niin miss Elfride olisi lordi Luxellian — lady, tarkoitan. Mutta toisinpa kävi; hän ei ole lain mukaan ollenkaan Luxellianin sukuun kuuluva, vaikka evankeliumin mukaan olisikin.»
»Nähdessäni, kuinka miss Elfride hyväili pikku ladykultia», virkkoi Simeon, »minä ajattelin, että yhtäläisyyttä oli olemassa; mutta se kai oli vain unennäköäni, sillä vuodet ovat varmaan muuttaneet suvun vanhaa muotoa.»
»Nyt me vielä siirrämme nämä kaksi ja sitten kotiin», pisti väliin John Smith, virkistäen, kuten mestarin sopikin, miesten työintoa, jonka jutteluhalu oli ollut vähällä kerrassaan masentaa. »Olutpullon, jota emme nyt tarvitse, jätämme tänne huomiseen; enpä luule kenenkään näistä edesmenneistä sielu-paroista siihen koskevan.»
Niin päättyi päivän työ, ja seurue vetäytyi pois rauhallisten vainajien tyyssijasta sulkien vanhan rautaoven ja lyöden lukon äänekkäästi valtavaan kuparisalpaan — siten suotta voimallisesti salvaten sisään olennot, jotka eivät pakenemista ajatelleetkaan.