XXXVIII
Stephenin mieltä askarrutti melkoisesti vanha ystävä ja rakastettu esikuva. Hän oli pahoillaan, sillä viimeksikuluneiden vuosien kirjavissa vaiheissa oli hänessä edelleenkin soinut hiljainen uskollisuuden ääni Knightia kohtaan. Se kenties johtui siitä, että Knight oli aina kohdellut häntä pelkkänä oppilaana, jopa toisinaan häntä nuhdellutkin — ja oli vihdoin, joskin tietämättään, rangaissut häntä mitä ankarimmin riistämällä hänen mielitiettynsä. Stephenin olemuksen tunteenomainen puoli oli rakenteeltaan pikemmin naisellinen kuin miehekäs, ja tuo Knightin käden iskemä haava oli kenties omansa pitämään yllä lämpöä, jonka osaaottava huolenpito olisi tyystin hävittänyt.
Knight puolestaan oli harmissaan siitä, ettei ollut kohdellut Stepheniä hieman vanhaan tapaan. Ne jonkun henkilön aikaisempia vaatimuksia koskevat sanat, jotka Stephen oli tullut lausuneeksi, olisivat yllyttäneet jonkun nuoremman miehen sanomaan: 'Annahan kuulua, mitä asiasta tiedät, veikkoseni’, ja Stephen olisi muitta mutkitta kertonut kaikki, mitä tiesi.
Stephen, vilpitön nuorukainen, jonka tosin nyt ulkonaisesti himmensi Stephen valmiina miehenä, palasi tuona iltapäivänä selvin piirtein Knightin mieleen. Knight oleskeli nyt vain tilapäisesti Lontoossa, ja kun hän oli toimittanut ne pari asiaa, jotka hänellä oli päivän ohjelmassa, hän asteli hajamielisenä British Museumin synkissä käytävissä puoli tuntia ennen niiden sulkemista. Smithin kohtaaminen oli liittänyt toisiinsa nykyisyyden ja menneisyyden sulkien hänen poissaolonsa aiheuttaman juovan ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, kunnes alkoi tuntua siltä kuin hänen aikaisempi oleskelunsa Lontoossa olisi ollut eilispäivän asia. Elfride Swancourtia koskeva ristiriita heräsi niinmuodoin jälleen eloon, unensa virkistämänä. Vaikka hän tuona monta kuukautta kestäneenä poissaoloaikanansa olikin tukahduttanut aikomuksensa ottaa hänet vaimokseen, hän ei kumminkaan ollut voinut unohtaa, että Elfride oli juuri sellainen nainen, joka oli hänelle soveltuva. Niinpä hän ei ollutkaan pyrkinyt häivyttämään pois kaikkia häneen kohdistuvia ajatuksia, vaan oli alkanut pitää niitä heikkoutena, joka täytyi sietää.
Knight palasi hotelliin paljoa aikaisemmin kuin tavallisissa oloissa. Hän ei huolinut ajatella, johtuiko tuo ystävällisestä halusta silloittaa se juopa, joka oli vähitellen auennut hänen ja hänen varhaisimman tuttavansa välille, vai oliko ehkä syynä kiehtova toive saada kuulla, mitä tarkoittivat ne hämärät sanat, jotka Stephen oli nopeasti lausunut ja jotka osoittivat hänen tietävän Elfridestä enemmän kuin Knight oli otaksunut.
Hän aterioi viivyttelemättä, tiedusteli Smithiä ja tuli opastetuksi nuoren miehen luo, jonka tapasi istumassa miellyttävän liesitulen luona pöydän ääressä, jolle oli levitetty muutamia tieteellisiä aikakauskirjoja ja taiteellisia julkaisuja.
»Minä tulin kumminkin», sanoi Knight. »Minä käyttäydyin tänä aamuna omituisesti, joten oli syytäkin tulla; mutta tiedän, että sinulla on kyllin hyvä vaisto tuon tajutaksesi, Stephen. Voithan ajatella, että syynä ovat vaellukseni Ranskassa ja Italiassa.»
»Ei sanaakaan siitä; istu, ole hyvä. Olen kovin iloinen saadessani jälleen sinut nähdä.»
Stephen olisi tuskin mielellään kertonut Knightille, että oli vastikään lukenut muutamia Elfriden vanhoja kirjeitä. Niitä ei ollut paljon, ja ne olivat aina tähän iltaan saakka olleet sinetöityinä hänen nahkaisen matkalaukkunsa pohjalla eräiden toisten muistojen keralla, jotka olivat häntä seuranneet hänen retkillänsä. Lontoon tutut näyt ja äänet ja ystävän kohtaaminen olivat herättäneet hänessä eloon sen säilyvän jatkuvaisuuden tunnon Elfrideen ja rakkauteen nähden, jonka hänen oleskelunsa maapallon toisella puolella oli jossakin määrin heikontanut, mutta ei suinkaan täysin hävittänyt. Aluksi hän aikoi vain silmäillä kirjeiden ulkopuolta; sitten hän luki erään niistä, sitten toisen, kunnes ne kaikki olivat tulleet käytetyiksi alakuloisten muistelojen virikkeinä. Hän taittoi ne jälleen kokoon, pisti ne taskuunsa, unohti ryhtyä tarkastelemaan taiteellisen maailman nykyistä tilaa ja jäi miettimään sitä merkillistä seikkaa, ettei Knight hänen palatessaan ollutkaan Elfriden aviomies.
Jonkin tyydytyksen mahdollisuus saa sen tuntumaan vähitellen yhä välttämättömämmältä. Stephen antoi kuvittelullensa täyden vallan ja tunsi voimallisemmin kuin oli tuntenut moneen kuukauteen, ettei hänen elämänsä ilman Elfrideä voisi milloinkaan muodostua suureksi iloksi hänelle itselleen eikä kunniaksi hänen Luojallensa.
He istuivat lieden ääressä jutellen ulkokohtaisista ja satunnaisista seikoista. Kumpikaan ei huolinut ensimmäisenä kosketella asiaa, josta molemmat kovin mielellään halusivat keskustella. Pöydällä, aikakauskirjojen vieressä, oli pari muistiinpanokirjaa, joista toinen oli avoin. Knight, joka huomasi niiden sisältönä olevan pelkkiä luonnoksia, alkoi huolettomasti käännellä lehtiä. Kun Stephen myöhemmin oli poissa huoneesta, Knight ryhtyi silmäilemään luonnoksia tarkemmin.
Erinäisille sivuille oli karkein piirtein kuvattu kaikenlaisten rakennusten perusviivoja. Muistiinpanoja oli jäljennetty: intialaisten pylväiden ja jättiläiskuvapatsaiden osia, Elephantan ja Kennerin temppelien omituisia ornamentteja ahdistelivat samoille lehdille kuvatut uudenaikaiset ovet, ikkunat, katot, keittoliedet ja talouskalustot, sanalla sanoen kaikenlaiset esineet, joita joutuu näkemään avoimin silmin liikkuva käytännöllinen arkkitehti. Niiden ohella näkyi siellä täällä karkein ääriviivoin kuvattuja keskiaikaisen puunleikkaus- tai kuvakoristetaiteen tuotteita — pyhien neitsyiden, pyhimysten ja profeettojen päitä.
Stephen ei ollut mikään nimenomainen vapaallakädelläpiirtäjä, mutta hän osasi piirtää ihmishahmon moitteettomasti ja taidokkaasti. Lehtien reunoissa ja sivuilla esiintyvissä henkilökuvissa Knight piankin havaitsi erään omituisuuden. Kaikki naispuoliset pyhät henkilöt muistuttivat toisiansa. Heidän kumartuneiden päittensä yläpuolella oli suurempia ja pienempiä sädekehiä, mutta kasvot olivat aina samat. Kuinka hyvin Knight tunsikaan tuon profiilin!
Jos tuo tuttu sivukuva olisi esiintynyt yhden ainoan kerran, niin hän olisi voinut jättää sen satunnaisena huomiotta; mutta sen alinomainen toistuminen merkitsi jotakin enempää. Knight ajatteli jälleen Smithin edellisenä päivänä lausumia kiireisiä sanoja ja silmäili luonnoksia yhä uudelleen.
Nuoren miehen astuessa huoneeseen Knight kysyi ilmeisesti levottomana:
»Kuulehan, Stephen, ketä nuo kuvat tarkoittavat?»
Stephen katsahti vihkoihin ylen huolettomasti: »Pyhimyksiä ja enkeleitä; olen niitä joutohetkinäni piirrellyt. Ne olivat tarkoitetut erään englantilaisen kirkon lasimaalausten malliksi.»
»Mutta ketä ihannoi tuo naistyyppi, jota olet aina käyttänyt Neitsyttä kuvatessasi?»
»Ei ketään.»
Samassa syöksähti Knightin mieleen ajatus, ja hän katsahti ystäväänsä.
Stephen oli kuvannut Elfriden kasvojenpiirteitä siinä määrin itsetiedottomasti, ettei hän aluksi ollenkaan käsittänyt, mitä hänen ystävänsä tarkoitti. Kynä samoinkuin kielikin oppii varsin helposti toistelemaan ulkomuistista, kutsumatta ensinkään ajatusta avuksensa, ja niin oli ollut tässä laita. Nuoret miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa säkeitä Rakkaimmastansa, tavallisesti ryhtyvät häntä kuvaamaan, ja Smith oli kiintymyksensä alkuaikoina väsymättä jäljentänyt Elfriden piirteitä. Stephenin luonnosten jäsennukke teki nyt mahdolliseksi asettaa paljonkin asioita paikoillensa. Knight oli hänet tuntenut. Tilaisuus muistiinpanojen vertailemiseen oli tullut etsimättä.
»Elfride Swancourtia, jonka kanssa minä olin kihloissa», virkkoi hän rauhallisesti.
»Stephen!»
»Minä ymmärrän, mitä tarkoitat noin puhuessasi.»
»Oliko hän Elfride? Ja sinäkö olit se mies, Stephen?»
»Niin; ja sinä ajattelet, miksi minä salasin sinulta tuon asian silloin
Endelstowissa, eikö totta?»
»Niin — ja paljon muuta.»
»Minä tein sen kaikkein parhaassa tarkoituksessa; moiti minua, miten hyväksi näet. Sanohan nyt itse, kuinka olisin voinut suhtautua sinuun jälkeenpäin niinkuin olin suhtautunut aikaisemmin?»
»En tiedä; en osaa sanoa.»
Knight mietti yhä samaa asiaa ja lausui vihdoin hiljaa:
»Minä ajattelin tänään iltapäivällä, että voi piillä jotakin tarkoitusta siinä, kun sanoit minun hänet riistävän. Mutta minä en siitä välittänyt. Kuinka sinä tulit hänet tuntemaan?» kysyi hän samassa, melkein jyrkästi.
»Minä olin siellä kirkon vuoksi, jo vuosia sitten.»
»Hewbyn luona ollessasi, niin, tietysti. Nyt sen ymmärrän.» Hän alkoi puhua kuuluvammin. »Enpä tiedä, mitä sanoa siitä, että olet pitänyt sidettä silmilläni näin pitkän ajan!»
»En tiedä ollenkaan pitäneeni sidettä silmilläsi.»
»Niin, niin, mutta —»
Knight nousi ja alkoi käyskellä huoneessa edestakaisin. Hänen kasvonsa olivat sangen kalpeat ja ääni hämmentynyt, kun hän lausui:
»Sinä et menetellyt niinkuin minä olisin menetellyt, jos olit sinä kysymyksessä sellaisessa tapauksessa. Minä tunnen sen syvästi ja sanon sinulle suoraan, etten voi sitä milloinkaan unohtaa!»
»Mitä?»
»Käyttäytymistäsi kohdatessamme toisemme hautaholvissa, kun ilmoitin sinulle, että aioimme mennä naimisiin. Petosta ja epärehellisyyttä kaikkialla; koko maailma on samaa lajia!»
Stepheniä ei miellyttänyt tämä hänen vaikuttimiensa väärä tulkitseminen, vaikka se olikin vain kiihkeän tunneliikunnon hämmentämän ystävän hätäinen päätelmä.
»Minä en voinut menetellä toisin kuin menettelin, kun pidin silmällä häntä», virkkoi hän jyrkästi.
»Niin tosiaankin!» sanoi Knight, äänessä mitä katkerimman moitteen sävy. »Häntä silmällä pitäen sinä nähtävästi et myöskään voinut mennä naimisiin hänen kanssaan! Minä olen toivonut — hartaasti toivonut — että hän, joka nyttemmin on osoittautunut sinuksi, olisi sen vihdoinkin tehnyt.»
»Minä kiitän sinua parhaimmin tuosta toivosta. Mutta sinä puhut kovin salaperäisesti. Luulenpa, että minulla oli kaikkein parhain syy maailmassa olla se tekemättä.»
»Mikä syy se oli?»
»Etten voinut sitä tehdä.»
»Sinun olisi pitänyt ottaa tilaisuudesta vaarin; sinun pitäisi tehdä se nyt, yksin siitä syystä, että siten menettelet oikeamielisesti häntä kohtaan, Stephen!» huudahti Knight voimatta itseänsä enää hillitä. »Sinä tiedät sen varsin hyvin, ja minua loukkaa ja haavoittaa enemmän kuin voit aavistaakaan, ettet nähtävästi ole milloinkaan yrittänytkään hyvittää sellaista naista — niin luottavaista, niin taipuisaa tottelemaan omia tunteitansa — pientä houkkiota; sitä pahempi hänelle!»
»Sinähän puhut kuin mieletön! Sinähän riistit hänet minulta, eikö totta?»
»Sen poimaisemista, minkä toinen on viskannut pois, voidaan tuskin nimittää 'riistämiseksi’. Mutta koska nähtävästi emme voi päästä yksimielisyyteen tässä asiassa, lienee parasta, kun eroamme.»
»Mutta minä olen aivan varma siitä, että sinä käsität jotakin mitä surkeimmalla tavalla väärin», sanoi Stephen, sydänjuuria myöten järkytettynä. »Mitä olen tehnyt; sano se minulle! Olen menettänyt Elfriden, mutta onko se suurikaan synti?»
»Johtuiko se hänestä vai sinusta?»
»Mikä?»
»Että erositte.»
»Sanon sen sinulle suoraan. Se johtui hänestä, yksinomaan hänestä.»
»Mikä oli hänen vaikuttimenansa?»
»Sitä tuskin tiedän sanoa. Mutta minä kerron tarinan peittelemättä.»
Stephen oli tähän saakka ehdottomasti uskonut, että Elfride oli kyllästynyt häneen ja suostunut Knightiin; mutta nyt hän ei halunnut tuota vakaumustansa ilmaista, eipä edes niin ajatellakaan. Toisenlaiset mietteet soveltuivat paremmin siihen toivelmaan, jonka Knightin vierautuminen oli Stephenissä synnyttänyt: ettei hänen ystäväänsä kohdistuva rakkaus ollut vanhan rakkauden taukoamisen suoranainen syy, vaan pikemmin sen seuraus.
»Sellaiset seikat eivät saa aiheuttaa epäsopua meidän välillemme», vastasi Knight painuen jälleen asenteeseen, joka kerrassaan säläsi hänen todelliset tunteensa, ikäänkuin luottamus ei olisi voinut nyt tulla kysymykseenkään. »Minä huomaan nyt, että hautaholvissa minua kohtaan osoittamasi vaiteliaisuus saattoi johtua järkevistä harkinnoista.» Hän päätti lausumansa teennäisesti: »Olihan se kerrassaan merkillinen juttu; mutta näin pitkän ajan kuluttua se luullakseni ei paljoa merkitse, ja eihän se minua nyt koskekaan, vaikka kyllä mielelläni kuuntelen tarinaasi.»
Knight lausui nuo sanat nimenomaisin alistumisen- ja välinpitämättömyyden ilmein ja yllytti siten Smithiä jatkamaan — kenties hieman tyytyväisenä — kertomusta vanhasta salaisesta kihlauksestansa. Hän kertoi sen alkuvaiheet ja ne jyrkät sanat ja teot, joiden avulla Elfriden isä oli yrittänyt sammuttaa heidän rakkauttansa.
Knight säilytti asiaankuulumattoman katselijan sävyn ja käytöksen. Oli käynyt entistä välttämättömämmäksi salata tunteensa Stepheniltä, koska nuori mies muussa tapauksessa olisi vähemmän vilpitön ja heidän kohtauksensa muodostuisi jälleen katkeraksi. Mitäpä auttoikaan esiintyä kömpelön vilpittömänä?
Stephen oli nyt ehtinyt avomielisessä kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa hän lähti pappilasta Elfriden isän käyttäytymisen vuoksi. Knightin mielenkiinto lisääntyi. Heidän rakkautensa näytti siihen saakka aivan viattomalta ja lapselliselta.
»Onpa tosiaankin vaikea mennä lopullisesti ratkaisemaan, teitkö väärin vai et, kun et kertonut Swancourtille, että sukulaisesi olivat hänen seurakuntalaisiansa. Inhimillistä epäilemättä oli, ettet niissä oloissa mitään virkkanut. Kuinka kävikään sitten, kun hän oli lähettänyt sinut pois?»
»Me päätimme olla salaisuudessa toisillemme uskolliset. Ja asian varmentamiseksi päätimme mennä naimisiin.»
Knightin jännitys ja levottomuus lisääntyi Stephenin alkaessa kertoa tästä asian vaiheesta.
»Onko sinun vaikea jatkaa kertomustasi?»» kysyi hän yrittäen puhua värähtämättömin äänin.
»Ei, ei ollenkaan.»
Sitten Stephen kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli kohdannut Elfriden rautatieasemalla ja kuinka heidän täytyi lähteä Lontooseen, elleivät mielineet toimituksen siirtyvän tuonnemmaksi. Koko iltapuolen kestävä pitkä matka, Elfriden arkuus ja hänen mielialansa vaihtuminen, tilanteen kärjistyminen Lontooseen saavuttua, juoksu toisella puolella olevalle asemasillalle ja välitön takaisinlähtö Elfriden nimenomaisen toivomuksen mukaan, koko yön kestävä matkustus, heidän pelokas päivännousun odottelunsa, saapumisensa St. Launceen — kaikki tuo esitettiin seikkaperäisesti. Stephen kertoi vielä, kuinka eräs Jethway-niminen maalaisnainen oli ainoa henkilö, joka oli heidät tuntenut, ja kuinka tuo kamalasti pelotti Elfrideä. Hän kertoi, kuinka oli odottanut vainiolla soimailevan sydänkäpysen lähtiessä hakemaan ratsuansa ja kuinka hän suuteli häntä kaikkein viimeisimmän kerran peninkulman päässä kaupungista, Endelstowiin johtavalla tiellä.
Nuo seikat Stephen kertoi tahallisesti. Hän uskoi niin menetellen sana sanalta todistavansa, kuinka järjellinen oli hänen Elfrideen kohdistuva vaatimuksensa.
»Kirottu olkoon hän! Kirottu se nainen! Tuo onneton kirje meidät erotti! Hyvä Jumala!»
Knight oli jälleen alkanut astella huoneessa edestakaisin ja lausui nuo sanat huoneen toisessa päässä.
»Mitä sanot?» kysyi Stephen kääntyen häneen päin.
»Sanoin? Sanoinko mitään? Minä tässä vain, ajattelin kertomustasi ja sitä eriskummallista seikkaa, että minä mielistyin jälkeenpäin samaan naiseen. Ja että minä nyt — olen hänet melkein unohtanut ja ettei kumpikaan meistä nyt hänestä välitä, ajattelemmehan häntä vain ystävänä, eikö totta?»
Knight viipyi yhä huoneen toisessa päässä, osittain varjossa.
»Epäilemättä», virkkoi Stephen salaa riemuiten, sillä Knightin käytös oli tosiaankin hänet pettänyt.
Pettävänä tekijänä ei kumminkaan ollut niinkään Knightin teeskentelyn totuudenmukaisuus kuin se vakuuttava voima, joka sisältyi siihen tosiasiaan, ettei Knight ollut häntä koskaan ennen millään tavalla pettänyt. Se otaksuma, että hänen kumppaninsa oli lakannut Elfrideä rakastamasta, kevensi niinmuodoin sanomattomasti sitä painoa, joka oli kallistanut vaakakupin hänen vahingoksensa.
»Jos otaksumme, että Elfride olisi voinut rakastaa myöhemmin jotakin toista henkilöä», virkkoi Knight yhä edelleen verhoten sanansa huolettoman kritiikin vaippaan, »niin kertomasi kokemukset eivät suinkaan olleet häntä huonontaneet.»
»Huonontaneet? Kuinkapa ne olisivat häntä huonontaneet?»
»Oletko milloinkaan pitänyt hänen menettelyänsä hurjana ja ajattelemattomana tekona?»
»En milloinkaan», vastasi Stephen. »Minähän hänet siihen suostuttelin. Hän ei huomannut siinä mitään arveluttavaa, ennenkuin päätti kääntyä takaisin, yhtä vähän kuin minäkään. Eikä siinä mitään arveluttavaa ollutkaan; korkeintaan sopii puhua varomattomuudesta.»
»Niinpiankuin hän ajatteli sen olevan väärin, hän ei halunnut lähteä kauemmaksi?»
»Niin oli laita. Minä olin itse vastikään johtunut samaa ajattelemaan.»
»Pahantahtoiset henkilöt olisivat voineet tulkita väärin sellaista lapsellista karkaamista, eikö totta?»
»Olisivatpa kylläkin, mutta minä en ole milloinkaan sellaista kuullut. Kaikkien asiaan liittyvien seikkojen tuntija olisi välttämättä vain hymyillyt. Vaikka koko maailma olisi sen tietänyt, Elfride olisi sittenkin ollut ainoa henkilö, joka piti menettelyänsä syntinä. Hän, lapsi rukka, tahtoi välttämättä niin ajatella ja oli ylenmäärin peloissaan.»
»Kuulehan, Stephen, rakastatko häntä vieläkin?»
»Minä pidän hänestä, epäilemättä, ja tulen aina pitämään», vastasi Stephen vältellen ja käyttäen rakkauden sanelemaa oveluutta. »Mutta on kulunut niin pitkä aika siitä, kun hänet näin, että voi tuskin edellyttää minun häntä rakastavan. Rakastatko sinä häntä yhä vielä?»
»Kuinka vastaisin tuntematta häpeää? Millaisia häilyväisiä olentoja olemmekaan me miehet, Stephen! Miehet kenties rakastavat kiihkeämmin vähän aikaa, mutta naiset rakastavat kauemmin. Minä olen rakastanut häntä — tavallani, tiedäthän sen.»
»Niin, minä ymmärrän. Minä olen rakastanut häntä minäkin omalla tavallani. Minä rakastin häntä tosiaankin eräänä aikana; mutta matkustaminen taipuu hälventämään varhaisempia kiintymyksiä.»
»Epäilemättä — niin on laita.»
Tämän keskustelun merkillisimpänä ominaisuutena oli se seikka, että vaikka kumpikin keskustelija aluksi erinäisten pienten merkkien nojalla epäili kytevän valtatunteen heränneen eloon toisessa, kumpikaan ei tahtonut ottaa oivaltaakseen, että ystävä saattoi nyt puhua yhtä petollisesti kuin hän itse.
»Stephen», virkkoi Knight, »kun asiat nyt ovat välillämme selvät, luulen olevan parasta, että lähden. Ethän pane pahaksesi, vaikka riennän tästä omiin suojiini?»
»Jäänethän illalliselle? Minkätähden et tullut päivällisaterialle?»
»Sinun pitää tosiaankin suoda minulle anteeksi tämä kerta.»
»Tulethan ainakin huomenna aamiaiselle?»
»Minulla ei taida olla paljoakaan aikaa liikenemään.»
»Varhaiselle aamiaiselle, joka ei muita suunnitelmiasi mitenkään häiritse?»
»Minä tulen», sanoi Knight, niin alttiisti kuin suinkin oli mahdollista, kun ei ollenkaan tehnyt mieli. »Niin, minä tulen varhain, vaikkapa jo kahdeksan aikaan; se käynee päinsä, kun olemme saman katon alla.»
»Milloin hyväksi näet. Sanotaan siis kahdeksan aikaan.»
Knight lähti. Naamioituminen, tunteittensa salaaminen, kuten viimeisen surkean keskustelun aikana, oli sellainen piina, ettei hän voinut sitä enää sietää. Ensi kerran elämässään Knight oli niin yksinomaisesti esittänyt vierasta osaa. Ja hänen siten pettämänsä mies oli Stephen, joka oli nuoruudestaan saakka kunnioittaen pitänyt häntä ehdottomimman vilpittömyyden esikuvana.
Knight meni makuulle ja salli kiihtymyksensä kuumeen raivota rajattomasti. Stephen — vain hän oli hänen kilpakosijansa — vain Stephen! Siinä oli mielettömyyden huippu, jonka Knight onnettomana ja omantunnontuskia potevana välttämättä havaitsi. Stephen oli häneen verrattuna pelkkä poikanen. Syvän murheen aiheuttajana oli se seikka, että nimenomaan Elfriden viattomuus — hänen pitäessään pientä virhettänsä ylen ankarana — oli johtanut hänet, Knightin, kohtalokkaasti harhaan. Jos Elfride olisi vähänkin tyynemmin vakuuttanut, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, niin mrs Jethwayn myrkylliset vihjailut olisivat olleet tehottomat. Minkätähden hän ei ollut yllyttänyt pientä tottelevaista tyttöänsä kertomaan enemmän? Jos hän olisi siinä asiassa menetellyt yhtä käskevästi kuin kaikissa muissa, niin kaikki olisi voinut selvitä. Hänen sydämeensä koski kipeästi, kun hän muisti, kuinka sävyisästi Elfride oli sietänyt hänen vitsovat puheensa lausumatta hänelle vastaukseksi yhtäkään moitteen sanaa ja vain vakuuttaen hänelle rajatonta rakkauttansa.
Knight siunasi Elfriden sävyisyyttä ja unohti hänen vikansa. Hän kuvaili eloisasti mieleensä kauniit kesäiset kohtaukset. Hän näki hänet jälleen sellaisena kuin ensi kerran kohdattaessa: arastelevana, mutta vasten tahtoansakin ajatuksiansa ilmaisevana, koska tahtoi innokkaasti asioita selittää. Kuinka hän olikaan ulkosalla odottanut toista tulevaksi osoittamatta naisen tavanomaista teeskentelyä tai välinpitämättömyyttä! Kuinka ylpeä hän olikaan ollut, kun heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja kuinka ilmeisenä olikaan hänen silmissänsä ollut luettavana se ajatus, että hän, Knight, oli maailman suurin nero!
Hän teki päätöksensä, ja senjälkeen ei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Hän nousi ja pukeutui ja istuutui odottelemaan päivänkoittoa.
Stephenkin oli sinä yönä levoton. Ei senvuoksi, että hänen oli jälleen sopeuduttava englantilaiseen ympäristöönsä, ei myöskään siitä syystä, että hän tulisi pian kohtaamaan vanhempansa ja asettumaan vähäksi aikaa maaseudun elämään. Hän eli haaveissa, joiden rinnalla Bombayn tavaratalot ja Punahin tasangot ja linnoitukset olivat pelkkää varjon varjoa. Hänen haavelmansa perustui tähän ainoaan tosiasiahituseen: Elfride ja Knight olivat eronneet, ja heidän kihlauksensa oli rauennut olemattomiin. Rikkoutumisen oli täytynyt tapahtua pian senjälkeen, kun Stephen oli havainnut heidän liittonsa, ja Stephen ajatteli, että syynä voi hyvinkin olla Elfriden harhailevan kiintymyksen kohdistuminen jälleen häneen.
Stephenin ajatukset olivat tässä kohden rakastajan eivätkä tyynesti arvioivan, puolueettoman tarkastelijan. Hänen luontainen herkkämielisyytensä rakensi toivon toisensa varaan, kunnes hän oli melkein varma siitä, että Knight oli jotenkin huomannut Elfriden mielessä hänelle, Stephenille, kytevän hellyyden ja että tuo seikka oli aiheuttanut välienrikkoutumisen.
Vastustamattomat virikkeet yllyttivät lähtemään Elfriden luo. Joka tapauksessa hän päätti kiiruhtaa St. Launcesta Castle Botereliin ja haamun lailla liikkua heidän entisissä olopaikoissansa salaa hänestä tiedustellen. Siten hän ajatteli voivansa viehättävällä tavalla viettää ne muutamat tunnit, jotka hänellä olisi käytettävinään ylihuomenna, kotiin saavuttuansa.
Hän oli nyt rikkaampi mies kuin ennen ja riippumaton, ja hänen saavuttamansa määrätty asema teki tyhjiksi vanhat paikalliset luokittelut. Hänestä oli tullut kuuluisa, jopa sanguine clarus, mikäli sai luottaa St. Launceen hyvinarvoisan pormestarin käyttelemiin lauseparsiin.