XXX
Elfride kiintyi Knightiin päivä päivältä yhä kiinteämmin. Miten lieneekään muuten ollut laita, varmaa on, että tuo hänen kiintymyksensä johtui koko hänen sielustansa ja olemuksestansa. Oli tullut toinen, joka oli Stepheniä suurempi, ja hän oli jättänyt kaikkensa seuratakseen häntä.
Avomielinen tyttö ei milloinkaan varonut ilmaisemasta, kuinka kovin hän rakastettuansa ihaili. Hän ei milloinkaan puolustanut mielipidettä, jota Knight vastusti, eikä osoittautunut milloinkaan itsepäiseksi. Hän hyväksyi Knightin pienimmänkin päähänpiston kunnioittaen ja totellen sitä lakina, ja jos hänen jotakin mielipidettä esittäessään Knight alkoi puolustaa vastakkaista, hän kohta luopui omasta ajatuksestaan pitäen sitä vääränä ja kestämättömänä. Elfriden kaksimieliset ja kujeellisetkin lausumat olivat samanlaisia ilmaisukeinoja, näyteltyjä arvoituksia, joiden sisällyksenä olivat hänen esikuvansa, Naomin hellän ja herkän miniän sanat: »Salli minun löytää armo sinun edessäsi, minun herrani; sillä sinä olet lohduttanut minua ja olet puhunut ystävällisesti palvelijattarellesi.»
Eräänä sateisena päivänä Elfride oli kastelemassa kukkia kasvihuoneessa. Knight istui hänen läheisyydessään toimitusta silmäillen. Toisinaan hän katseli ulkona valuvaa sadetta ja sitten jälleen Elfriden aikaansaamaa, joka suurina pisaroina putosi lehdille ja niistä alas, riiputtuaan sitä ennen niiden reunoissa pieninä hopeisina helminä.
»Minun täytyy antaa sinulle jotakin, jotta muistat minut tänä syksynä omissa huoneissasi», sanoi Elfride. »Mitäpä sinulle antaisin? Muotokuvat ovat pikemmin haitaksi kuin hyödyksi, koska valitsevat kasvojen kaikkein huonoimman ilmeen. Hiukset tuottavat onnettomuutta. Ja koruista sinä et pidä.»
»Jotakin sellaista, mikä tuo mieleeni ne monet kohtaukset, joita tässä kasvihuoneessa on sattunut. Minä näen jo, mitä mielelläni ottaisin. Tuon ruukussa kasvavan kääpiömyrtin, jota olet ylen huolellisesti hoitanut.»
Elfride katseli mietteissään myrttiä.
»Minä voin varsin mukavasti kuljettaa sen hattukotelossani», sanoi Knight. »Minä asetan sen ikkunaani, ja kun se on siinä alinomaa nähtävissäni, ajattelen aina sinua.»
Sattui niin, että Knightin valitsemalla myrtillä oli erikoinen historiansa. Se oli alkujaan ollut Stephen Smithin napinlävessään kantama oksa, ja Elfride oli sen ottanut, istuttanut ruukkuun ja sanonut, että jos se kasvaisi, hän pitäisi siitä huolta ja säilyttäisi sen muistona, kun hän olisi kaukana poissa.
Elfride silmäili kasvia mietteissään, ja se tunto, että oli kunnioitettava Smithin muistoa, sai hänet valittamaan Knightin valintaa. Tuntui olevan enemmän kuin sydämetöntä antaa kukka pois.
»Eikö mikään muu miellytä sinua enemmän?» kysyi hän alakuloisesti. »Tuo on vain tavallinen myrtti.»
»Ei; minä pidän myrtistä.» Huomatessaan, ettei ehdotus miellyttänyt
Elfrideä, hän jatkoi: »Minkätähden et tahdo sitä minulle antaa?»
»Tahdonhan kyllä — minä en ole suorastaan sitä vastaan — se oli pelkkä tunne. Kas tässä on toinen nuori pistokas — parempaa lajia ja lehdiltään kauniimpi — myrtus microphylla.»
»Se on erittäin soma. Käske tuoda se minun huoneeseeni, jotten sitä unohda. Millainen romaani liittyykään tuohon toiseen?»
»Minä olen saanut sen lahjaksi.»
Asiasta ei puhuttu sen enempää. Knight ei sitä ajatellut, ennenkuin illalla, makuuhuoneeseensa astuessaan löysi toisen myrtin pöydältänsä. Hän seisoi hetkisen ihastellen kynttilänvalossa lehtien tuoreutta ja muisteli sitten päivän tapahtumia.
Miehet samoinkuin naisetkin voivat rakastajoina tulla pilalle hemmotelluiksi. Elfriden alinomainen alistuvaisuus oli saanut Knightin käyttäytymään verrattain vaateliaasta »Minkätähden hän kieltäytyikään antamasta sitä, jonka ensin valitsin?» kysyi hän nyt itseltänsä. Elfriden osoittama heikkokin vastustus oli niin poikkeuksellinen, että se herätti huomiota. Knight ei ollut suinkaan harmistunut; vain se seikka, että Elfride oli tänään käyttäytynyt toisin kuin tavallisesti, sai hänet asiaa miettimään, koska se häntä kummastutti.
»Hän on saanut sen lahjaksi» — niinhän hän oli sanonut. Jos niinkin otaksuttiin, oli Knightin mielestä mahdotonta, että Elfride voi pitää pelkkää ystävää suuremmassa arvossa kuin häntä, rakastajaansa, ja kasvin uskominen hänen huostaansa ei olisi asiaa pilannut. »Korkeintaan siinä tapauksessa, että sen lahjoittaja on ollut rakastaja», mietti hän.
»Lieneekö Elfridellä ollut rakastajaa milloinkaan ennen?» virkkoi hän ääneen, ikäänkuin ihan uutta ajatusta tulkiten. Tuo ja muut siihen liittyvät mietteet riittivät askarruttamaan häntä, kunnes hän vaipui uneen — tavallista myöhemmin tänä iltana.
Seuraavana päivänä, kun he olivat jälleen kahden kesken, hän sanoi
Elfridelle verrattain valmistelematta:
»Pidätkö minusta enemmän tai vähemmän sen vuoksi, mitä sinulle kerroin höyrylaivan kannella, Elfie?»
»Sinä kerroit minulle paljonkin asioita», vastasi Elfride kohottaen katseensa häneen ja hymyillen.
»Tarkoitan sitä tunnustusta, jonka pakotit minun tekemään — etten ole milloinkaan ennen ollut rakastajan asemassa.»
»Minä voin epäilemättä tuntea tyydytystä ajatellessani, että olen sydämessäsi ensimmäinen», vastasi Elfride yrittäen edelleenkin hymyillä.
»Minä kysyn nyt sinulta jotakin», sanoi Knight, verrattain kömpelösti.
»Kysymykseni on pelkkä päähänpisto, eikä mikään vakava asia, Elfride.
Sinä kenties pidät sitä omituisena.»
Elfride yritti epätoivoisesti säilyttää väriä kasvoissaan. Hänen yrityksensä ei onnistunut, vaikka hän huolestuneena ajattelijan, että kalpeneminen ilmaisi syvemmän syyllisyyden tuntoa kuin pelkkä punastuminen.
»En — en suinkaan», vastasi hän, koska täytyi jotakin sanoa täyttääkseen kysyjän huomautuksen jälkeen syntyneen vaitiolon.
»Kysymys on tämä: onko sinulla ollut milloinkaan rakastajaa? Olen melkein varma siitä, ettei ole ollut; mutta sanohan itse.»
»Ei oikeastaan rakastajaa; minä tarkoitan: ei ketään sellaista, jota kannattaisi mainita, Harry», sopersi Elfride.
Knight tunsi sydäntään hieman kirvelevän.
»Mutta hän oli kumminkin rakastaja?»
»Niin, tavallaan kyllä rakastaja, luullakseni», vastasi Elfride viivytellen.
»Minä tarkoitan: mies.»
»Niin, mutta oikeastaan vain —»
»Mutta todellinen rakastajasi?»
»Niin; rakastaja — epäilemättä hän se oli. Niin, häntä olisi sopinut sanoa minun rakastajakseni.»
Knight oli vaiti pari minuuttia ja koputti sormellaan vanhan seinäkellon tahtiin kirjastossa, missä tämä keskustelu tapahtui.
»Ethän pane sitä pahaksesi, Harry?» kysyi Elfride pelokkaasti siirtyen aivan lähelle ja tarkastellen hänen kasvojansa.
»Enpä tietenkään erikoisemmin siitä välitä. Eihän oikeastaan käy sanominen mitään sellaisesta mitättömyydestä. Minä vain olin ajatellut toisin — siinä koko juttu.»
Elfriden pään yläpuolella hohtelevasta sädekehästä oli joka tapauksessa yksi säde kadonnut. Mutta jälkeenpäin, kun Knight vaelteli yksinään karuilla ja tuulisilla kallioilla, tuo säde yhtäkkiä jälleen löytyi. Olihan näet Elfridellä voinut olla rakastaja, josta hän itse ei ollut vähääkään välittänyt. Hän oli voinut käytellä sanaa soveltumattomassa merkityksessä. Oli voinut tarkoittaa koko ajan »ihailijaa». Ihailijoita hänellä luonnollisesti oli ollut, ja joku niistä oli kenties osoittanut ihailuansa huomattavammin kuin muut — varsin luonnollinen seikka.
He istuivat puutarhan penkillä, kun Knight sai tilaisuuden asiaa lähemmin tutkia. »Rakastitko sinä tuota rakastajaasi tai ihailijaasi, Elfie, vaikkapa vain hiemankin?
Elfride virkkoi hiljaa ja hidastellen: »Rakastin: luulen rakastaneeni.»
Knight tunsi jälleen heikon ikävyyden tunnon. »Vain hiemanko?» kysyi hän.
»En osaa varmaan sanoa, kuinka paljon.»
»Mutta sinä olet varma, kultaseni, että rakastit häntä hieman?»
»Luulen olevani varma siitä, että häntä hieman rakastin.»
»Mutta et kovin, Elfie?»
»Rakkauttani ei tukenut hänen kykyihinsä kohdistuva kunnioitus.»
»Mutta, Elfride, rakastitko häntä syvästi?» virkkoi Knight levottomana.
»En tarkoin tiedä, kuinka syvää rakkautta sinä syvällä rakkaudella tarkoitat.»
»Tuo on mieletöntä.»
»Sinä käsität minut väärin; ja nyt heität minun käteni!» huudahti Elfride kyynelsilmin. »Älä ole ankara minua kohtaan, Harry, äläkä kysele minulta. Minä en rakastanut häntä niinkuin rakastan sinua. Ja voiko se olla mitään syvää rakkautta, kun en pitänyt häntä itseäni älykkäämpänä? Sitä näet en tehnyt. Sinä tuotat minulle surua, et arvaakaan, kuinka paljon.»
»Minä en virka asiasta enää sanaakaan.»
»Etkä ajattelekaan sitä enää, ethän? Minä tiedän, että ajattelet minun puutoksiani, kun en ole näkyvissäsi; ja kun en tiedä, mitä ajattelet, en voi pitää puoltani. Melkein toivoisin luonnonlaatusi karkeammaksi, Harry; tosiaankin! Tai paremmin sanoen: haluaisin, että minulla olisi ne edut, joita sellainen luonnonlaatusi minulle tarjoaisi, ja että sinä kumminkin olisit sellainen kuin olet.»
»Mitä etuja tarkoitat?»
»Vähemmän arkuutta ja enemmän varmuutta. Tavalliset miehet eivät ole niin herkkätuntoisia kuin sinä, ja milloin rakastaja tai aviomies ei ole vaatelias, hienostunut ja syvä luonne, asiat näyttävät luonnistuvan paremmin — mikäli olen voinut havaita.»
»Niin, minä uskon, että olet oikeassa. Mataluudesta on se etu, ettei siihen voi hukkua.»
»Mutta minä pidänkin sinusta sellaisena kuin olet; aivan varmaan pidän!» lausui Elfride viehättävästi. »Käytännölliset aviomiehet ja aviovaimot, jotka suhtautuvat asioihin filosofisesti, ovat ikävystyttäviä, eikö totta? Niin, se minut kerrassaan surmaisi. Minä pidän sinusta eniten sellaisena kuin olet.»
»Siinäkin tapauksessa, vaikka minä toivoisin, ettet olisi pitänyt kenestäkään muusta ennen minua?»
»Niin. Mutta älä sitä toivo. Ethän?»
»Minä koetan olla toivomatta, Elfride.»
Elfride saattoi siis ajatella, ettei asia ollut hukassa, mutta hänen sydämensä oli levoton. Jos Henry piti tuota seikkaa kovin tärkeänä, niin mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi kaikki ja suhtautuisi siihen niinkuin mrs Jethway? Hän ei varmaankaan tekisi häntä, Elfrideä, maailman onnellisimmaksi naiseksi ottamalla hänet omaksi vaimokseen ikiajoiksi. Tuo ajatus sulkeutui häneltä kuin hauta joka kerta, kun hän sitä hämmentyneessä mielessään käsitteli. Hän yritti uskoa, ettei mrs Jethway milloinkaan tekisi sellaista julmaa vääryyttä, että lisäisi hänen ajattelemattoman tekonsa huonoa vaikutelmaa vihjailuillaan, ja päätti mahdollisuuden mukaan jatkaa salaamista, koska oli kerran aloittanut. Pahana seikkana hän näet voi pitää vain sitä, että oli aikaisemmin asiaa tahallisesti salannut.
Toisaalta Elfride tiesi, että mrs Jethway oli hänen vihollisensa. Oli mahdollista, että hän tulisi menettelemään niin pahoin kuin suinkin voi. Ja jos niin kävisi, niin kaikki olisi varmaan mennyttä.
Kuuntelisikohan tuo nainen järjen ääntä ja jättäisi tuhoamatta henkilön, joka ei ollut milloinkaan tahallansa häntä loukannut?
Endelstowin ja rannikon välisessä laaksossa vallitsi yö. Puro, joka lirisi siinä suunnassa kohti merta, solisi nyt kuuluvasti, ja sen uoman yläpuolella alkoi leijua valkoinen usvanauha. Laakson vasemmalla laidalla kuvastui kirkon tumma hahmo taivasta vasten. Toisella puolen kohosi pähkinäpensaita, muutamia puita, ja missä niitä ei ollut, väriherneviuhkoja, miehenkorkuisia ja rungoltaan melkein puiden veroisia. Toisinaan kuului kirkaisevan jokin lintu, joka säikähtyneenä lähti oksaltaan etsiäkseen itselleen uutta yöpuuta, missä voisi nukkua häiritsemättä.
Laakson alaosassa, vaivaisten tammien alla, voi illan hämärässä erottaa asumuksen. Se sijaitsi ihan yksinään. Rakennus oli verrattain iso, ja muutamien huoneiden ikkunoihin oli ulkopuolelle naulattu lautoja, jotka loivat koko asumukseen erikoisen autiuden leiman. Ulko-ovelta johtivat karkeat ja epäsäännölliset, kallioon hakatut portaat puron rannalle, joka oli siinä kohden koverrettu altaaksi, jonka läpi vesi lirisi. Talon asujaimet ilmeisesti hakivat siitä tarvitsemansa veden.
Rinteeltä kuului lähestyviä kevyitä askelia. Polulle ilmaantui epäselvä naishahmo, joka astui talon ovelle ja koputti. Kun ei kuulunut vastausta, hän koputti vielä kerran, samoin tuloksetta, ja vielä kerran kolmannenkin. Yhä ilman tulosta.
Toisesta laudoittamattomasta alakerran ikkunasta, jossa ei ollut luukkuja eikä uutimia, näkyi valoa ulkona seisovan silmään. Sen häilyvät läikät osoittivat sen johtuvan lieden tulesta. Koputettuaan kolmannen kerran vierailija astui hieman vasemmalle päästäkseen näkemään huoneeseen ja työnsi päähineen kasvoiltansa. Värjyvä kellervä hohde valaisi Elfriden kauniita ja pelokkaita kasvoja.
Lieden tuli riitti valaisemaan huoneen ja osoittamaan, että asumuksen sisustus oli parempi kuin sen vaatimattoman ulkoasun nojalla olisi voinut arvata. Samalla kävi ilmi, että huone oli tyhjä. Paitsi tulen väikettä ja liekkien heikkoa rätinää ei huoneessa näkynyt eikä kuulunut mitään.
Elfride avasi oven ja astui sisään, riisui viittansa, eteni sitten yläkertaan johtavien portaiden luo ja lausui selvästi, mutta hieman pelokkaasti: »Mrs Jethway!»
Vastausta ei kuulunut.
Elfriden katse ilmaisi samalla kertaa helpotusta ja pettymystä: edellinen tunne tuli hänen sydämensä, jälkimmäinen hänen aivojensa osaksi. Sitten Elfride oli muutamia minuutteja aivan hiljaa, ikäänkuin ei olisi tietänyt, mitä tehdä. Päätettyään odottaa hän istuutui. Minuutit kuluivat, ja kun hän oli kärsimättömänä viettänyt puoli tuntia, hän veti taskustaan kirjeen, josta repäisi tyhjän lehden. Siihen hän kirjoitti lyijykynällä:
»Parahin mrs Jethway. — Minä olen käynyt teidän luonanne. Olisin kovin mielelläni tahtonut tavata teidät, mutta en voi kauemmin odottaa. Minä tulin pyytämään, ettette toteuta niitä uhkauksia, joita olette minulle kerran toisensa jälkeen lausunut. Minä pyydän pyytämällä, mrs Jethway, älkää kertoko kenellekään, että minä karkasin kotoa! Se saattaisi minut turmioon ja murtaisi sydämeni. Minä teen teille, mitä ikänä tahdotte, kunhan olette minulle ystävällinen. Yhteisen naisellisuutemme nimessä rukoilen teitä olemaan saattamatta minua häpeään. — Teidän
E. Swancourt.»
Hän taittoi paperiliuskan kulmittain, kirjoitti osoitteen ja jätti sen pöydälle. Sitten hän jälleen veti päähineen kiharoilleen ja poistui yhtä hiljaa kuin oli saapunut.
Sill'aikaa kuin tuo tapahtui mrs Jethwayn asumuksessa, Knight oli lähtenyt ruokasalista seurusteluhuoneeseen, missä istui mrs Swancourt yksinään.
»Elfride on hävinnyt yläkertaan tai minne lienee lähtenyt», sanoi mrs Swancourt. »Minä olen tässä lukenut kirjoitusta eräästä vanhasta Nykyajan numerosta, joka sattumalta joutui käsiini. Se on kirjoitus, jonka kerran mainitsit omanasi. Kuulehan, Harry, vaikka muuten kunnioitankin kirjallisia kykyjäsi, salli minun sanoa, että tämä vuodatus on minun mielestäni ihan tolkuton.»
»Mitä se koskee?» kysyi Knight ottaen lehden ja alkaen lukea.
»Kas tuossa; älähän punastu, kun siihen tutustut. Myönnä, että kokemus on opettanut sinua olemaan lempeämpi. Minä en ole eläessäni lukenut niin epäritarillisesti ilmaistuja tunteita — miehen kirjoittamia, tarkoitan. Mutta minä annan sinulle anteeksi; se tapahtui ennenkuin olit Elfrideen tutustunut.»
»Aivan niin», vastasi Knight, »nyt muistan. Tuon saarnan teksti ei ollut laisinkaan minun omani, sen neuvoi minulle eräs Smith-niminen nuori mies — sama henkilö, jonka mainitsin olevan kotoisin tästä seurakunnasta. Minä pidin ajatusta silloin varsin nerokkaana ja laajensin sen muutaman guinean laajuiseksi, kun ei sattunut olemaan mitään muutakaan pääkopassani.»
»Mitä aatetta sinä siinä tekstiksi nimität? Tekisipä mieleni se tietää.»
»Sitä», vastasi Knight hieman haluttomasti, »että kokemus opettaa morsiamenne, yhtä hyvin kuin räätälinnekin, suorittavan tehtävänsä pakostakin ylen puutteellisesti, jos te olette hänen ensimmäinen haltijansa; ja päinvastoin: sen sydänkäpysen, joka toimii sulavasti ensimmäisen suudelman aikana, täytyy otaksua jossakin määrin tehtävään harjaantuneen.»
»Tarkoitatko siis, että kirjoitit tuon asian toisen miehen huomautuksen nojalla sitä itse käytännössä kokematta?»
»Tarkoitan.»
»Siinä tapauksessa pidän sitä tarpeettomana ja epäoikeutettuna. Kuinka voit tietää, onko se totta? Toivottavasti sitä nyt kadut.»
»Koska pakotat minut keskustelemaan vakavasti, niin tahdon puhua suoraan. Minä uskon, että tuo huomio on ihan oikea, ja kun kerran olen sen kirjoittanut, puolustan sitä missä tahansa. Mutta useasti kadun, että olen ollenkaan sitä kirjoittanut enempää kuin useita muitakaan samanlaisia asioita. Olen senjälkeen saanut lisää ikää ja olen nyt sitä mieltä, että sellainen kirjoitustapa on omansa tekemään vahinkoa. Jokainen kirjallinen Kukatahansa tulee gentlemanin maineeseen, jos kykenee piirtämään muutamia naissukupuolta koskevia olemattomia satiireja, joten minä oikeastaan alan aika tavalla hävetä kumppanejani.»
»Kuulehan, Henry, sinä olet sittemmin rakastunut, ja se tekee eron asiaan», sanoi mrs Swancourt hieman ivallisesti.
»Totta kyllä; mutta se ei ole syynä tässä tapauksessa.»
»Koska olet huomannut, että sinun kokemassasi tapauksessa niinsanottu hanhi olikin joutsen, sinusta tuntuu mielettömältä väittää, etteivät toiset miehet voi joutua samaa kokemaan.»
»Sinä kykenet satuttamaan niin että tuntuu, serkku Charlotte», sanoi Knight. »Sinä olet kuin poika, joka pistää kiven lumipalloonsa, ja minä en leiki enää kanssasi. Suo anteeksi — minä lähden tästä iltakävelylleni.»
Vaikka Knight oli puhunut leikkisästi, tämä tapaus ja keskustelu sai hänet sittenkin äkkiä masentumaan. Kun se oli tapahtunut kohta hänen saatuaan selville, että Elfride oli jo aikaisemmin tietänyt, mitä lämmin rakkaus merkitsee, niin hänen mielensä askarteli asiassa, ja tuttu piippu, jota hän puiston käytävää astellessaan poltti, ei kyennyt häntä lohduttamaan. Hän ajatteli jälleen noita — tällävälin kerrassaan unohtuneita — tytön ensimmäistä suudelmaa koskevia sanoja, ja teoria tuntui erittäin todennäköiseltä. Sanojen pistävyys johtui tällä kertaa tietenkin siitä, että ne olivat Elfrideen sovellettavissa.
Knightin suudellessa Elfride epäilemättä oli ollut ihan toinen nainen kuin Stephenin kerällä. Olipa se hyväksi tai pahaksi, joka tapauksessa hän oli mainiosti oppinut näyttelemään kihlatun ladyn osaa, ja hänen käyttäytymisensä viehättävä valmius tällä toisella kerralla johtui varmaan siitä ehdottomasta rohkaisusta, jonka hän oli sallinut tulla Stephenin osaksi. Mustasukkaisen herkkätuntoisuuden nopeita mieleen johdatuksia noudatellen Knight osui ajattelemaan eräitä varomattomia, korvarenkaan kadottamista koskevia sanoja, jotka Elfride oli tullut ajattelemattansa lausuneeksi ja jotka hän silloin oli vain osittain ymmärtänyt. Se oli tapahtunut ensimmäisen suudelman aikana pienen vesiputouksen partaalla:
»Meidän täytyy varoa. Minä menetin toisen tällaisessa tapauksessa!»
Puna, joka ilmaisi yhtä paljon loukkaantunutta ylpeyttä kuin surua, kohosi Knightin poskiin, kun hän ajatteli, mitä oli monesti yksinkertaisuudessaan Elfridelle sanonut. »Minä olen aina tahtonut olla ensimmäinen tulija naisen sydämeen; joko tuoreet huulet tai ei mitään! Kuinka lapsellisen sokeana olikaan tuon tyttösen täytynyt häntä pitää! Kuinka hän olikaan mielessään hänelle nauranut! Ilkeä tunne kerrassaan kouristi häntä hänen ajatellessaan sitä tunnustusta, jonka Elfride oli hänestä puristanut ilmi yön pimeydessä laivan kannella.
Se ainoa otaksuma, joka oli tukenut hänen arvokkuuttansa, kun hän siten oli joutunut kuorestaan ulos kiskaistuksi — se luulo, että Elfride oli viehättävän kokematon niissä asioissa — kuinka mieletön se olikaan!
Tämä mies, jonka mielikuvituksen olivat kehitelleet tavallista avarammaksi yksinäiset opinnot ja hiljaiset kaltaisiansa koskevat huomiot — jonka tunneliikunnot olivat hänen eristetyssä elämässään kehittyneet laajoiksi ja herkiksi kuin kasvit kellarissa — oli nyt ehdottoman tuskan vallassa. Sitäpaitsi olivat useita vuosia kestäneet runolliset opinnot ja, jos totuus on tunnustettava, runolliset yritykset pyrkineet yhä enemmän kehittelemään hänen olemuksensa tunteenomaista puolta yhtä rintaa hänen toiminnallisten kykyjensä keralla. Elfriden alkuperäisenä viehätyksenä oli ollut se usko, ettei hän ollut milloinkaan ennen ollut mairittelun esineenä. Nyt Knight alkoi ajatella, että on yhtä vaikea päästä ensimmäisenä naisen sydämeen kuin Bethesdan lammikkoon.
Sen sijaan, että Elfriden toinen rakastaja olisi ollut ihmiskunnan toimeliaaseen suureen enemmistöön kuuluva henkilö, joka ei olisi paljoa välittänyt itsensähuomioimisesta ja jonka hyvänluontoisuus olisi korvannut kaiken herkkävaistoisuuden puutteen, hän sattuikin olemaan sellainen kuin oli Knight. Elfriden onnettomuutena oli, että hänen sykähtelevä, hämmentyvä, varomaton sydämensä sai tehtäväkseen avuttomana puolustautua sitä terävää tarkastelua ja loogillista voimaa vastaan, jonka Knight nyt, hänen epäluulonsa kerran herättyä, oli suuntaava häneen. Surkea ristiriitaisuus ilmeni siinä seikassa, että voimakas mieli suuntasi erehtymättömän hyökkäyksensä kohti sydäntä, jota tuon mielen omistaja rakasti enemmän kuin omaa sydäntänsä.
Elfriden nöyrä kunnioitus oli nyt oma vihollisensa. Ollen Knightiin ehdottomasti kiintynyt Elfride opetti hänet piankin vaatimaan tuota kiintymystä — ja miehet oppivat sellaisen läksyn varsin helposti. Pieni satunnainen kapinallisuus ei olisi tehnyt toiselle haittaa, ja Elfridelle itselleen siitä olisi ollut sanomatonta hyötyä. Elfride jumaloi häntä ja oli ylpeä orjamaisuudestaan.