Tessin tarina

by Thomas Hardy

TOINEN VAIHE.

VIATTOMUUDEN MENTYÄ.

12.

Kori oli raskas ja mytty suuri, mutta hän raastoi niitä mukanaan, aivan kuin henkilö, joka ei murehdi aineellisista asioista. Välistä hän pysähtyi levähtämään jonkun portin tai veräjän kupeessa, kohotti sitten koria ylemmä pyöreälle käsivarrelleen ja jatkoi matkaansa.

Oli sunnuntai-aamu lokakuun loppupuolella noin neljä kuukautta siitä, kun Tess saapui Trantridgeen ja muutamia viikkoja hänen öisestä ratsastuksestaan salossa. Päivä oli juuri alkanut sarastaa, ja hänen takanaan taivaanrannalla värehtivä hohde valaisi harjua, jota kohti hän suuntasi askelensa ja jonka poikki hänen oli mentävä tullakseen syntymäpaikoilleen. Rinne kohosi verkalleen tällä puolen, ja maaperä ja koko luonto oli täällä erilainen kuin Blakemoren laaksossa. Ihmisten luonne ja puhetapakin oli täällä hiukan toisenlainen, huolimatta rautatien tasottavasta vaikutuksesta; niin että Tessin mielestä oli hänen kotinsa tuntunut olevan hyvin kaukana, vaikka sinne oli vain kolmen peninkulman matka Trantridgesta. Blakemorelaiset kävivät kauppaa lännessä ja pohjoisessa, matkustivat, kosivat ja menivät naimisiin länsi- ja pohjoispuolella olevilla paikkakunnilla; tämän puolen asukkaat taas olivat yhteydessä eteläisten ja itäisten paikkakuntien kanssa.

Tuota samaa rinnettä alas oli D'Urberville kiidättänyt häntä niin tulista vauhtia kesäkuussa. Tess astui loppumatkan pysähtymättä ja saavuttuaan huipulle silmäsi alapuolella olevaa tuttua, vihreätä maailmaa, joka nyt oli puoleksi usvassa. Aina se näytti täältä viehättävältä, mutta nyt se tuntui Tessistä kamalan kauniilta, sillä viime näkemästään hän oli oppinut tietämään, että käärme sähisee lintujen laulupaikoilla, ja tämä opetus oli kokonaan muuttanut hänen elämänkäsityksensä. Peräti toisena kuin tuona yksinkertaisena tyttönä, jollainen hän kotonaan oli ollut, seisoi hän nyt ajatusten painamana paikoillaan ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei saattanut katsoa eteenpäin kotilaaksoonsa.

Tess näki kaksipyöräisten ajopelien kohoavan valkoista tietä, jota hän itse juuri oli kavunnut. Rattaiden vieressä astui mies, joka viittoi hänelle kädellään, ikäänkuin käskien odottamaan.

Hän totteli merkkiä sanomattoman rauhallisesti, ja ennen pitkää oli mies rattaineen hänen vierellään.

— Minkä vuoksi sinä sillä tavoin varkain pujahdit? nuhteli D'Urberville hengästyneenä, ja vielä sunnuntai-aamuna, kun kaikki nukkuivat. Sattumalta minä sen vain huomasin ja olen ajanut kuin paholainen sinut saavuttaakseni. Katsohan vain hevosta. Mitä se semmoinen lähtö oli? Kukapa sinua olisi lähtemästä estellyt? Eikä sinun olisi tarvinnut tarsia jalkaisin ja raastaa tavaroitasi. Olen juossut kuin hullu jälestäsi saadakseni kyyditä loppumatkan, jollet käänny takaisin.

— En minä takaisin käänny, sanoi tyttö.

— Arvasinhan, ettet kääntyisi. Nosta korisi rattaille ja salli minun auttaa itseäsi.

Tess nosti korinsa ja myttynsä välinpitämättömästi kieseihin ja nousi hänen rinnallensa istumaan. Ei hän enää D'Urbervilleä pelännyt ja juuri siinä, mikä oli aiheena hänen luottamukseensa, piili hänen surunsa.

D'Urberville sytytti koneellisesti sikarin, ja matkaa jatkettiin keskustellen katkonaisesti ja välinpitämättömästi jokapäiväisistä asioista. Hän oli aivan unohtanut kuinka hän oli koettanut suudella tyttöä ajaessaan alkukesästä hänen kanssaan tätä tietä toisaannepäin. Mutta Tess ei ollut ja hän istui nyt kuin nukke, vastaten lyhyesti hänen huomautuksiinsa. Kohta he tulivat metsikköön, jonka takana oli Marlottin kylä. Vasta sitten hänen jäykkiin piirteisiinsä ilmestyi elämää, ja kyyneleitä alkoi pirahdella hänen silmistään.

— Miksi sinä itket? kysyi D'Urberville kylmästi.

— Ajattelin vain, että täällä olen syntynyt, mutisi Tess.

— Kaikkien meidän täytyy jossain syntyä.

— Kunpa en olisi koskaan syntynyt, en täällä enkä muualla.

— Hyh! Minkä vuoksi sinä sitten tulit Trantridgeen, jos et kerran tahtonut?

Hän ei vastannut.

— Et sinä tullut rakkaudesta minuun, sen voin vannoa.

— En, totta se on. Jos minä teidän tähtenne olisin tullut, jos teitä tosiaan olisin rakastanut ja vielä rakastaisin, niin en minä niin itseäni tuomitsisi ja kammoisi heikkouteni tähden, kuin nyt teen.

D'Urberville kohotti olkapäitään. Tess lisäsi:

— En ymmärtänyt tarkotustanne, ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Niin sanovat kaikki naiset.

— Kuinka te uskallatte tuommoista puhua, Tess huudahti, kääntyen raivoisana häneen päin, ja hänen silmänsä säihkyivät, kun uinunut kiihkeys — jota D'Urberville oli jonain päivänä saava tuntea enemmän — heräsi hänessä. — Hyvä Jumala! Tekisi mieleni tyrkätä teidät maantien ojaan! Eikö päähänne ole koskaan pälkähtänyt, että mitä kaikki naiset sanovat, sitä muutamat saattavat tunteakkin?

— No, no, D'Urberville nauroi; ikävä että sinua loukkasin. Tein väärin — myönnän sen itsekin. Hieman katkerasti hän jatkoi: — Mutta ei sinun siltä tarvitse myötäänsä härnätä minua tuolla asialla. Olen valmis maksamaan, menköön vaikka viimeinen penni. Ei sinun enää tarvitse olla ulkotöissä, tiedäthän sen. Voit myöskin pukeutua mitä hienoimpiin vaatteisiin ja heittää hiiteen tuon yksinkertaisen puvun, jota olet pitänyt viime aikoina, aivan kuin et tahtoisi panna yllesi rihmaakaan enempää kuin mitä itse olet ansainnut.

Tytön huulet värähtivät hieman ivallisesti, vaikka hänen voimakkaassa, avarassa luonteessaan ei ollut juuri pilkalle tilaa.

— Olen jo sanonut, etten ota teiltä enää mitään, en tahdo, en voi ottaa! Olisin tahdoton luontokappale käsissänne, jos sen tekisin, enkä sitä tahdo.

— Saattaisipa, käytöstavastasi päättäen, luulla sinua prinsessaksi, sen lisäksi että olet oikea ja todellinen D'Urberville — ha, ha, ha! No, Tess kulta, en saata enempää sanoa. Minä mahdan olla huono mies — kirottu kurja raukka. Lapsena olin paha, pahasti olen elänyt ja kurjana mahdan kuollakkin. Mutta kurjan sieluni kautta vannon, etten ole sinulle enää paha, Tess. Ja jos sinua kohtaisi määrätyt olosuhteet — ymmärräthän — ja joutuisit pienimpäänkin tarpeeseen tai pulaan, niin kirjota minulle pari sanaa ja sinä saat heti paikalla mitä haluat. Kenties en ole Trantridgessa, matkustan Lontooseen joksikin aikaa, en siedä tuota vanhaa mummoa. Mutta kirjeet kyllä minulle toimitetaan.

Tess sanoi haluavansa jäädä tähän, ja he pysähtyivät metsikön kohdalla. D'Urberville hyppäsi alas, nosti Tessin rattailta ja asetti tavarat hänen viereensä maantielle. Tess kumarsi hänelle keveästi, hänen katseensa viivähti tuokion D'Urbervillen katseessa, sitten hän kääntyi ottaakseen tavaransa ja lähteäkseen.

Aleksander D'Urberville otti sikarin hampaistaan ja kumartui häntä kohti sanoen: — Ethän sinä toki noin eroa, Tess kulta? Tulehan tänne.

— Niinkuin tahdotte, vastasi tyttö välinpitämättömästi. Katsokaahan, kuinka tottelevaksi olette minut saanut. Sitten hän kohotti kasvonsa D'Urbervilleä kohti ja seisoi kuin marmoripatsas tämän painaessa suutelon hänen poskelleen, suutelon, joka kyllä oli huoleton, mutta ei sentään aivan kylmä. Tess katseli hajamielisenä loitolla olevia puita, kun suudelma hänelle annettiin, ikäänkuin ei olisi täysin tajunnut, mitä nuori mies teki.

— Nyt toiselle poskelle vanhan ystävyyden vuoksi.

Hän käänsi päätään yhtä välinpitämättömästi kuin maalaria tai hiustenkähertäjää totellaan, ja D'Urbervillen huulet koskettivat poskea, joka oli kylmä ja kostea kuin viereisessä metsässä kasvavat sienet.

— Sinä et suutele minua takaisin. Sinä et koskaan tee sitä mielisuosiolla — pelkäänpä, ettet sinä koskaan minua rakasta.

— Olenhan tuon monesti sanonut. Ja se on totta. En ole teitä koskaan sydämestäni rakastanut enkä tule sitä koskaan tekemäänkään. Hän lisäsi synkästi: — Kenties valhe tässä asiassa hyödyttäisi nyt minua sangen suuresti. Mutta on minulla toki sen verran kunniantuntoa jälellä, etten rupea valehtelemaan. Jos minä teitä rakastaisin, niin olisi minulla mitä suurin syy tunnustaa se teille. Mutta en sitä tee.

D'Urberville huokaisi raskaasti, aivan kuin tämä kohtaus olisi koskenut kipeästi hänen sydämeensä tai omaantuntoonsa tai hienotunteisuuteensa.

— Sinä olet kauhean synkkämielinen, Tess. Ei minulla ole syytä sinua nyt imarrella ja saatan sanoa suoraan, että suotta sinä olet niin huolissasi. Ei ole sinua kauniimpaa naista näillä seuduin, ei ylhäistä, ei alhaista; sanon sen sinulle hyvää toivoen ja asian ymmärtävänä miehenä. Jos olet järkevä, niin näytät kauneuttasi maailmalle, ennenkuin se kuihtuu… Ja, kuulehan, Tess, etköhän tulisi jälleen luokseni? En tahtoisi mitenkään päästää sinua tällä tavoin menemään.

— En koskaan, en koskaan! Tein päätökseni heti kun huomasin — mikä minun olisi pitänyt ennen nähdä; enkä tule.

— Hyvästi sitten, nelikuukautinen serkkuni! Hyvästi! Hän hypähti keveästi rattaille, tarttui ohjaksiin ja ajoi näkymättömiin punamarjaisen pensasaidan reunustamaa tietä pitkin.

Tess ei katsonut hänen jälkeensä, vaan käveli verkalleen mutkittelevaa tietä. Aamu oli vielä varhainen, ja vaikka aurinko olikin juuri päässyt esiin kukkulan takaa, tuntuivat sen säteet vielä varsin koleilta lämmittämättä vähääkään. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa liikkeellä. Luonnossa vallitsi synkkä lokakuun tunnelma, mutta vielä synkempi oli hänen mielensä.

Kun hän oli kävellyt kotvan aikaa, niin joku läheni häntä takaa, vieläpä niin nopeasti, että tulija oli aivan hänen kintereillään sanonut "hyvän huomenensa", ennenkuin hän oli ehtinyt kiinnittää askeleihin huomiotaan. Tämä näytti olevan jonkunlainen käsityöläinen ja kädessään hän kantoi läkkipönttöä, jossa oli punaista väriä. Hän kysyi virallisella äänellä, saisiko hän kantaa hänen koriaan, mihin Tess myöntyikin, jonka jälkeen he jatkoivat yhdessä matkaa.

— Varhainpa ollaan liikkeellä näin sunnuntai-aamuna, sanoi mies hilpeästi.

— Varhain, vastasi Tess.

— Jolloin useimmat ihmiset lepäävät viikon työn perästä.

— Niin, sanoi Tess.

— Mutta minä teen työtä tänä päivänä enemmän kuin kaikkina muina viikon päivinä.

— Niinkö?

— Koko viikon minä teen työtä ihmisten hyväksi, mutta sunnuntait Jumalan kunniaksi. Se on parempaa kuin toinen — vai mitä? Minulla on pikkusen tekemistä tuossa veräjänpielessä. Puhuessaan mies poikkesi aukeamaan, joka johti niitylle. — Odottakaapa hetkinen, hän sanoi, tulen tuossa paikassa.

Kun miehellä oli hänen korinsa, ei Tess voinut muutakaan tehdä ja jäi odottamaan, katsellen miehen puuhia. Tämä laski korin ja maaliastian nurmikolle, sekotti maalia siveltimellä, joka oli purkissa, ja alkoi maalata isoja, jäykkiä kirjaimia keskimäiseen kolmesta poikkipuusta, pannen pilkun joka sanan perään, aivan kuin antaakseen lukijalle aikaa painaa sana sydämeensä:

Sinun, kadotuksesi, ei, makaa.

2 Piet. II. 3.

Punaisina loistavat kirjaimet pistivät räikeästi silmään rauhallista maisemaa, kuihtuvia pensaita, sinistä taivasta ja sammaltuneita veräjälautoja vasten. Ne näyttivät huutavan ja panevan ilman värisemään. Jotkut olisivat kenties huudahtaneet: "voi teologia parkaa!" nähdessään tuon kamalan töherryksen — mikä osaltaan ilmaisi ihmiskunnalle aikoinaan niin paljon hyvää tehneen uskon viimeistä luonnotonta vaihetta. Mutta Tessin sydämeen sanat sattuivat pelottavan syyttävinä. Tuntui kuin tuo mies olisi tiennyt, mikä hänen mieltään painoi, vaikka hän olikin ventovieras.

Saatuaan työnsä valmiiksi mies otti hänen korinsa, ja Tess jatkoi koneellisesti kulkuaan hänen rinnallaan.

— Uskotteko te maalaamiinne sanoihin? hän kysyi hiljaa.

— Uskonko? Enkö minä uskoisi eläväni?

— Mutta, sanoi tyttö vavisten, jollette ole tehnyt syntiä omasta tahdostanne?

Mies pudisti päätään.

— En minä rupea sanansaivarteluihin näin polttavassa kysymyksessä, hän vastasi. Olen kulkenut satoja kilometrejä tänä kesänä, maalaten noita raamatunlauseita seiniin ja portteihin kaikkialla näillä seuduin. Niiden soveltamisen jätän niiden ihmisten sydämen asiaksi, jotka ovat lukeneet sanat.

— Minusta ne ovat kauheita, sanoi Tess. Musertavia, tappavia!

— Sitä niillä tarkotetaankin, vastasi mies ammattimaisella äänellä. Mutta lukisittepas tuimimmat lauseeni, joita säästän likaisia kujia ja satamakaupunkeja varten. Ne puistattaisivat teitä! Ei siltä, ettei tämäkin olisi varsin sopiva maalaisille… Oh — tuossa on sievonen lankkuaita riihen vieressä tyhjän panttina. Siihenpä sopii maalata joku lauselma, joka saattaa olla hyvä teidänlaisille vaarallisille nuorille naisille. Odotatteko hiukan?

— En, vastasi Tess, ottaen korin käsivarrelleen ja lähtien astumaan. Vähän matkan päässä hän käänsi päätänsä. Veri tulvahti hänen kasvoilleen hänen lukiessaan puoleksi valmista lauselmaa:

Ei, sinun, pidä. — —

Hänen hilpeämielinen ystävänsä näki hänen katselevan sanoja, pysäytti työnsä ja huusi:

— Jos haluatte näistä asioista saada tietoja rakennukseksenne, niin tänä päivänä muuan hyvin vakava ja kelpo mies saarnaa kylässänne — mr Clare Emminsteristä. En ole aivan yhtä mieltä hänen kanssaan nykyään, mutta kelpo mies hän on ja selittää sanaa yhtä hyvin kuin kukaan pappi, jota olen kuullut. Hän se alkoi työn minussa.

Mutta Tess ei vastannut, hän kiiruhti tiehensä katse maahan luotuna. — Uh — en minä usko Jumalan tuommoisia sanoneen! hän mutisi halveksien, kun hänen hämmästyksensä oli haihtunut.

Äkkiä tuprahti savua hänen kotinsa savutorvesta, saattaen hänen sydämensä vavahtamaan. Ja kun hän astui sisään, niin hänen sydämensä alkoi tykyttää vielä raivoisemmin. Äiti, joka vastikään oli noussut nukkumasta, käännähti häntä tervehtimään lieden äärestä, missä hän oli laittelemassa tulta padan alle. Pienokaiset olivat vielä toisessa huoneessa makuulla ja samoin isäkin; olihan nyt sunnuntai-aamu, jolloin hän arveli oikeudekseen nukkua puolisen tuntia kauemmin.

— Ka, Tess kultani! huudahti äiti hämmästyneenä, juosten häntä suutelemaan. — Mitä sinulle kuuluu? En huomannut sinun tuloasi. Tulitko sinä kotiin mennäksesi naimisiin?

— En, en minä sen vuoksi tullut, äiti.

— Onko sinulla sitten vapaa päivä?

— On — on montakin, sanoi Tess.

— Mitä, eikö serkkusi aijo tehdä sinua onnelliseksi?

— Ei hän ole serkkuni eikä hän mene kanssani naimisiin.

Äiti katsoi tutkien häneen.

— Kuule, sinä et ole minulle vielä kaikkia kertonut, hän sanoi.

Ja sitten Tess läheni äitiänsä, pani kasvonsa hänen kaulalleen ja kertoi vaiheensa.

— Etkä sittenkään saanut häntä itseäsi ottamaan? toisti äiti. Kaikki naiset, sinua lukuunottamatta, sen olisivat tehneet.

— Olisivatpa saattaneet tehdä.

— Se vasta jotain olisi ollut, jos sinä olisit sen tehnyt — olisi sitä sopinut kertoa, jatkoi mrs Durbeyfield harmista itkuun purskahtamaisillaan. Ja kun täälläkin on puhuttu niin paljon sinusta ja hänestä, niin kukapa olisi uskonut asian tämmöiseksi menevän? Miksei juohtunut mieleesi tehdä jotain hyvää kotiväellesi, sen sijaan että ajattelit vain itseäsi? Kylläpä minä olen saanut hyöriä ja pyöriä, samoin isä poloisesi, jonka sydän on kohta rasvainen kuin paistinpannu! En minä toki luullut tämän asian näin nolosti menevän! Kelpasipa sitä katsella, kun te yhdessä ajoitte matkaanne neljä kuukautta takaperin — komea pari siinä oli! Katsohan, mitä hän on meille antanut — me vain luulimme hänen näitä lahjottavan sukulaisuuden vuoksi. Mutta jollei hän ole sukulaisemme, niin varmaan se on tapahtunut sen vuoksi, että hän sinua rakasti. Vielähän olit tyttö, kun et sittenkään saanut häntä menemään kanssasi naimisiin!

Saanut Aleksander D'Urbervilleä menemään hänen kanssaan naimisiin! Hänen kanssaan! Naimisiinmenosta ei D'Urberville ollut maininnut sanallakaan. Entä jos olisi maininnut! Ei hän tiennyt, mitä olisi vastannut, jos tuommoista yhteiskunnallista pelastusta olisi hänelle tarjottu. Mutta hänen mieletön äiti raukkansa ei tiennyt, millä tunteilla hän tuota miestä ajatteli. Kenties se oli nykyisissä oloissa harvinaista, luonnotonta ja käsittämätöntä, mutta hän ei voinut muuta; ja tämä oli, kuten hän itse sanoi, syynä hänen itsensähalveksimiseen. Hän ei ollut koskaan pitänyt hänestä paljoa eikä pitänyt nyt vähääkään. Hän oli pelännyt häntä, vavissut hänen läheisyydessään ja taipunut, kun hän taitavasti käytti hyväkseen hänen avuttomuuttaan, ja sitten hän oli hänen hienoutensa häikäisemänä tullut antautuneeksi huumauksen vallassa. Siinä kaikki. Ei hän juuri häntä vihannutkaan, mutta tomua ja tuhkaa oli hän vain hänelle, tuskinpa hän kunniansakaan vuoksi olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Sinun olisi pitänyt paremmin pitää varasi, jollei aikomuksesi ollut saada häntä mieheksesi.

— Voi, äiti, äiti, huusi tuskan murjoma tyttö, heittäytyen kiihkeästi äitinsä kaulaan, aivan kuin sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Kuinka minä tuota tiesin? Olinhan lapsi lähtiessäni täältä neljä kuukautta takaperin. Mikset sinä sanonut, että vaarat minua uhkasivat? Mikset minua varottanut miehistä? Hienot naiset kyllä tietävät pitää varansa, he lukevat kirjoja, joissa kerrotaan tämmöisistä juonista, mutta eihän minulla ollut siihen tilaisuutta, etkä sinä sanonut mitään!

Äiti tunsi olevansa voitettu.

— Ajattelin, että jos puhuisin sinulle hänen hellistä tunteistaan ja mihin ne saattaisivat viedä, niin sinä et hänestä välittäisi ja menettäisit hyvän tilaisuuden, mutisi hän pyyhkien silmiään esiliinallaan. — No niin, meidän on nyt koetettava auttaa asia parhaan mukaan, luulenma. Eihän se sentään ole muuta kuin maailman menoa ja kai se niin oli sallittu?

13.

Huhu Tessin kotiintulosta rikkaiden sukulaistensa luota levisi pian, jos niin suurta sanaa kuin "huhu" saattaa käyttää, kun on kysymyksessä vain pieni Marlottin kylä. Iltapäivällä saapui Tessiä tervehtimään joukko hänen entisiä koulutoverejaan, puettuina parhaisiin tärkättyihin ja silitettyihin leninkeihinsä, niinkuin sopiikin käydessä katsomassa henkilöä, joka on saavuttanut — kuten he arvelivat — suuren voiton, Tytöt asettuivat istumaan ympäri huonetta ja tarkastelivat häntä hyvin uteliaina. Juuri se seikka, että tuo kaukainen sukulainen mr D'Urberville, jonka maine iloisena kavaljeerina ja tyttöjenviekottelijana oli alkanut levitä Trantridgen rajojen ulkopuolellekin, oli rakastunut Tessiin, teki hänen otaksutun asemansa vielä merkillisemmäksi kuin se olisi ollut, jos se olisi näyttänyt varmalta ja vaarattomalta.

Heidän mielenkiintonsa oli niin suuri, että nuoremmat kuiskailivat
Tessin selän takana:

— Kyllä se on kaunis! Ja kuinka tuo leninki sopii hänelle! On se mahtanut maksaa aika lailla ja varmaan se on hänen antamansa!

Tess, joka juuri kurottautui ottamaan teekojeita nurkkakaapista, ei kuullut näitä huomautuksia. Jos hän olisi kuullut, niin hän olisi pian selittänyt ystävilleen asian oikean laidan.

Mutta äidin korvan sivuitse eivät puheet menneet, ja hänen turhamielisyyttänsä, jota suuremmoisen naimiskaupan raukeneminen oli loukannut, kutkutti toki se, että niin hienon herran kerrottiin mielistelevän hänen tytärtään. Ylipäänsä hän oli varsin tyytyväinen, vaikka tämä epäiltävä ja irstaudella saavutettu voitto tahraisikin hänen tyttärensä mainetta; saattoihan siitä vielä sukeutua naimiskaupatkin, ja hyvillään heidän ihailustaan hän pyysi vieraita jäämään teelle.

Heidän lavertelunsa, naurunsa, hyväntahtoiset viittauksensa ja ennen kaikkea heidän kateelliset huomautuksensa saattoivat Tessinkin mielen pirteämmäksi, ja kuta pitemmälle ilta kului, sitä enemmän heidän vilkkautensa tarttui häneen, ja hän kävi melkein iloiseksi. Marmorin kova ilme katosi hänen poskiltaan, hän liikkui miltei yhtä norjasti kuin ennen ja näytti hempeältä nuoruuden kukoistuksessaan.

Joskus hän saattoi, kaikesta huolimatta, vastata heidän kysymyksiinsä ylpeänlaisesti, aivan kuin tuntien, että hänen kokemuksensa rakastelusta olisivat tosiaan olleet kadehdittavat. Mutta "oman raunionsa lempiminen", kuten runoilija lausuu, oli hänelle niin ventovierasta, että tämä harhaluulo kesti yhtä lyhyen ajan kuin salaman leimaus; kylmä järki otti taas vallan ja alkoi pilkata hänen satunnaista heikkouttaan, hetkellinen ylpeys tuntui hänestä kammottavalta ja herätti hänessä syyllisyyden tunteen, ja silloin hän vetäytyi kuoreensa ja kävi välinpitämättömäksi.

Kuinka oli mieli raskas seuraavana päivänä, kun ei ollut enää sunnuntai, vaan arkipäivä, kun ei ollut enää hienoja vaatteita ja iloisia vieraita ja hän heräsi vanhassa sängyssään ja pikku lapset nukkuivat sikeästi hänen ympärillään! Hänen tulonsa herättämä mielenkiinto ja jännitys oli hävinnyt, ja hän näki edessään pitkän, kivisen tien, jota hänen oli vaellettava ilman apua, ilman myötätuntoisuutta. Silloin hänen tuskansa oli pelottava, hän melkein toivoi kuolemaa.

<tb>

Muutamien viikkojen kuluttua Tess virkistyi kuitenkin sen verran, että kykeni menemään kirkkoon eräänä sunnuntaina. Hänen teki mielensä kuulla laulua, olkoonpa vaikka huononpuoleistakin, ja veisata muiden kanssa vanhoja virsiä. Hän oli perinyt äidiltään semmoisen laulullisen taipumuksen, että yksinkertaisinkin laulu joskus vaikutti häneen niin valtavasti, että sydän pyrki rinnasta ulos hypähtämään.

Päästäkseen niin paljon kuin mahdollista herättämästä huomiota ja välttääkseen nuorten miesten kohteliaisuudenosotuksia hän läksi kotoa, ennenkuin alettiin soittaa kirkkoon ja asettui istumaan lehterin alle loukkoon, missä paarit seisoivat hautalapioiden vieressä, ja missä istui vain pari ukkoa ja akkaa.

Seurakuntalaiset tulivat pienissä joukoissa, istuutuivat hänen edessään oleville penkeille, painoivat päänsä alas kotvaksi aikaa, aivan kuin olisivat rukoilleet, vaikkeivät sitä tehneet, kohosivat sitten istumaan ja katselivat ympärilleen. Virsien joukossa sattui olemaan eräs hänen lempisävelmistään, mutta hän ei tuntenut sen nimeä, vaikka olisi kernaasti halunnut tietää sen. Ja hän ajatteli epämääräisesti, kuinka kummallinen ja jumalallinen oli tuollainen säveltäjän mahti, kun hän saattoi vielä haudastaankin synnyttää omia tunteitaan hänenlaisessaan tytössä, joka ei ollut koskaan kuullut hänen nimeänsä eikä koskaan löytäisi avainta hänen olemukseensa.

Ne, jotka olivat katselleet ympärillensä, kääntelivät päätänsä yhä useammin jumalanpalveluksen kestäessä, ja kun lopulta hänet huomasivat, niin kuiskasivat toinen toiselleen. Tiesihän hän, mitä ne kuiskasivat; tuska kouristi sydäntä, ja hän tunsi, ettei hän enää voisi tulla kirkkoon.

Hän rupesi oleskelemaan yhä enemmän makuuhuoneessaan lasten kera. Siellä hän istui matalan olkikaton alla, katsellen lunta ja sadetta, komeata auringonlaskua ja kirkasta kuutamoa. Hän pysyttelihe niin piilossa, että miltei kaikki luulivat hänen menneen matkoihinsa.

Vain pimeän tullen hän läksi liikkeelle ja metsässä samotessaan ei hän tuntenut olevansa niin hylätty. Hän osasi löytää aivan tarkalleen sen iltahetken, jolloin valo ja pimeys ovat niin täydellisessä tasapainossa, että päivän synnyttämä pakko ja yön herättämä epätietoisuus tekevät toisensa tyhjiksi, jättäen mielen perinpohjaisesti vapaaksi. Silloin elämisen raskas velvollisuus tuntuu mahdollisimman kevyeltä. Pimeää ei hän pelännyt, hänen tarkotuksenaan näkyi olevan karttaa vain ihmisiä tai oikeammin sitä tunteetonta muodostusta, jota nimitetään maailmaksi, ja joka on niin pelottava vaikuttaessaan kokonaisuutena, mutta niin surkea yksityisissä osissaan!

Näillä yksityisillä kukkuloilla ja laaksoissa hän harhaili rauhallisesti, ikäänkuin osana siitä elementistä, missä hän liikuskeli. Hänen notkea ja hiipivä olentonsa sulautui täydellisesti maisemaan. Toisinaan hänen oikullinen mielikuvituksensa saattoi liioitella luonnon ilmiöitä, niin että ne tuntuivat kuuluvan hänen omaan tarinaansa. Tai oikeammin, ne kuuluivatkin siihen; sillä maailma on vain sielutieteellinen ilmiö, ja ne olivat sitä, miltä ne näyttivätkin. Sydänyön henkäykset ja tuulenpuuskat kaikuivat katkerilta moitteilta. Sateinen päivä kuvasti parantumatonta tuskaa, jota joku hämärä eetillinen olento tunsi hänen heikkoutensa tähden; tätä ei hän voinut varmasti kutsua lapsuutensa Jumalaksi eikä myöskään saattanut käsittää miksikään muuksi.

Mutta tämä hänen omatekoinen ympäristönsä, joka oli rakennettu sovinnaisuuden palasille ja johon hänelle vastenmieliset harhakuvat ja äänet toivat eloa, oli vain Tessin mielikuvituksen surkea ja petollinen luoma — parvi siveellisiä peikkoja, jotka suotta herättivät hänessä kammoa. Nehän ne olivat epäsoinnussa todellisen maailman kanssa, vaan ei hän.

Ja kun Tess kuleskeli pensaikoissa nukkuvien lintujen joukossa ja näki kaniinien hyppivän kuutamossa tai seisoi tammen juurella ja katseli oksalla istuvia fasaaneja, niin hän piti itseään rikoksen perikuvana, joka tunkeutui viattomuuden ja rauhan alueille. Mutta hän laati kaiken aikaa erotuksia siellä, missä ei ollut mitään erilaisuutta. Hän oli saatettu rikkomaan yleiseen hyväksyttyä yhteiskunnallista lakia, mutta se laki ei ollut voimassa tässä ympäristössä, johon hän ei luullut kuuluvansa.

14.

Aurinko nousi usvaisen ilman läpi eräänä elokuun aamuna. Kohta sen lämpimät säteet halkoivat öiset vaipat irtonaisiksi palasiksi, jotka painuivat laaksoihin ja onkaloihin hälvetäkseen siellä olemattomiin.

Usva antoi auringolle omituisen persoonallisen näön, joka vaati käsittämään sitä ikäänkuin joksikin miesolennoksi. Tuo muoto, etenkin kun ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa näkyvissä, selitti tuossa tuokiossa, mistä oli aiheutunut vanhanajan auringonpalvelus. Saattoi tuntea, ettei terveempää uskontoa ollut koskaan taivaan alla vallinnut. Valonantaja oli kultakiharainen, säteilevä, lempeäsilmä jumalainen olento, joka nuoruuden innolla ja voimalla katseli maahan, mikä läikkyi mielenkiintoa häneen.

Vähän myöhemmin aurinko kurkisti tupiin ikkunaluukkujen rakosista, heittäen tulipunaisia juovia kaapeille, piirongeille ja muille huonekaluille ja herättäen vielä nukkuvat leikkuumiehet.

Mutta punaisimmat kaikista punaisista esineistä oli tänä aamuna kaksi suurta maalattua puusiipeä, jotka kohosivat keltaisella viljavainiolla Marlottin kylän vieressä. Nämä ynnä kaksi muuta siipeä muodostivat leikkuukoneen maltalaisen ristin. Niiden väri kävi auringon valossa yhä huikaisevammaksi, niin että ne näyttivät kuin tuleen kastetuilta.

Vehnävainion ympäri oli jo leikattu käsin kapeahko tie, jotta edellisenä iltana pellolle tuotu leikkuukone voisi työnsä alottaa.

Kaksi ryhmää, toisessa miehiä ja poikia, toisessa naisia, astui peltoa kohti. Aurinko oli vasta niin ylhäällä, että tien itäpuolella olevien pensasaitojen varjo yletti länsipuolella vain puoliaitaan, niin että kulkijain päitä lämmitti auringonsäteet, mutta jalat olivat vielä varjossa. He katosivat tieltä peltoportista, jonka molemmin puolin kohosi kivipylväs.

Kohta kuului vainiolta sirinätä, joka muistutti sirkkojen lemmenlaulantaa.

Kone oli käynnissä, ja portin ylitse näkyi kolme peräkkäin astuvaa hevosta ja yllämainittu hoippuva kone; ajaja istui yhden vetäjän selässä, ja ohjaaja keikkui koneen istuimella. Koko laitos liikkui vainion toista sivua pitkin leikkuusiipien pyöriessä verkalleen, kunnes se katosi näkyvistä kummun taakse. Hetken kuluttua se ilmestyi jälleen vainion toiselle sivulle, edeten yhtä tasaisesti; ensin sattui silmään etumaisen hevosen otsassa välkkyvä messinkihela, sitten kohosi sängen yli kirkkaat siivet ja lopulta koko kone.

Vainion ympäri muodostunut kapea sänkiraita laajeni joka kierroksella, ja mitä pitemmälle aamu kului, sitä pienemmäksi kävi pystyssä seisovan viljan ala. Kaniinit, jänikset, käärmeet, rotat ja hiiret peräytyivät keskiosaan, ikäänkuin jonkunlaiseen linnaan, aavistamatta että se oli vain lyhytaikainen pakopaikka ja että heitä odotti hirveä kohtalo, kun piilopaikka myöhemmin päivällä kutistui kutistumistaan kamalan kapeaksi; ne ahtautuivat yhteen, ystävät ja viholliset sekaisin, ja lopulta viimeisetkin kyynärät pystyssä seisovaa vehnää kaatuivat leikkuukoneen hampaiden tieltä, ja leikkuuväki surmasi sauvoilla ja kivillä jokikisen niistä.

Leikkuukone heitti viljan pieniin kasoihin, joista parhaiksi tuli lyhde, ja niiden kimppuun kävivät heti perässä astuvat toimeliaat sitojat. Näistä olivat useimmat naisia, mutta näkyipä joukossa miehiäkin; he olivat puetut kirjavaan paitaan, ja housuja kannatti nahkavyö, tehden tarpeettomiksi kaksi takana sijaitsevaa nappia, jotka omistajansa liikahdellessa kimaltelivat ja välkkyivät auringon paisteessa, ikäänkuin hänen selkäpuoleensa pistetty silmäpari.

Mutta enimmin kiinnitti tässä leikkuuväessä mieltä toinen sukupuoli, sillä nainenhan saa aina jonkun verran suloa, kun hänestä tulee osa luontoa eikä hän, kuten tavallisesti, ole vain siihen asetettu esine. Maamies on pellollaan persoonallisuus, maalaisvaimo on osa peltoa; hän on ikäänkuin kadottanut oman minuutensa, imenyt itseensä ympäristönsä hengen ja sulautunut siihen.

Naisilla tai oikeammin sanottuna tytöillä, sillä nuoria oli suurin osa, oli päässä suuret, vaatteesta tehdyt hatut, jottei aurinko paahtaisi silmiin, ja kädessä käsineet, jottei sänki pistelisi. Yhdellä oli yllään vaaleanpunainen röijy, toisella keltainen, ahdashihainen leninki, kolmannella yhtä punainen hame kuin leikkuukoneen siivet; vanhemmilla oli ruskeat, suuret esiliinat, jotka suojelivat koko pukua — kauan käytetty ja käytännöllisin leikkuunaisen asu, jota kuitenkin nuoremmat halveksivat.

Tänä aamuna katse kiintyy etupäässä tyttöön, jolla on yllään vaaleanpunainen röijy, sillä hän on notkein ja hienopiirteisin kaikista. Mutta hänellä on hattu niin silmillä, ettei kasvoja voi nähdä, kun hän sitoo lyhteitä, vaikka hatun alta esiin pistävistä tummanruskeista hiuskiehkuroista saattaakin arvata, minkä väriset kasvot hänellä on. Kenties hän herättääkin aika ajoin huomiota juuri sen tähden, ettei hän koskaan koeta keikailla, kun taas toiset tuon tuostakin katselevat ympärilleen.

Hän työskentelee koneellisen tasaisesti kuin kello. Viimeksi sitomastaan lyhteestä hän vetää kourallisen tähkäpäitä, taputellen niiden huippuja vasemmalla kämmenellään saadakseen tukun tasaiseksi. Sitten hän siirtyy eteenpäin syvään kumartuneena, kerää molemmin kourin viljaa syliinsä ja kurottaa vasenta, käsineellä verhottua kättänsä kasan alitse, kunnes tapaa oikean kätensä, syleillen näin viljaa kuin lemmittyään. Hän vetää siteen päät yhteen ja polvistuu sitoessaan lyhteen päälle, painellen silloin tällöin alas hameensa liepeitä, joita tuuli kohottelee. Nahkaisen käsineen ja hihan välistä näkyy palanen paljasta käsivartta, jonka naisellisen hienoon hipiään sänki päivän kuluessa piirtelee verisiä naarmuja.

Joskus hän herkeää työstään hetkiseksi korjatakseen esiliinaansa tai hattuansa. Silloin tulee näkyviin kauniin nuoren naisen soikeat kasvot syvine, tummine silmineen ja pitkät, raskaat palmikot, jotka hyväillen valuvat selkää pitkin. Hänen poskensa ovat kalpeammat, hampaansa tasaisemmat ja punahuulensa ohuemmat kuin tavallisilla maalaistytöillä.

Se on Tess Durbeyfield eli D'Urberville, ainoastaan hieman muuttunut, sama, mutta kuitenkin toinen, eläen kuin muukalainen ja erakko, vaikkei ollutkaan vieraalla maalla. Oltuaan kauan aikaa muista erillään hän oli vihdoinkin päättänyt etsiä työtä kylässään, sillä maamiehen kiireisin vuodenaika oli käsissä, eivätkä mitkään kotityöt olleet niin tuottavia kuin viljankorjuu.

Toiset naiset liikkuivat jotensakin samaten kuin Tess. Kun kukin oli saanut lyhteensä valmiiksi, niin koko parvi vetäytyi yhteen, aivan kuin katrillia karkeloitaessa, kaikki panivat lyhteensä pystyyn vastatusten, niin että kymmenestä tai kahdestatoista muodostui aina yksi kuhilas eli "keko", kuten sitä niillä tienoin nimitettiin.

Työväki söi aamiaista ja ryhtyi jälleen työhönsä. Yhdennellätoista tunnilla saattoi huomata Tessin silloin tällöin vilkaisevan ikävöiden mäkeä kohti, vaikkei hän keskeyttänyt työtänsä. Jo näkyikin kummun terävällä harjalla joukko lapsia, ijältään kuuden ja neljäntoista välillä.

Tessin poskille kohosi keveä puna, mutta yhä hän vain sitoi lyhteitä.

Vanhin lapsista, tyttö, jolla oli yllään kolmikulmainen saali, nurkka maata viiltäen, piti sylissään jotain, mikä ensi näkemällä näytti nukelta, mutta olikin pitkiin vaatteihin kääritty pikku lapsi. Toinen toi vähän ruokaa. Leikkuuväki lopetti työnsä, eväät otettiin esiin ja istuuduttiin maahan muuatta kuhilasta vasten sekä ruvettiin syömään; miehet ammensivat vähän väliä virkistystä eräästä kiviruukusta, antaen kupin kiertää kädestä käteen.

Tess Durbeyfield oli viimeisiä lakkaamaan työstä. Hän istuutui maahan kuhilaansa juureen kasvot hieman poispäin kumppaneistaan. Muuan mies, jolla oli kaniininnahkainen lakki päässä ja punainen nenäliina vyössä, ojensi hänelle olutkuppia kuhilaan ylitse, mutta Tess ei hyväksynyt hänen tarjoustaan. Levitettyään ruokansa eteensä hän huusi luokseen suurimman tytön, siskonsa, ja otti lapsen häneltä; sisko, iloisena että pääsi taakastaan, pyörähti toisten joukkoon leikkimään. Samalla kertaa kainolla ja rohkealla liikkeellä, kasvot yhä enemmän punehtuen, Tess päästi röijynsä nappeja ja alkoi imettää lasta.

Lähinnä istuvat miehet käänsivät hienotunteisina kasvonsa pellon toiseen päähän, toiset panivat tupakan, muuan siveli hajamielisen hellästi kivikuppia, joka oli jo käynyt tyhjäksi. Kaikki naiset Tessiä lukuunottamatta rupesivat vilkkaasti haastelemaan, asetellen tukkaansa kuntoon.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen, niin nuori äiti asetti sen pystyyn polvilleen ja rupesi sitä kiikuttamaan välinpitämättömästi, miltei vastenmielisesti, katse harhaillen kaukana. Mutta äkkiä hän suuteli lasta rajusti, suuteli kymmeniä kertoja, ikäänkuin ei olisi voinut koskaan saada kylläkseen, ja lapsi pillahti itkemään tuosta intohimoisesta kohtelusta, joka oli omituinen sekotus rakkautta ja ylenkatsetta.

— Pitäähän se lapsesta, vaikka on sitä vihaavinaan ja sanoo toivovansa, että makaisi sen kera haudassa, sanoi punahameinen nainen.

— Kyllä se kohta herkeää tuota puhumasta, vastasi toinen. Herra
Jumala, miten sitä tottuukin kaikkeen — se se vasta on ihmeellistä.

— Kyllä siihen on käytetty muutakin kuin houkutuksia, se on minun luuloni. Kertovathan muutamat kuulleensa jonkun nyyhkyttäneen Salossa eräänä yönä viime syksynä; ja huonostipa olisi käynyt eräälle hulttiolle, jos ihmiset olisivat käyneet katsomaan.

— Voi kova onni kuitenkin, kun sen piti juuri hänelle sattua! Mutta niinhän aina käy kauneimmille. Rumat ovat yhtä hyvässä turvassa kuin kirkot — vai mitä, Jenny? — Puhuja kääntyi erään naisen puoleen, joka tietenkään ei voinut kehua olevansa kaunis.

<tb>

Kova onni se olikin; vihamiehenkään oli mahdoton muuta tuntea nähdessään Tessin, hänen mansikkahuulensa ja suuret, hellät silmänsä, jotka eivät olleet mustat, siniset, harmaat eivätkä violetitkaan; pikemmin niissä oli kaikki nuo vivahdukset ja satoja muita yhdessä, minkä huomasi katsoessaan silmäterien pohjattomaan syvyyteen. Istuessaan siinä hän näytti miltei naisen esikuvalta, lukuunottamatta vähäistä luonteensa varomattomuutta, jonka hän oli perinyt suvultaan.

Hän ihmetteli itsekin päätöstä, joka tällä viikolla ensi kerran moneen kuukauteen oli saanut hänet lähtemään työmaalle. Väsytettyään ja kiusattuaan sydänpoloistaan kaikenlaisilla katumuskeinoilla, mitä hän yksinäisyydessään ja kokemattomuudessaan saattoi keksiä, hän oli vihdoinkin tullut järkiinsä. Hän tunsi että hänelle tekisi hyvää olla taas hyödyksi, maistaa millä hinnalla hyvänsä riippumattomuuden suloisuutta. Entisyys oli ollutta ja mennyttä. Olivatpa sen seuraukset mitkä tahansa, aika ne kyllä hävittäisi jälettömiin, muutamassa vuodessa olisi kaikki niinkuin ei mitään olisi ollutkaan, ja hän itsekin unohdettuna. Ja tällä välin olivat puut yhtä vihreitä kuin ennenkin, linnut lauloivat, ja aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin koskaan. Hänen surunsa ei ollut synkentänyt hänen jokapäiväistä ympäristöään eikä hänen tuskansa sitä kuihduttanut.

Kenties hän oli huomannut, että se, mikä oli painanut hänen päänsä niin alas — ajatus mitä maailma hänestä puhui — oli vain mielihaavetta. Hän ei ollut olento, jolla oli tunteita, vaikutteita ja kokemuksia muille kuin itselleen. Kaikille muille ihmisille Tess oli nopeasti haihtuva ajatus. Ystävillensäkään ei hän ollut enempää. Kun hän kärsi yöt päivät tuskia, niin he ajattelivat vain: "Suotta hän heittäytyy onnettomaksi". Jos hän koetti olla iloinen ja haihduttaa suruansa, iloita valosta, kukista ja lapsesta, niin he ajattelivat vain: "Hyvinpä hän jutusta selviytyy". Olisikohan hän jollain autiolla saarella murtunut siitä, mitä oli tapahtunut? Eipä sanottavasti. Jos hän olisi ollut niin luotu, että olisi havainnut olevansa äiti ketään miestä tapaamatta, ilman muuta elämän kokemusta kuin että oli nimettömän lapsen äiti — olisiko hänellä silloin ollut syytä epätoivoon? Ei, hän olisi käsittänyt asian tyynesti ja löytänyt siitä iloa. Enin osa hänen kurjuuttaan oli johtunut siitä, että hän oli ruvennut ajattelemaan, mitä maailma hänestä sanoo; hänen omat synnynnäiset tunteensa eivät olleet sitä luoneet.

Miten Tess lieneekään itse tuumaillut näitä asioita, mutta joku henki oli houkutellut häntä pukeutumaan yhtä sievästi kuin ennenkin ja lähtemään viljavainiolle, missä väkeä kovasti tarvittiin. Tämän vuoksi hän oli kantanut päätään arvokkaasti ja katsonut ihmisiä tyynesti kasvoihin silloinkin, kun hänellä oli lapsi sylissään.

<tb>

Leikkuumiehet nousivat kuhilaiden viereltä seisalleen, oikoivat jäseniään ja sammuttivat piippunsa. Hevoset, jotka olivat saaneet syödä riisuttuina, valjastettiin jälleen punaisen leikkuukoneen eteen. Tess oli aterioinut joutuin ja viittasi nyt siskoaan ottamaan lapsen huostaansa, pani röijynsä kiinni, vetäisi käsineet käteensä ja kumartui ottamaan vähän olkia viimeisestä lyhteestä sitoakseen seuraavaa.

Iltapäivällä jatkettiin samaa työtä. Tess pysytteli toisten joukossa hämärään asti. Kaikki ajoivat pois isoilla häkkirattailla seuralaisenaan suuri vaalentunut kuu, joka oli kohonnut itäisten kukkuloiden takaa, kasvot muistuttaen jonkun madonsyömän toskaanalaisen pyhimyksen kulunutta sädekehää.

Tessin naistoverit heläyttelivät kotimatkalla lauluja, olivat hänelle hyvin ystävällisiä sekä iloitsivat hänen tulemisestaan ihmisten ilmoille, vaikkeivät malttaneet olla hieman ilkeästi laulamatta paria värssyä immestä, joka meni iloiseen, vihreään metsään ja tuli muuttuneena takaisin. Elämä tarjoaa vastapainoja ja palkintoja, ja tapaus, joka oli tehnyt hänestä varotuksen monille muille, oli myöskin tehnyt hänestä tällä kertaa kylän mieltäkiinnittävimmän henkilön. Heidän ystävällisyytensä sai hänet unohtamaan itsensä, heidän hilpeä mielensä tarttui häneenkin, hän oli miltei yhtä iloinen kuin hekin.

Mutta kun hänen surunsa harha-askelesta alkoivat haihtua, heräsi uusi, joka oli riippumaton yhteiskunnallisista laeista. Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että lapsi oli iltapäivällä äkisti sairastunut. Eihän tuo mitään odottamatonta ollut, niin hento ja heikko oli pienokainen, mutta kuitenkin tärisytti se häntä kovin.

Nuori äiti unohti rikoksen, jonka lapsi oli tehnyt yhteiskuntaa vastaan tullessaan maailmaan; hän halusi hartaasti jatkaa rikosta säilyttämällä lapsen hengen. Kohta kuitenkin selveni, että pikku vieraan lähtö oli lähempänä kuin hän katkerimpina hetkinäänkään oli toivonut. Kun hän tämän huomasi, niin hän joutui tuskan valtaan, joka voitti sen mitä lapsen menettäminen sinään olisi saattanut synnyttää. Hänen lapsensa oli vielä kastamatta.

Nykyisessä mielentilassaan Tess ajatteli, että jos hänen oli palettava helvetissä tekonsa takia, niin jouti hän palaakkin, ja sillä hyvä. Kuten kaikki maalaistytöt oli hänkin hyvin raamatun perillä ja oli hartaasti tutkinut Aholan ja Aholiban tarinaa ja tiesi mitä johtopäätöksiä siitä saattoi tehdä. Mutta kun lapsi oli kysymyksessä, niin asianlaita oli aivan toinen. Hänen lemmikkinsä oli kuolemankielissä, eikä pelastusta ollut.

Alkoi olla makuulle menonaika käsissä, mutta hän syöksyi alakertaan ja kysyi eikö hän saisi lähettää noutamaan pappia. Juuri tuolla hetkellä hänen isänsä tunteet sukunsa ikivanhasta aatelisuudesta sattuivat olemaan ylimmillään, ja tahra, jonka Tess oli saattanut tuohon aatelisuuteen, oli loukannut hänen ylpeyttään sitäkin enemmän, kun hän vastikään oli palannut jokaviikkoiselta käynniltään Rolliverin kapakassa. Älköön yksikään pappi pistäkö nenäänsä hänen kynnyksensä yli, hän selitti, ja sekaantuko hänen asioihinsa juuri silloin, kun Tessin tuottama häpeä pakotti entistä enemmän niitä salaamaan. Hän pani oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Koko perhe meni nukkumaan, ja Tess teki samoin kauhean tuskan ahdistamana. Hän valvoi kuitenkin venyessään vuoteella ja puoliyön aikaan hän havaitsi lapsen olevan yhä huonomman. Ilmeisesti se teki hengenlähtöä, hiljaa ja tuskitta, mutta kuitenkin varmaan.

Tuskissaan hän vääntelihe vuoteellaan. Kello löi yksi, oli juuri se juhlallinen hetki, jolloin ajatukset astuvat järjen rajojen ulkopuolelle, ja onnettomat mahdollisuudet näyttävät yhtä kallionlujilta kuin tosiseikat. Hän ajatteli lapsen joutuvan alimpaan helvettiin, tuomittuna siitä, ettei sitä oltu kastettu ja ettei se ollut oikealla tavalla maailmaan tullut; hän näki perivihollisen pistävän sitä kolmikärellään, joka oli saman näköinen kuin heidän hiilihankonsa, ja tähän kuvaan hän liitti monta muuta kummallista kidutusseikkaa, joita tässä kristityssä maassa nuorisolle opetetaan. Nämä kauheat ajatukset vaikuttivat yön hiljaisuudessa niin valtavasti hänen mielikuvitukseensa, että hänen yöpukunsa tuli aivan kosteaksi tuskanhiestä, ja sänky vapisi jokaisesta sydämen lyönnistä.

Pienokaisen hengitys kävi yhä raskaammaksi ja äidin sielunjännitys yhä suuremmaksi. Ei ollut apua pikku olennon paljosta suutelemisestakaan, Tess ei voinut olla enää vuoteellaan, vaan käveli kuumeenomaisesti edestakaisin huoneessa.

— Voi laupias Jumala, armahda lapsi poloistani! hän huudahti. Kurita minua niin paljon kuin tahdot, enkä minä nurise, mutta sääli lasta!

Hän nojasi säilikköä vasten ja mutisi katkonaisia rukouksia — kunnes hän äkkiä hypähti ylös.

— Kenties lapsi on vapahdettavissa! Kenties se tekee saman asian!

Hän puhui niin kirkkaalla äänellä, että hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin loistavan pimeässä.

Hän sytytti kynttilän ja meni seinän vieressä olevain kolmen sängyn luo ja herätti pienet siskonsa ja veljensä, jotka nukkuivat samassa huoneessa. Sitten hän siirsi pesukaappia sen verran, että pääsi sen taakse, kaatoi vähän vettä vatiin, asetti lapset polvilleen kaapin ympäri ja pani heidän kätensä yhteen sormet ylöspäin. Ja sillä välin kun lapset, jotka tuskin olivat päässeet unesta, seurasivat suurin silmin ja juhlallisen tunteen vallassa hänen liikkeitään, hän otti pienokaisen vuoteeltaan — lapsen lapsen — niin hentoisen, että se tuskin saattoi antaa päiviensä luojalle äidin nimeä.

Tess seisoi suorana vesivadin vieressä lapsi käsivarrella, joku siskoista piti rukouskirjaa hänen edessään, niinkuin kirkossa oli tapana, ja niin hän ryhtyi lastansa kastamaan.

Hänen vartalonsa näytti tavattoman pitkältä ja juhlalliselta, kun hän siinä seisoi pitkissä valkoisissa yöpukimissaan, vahva palmikko riippuen vyötärölle asti. Heikon kynttilän himmeä valo peitti ystävällisesti viat, jotka aurinko olisi saattanut paljastaa — sängen raapimat naarmut ranteissa ja silmäin väsyneen ilmeen — hänen hurmauksensa kirkasti kasvoja, jotka olivat olleet hänen onnettomuutensa, teki ne tahrattoman kauniiksi ja antoi hänelle melkein kuninkaallisen arvokkuuden. Ympärillä polvistuvat pikku lapset katselivat unisin silmin hänen valmistuksiaan, ainoastaan heidän uneliaisuutensa, esti heitä lausumasta ihmettelyään.

Vanhin sanoi:

— Aijotko sinä todellakin sen ristiä, Tess?

Nuori äiti vastasi vakavasti myöntäen.

— Mikä sille nimeksi pannaan?

Ei hän ollut tuota ajatellut, mutta kastetoimituksen aikana johtui hänelle mieleen luomisraamatusta nimi, ja hän lausui sen:

— Suru, minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Hän ripsutti vettä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

— Sanokaa Amen, lapset.

Vienot äänet vastasivat kuuliaisesti: "Amen!"

Tess jatkoi:

— Otamme tämän lapsen — ja niin edespäin — ja teemme häneen ristinmerkin.

Hän pisti kätensä vatiin ja veti palavalla innolla suuren ristin lapsen kasvoihin, jatkaen kastelukua, kuinka hän miehekkäästi taistelisi syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan ja olisi uskollinen soturi ja palvelija elämänsä loppuun asti. Sitten hän luki Isä meidän, ja lapset toistivat itkuisin äänin hänen sanojansa, kunnes he lopussa kajahuttivat taas "Amenen".

Sen perästä Tess luki, luottaen yhä enemmän tämän pyhän toimituksen voimaan, sydämensä syvyydestä kiitosrukoukset; voimakkaasti ja riemuitsevasti hän ne lausui syvällä, täyteläisellä äänellä, mikä oli hänelle ominaista, kun hän oli liikutettu, ja jonka sointua eivät koskaan unohtaneet ne, jotka hänet tunsivat. Uskon hurmaus melkein kirkasti hänet, se loi hänen kasvoillensa säteilevän valon ja saattoi hänen poskipäänsä palamaan, ja hänen silmänsä loistivat himmeässä kynttilänvalossa kuin timantit. Lapset katsoivat häneen yhä suuremmalla kunnioituksella eivätkä uskaltaneet enää kysellä mitään. Ei hän ollut heistä enää Tess-sisko, hän oli suuri, pelottava olento — jumalallinen olento, jonka kanssa heillä ei ollut mitään yhteistä.

<tb>

Suru poloisen taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan oli määrätty lyhytaikaiseksi, mikä kenties olikin hänelle onneksi, jos ottaa huomioon hänen elämänsä alkuvaiheet. Aamun sinervässä valossa tämä pieni soturi ja palvelija vetäisi viimeisen henkäyksensä, ja toiset lapset herättyään alkoivat huutaa katkerasti ja pyydellä Tessiä hankkimaan toisen sievän "vauvan".

Tyyneys, joka oli laskeutunut Tessin mieleen kasteen perästä, ei kadonnut lapsen kuoltuakaan. Päivällä hänestä tuntui kuin tuskansa lapsen sielun puolesta olisi ollut hieman liiallista. Syystä tai syyttä ei hän ollut enää levoton, vaan ajatteli, että jollei kaitselmus hyväksynyt tekoa, joka näytti oikean veroiselta, niin ei hän omasta eikä lapsensa puolesta pannut arvoa taivaaseen, jonka ihminen menettää sellaisen virheen vuoksi.

Niin kuoli Suru, tuo kutsumaton vieras, tuo hävyttömän luonnon äpärälahja, luonnon, joka ei kunnioita yhteiskunnan lakeja; tuo turvaton pikku olento, jolle ikuinen aika oli vain muutamain päivien pituinen; joka ei tiennyt semmoisten asioiden kuin vuosien ja vuosisatojen olemisesta; jolle pikku tupa oli ollut maailman kaikkisuus, yhden viikon sää ilmasto, varhainen lapsuus ihmisen koko oleminen, ja imemisvaisto koko inhimillinen viisaus.

Tess, joka oli mietiskellyt koko lailla kastetoimitustaan, ihmetteli oliko se uskonopin mukaan riittävä, jotta lapsi saisi kristillisen hautauksen. Tätä hän ei voinut saada tietää keltään muulta kuin seurakunnan pastorilta, joka oli vasta muuttanut paikkakunnalle ja oli hyvin umpimielinen mies. Iltahämärässä hän lähti hänen asunnolleen ja seisoi kauan portilla rohkenematta mennä sisään. Hän olisi luopunut koko yrityksestä, jollei hän olisi sattunut tapaamaan pappia juuri kääntyessään lähtemään. Puolipimeässä hän uskalsi puhua suoraan.

— Tahtoisin kysyä teiltä jotain, herra pastori.

Tämä sanoi olevansa valmis kuulemaan, ja Tess kertoi tarinan lapsen sairaudesta ja hätäkasteesta.

— Ja nyt, sir, hän lisäsi vakavasti, saatatteko sanoa, oliko se lapselle aivan samantekevää kuin jos te olisitte hänet kastanut?

Koska hänellä oli sama luontainen käsitys kuin käsityöläisellä, joka huomaa että työn, jota tekemään hänet oli kutsuttu, kutsujat ovatkin keskenään tuhrineet, niin hänen mielensä teki vastata kieltäen. Mutta tytön arvokas käytöstapa, hänen harvinaisen lämmin äänensä vaikutti hänen parempiin tunteihinsa — tai pikemmin niihin, mitä hänellä oli jälellä koetettuaan kymmenenä vuotena oksastaa kuollutta uskoa elävään epäilykseen. Ihminen ja pappi taistelivat hänen sisässään, ja ihminen pääsi voitolle.

— Rakas tyttöni, hän sanoi, aivan samantekevää se on.

— Annattehan hänelle sitten kristillisen hautauksen? kysyi hän nopeasti.

Pappi huomasi joutuneensa umpikujaan. Kun hän oli kuullut puhuttavan lapsen sairaudesta, oli hän tunnokkaasti illalla lähtenyt sitä kastamaan, ja kun hän ei tiennyt, että häntä oli kieltänyt tulemasta Tessin isä eikä Tess itse, niin ei hän käsittänyt, minkä vuoksi Tessin välttämättä piti toimittaa kaste itse.

— Se on toinen asia, hän sanoi.

— Toinen asia? Miksikä? kysyi Tess kiihkeästi.

— Tekisin sen varsin mielelläni, jos kysymys olisi vain meistä kahdesta. Mutta nyt en voi sitä tehdä — erinäisistä syistä.

— Yhden ainoan kerran vain, herra pastori!

— En tosiaan voi.

— Voi, pastori kulta! — Tess tarttui hänen käteensä tätä sanoessaan.

Pastori veti pois kätensä, pudistaen päätään.

— Sitten en teistä välitä! huudahti Tess, en kuuna päivänä tule enää kirkkoonne!

— Älä puhu niin ajattelemattomasta Tess.

— Mutta kenties se on hänelle aivan samantekevää, jos teette sen tai olette tekemättä… Onko se samantekevää? Älkää Herran tähden puhuko kuin pyhimys syntiselle, vaan niinkuin te mieskohtaisesti puhuisitte minulle, minulle poloiselle!

Kuinka pastori sai vastauksensa sopusointuun ankaroiden periaatteiden kanssa, joita hänen mielestään tuli noudattaa näissä asioissa, sitä ei maallikko kykene käsittämään, joskin hän voi antaa anteeksi puuttuvan yhtäpitäväisyyden. Hieman liikutettuna hän sanoi tässäkin tapauksessa:

— Se on aivan samantekevää.

Ja niin vietiin lapsi iltamyöhällä kirkkotarhaan pienessä, saalilla peitetyssä tavaralaatikossa ja kätkettiin lyhdyn valossa hautaan, jonka kaivamisesta haudankaivaja sai shillingin ja haarikan olutta. Lapsi haudattiin tuohon Jumalalle erotetun alueen ryteikkönurkkaan, missä Hän antaa viholaisten kasvaa, ja mihin kuopataan kaikki kastamattomat lapset, juopporentut, itsemurhaajat ja muut, joiden otaksutaan joutuvan kadotukseen. Mutta huolimatta kolkosta ympäristöstä Tess kyhäsi kahdesta päreestä rihman avulla pienen ristin, koristi sen kukilla ja pisti sen haudalle pään puoleen, tultuaan eräänä iltana muiden näkemättä kirkkotarhaan. Jalkapuolelle hän pisti myös kukkavihkon vesiastiassa, jotta se pysyisi elossa. Mitäpä siitä, että joku välinpitämätön katselija saattoi lukea astian kupeesta sanat: "Keelwellin Marmelaadia?" Äidinrakkauden silmä ei sitä huomannut korkeampiin asioihin kiihtyneenä.

15.

"Kokemuksen avulla", sanoo Roger Ascham, "me löydämme kiertäessämme lyhyemmän tien." Mutta usein pitkä vaellus tekee meidät kykenemättömiksi kulkemaan edemmäksi, ja mitä hyötyä on meillä silloin kokemuksestamme? Tess Durbeyfieldin kokemus oli tällaista hyödytöntä laatua. Hän oli lopultakin oppinut, mitä hänen oli tehtävä; mutta kukapa nyt enää hyväksyisi sitä?

Jos hän olisi ennen D'Urbervillein luoksi menoaan noudattanut ahkerasti määrättyjä mietelmiä ja elämänohjeita, jotka hän tunsi kuten maailma yleensäkin, niin ei hän olisi koskaan joutunut petetyksi. Mutta Tess — yhtä vähän kuin kukaan muukaan — ei kyennyt tajuamaan kultaisten mietelmäin koko totuutta silloin, kun niistä vielä saattaa olla hyötyä. Hän — ja niin moni muu — olisi saattanut Pyhän Augustinuksen kera lausua Jumalalle: "Sinä olet neuvonut meille paremman tien, kuin minkä olet sallinut meidän valita".

Tess vietti talven kotonaan; hän höyhensi lintuja, syötti kalkkunoita ja hanhia tai ompeli vaatteita siskoilleen ja veikoilleen D'Urbervillen hänelle antamista koreista pukimista, joita hän nyt halveksi. Hänen puoleensa ei hän koskaan tahtonut kääntyä. Mutta usein hän pani kätensä niskaansa ja istui mietteissään, kun toiset luulivat hänen olevan kovassa työssä. Filosoofin tyyneydellä hän pani merkille päiviä, sikäli kuin ne vierivät vuoden kuluessa; hän muisti onnettoman yön Trantridgen ajoilta, taustana synkkä metsä, muisti lapsen syntymä- ja kuolinpäivän, myöskin oman syntymäpäivänsä ja muut päivät, jolloin hänelle jotain merkittävämpää oli tapahtunut. Katsellessaan muutamana iltana peilistä kauneuttansa hänelle johtui äkkiä mieleen, että tulossa oli vielä muuan päivä, toisia tärkeämpi: hänen oma kuolinpäivänsä, jolloin hänen kauneutensa lakastuisi, päivä, joka piili salassa ja huomaamatonna vuoden muiden päivien joukossa, joka ei antanut merkkiä eikä ääntä vuosittain ohi mennessään, mutta joka kuitenkin oli niiden joukossa.

Milloin se tulisi? Miksei häntä vapisuttanut ajatellessaan tuon päivän tuloa? Jolloinkin tulevaisuudessa hänen tuttavansa sanoisivat: "Tänä päivänähän se Tess Durbeyfield raukka kuoli", sanoisivat eivätkä ajattelisi sen enempää. Tuosta päivästä, jolloin hänen elämänsä päättyisi kaikiksi ajoiksi, ei hän tiennyt mitään, ei millä viikolla, missä kuussa, minä vuodenaikana tai minä vuotena se tulisi olemaan.

Ja näin, melkein kuin yhdellä hyppäyksellä, Tess muuttui nuoresta tytöstä kypsyneeksi naiseksi. Syvät ajatukset kuvastuivat usein hänen kasvoillaan, ja äänessä oli surumielinen sointu. Silmät suurenivat ja saivat kaunopuheisemman ilmeen. Hänen ulkomuotonsa oli kaunis ja kiehtova, viime aikojen kovat kokemukset eivät olleet hänen sieluaan vahingoittaneet. Ilman maailman tuomiota nuo kokemukset olisivatkin olleet hänelle vain hyvä koulu.

Niin muista erillään hän oli pysytellyt, että hänen onnettomuutensa, joka ei koskaan ollut tullut yleisesti tunnetuksi, pian joutui Marlottissakin unhoon. Mutta ei hän siltä tuntenut koskaan enää voivansa viihtyä paikkakunnalla, joka oli nähnyt, kuinka surkeasti hänen vanhempansa olivat pettyneet pyrkiessään sukulaisiksi ja hänen kauttansa vielä läheisempään yhteyteen rikkaiden D'Urbervillein kanssa. Vasta sitten, kun pitkät vuodet olisivat haihduttaneet nämä muistot mielestä, saattaisi hän ehkä täällä viihtyä. Mutta nytkin Tess tunsi kuinka veri virtasi lämpimänä ja toiveikkaasti hänen sisässään; kenties hän saattaisi tulla onnelliseksi jossain syrjäseudussa, johon ei liittyisi mitään muistoja. Mutta menneisyydestä pakeneminen oli samaa kuin pyyhkäistä se kokonaan pois, ja sitä tehdäkseen täytyi hänen rientää muualle.

Hän saattoi usein udella itsekseen, oliko kerran menetetty ainiaaksi menetettyä myöskin siveyteen nähden. Ehkä hän kykenisi todistamaan sen käsityksen vääräksi, jos hän voisi verhota näkyvistä menneet tapahtumat. Uudistuksen voima, joka vallitsi elimellisessä luonnossa, ei varmaankaan ollut kielletty yksinomaan impeydeltä.

Kauan hän sai odottaa lähtötilaisuutta. Tuli tavattoman kaunis kevät, saattoi miltei kuulla kuinka lehdet kihisten aukenivat nupuistaan. Kevät-ilma vaikutti häneen samoin kuin metsän eläimiin, ja hän tunsi polttavaa halua lähteä matkaan.

Viimeinkin eräänä päivänä toukokuun alussa hän sai kirjeen muutamalta äitinsä vanhalta ystävältä meijeristiltä, joka vastaukseksi hänen aikoja sitten lähettämäänsä kirjeeseen ilmotti tarvitsevansa reipasta meijerityttöä ja ottavansa varsin mielellään Tessin tähän toimeen kesän ajaksi.

Meijeri ei ollut niin kaukana kuin hän olisi toivonut, mutta kuitenkin tarpeeksi etäällä hänen tuttavapiiristään, joka oli niin pieni. Niille, jotka liikkuvat ahtailla aloilla, ovat virstat maantieteellisiä asteita, pitäjät maakuntia, maakunnat kuningaskuntia.

Yksi seikka oli varma: hänen uudessa elämässään ei olisi enää oleva d'urbervilleläisiä ilmalinnoja. Hän olisi meijerityttö Tess eikä mitään muuta. Hänen äitinsä tiesi niin hyvin tyttärensä tunteet tässä asiassa, vaikkei siitä oltu sanaakaan puhuttu, ettei hän koskaan enää virkkanut mitään ritarillisista esi-isistä.

Ja kuitenkin — niin ristiriitoja täynnä on ihmisluonto — uusi paikka veti häntä voimakkaasti puoleensa juuri sen vuoksi, että se oli lähellä hänen esi-isäinsä aluetta. Sillä hänen sukunsa ei ollut kotoisin Blakemoresta, vaikka hänen äitinsä oli sieltä peräisin. Talbothaysin meijeri, josta hän oli saanut paikan, oli lähellä D'Urbervillein entisiä maatiloja ja suurta sukuhautaa. Hän kävisi katsomassa hautakiviä ja ajattelisi, ettei ainoastaan D'Urbervillein loisto ollut mennyt pirstoiksi samoin kuin Babylonin, vaan vieläpä oli heidän vähäinen jälkeläisensäkin joutuva heidän laillaan unholaan.

Ihmetteli hän myöskin, eiköhän hänelle satu jotain erinomaisen hauskaa asiaa esi-isäin alueilla oleskellessa, ja toivo pulpahti hänen povessaan niinkuin mahla pulpahtelee koivunvarvuista keväällä. Hänen vehmas nuoruutensa kohosi jälleen oltuaan jonkun aikaa murtuneena, ja sen mukana heräsi toivo ja vastustamaton halu nauttia elämästä.