XXXI
Eräänä päivänä Knight ehdotti: »Lähdetään taas kerran rantakallioille.»
Huolimatta odottaa vastausta hän ryhtyi heti lähtemään.
»Sinnekö, missä koimme kamalan seikkailumme?» kysyi Elfride väristen.
»Se kallio tuijottelee minua kasvoihin kuin kuolema itse.»
Hän oli kumminkin siinä määrin luopunut itsenäisyydestänsä, ettei lausunut tuota huomautusta minään vaatimuksena, vaan ryhtyi hänkin kohta valmistautumaan matkaan.
»Ei, ei sinne», vastasi Knight. »Paikka on minullekin ylen kolkko. Minä tarkoitin toista, mikä sen nimi olikaan — Windy Beak.»
Windy Beak oli korkeudeltaan toinen järjestyksessä rannikon kallioiden joukossa ja — kuten usein on laita maapallon luonnonmuodostumien ja samoin ihmisten älyllisten ominaisuuksien — oli ensimmäisen maineessa. Sitäpaitsi se oli juuri se kallio, jolle Elfride oli ratsastanut Stephen Smithin saattelemana hyvin muistettuna aamuhetkenä kesäisen vierailunsa aikana.
Vaikka siis edellinen kallio olikin saanut hänet värisemään sen vaaran vuoksi, johon hänen rakastettunsa ja hän itse oli siellä joutunut, se sittenkään ei ollut niin vastenmielinen kuin Windy Beak, koska muistutti ainoastaan Knightistä. Toinen paikka oli pelottavaa pahempi, se oli Elfridelle alinomainen moite.
Haluamatta kumminkaan kieltäytyä hän sanoi: »Se on kauempana kuin toinen kallio.»
»Niin; mutta sinä voit ratsastaa.»
»Ratsastatko sinäkin?»
»En; minä kävelen.»
Ihan samanlainen järjestys kuin Stephenin kanssa matkattaessa. Elfride tunsi jonkinlaisen kohtalokkuuden väikkyvän yläpuolellansa. Mutta hän lakkasi väittämästä vastaan.
»Hyvä, Harry, minä ratsastan», sanoi hän nöyrästi.
Neljännestunnin kuluttua hän oli satulassa. Mutta kuinka toisenlainen hänen mielensä olikaan nyt kuin edellisellä kerralla! Hän oli tosiaankin luopunut olemasta vähäisemmän kuningatar ollakseen suuremman palvelija. Tällä kerralla ei tullut kysymykseenkään mikään näytteille-asettaminen, ei mikään näkyvistä pois kiitäminen kumppanin hämmästyttämiseksi ja ikävystyttämiseksi, eivät mitkään nenäkkäät huomautukset, joiden esineenä oli La Belle Dame sans Merci. Elfriden riittävänä taakkana oli hänen kiihkeä rakkautensa.
Knight puhui matkan kestäessä suurimman osan siitä, mikä puhuttiin. Elfride kuunteli vaieten ja antautui tasaisesti astelevan ratsun liikkeiden keinutukseen: nousi ja laski säännöllisesti kuin lintu meren aalloilla.
Kun oli ehditty siihen kohtaan, missä nelijalkaisen kuljettava tie päättyi, Knight nosti Elfriden hellästi satulasta, sitoi hevosen ja lähti kumppanin seurassa kalliolla olevalle istuinpaikalle. Knight istuutui, veti Elfriden sievästi viereensä ja loi katseensa merelle.
Pari-kolme astetta ylempänä alakuloista ja alinomaista tasaista viivaa, meren horisonttia, riippui kuparinen aurinko näkymättömine säteineen tuhkankarvaisella taivaalla. Sellaista taivasta aurinko ei kyennyt kirkastamaan eikä värittämään, kuten muuten laskiessaan. Taivaaseen näytti sulautuvan harmaiden suolaisten vetten paljous, jossa siellä täällä näkyi valkoista. Toisinaan heidän kasvoihinsa nousi kostea henkäys, arvatenkin kallion juurelle murtuvien aaltojen pärskeen aiheuttama.
Elfride toivoeli, että olisi jo ehtinyt kulua pitempi aika siitä, jolloin hän oli istunut samassa paikassa, Stephen armaanansa, ja oli lupautunut hänen vaimoksensa. Tuon hetken läheisyys lisäsi osaltaan niitä alinomaisia pelkoja, jotka häntä nyt ahdistivat.
Knight oli tänä iltana erittäin hellä ja piteli häntä lähellänsä heidän siinä istuessaan.
Ei ollut lausuttu sanaakaan senjälkeenkuin he olivat istuutuneet, kun
Knight virkkoi mietteissään, yhä etäälle silmäillen:
»Lieneekö menneinäkin vuosina istunut tässä joitakin rakastavaisia, niinkuin me nyt istumme? Luultavasti, sillä paikka on kuin istuimeksi muovattu.»
Elfride muisti varsin hyvin erään parin, joka oli siinä istunut, muisti kadottamansa korun ja kuinka nuori mies oli lähetetty sitä etsimään. Elfride tuli senvuoksi silmänneeksi sivulleen ja taakseen. Useat henkilöt tulevat jonkin korun kadotettuaan tahtomattansa sitä silmillään etsineeksi siitä paikasta, mihin luulevat sen hukanneensa, vielä kauan jälkeenkinpäin. Kääntäessään päätänsä Elfride näki jotakin himmeätä kiiltoa kallion halkeamassa. Auringonvalo sattui ainoastaan muutamina päivän hetkinä rantakallion sisimpiin rakoihin ja halkeamiin, mutta nyt oli niiden hetkien aika, ja vaakasuorat säteet tekivät Elfridelle hyvän tai huonon palveluksen osoittamalla, missä hänen kadonnut korunsa piili.
Elfriden ajatukset palasivat silmänräpäyksessä niihin tarkoituksetta lausuttuihin sanoihin, jotka olivat koskeneet korvarenkaan kadottamishetkeä. Ja samassa hän alkoi pelätä, että Knight esineen nähdessään muistaisi hänen sanansa. Senvuoksi hän vaistomaisesti yritti salaa pelastaa kadottamaansa.
Koru oli joutunut niin syvälle halkeamaan, ettei Elfride saanut sitä sieltä käsin, vaikka yrittikin useita kertoja.
»Mitä teetkään, Elfride?» kysyi Knight huomaten hänen yrityksensä ja katsahtaen hänkin taaksensa.
Elfride oli luopunut aikeestaan, mutta liian myöhään.
Knight tirkisti rakoon, josta Elfride oli vetänyt kätensä, ja näki, mitä hän oli nähnyt. Sitten hän heti otti taskustaan kynäveitsen ja raapi sen avulla korvarenkaan esiin.
»Ei kai se sinun ole?» kysyi hän.
»On, on kyllä», vastasi Elfride rauhallisesti.
»Sepä ylen merkillistä, että sen tällä tavalla löydämme!» Sitten Knight muisti enemmän asiaankuuluvia seikkoja: »Mitä, onko se se, josta olet minulle maininnut?»
»On.»
Elfriden onneton, suudelmien aikana lausuttu huomautus johtui hänen mieleensä. Hän yritti olla mitään sanomatta, mutta puhui kumminkin edelleen asiasta, pikemmin saadakseen vakuuden siitä, että lausuman näennäinen sisältö ei pitänyt paikkaansa, kuin päästäkseen saamaan selkoa menneistä asioista.
»Olitko tosiaankin jo kihloissa sen rakastajan kanssa?» kysyi häh silmäillen jälleen suoraan merelle.
»Olin — vaikka en oikein. Olin kyllä.»
»Elfride — sinä olit kihloissa aikoen mennä naimisiin!» lausui hän hiljaa.
»Sitä olisi luullakseni pitänyt nimittää salaiseksi kihlaukseksi. Mutta miksi näytät niin pettyneeltä; ethän ole minulle vihainen?»
»En, en.»
»Minkätähden sanot ’En, en’ tuolla tavalla? Ystävällisesti kyllä, mutta niin kylmästi?»
Knight ei tuohon suoraan vastannut. »Kuulehan, Elfride», sanoi hän, omia ajatuksiansa seuraillen, »minä sanoin sinulle kerran, etten ole milloinkaan suudellut naista armaanani, ennenkuin sinua suutelin. Suudelma ei suuria merkinne, ja vain harvojen nuorten ihmisten onnistuu välttää kaikkia mairitteluja ja huomaavaisuuksia, kunnes löytävät sen henkilön, jonka kanssa menevät naimisiin. Mutta minulla on omat erikoiset heikkouteni, Elfride, ja koska olen elänyt erikoista elämää, minun luullakseni täytyy siitä kärsiä. Minä toivoin — niin, minä toivoin sellaista, mitä en saanut toivoa, kun olit sinä kysymyksessä. Sinä olet tietenkin suonut aikaisemmalle rakastajallesi samat oikeudet kuin minulle.»
Elfriden huulilta kuuluva myöntö oli kuin tuulahduksen viimeinen, alakuloinen kuiskaus.
»Ja hänellä oli tietenkin tapana sinua suudella.»
»Niin oli.»
»Ja sinä kenties sallit hänen käyttäytyä vapaamminkin kuin minä olen käyttäytynyt.»
»En, sitä en tehnyt.» Tuo lausuttiin paljoa vilkkaammin.
»Mutta hän käyttäytyi siten, vaikka et sallinutkaan?» »Niin.»
»Kuinka olenkaan pitänyt sinua arvossa, Elfride, ja kuinka olenkaan pysytellyt loitolla!» virkkoi Knight syvin ja värähtävin äänin. »Kuinka monta päivää ja hetkeä olenkaan rakentanut toivoani sinuun — olen pelännyt sinua suudella enempää kuin nuo kaksi kertaa. Ja hän ei ollenkaan arkaillut…»
Elfride painautui lähemmäksi ja värisi ikäänkuin vilusta. Pelätessään, että koko juttu satunnaisine lisineen tulisi Knightin tietoon, hän kävi niin levottomaksi, että Knight säikähtyneenä vaikeni. Elfriden aito viattomuus, joka sai hänet ajattelemaan kauheaksi seikaksi sitä, mikä todellisuudessa ei paljoakaan merkinnyt, lisäsi hänen näennäistä syyllisyyttänsä. Knight lienee siitä päätellyt, että naisella, joka oli niin hämillään, kun oli kysymyksessä jutun alku, täytyi olla kaamea tarina kerrottavana.
»Minä tiedän», jatkoi Knight, omituisen hitaasti, »minä tiedän olevani turhantarkka, kun on kysymys sinusta — tiedän tahtovani sinut liian yksinomaisesti omakseni. Minä tahdoin ajatella, että olit jo ennenkuin minua tunsitkaan — jo kätkyessäsi — minun. Tahdoin tehdä sinut pakostakin omakseni, Elfride», jatkoi hän kiivaasti, »en voi mitään tälle mustasukkaisuudelleni! Se kuuluu luontooni, niin täytyy olla, ja minä vihaan sitä tosiasiaa, että sinua on ennen hyväilty; niin, minä vihaan sitä!»
Elfride hengähti syvään, melkein huoaten. Knightin kasvot olivat jäykät, ja hän ei luonut katsettansa ollenkaan Elfrideen, vaan tuijotteli yhä merelle, jonka aurinko nyt oli heittänyt varjojen valtaan. Korkeilla paikoilla ei ole pitkä matka päivänlaskusta yöhön, koska hämärää tuskin on ollenkaan. Siinä, missä he istuivat, oli vasta ehtoo, laaksoihin sitävastoin oli levinnyt iltahämärä jo puoli tuntia sitten.
Meren himmeällä pinnalla kehittyi vähitellen ilmi etäisen loistolaivan väike.
»Kun tuo rakastajasi ensimmäisen kerran sinua suuteli, tapahtuiko se tällaisessa paikassa, Elfride?»
»Tapahtui.»
»Sinä et kerro minulle mitään, ellen sitä väkivalloin sinusta riistä. Minkätähden menettelet siten? Miksi et ole asiasta mitään maininnut, vaikka minun satunnaiset tunnustukseni olisivat edellyttäneet luottamusta sinun taholtasi? Miksi olit niin salaperäinen Julian kannella? Tuntuupa melkein siltä kuin olisit pitänyt minua pilkkanasi, kun ajattelen, että minun sinulle selittäessäni, kuinka toivottavaa on, ettemme salaa toisiltamme mitään, sinä nimellisesti siihen suostuit, mutta todellisuudessa toimit päinvastoin. Keskinäinen luottamus olisi ollut paljon parempi onnemme takeeksi. Jos olisit minuun luottanut ja vapaaehtoisesti asian ilmaissut, niin minä — olisin toisenlainen. Mutta sinä salaat kaikki, ja minun on pakko sinulta kysellä. Asuitko siihen aikaan Endelstowissa?»
»Asuin», vastasi Elfride tuskin kuuluvasti.
»Missä olitte, kun hän sinua ensimmäisen kerran suuteli?»
»Me istuimme tässä.»
»Sitä minäkin!» huudahti Knight nousten ja silmäillen Elfrideä. »Sepä selittääkin kaikki — huudahduksen, jonka silloin selitit petollisesti, ja kaikki! Suo minulle anteeksi karkea sanani, Elfride — suo se anteeksi.» Hän hymyili pintahymyä jatkaessaan: »Millainen kehno kuolevainen olenkaan, kun soitan aina toista viulua ja sallin pienten valheiden petellä itseäni!»
»Älä sano niin, Harry, älä sano!»
»Missä hän vielä sinua suuteli?»
»Hautausmaalla — istuimme siellä — eräällä haudalla — ja muuallakin», vastasi Elfride hitaasti ja häikäilemättä.
»Älä pane pahaksesi», huudahti Knight nähdessään hänen kyynelensä ja hämminkinsä. »Minä en halua pahoittaa mieltäsi. En siitä välitä.»
Mutta Knight välitti.
»Eihän se mitään haittaa», jatkoi hän, kun ei vastausta kuulunut.
»Minua viluttaa», sanoi Elfride. »Emmekö lähde kotiin?»
»Lähdetään; on liian myöhäinen vuodenaika istua kauan ulkosalla; meidän pitää yrittää ehtiä täältä pois, ennenkuin tulee niin pimeä, ettemme näe, mihin astumme. Hevonen on varmaan kärsimätön.»
Knight puhui nyt pelkkää joutavaa. Hän oli viimeiseen saakka toivonut Elfriden esittävän vapaaehtoisesti ensimmäisen kiintymyksensä tarinan. Hänestä alkoi tuntua yhä vastenmielisemmältä, että Elfridellä oli sellainen salaisuus. Hän oli kuvitellut mitä täydellisimmän luottamuksen vallitsevan itsensä ja sen viattoman nuoren naisen välillä, joka oli kuunnellut ainoastaan hänen huuliltansa tulevia lemmen ääniä — ja tämäkö nyt oli alku? Hän nosti Elfriden satulaan, ja he kulkivat jäykkinä eteenpäin. Epäluulon myrkky teki hyvin tehtävänsä.
Tämän kotiinpaluun aikana sattui eräs seikka, jonka molemmat kauan muistivat, koska se loi mustuutta jo ennestään tummaan mielialaan. Knight ei voinut irroittaa ajatustaan siitä syytöksestä, jonka Aatami lausuu Eevalle Kadotetussa paratiisissa, ja vihdoin hän kuiski itsekseen: »'Olette pettäneet; hän sinut, sinä minut’.»
»Mitä sanot?» kysyi Elfride pelokkaasti.
»Muistui vain mieleeni jotakin.»
He olivat nyt ehtineet alanteeseen, ja kirkontorni kuvastui kalpeata taivasta vasten sen alempien osien jäädessä piiloon muutamien välillä olevien puiden taakse. Elfride, joka ei ollut saanut vastausta, silmäili tornia ja yritti keksiä jotakin vastakkaista lausumaa, jota voisi käyttää saadakseen hänet leppymään. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi viehättävään tapaan:
»'Sinä olet ollut minun toivoni ja vahva torni minun vihamiehiäni vastaan’.»
He etenivät. Muutamia minuutteja myöhemmin näkyi tornista lentävän kolme-neljä lintua.
»Vahva torni horjuu», virkkoi Knight ihmeissään.
Tornin eräs kulma horjahti eteenpäin, kaatui ja hävisi näkyvistä.
Seurasi äänekäs ryske, ja kirkkaaseen ilmaan kohosi pölypilvi.
»Sen ovat tehneet kirkon uudistajat!» sanoi Elfride.
Samassa näkyi mr Swancourt lähestyvän heitä. Hän saapui touhukkaana, nähtävästi kovin innostuneena johonkin käsilläolevaan asiaan.
»Me olemme kaataneet tornin!» huudahti hän. »Se kävi sukkelammin kuin olimme ajatelleetkaan. Aluksi, nähkääs, ajattelimme purkaa sen kivi kiveltä. Sitä tehtäessä halkeama melkoisesti laajeni, joten ei enää katsottu vaarattomaksi, että miehet seisoivat muureilla. Sitten me päätimme sen miinoittaa, ja kolme miestä kävi työhön heikoimmalla kulmalla tänään ehtoopuolella. He olivat lopettaneet työnsä tältä päivältä, aikoivat suorittaa huomenna aamusella ratkaisevan iskun ja olivat olleet kotona suunnilleen puoli tuntia, kun se jo romahti. Onnistunut temppu — tosiaankin erittäin onnistunut temppu.. Mutta se oli sitkeä, vanha veikko, halkeamastaan huolimatta.» Mr Swancourt pyyhki nyt kasvoiltansa kiihtymyksen aiheuttamat hikikarpalot.
»Torni raukka!» virkkoi Elfride.
»Niin, minä valitan sitä», sanoi Knight. »Se oli mielenkiintoinen kappale menneisyyttä — paikallisen rakennustaiteen paikallinen muistomerkki.»
»Mutta, hyvä herra, mehän saamme sijaan uuden», huomautti mr Swancourt tiukasti. »Komea torni — sen on piirustanut eräs Lontoon parhaita ammattimiehiä kaikkein uusimpaan goottilaiseen tyyliin ja täysin kristillistä tunnetta tyydyttäväksi.»
»Tosiaankin!» sanoi Knight.
»Epäilemättä. Ei tämän seudun barbaarisen kömpelön rakennustavan mukaan — mitään niin karkeata ja pakanallista ette näe missään muualla koko Englannissa. Kehoitan teitä työmiesten poistuttua käymään kirkossa, ennenkuin siellä on mitään muuta tehty. Te voitte nyt istua kuorissa ja silmäillä pitkin laivaa läntisen holvin alitse aina kauas merelle asti. Jos niin sattuisi», lisäsi mr Swancourt merkitsevästi, »että alttarilla suoritettaisiin huomisaamuna vihkimistoimitus, niin sitä voisi katsella eteläisille merille purjehtivan laivan kannelta, jos olisi hyvä kaukoputki käytettävänä. Menkää sinne joka tapauksessa itse näkemään aterian jälkeen, kun kuu on ehtinyt nousta.»
Knight suostui kuumeisen auliisti. Hänelle oli viimeisten tuokioiden aikana selvinnyt, ettei hän voinut enää jäädä yöksi keskustelematta Elfriden kanssa seikasta, joka nyt erotti heitä toisistaan. Hän oli päättänyt saada selville kaikki ja tyynnyttää levottomuutensa jollakin tavalla. Elfride olisi mielellään välttänyt enempää seurustelua sinä iltana, mutta asia ei näyttänyt olevan autettavissa.
He lähtivät kohta kuun noustua. Elfride tiesi yhtä hyvin kuin Knight, ettei viimeksimainittu ollut suinkaan kehoittanut häntä matkaan kuutamonäköalan vuoksi, joka oli heidän vaelluksensa nimellisenä aiheena.