XXXVII
Knight lähti harhailemaan etelään muka tutkiaksensa mannermaan muinaismuistoja.
Hän asteli Amiensin tuomiokirkon korkeiden holvikaarien alla, oleskeli Ardennien apottiluostarin vaiheilla, kiipesi Laonin merkillisiin torneihin, tutki Noyonia ja Rheimsiä. Sitten hän lähti Chartresiin ja tarkasteli sen suomuisia huippuja ja omituisia veistokoruja ja oleskeli Coutancen seutuvilla. Hän souteli Mont St. Michelin juurella saaden näkyviinsä sen pintaa koristavien rappeutuvien rakennusten vaihtelevat ääriviivat. St. Ouensissa ja Rouenissä hän viipyi useita päiviä, samoin Vezelayssä, Sensissa ja monen muun pyhitetyn muistomerkin luona. Sitten hän luopui varhaisranskalaisen taiteen tutkimisesta yhtä tarkoituksettoman äkillisesti kuin oli sen aloittanut ja lähti kauemmaksi, Ferraraan, Paduaan ja Pisaan. Keskiaikaisten asiain kyllästämänä hän koki Rooman Forumin vaikutusta. Sitten hän katseli kuun ja tähtien valon väikkeitä Napolin lahdella. Hän kääntyi Itävaltaan, hermostui ja masentui Unkarin ja Böömin tasangoilla ja virkistyi Karpaattien rinteiden raikkaissa tuulissa.
Sitten hän löysi itsensä Kreikasta. Hän kävi Maratonin kentällä ja yritti kuvailla mieleensä persialaisten häviötä, nousi Mars-kukkulalle kuvitellakseen Paavalin puhumassa muinaisille ateenalaisille, lähti Thermopylain solaan ja Salamis-salmeen kerratakseen persialaisten toisen hyökkäyksen tapahtumia — hänen tarkoitustensa ollessa sangen sekasortoisia. Knight kyllästyi näihin seutuihin niinkuin kaikkiin muihinkin. Sitten hän koki maanjäristyksen Joonian saaristossa ja lähti Veneziaan. Siellä hän puikkelehti gondolassa pitkin Canale Grandea ja oleili kaduilla ja toreilla yön aikaan, jolloin laguunit lepäsivät rasvatyyninä eikä kuulunut muuta ääntä kuin keskiöiset kellonlyönnit. Sitten hän vietti viikkoja Wienin, Berliinin ja Pariisin museoissa, taidekokoelmissa ja kirjastoissa ja palasi vihdoin kotiin.
Niin me vierimme ajan keralla helmikuiseen ehtoopäivään, jota erottaa viisitoista kuukautta siitä hetkestä, jolloin Elfride ja hänen rakastajansa erosivat toisistaan ruskealla sänkipellolla lähellä meren rannikkoa.
Kaksi miestä, jotka ilmeisesti eivät olleet lontoolaisia ja joiden ulkonäössä oli jonkinlaista muukalaisuuden leimaa, kohtasivat toisensa sattumalta käyskellessään erästä Hyde Parkin läpi johtavaa hiekkapolkua. Nuorempi, joka silmäili ympärilleen enemmän kuin vastaantulija, näki hänet hieman aikaisemmin kuin toinen kohotti katseensa maasta, johon se näytti yleensä kiintyvän miehen ollessa vaipuneena omiin mietteisiinsä.
»Mr Knight — totisesti!» huudahti nuorempi mies.
»Kas, Stephen Smith!» vastasi Knight.
Kummankin mielessä tapahtui nyt liikuntoja, joiden samanaikaisena tuloksena oli, että heidän kasvojensa avoin ja ystävällinen ilme näytti jähmettyvän. Seuraavat heidän lausumansa sanat ilmeisesti peittivät molemminpuolista väkinäisyyden tuntoa.
»Oletteko ollut kauan Englannissa?» kysyi Knight.
»Vain kaksi päivää», sanoi Smith.
»Kaiken aikaa Intiassa?»
»Melkein kaiken aikaa.»
»Viime vuonna pitivät teistä melua St. Launcessa. Taisi olla lehdessä jotakin sentapaista.»
»Niin, minä luulen, että kirjoittivat minusta jotakin.»
»Minun täytyy onnitella teitä saavutuksistanne.»
»Minä kiitän, mutta ne eivät ole mitään kovin erinomaista. Luonnollinen asiainkulku ammattiuralla, kun ei satu mitään esteitä tielle.»
Sanat tuntuivat alkavan loppua, kuten ainakin, kun keskustelijoina ovat nimelliset ystävät, jotka havaitsevat lakanneensa olemasta todellisia, mutta eivät ole vielä vaipuneet pelkän tuttavuuden tasoon. Kummankin katse harhaili pitkin puistoa. Knightin mielessä lienee kuluneena aikana ollut Stephenin käytös heidän viimeksi kohdatessaan, ja hän lienee yrittänyt tukahduttaa aikaisempaa Stephenin menestykseen kohdistuvaa mielenkiintoansa, koska piti sitä asiaankuulumattomana. Stepheniä taas varmaan vallitsivat tunteet, joiden aiheena oli se usko, että Knight oli riistänyt häneltä rakastetun naisen.
Sitten Stephen Smith esitti kysymyksen, käytöksessä ja äänensävyssä eräänlainen häikäilemättömyys, jonka piti salata sitä tosiasiaa, että seikka oli hänelle paljoa merkityksellisempi kuin hänen ystävänsä oli voinut milloinkaan kuvitella.
»Oletteko naimisissa?»
»En ole.»
Knight puhui sanomattoman katkeraan sävyyn, joka vaikutti melkein jurolta.
»Enkä ole milloinkaan oleva», lisäsi hän päättävästi.
»Entä te?»
»En», virkkoi Stephen, alakuloisesti ja tyynesti, niinkuin sairaalassa makaava henkilö. Ollenkaan tietämättä, tunsiko Knight hänen aikaisempia Elfrideen kohdistuvia vaatimuksiansa, hän kuitenkin päätti uskaltaa lausua vielä joitakin sanoja asiasta, joka häntä kiusasi ja viehätti samalla kertaa.
»Kihlauksenne on siis purkautunut», sanoi hän. »Muistattehan, että kohtasin teidät kerran miss Swancourtin seurassa?»
Stephenin ääni hieman petti, vaikka hän tarmokkaasti yrittikin sitä estää. Toiminta Intiassa ei ollut vaimentanut hänen tunteitansa siinä määrin, että hän olisi kyennyt niitä täysin vallitsemaan.
»Se on purkautunut», vastasi Knight nopeasti. »Useinhan kihlausten käy niin, — onneksi tai onnettomuudeksi.»
»Niin, niinpä kyllä. Mitä olette viime aikoina toimitellut?»
»Toimitellut? En mitään.»
»Missä olette ollut?»
»Sitä osaan tuskin sanoa. Pääasiallisesti olen liikkunut Euroopassa, ja teitä kenties huvittaa se tieto, että olen yrittänyt vakavasti tutkia mannermaan keskiaikaista taidetta. Jokaista tutkimaani muistomerkkiä koskevat muistiinpanoni ovat käytettävänänne. Minulla ei niistä ole mitään hyötyä.»
»Olen kovin iloinen, kun saan ne nähdä… Siis matkustelemassa lähellä ja kaukana!»
»Ei kaukana», virkkoi Knight harmistuneen huolettomasti. »Tiedättehän luullakseni, että lampaat toisinaan joutuvat päästään pyörälle — vesirakkulat syövät aivoja, ja eläin, omituista kyllä, pyörii pyörimistään kehässä. Minä olen matkustellut samalla tavalla — pyörinyt pyörimistäni niinkuin sairas pässi.»
Se häikäilemätön, katkera ja epävakainen tapa, jota Knight jutellessaan käytteli — ikäänkuin olisi halunnut pikemmin vain ilmaista mielikuviansa kuin esittää Stephenille ajatuksiansa — vaikutti nuoreen mieheen kiusallisesti. Hänen aikaisemman ystävänsä päivät olivat joutuneet jollakin tavoin piloille; Knight oli muuttunut mies. Hän itse oli hänkin muuttunut, mutta ei siinä määrin kuin Knight.
»Minä tulin eilen kotiin», jatkoi Knight, »ja päässäni ei ole puolta tusinaa uutta ajatusta, joita kannattaisi säilyttää.»
»Te voitatte hamletmaisessa synkkämielisyydessänne itsensä Hamletin», virkkoi Stephen alakuloisen avomielisesti.
Knight ei vastannut mitään.
»Ajatelkaahan» jatkoi Stephen, »minä olisin näkemäni nojalla ollut melkein valmis vannomaan, että olette jo naimisissa.»
Knightin kasvot kävivät jäykemmiksi. »Niinkö?» sanoi hän.
Stephen ei kyennyt irtautumaan tästä masentavasta, houkuttelevasta asiasta.
»Niin; ja minä kerrassaan ihmettelen sitä.»
»Kenen kanssa otaksuitte minun menevän naimisiin?»
»Sen henkilön kanssa, jonka näin seurassanne.»
»Minä kiitän teitä siitä ihmettelystä.»
»Pettelikö hän teitä?»
»Kuulkaa, Smith, minä en vastaa teille enää», virkkoi Knight päättävästi. »Älkää milloinkaan minulta kyselkö tuota asiaa. Minulla on syytä teiltä sitä pyytää. Ja jos sittenkin kysytte, niin minä en vastaa.»
»Minä en suinkaan halua kysyä sellaista, mikä on teille epämieluista — en suinkaan. Mutta minussa oli hetkellinen tunto, että mielelläni selittäisin jotakin omasta puolestani ja kuulisin teiltä samanlaisen selityksen. Mutta olkoon selittämättä.»
»Mitä tahtoisitte selittää?»
»Minä menetin sen naisen, jonka kanssa aioin mennä naimisiin; tekään ette ole mennyt naimisiin niinkuin aioitte. Olisimme voineet vertailla laskujamme.»
»Minä en ole milloinkaan kysynyt teiltä mitään asiastanne.»
»Sen tiedän.»
»Ja sen nojalla on helppo päätellä hieman enemmän.»
»Epäilemättä.»
»Totta puhuen, Stephen, minä olen jäykästi päättänyt olla milloinkaan asiaan viittaamatta — ja minulla on siihen erittäin pätevä syy.»
»Sen uskon. Yhtä hyvä syy kuin siihen, ettette mennyt naimisiin hänen kanssaan.»
»Te puhutte ilkeästi. Minulla oli hyvä syy — surkean hyvä!»
Smithin pelko sai hänet uskaltamaan vielä erään kysymyksen.
»Eikö hän rakastanut teitä riittävästi?» Hän pidätti henkeänsä ja odotti vastausta pelon- ja toivonsekaisin tuntein.
»Stephen, te tosiaankin jännitätte ankarasti tavanomaista kohteliaisuutta, kun vaaditte minua vastaamaan tuollaisiin kysymyksiin senjälkeenkuin olen sanonut, mitä olen sanonut. Minun täytyy nyt lähteä.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Stephen kiihkeästi. »Te puhutte ikäänkuin ette olisi milloinkaan häntä riistänyt toiselta, joka voi vaatia hänet omakseen paljoa paremmin kuin te!»
»Mitä tuolla tarkoitatte?» kysyi Knight hämmästyneen näköisenä. »Mitä olette kuullut.»
»En mitään. Minunkin täytyy nyt lähteä. Hyvästi.»
»Jos tahdotte lähteä», virkkoi Knight, nyt vastahakoisena, »niin mikäpä siinä auttaa. En tosiaankaan voi käsittää, miksi käyttäydytte tuolla tavalla.»
»Minä ymmärrän yhtä huonosti teidän käytöksenne. Olen aina ollut teille kiitollinen, ja mikäli asia minusta riippuu meidän ei olisi tarvinnut milloinkaan vieraantua toisistamme siinä määrin kuin olemme vieraantuneet.»
»Enkö sitten ole aina ollut teille suopea, Stephen? Tiedät varmaan, että on ollut niin laita. Kylmäkiskoisuus alkoi sinusta; sinä tiedät sen.»
»Ei, ei! Te ymmärrätte kerrassaan väärin suhteemme. Te olitte alunpitäen pidättyväinen, vaikka minä käyttäydyin luottavaisesti. Se luullakseni oli luonnollinen tulos erilaisesta asemastamme elämässä. Ja kun sitten minä, oppilas, kävin yhtä umpimieliseksi kuin te, opettaja, niin se ei teitä miellyttänyt. Joka tapauksessa ajattelin pyytää teitä käymään luonani.»
»Missä te asutte?»
»Grosvenor hotellissa, Pimlicossa.»
»Samoin minä.»
»Sehän on mukavaa, tekeepä mieli sanoa merkillistä. Niin, minun täytyy jäädä Lontooseen päiväksi tai pariksi; sitten lähden tapaamaan isääni ja äitiäni, jotka nyt asuvat St. Launcessa. Käyttekö luonani tänä iltana?»
»Mahdollisesti, mutta en tahdo lupautua. Minä ajattelin olla yksin pari tuntia, mutta tiedänhän joka tapauksessa, mistä teidät löydän. Näkemiin.»