Tessin tarina

by Thomas Hardy

KOLMAS VAIHE.

ELINVOIMA PALAA.

16.

Eräänä ajuruohontuoksuisena, linnunlaulua heläjävänä toukokuun aamuna Tess lähti kotoaan toisen kerran. Oli kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun hän palasi Trantridgesta, kaksi hiljaista parantavaa vuotta.

Hän pakkasi tavaransa niin, että ne voi lähettää hänelle myöhemmin, ja alotti matkansa ajamalla kyytihevosella Stourcastleen, jonka kautta tie meni — miltei päinvastaiseen suuntaan kuin hänen ensi retkellään. Tien polvessa hän heitti kaihoisan silmäyksen Marlottiin ja isänsä majaan, vaikka hänellä oli ollutkin niin kova halu päästä lähtemään.

Kotiväki varmaankin jatkaisi jokapäiväistä elämäänsä niinkuin ennenkin; eivät he häntä sanottavasti kaipailisi, vaikka hän olisikin kaukana eikä elähyttäisi heitä hymyilyllään. Muutaman päivän perästä lapset leikkisivät yhtä iloisina kuin ennenkin, tuskin huomaisivatkaan hänen lähtönsä synnyttämää aukkoa. Hän piti parhaana erota pikku sisaruksistaan; jos hän olisi jäänyt kotiin, niin ei hänen opetuksensa luultavasti olisi hyödyttänyt heitä niin paljoa kuin hänen esimerkkinsä olisi heitä vahingoittanut.

Hän ei pysähtynyt Stourcastlessa, vaan jatkoi matkaa teidenristeykseen, missä päätti odottaa lounaaseen päin menevää kuorma-ajuria, sillä rautateitä ei näillä seuduilla vielä ollut. Hänen siinä odotellessaan tuli kuitenkin muuan talonpoika, ajaen samaan suuntaan kuin hänen matkansa piti, ja vaikkei hän miestä tuntenut, hyväksyi hän hänen kyytitarjouksensa ja istui hänen viereensä rattaille. Hän ei aavistanut, että miekkonen täten tahtoi osottaa kunniaa hänen kauneudelleen. Mies oli matkalla Weatherburiin. Tessin sopi myöskin mennä sinne ja kulkea loppumatka jalkaisin.

Tess viipyi Weatherburissa vain sen verran, että ehti pikimmältään syödä päivällistä talonpojan hänelle suosittamassa paikassa. Sitten hän lähti kori käsivarrellaan taivaltamaan avaraa kangas-ylätasankoa kohti kulkeakseen sen poikki siihen niittyrikkaaseen laaksoon, jossa sijaitsi hänen toivioretkensä määrä, meijeri.

Näillä seuduilla ei Tess ollut koskaan käynyt, mutta kuitenkin oli hän ne tuntevinaan. Jonkun matkan päässä hänen silmänsä erotti tumman paikan ja tiedusteltuaan hän sai kuulla, että se oli, niinkuin hän oli otaksunutkin, Kingsberen metsikköjä. Sen seurakunnan kirkossa hänen esi-isäinsä — hyödyttömien esi-isäinsä — luut lepäsivät.

Ei hän enää heitä ihaillut, vaan melkein vihasi heitä siksi, että olivat hänen kohtaloaan tanssitelleet. Heidän omaisuudestaan oli hänellä jälellä vain sinetti ja lusikka. — Hyh, yhtä paljon minulla on äitiä veressäni kuin isää, hän ajatteli. Koko kauneuteni on hänen antiansa, eikä hän ollut muuta kuin meijerityttö.

Matka ylätasankojen ja Egdonin alankojen poikki osottautuikin paljon työläämmäksi kuin hän oli otaksunut, vaikkei sitä ollutkaan enempää kuin muutamia kilometrejä. Kulettuaan useamman kerran harhaan hän saapui kukkulalle, josta näkyi hänen hartaasti etsimänsä laakso, suurten meijerien tyyssija, missä maitoa ja voita tuli aivan ylenmäärin ja valmistettiin paljon runsaammin, joskin vähemmin maukkaasti, kuin hänen kotonaan — sanalla sanoen Var- eli Froom-joen kastelema vehreä alanko.

Se erosi oleellisesti pikku meijerien seudusta, Blackmoorin laaksosta, joka — ottamatta lukuun tuota onnetonta oleskelua Trantridgessa — oli ainoa paikka, minkä hän tähän asti oli tuntenut. Täällä kaikki näytti laajemmalta. Laitumet käsittivät viisikymmentä tynnyrinalaa kymmenen asemesta, talot olivat suurempia, karja muodosti täällä heimoja, siellä taasen vain perheitä. Nuo myriaadit lehmät, jotka ilmestyivät hänen katseittensa eteen kaukaisesta idästä kaukaiseen länteen, veivät lukumääränsä puolesta voiton kaikesta, mitä hän milloinkaan ennen oli yhdellä silmäyksellä nähnyt. Niitä oli vehreällä niityllä yhtä tiheässä kuin porvareita Van Alslootin tai Sallaertin tauluissa. Punaisten ja ruskeain lehmäin kypsät värit imivät itseensä ilta-auringon valon, mutta valkoisista elukoista se heijastui häneen melkein huikaisevina säteinä, vaikka hän seisoikin etäisellä kummulla.

Hänen eteensä leviävä maisema ei ollut kenties niin loistavan kaunis kuin Blakemoressa, mutta iloisemmalta se tuntui. Siltä puuttui kyllä kilpailijansa sinervyyttä, sen mutaista maaperää ja väkevää tuoksua, mutta ilma oli täällä kirkasta, raikasta ja puhdasta. Laaksossa virtaava Froom-joki, joka tuotti virkistystä noiden kuuluisain meijerein niityille ja lehmille, ei juossut niinkuin Blakemoren virrat. Ne kulkivat verkalleen, raskaasti, ja varomaton kahlaaja saattoi helposti vaipua niiden liejuiseen pohjaan, kadoten sinne ikipäiviksi. Froomin vedet olivat kirkkaat kuin puhdas elämänvirta, jonka evankelista näki, ja vikeviä kuin pilvenvarjot ja niissä oli paikoitellen kivipohjaisia matalia kohtia, joissa vesi liristen rupatteli kaiken päivää taivaalle. Täällä niissä kasvoi kurenmiekkoja, siellä leinikköjä.

Joko kirkas, kevyt ilma tai tieto siitä, että hän oli uudessa ympäristössä, missä kateelliset silmät eivät häntä pälyneet, saattoi Tessin mielen sangen pirteäksi. Hänen toiveensa tuntuivat sekaantuvan auringonsäteiden kera valojuovaksi, joka seurasi häntä, kun hän asteli eteenpäin vasten leppoista etelätuulta. Joka leyhkässä soi hänelle ystävällinen ääni, ja joka linnun liverryksessä tuntui riemu helkkyvän.

Viime aikoina hänen muotonsa oli vaihdellut aina sen mukaan kuin hänen mielialansakin: milloin se oli kaunis, milloin jokapäiväinen, riippuen siitä olivatko ajatukset iloisia vai surullisia. Toisin ajoin hän oli kukoistava ja virheetön, toisin ajoin kalpea ja surkean näköinen. Kukoistaessaan hän tunsi vähemmän kuin ollessaan kalpea, sillä hänen täydellisempi kauneutensa oli sopusoinnussa hänen vähemmän ylevän mielialansa kanssa, kiihkeämpi mieliala taasen vähemmän täydellisen kauneuden kanssa. Ruumiilliselta kannalta katsottuna hänellä oli nyt paras ulkomuotonsa astuessaan eteenpäin vasten etelätuulta.

Kaikkia elollisia olentoja, alhaisimmasta korkeimpaan asti, vallitsee vastustamaton, yleinen, tahdoton taipumus löytää jostain suloista nautintoa, ja se oli lopulta temmannut Tessinkin mukaansa. Olihan hän vasta ainoastaan kahdenkymmenenvuotias nuori nainen, joka vielä kehittyi sekä tunteisiinsa että järkeensä nähden; eikä siis voinut olla mahdollista, että mikään tapaus olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, ettei aika saattaisi sitä hälventää.

Ja niin hänen ilonsa, hänen kiitollisuutensa ja toivonsa kasvoi yhä suuremmaksi. Hän koetti laulaa useita lauluja, mutta havaitsi ne riittämättömiksi ilmaisemaan tunnelmaansa, kunnes hänelle viimein juohtui mieleen psalmi, jota hän usein oli laulanut sunnuntai-aamuin, ennenkuin oli tiedonpuusta syönyt, ja hän veisasi:

"Oi, sinä aurinko ja kuu… Oi, te tähdet ja viheriäinen maa … te ilman linnut … metsän pedot … ihmisten lapset … siunatkaa Herraa, ylistäkää häntä ja kiittäkää häntä ijankaikkisesti!"

Äkkiä hän keskeytti laulunsa ja virkkoi matalalla äänellä: — Mutta kenties en vielä tunnekkaan Herraa täydellisesti.

Ja ehkäpä tämä puolittain tiedoton runokatkelma oli monoteistiseen muotoon puettu fetishistinen ilmaus. Naiset, joiden parhaimpina seuralaisina ovat luonnon ilmiöt ja voimat, säilyttävät sielussaan paljon enemmän kaukaisten esi-isäinsä pakanallista mielikuvitusta kuin sitä järjestelmäksi sovitettua uskontoa, jota myöhempinä aikoina on opetettu heidän rodulleen. No, vihdoin Tess kuitenkin löysi tunteilleen sopivan ilmaisumuodon tuossa vanhassa Herran siunauksessa, jota hän oli kuiskaillut lapsuudestaan asti, ja se riitti.

Se seikka, että hän saattoi tuntea niin suurta tyytyväisyyttä tämän vähäpätöisen alun johdosta, joka merkitsi vain mahdollisuutta päästä riippumattomaan asemaan, oli Durbeyfieldeiltä peritty luonteenominaisuus.

Tess tosin tahtoi kulkea rehellisesti maailmassa, kun taas hänen isänsä ei sitä erikseen harrastanut; mutta isäänsä hän muistutti siinä, että tyytyi pienempiin ja lähelläoleviin päämäärin, ja myöskin siinä, ettei hänellä ollut halua raskaisiin ponnistuksiin saavuttaakseen niin vähäistä yhteiskunnallista asemaa kuin mikä olisi ollut mahdollista muinoin mahtavan D'Urbervillein suvun perin rappeutuneille jälkeläisille.

Sitä paitsi oli Tess luonnollisesti perinyt äitinsä kulumattoman suvun elinvoimaa ja lisäksi oli hänellä oma voimakas nuoruutensa, joka pyrki uudelleen nostamaan päätään häntä viime aikoina rasittaneiden kokemusten perästä. Ja sanottakoon totuus suoraan: naiset ylimalkaan toipuvat helposti tuommoisista nöyryytyksistä, tulevat jälleen elämänhaluisiksi ja katselevat taas ympärilleen rohkein silmin. Vakaumus "missä on elämää, siellä on toivoakin" ei ole aivan niin tuntematon "hylätyille", kuin jotkut rakastettavat filosoofit tahtovat meille uskotella.

Niin Tess Durbeyfield kulki hyvillä mielin Egdonin kumpuja ja tuli yhä lähemmäksi matkansa määrää.

Eroavaisuudet molempien kilpailevien laaksojen välillä esiintyivät nyt entistä selvemmin. Blackmoorin salaisuus ilmeni parhaiten ympäröiviltä kukkuloilta; tajutakseen oikein tämän laakson täytyi laskeutua sen helmaan. Tehtyään niin Tess huomasi joutuneensa vihreäpeittoiselle tasangolle, joka ulottui itään ja länteen aivan silmän kantamattomiin.

Koko tämän laakean maan oli joki pala palalta varastanut ylävämmiltä seuduilta ja tuonut sen laaksoon; ja nyt se lepäsi uupuneena, vanhentuneena ja pienentyneenä, kiemurrellen entisen ryöstösaaliinsa keskitse. Tess ei ollut aivan selvillä tiestä, siksi hän jäi paikalleen seisomaan suunnattomalle tasangolle kuin pikku kärpänen tavattoman isolla biljaardipöydällä, eikä hänellä ollut suurempaa merkitystä ympäristöönsä kuin tuolla kärpäsellä. Ainoa olento, joka häneen vähääkään huomiota kiinnitti, oli yksinäinen haikara, joka kaula ojolla katseli häntä laskeuduttuaan maahan lähelle hänen polkuansa.

Äkkiä kuului joka puolelta lakeutta pitkäveteinen, kertautuva huuto:

— Helei! Helei! Helei!

Idästä länteen kaikui huuto, muutamalla taholla yhtyi siihen koiran haukunta.

Ei tuolla huudolla ilmaistu kauniin Tessin tuloa laaksoon, se oli vain tavallinen merkki siitä, että lypsyaika oli käsissä. Kello oli puoli viisi, ja siihen aikaan ajettiin lehmät pihaan.

Lähin lehmäkarja, joka velttona oli odotellut huutoa, alkoi kulkea taustalla näkyvää taloa kohti täyteläisten utareitten heilahdellessa, ja Tess seurasi verkalleen perästä ja astui avoimesta portista karjapihaan. Pitkiä, olkikattoisia vajoja oli pitkin aitaviertä, kattoja peitti vihreä sammal, ja kattohirsiä kannatti patsaat, jotka lukemattomat lehmät ja vasikat vuosien kuluessa olivat kupeillaan hanganneet kiiltävän puhtaiksi. Näiden patsaiden välissä seisoivat lehmät, näyttäen takaapäin kahteen puikkoon kiinnitetyltä pyöreältä laatalta, josta häntä liikkui heilurin tapaisesti. Aurinko valaisi lehmärivejä, kuvastaen niiden varjoja seinälle. Joka ilta se maalaili näiden säyseiden eläinten varjoja seinälle yhtä tarkoin kuin jonkun hovikaunottaren kuvaa palatsin seinälle; yhtä ahkeraan se niitä jäljensi kuin se oli ennen muinoin jäljentänyt olympilaisia muotoja marmoriseiniin tai Aleksanderin, Caesarin tai Pharaon hahmoviivoja.

Ainoastaan levottomimmat lehmät ajettiin navettaan. Ne, jotka pysyivät itsestäänkin alallaan, lypsettiin kartanolla, missä nytkin odotteli tuollaisia hyväntapaisia elukoita — kaikki ensiluokkaisia lypsylehmiä, jommoisia harvoin tapasi tämän laakson ulkopuolella eikä aina täälläkään. Mutta nepä saivatkin ravinnokseen sitä oivallista mehuisaa rehua, jota laakson vetiset niityt kasvoivat näin keväiseen aikaan. Valkotäpläiset heijastivat auringon valoa huikaisevan kirkkaasti, ja sarvien päihin pistetyt messinkirenkaat kimaltelivat kuin sotilaiden helyt. Niiden paksusuoniset utareet riippuivat raskaina kuin hiekkasäkit, ja nännit pistivät esiin kuin padan jalat; ja jokaisen eläimen odotellessa vuoroaan maito tihkui esiin ja putosi pisaroittain maahan.

17.

Meijeritytöt ja miehet olivat joukoittain rientäneet ulos asunnoistaan ja meijeristä, kun lehmät tulivat niityltä. Tytöillä oli puukengät jalassa, ei ilman vuoksi, vaan voidakseen paremmin liikkua puoleksi mädänneitten olkien peittämässä vajassa. He istuutuivat kolmijalkaiselle tuolilleen, kasvot syrjittäin ja oikea poski lehmän kylkeä vasten, ja katsoivat miettiväisinä Tessiin, kun hän tuli pihaan. Miehet taas olivat kääntäneet hatunlierin alas ja nojasivat lypsäessään otsaansa lehmän kylkeen, katsellen maahan, joten he eivät huomanneet hänen tuloansa.

Heidän joukossaan oli muuan vankka keski-ikäinen mies, jonka pitkä valkoinen nuttu oli vähän hienompi ja puhtaampi kuin muiden rääsyt ja joka käytti sen alla siroa markkinoilta ostettua jakkua. Hän oli kuusi päivää viikossa työnjohtaja meijerissä, lypsäen lehmiä ja valmistaen juustoa, mutta seitsemäntenä hän istui hienoon verkaan puettuna perhepenkissään kirkossa; tämän vuoksi hänestä olikin tekaistu seuraava runopätkä:

Kaiken viikkoa meijeri-Dick,
sunnuntaisin herra Richard Crick.

Huomatessaan Tessin tähystelevän neuvotonna hän lähti pihan poikki hänen luokseen.

Useimmat meijeristit olivat lypsyaikaan äreällä päällä, mutta Richard Crick oli iloinen saadessaan uuden apulaisen, — sillä nyt oli paljon työtä — ja otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Kyselipä hän kuinka äiti ja muu perhe jaksoi, mutta tämä oli vain kohteliaisuutta, sillä hän ei totta puhuen ollut tiennyt mrs Durbeyfieldiä olevankaan, ennenkuin Tessin lyhyt asioimiskirje sen seikan hänelle ilmaisi.

— Poikasena minä tunsin teidän puolenne varsin hyvin, hän sanoi, vaikken sen perästä ole siellä käynyt. Muuan vanha eukko, joka eleli näillä tienoin, mutta on nyt aikoja sitten kuollut, kertoi jonkun teidän nimisen perheen Blackmoorissa olevan peräisin tältä paikkakunnalta, vieläpä kuului olevan vanhaa aatelissukua, joka aikoinaan oli ollut hyvin mahtava, mutta nyt sammunut — vaikkeivät uudet sukupolvet asiasta tienneet. Mutta, herra Jumala, en minä sen ämmän loruista välittänyt, e-en.

— Loruahan se olikin, sanoi Tess.

Sitten puhuttiin vain askareista.

— Kyllä kai te osaatte kunnollisesti lypsää lehmiä, tyttöseni? Tähän aikaan vuotta eivät lehmät saa ehtyä.

Tess vakuutti kyllä osaavansa, ja meijeristi tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Hän oli oleskellut viime ajat enimmäkseen sisällä, niin että hänen hipiänsä näytti kalpealta.

— Tokkohan te siedätte tätä? Työjuntikoille tämä kyllä käy päinsä; mutta ei täällä eletä kasvihuoneessa.

Tess selitti kyllä kestävänsä siinä missä muutkin, ja hänen intonsa ja halunsa näytti voittavan meijeristin mielen puoleensa.

— Jopa luulisi teille ruuankin maistavan? Vai ei? No, tehkää niinkuin tahdotte. Vaan kyllä minä olisin kuiva kuin leipäkannikka tämmöisen matkan perästä, olisin totta tosiaan.

— Minäpä rupean lypsämään päästäkseni alkuun, sanoi Tess.

Hän joi janoonsa pikkusen maitoa, mikä hämmästytti meijeristiä aika lailla, sillä hän ei näyttänyt koskaan ajatelleen, että maitoakin kävi juominen.

— Jos menee alas, niin sen parempi, sanoi hän välinpitämättömästi, pitäen raintaa, josta Tess joi. — Minä en ole moneen vuoteen pannut maitoa suuni sisään. Se jomottaisi kuin lyijy sisässäni. Voittepa koettaa vaikka tuota, hän sanoi nyökäten päätään lähintä lehmää kohti. Onhan se tosin vähän jäykkämaitoinen. Niitä on täällä herkkiä ja jäykkiä, samoin kuin ihmisiäkin. Kohtapa sen itsekin huomaatte.

Tess vaihtoi hattunsa huiviin ja istuutui pikku jakkaralleen lehmän viereen; ja kun maito virtasi hänen sormiensa välistä raintaan, niin hänestä tuntui kuin olisi hän tosiaan laskenut pohjan uudelle elämälle. Se rauhotti mieltä, sydän löi tasaisemmin, ja hän saattoi katsella ympärilleen.

Maitohovissa työskenteli koko pataljoona miehiä ja naisia; miehet lypsivät jäykkämaitoisia ja naiset herkkämaitoisia lehmiä. Suuri meijeri siinä oli. Meijerinhoitaja Crickin huostassa oli satakunta lehmää, joista hän itse lypsi kuusi, kahdeksan jäykkämaitoisinta, milloin ei ollut matkalla. Miehet olivat enimmäkseen kokoon haalittua väkeä, ja niille hän ei uskonut kaikkia lehmiään, peläten etteivät he viitsisi lypsää viimeiseen pisaraan asti, eikä tytöillekään, koska nämä eivät kenties olleet tarpeeksi lujakätisiä — mistä olisi ollut seurauksena, että lehmät vähän kerrassaan olisivat ehtyneet.

Sen perästä kun Tess oli istuutunut lehmänsä viereen, ei tarhasta kuulunut muuta ääntä kuin maidon lorinaa lukemattomiin raintoihin sekä toisinaan huudahduksia, joilla lehmiä kehotettiin seisomaan paikoillaan tai kääntymään. Muuta liikettä ei ollut havaittavissa kuin lypsäjäin kädet, jotka liikkuivat ylös ja alas, ja lehmäin huiskivat hännät. Näin työskenneltiin suurella lakeudella, jota vasta pitkien matkojen päässä rajotti vaarojen harjanteet.

— Minun mielestäni, sanoi meijerinhoitaja, nousten lehmän viereltä, jonka hän juuri oli saanut lypsetyksi, ja ottaen jakkaran toiseen ja rainnan toiseen käteensä mennäkseen seuraavan jäykkämaitoisen luo — minun mielestäni lehmät lypsävät tänään tavallista vähemmän. Jos Juonikki rupeaa tätä kuriaan pitämään, ei sitä kannata lypsää ollenkaan juhannuksen aikaan.

— Ne näkyvät vierastavan uutta henkilöä ja lypsävät siksi vähemmän, sanoi Jonathan Kail. Olen sen ennenkin huomannut.

— Saattaapa olla niinkin. En tuota tullut ajatelleeksi.

— Maito kuuluu menevän niille sarviin semmoisissa tilaisuuksissa, huomautti joku tytöistä.

— Tuosta asiasta, sanoi meijerinhoitaja Crick hieman epäillen, ikäänkuin taikauskoakin saattaisi rajottaa anatoomisilla mahdollisuuksilla — en osaa sanoa sitä enkä tätä. Mutta kun mulipäätkin lehmät tekevät saman tempun kuin sarvipäät, niin en ota sitä oikein uskoakseni. Osaatko sinä selittää arvotuksen mulipäistä, Jonathan? Miksi mulipäät lypsävät vuodessa vähemmän kuin sarvipäät?

— En osaa. Sanokaapas te.

— Koska niitä on vähemmän, vastasi meijeristi. Oli miten oli, eivät nämä rutilaat anna tänään maitoa. Kuulkaahan, lauletaanpa pikku pätkä — se se auttaa, jos mikään.

Paikkakunnalla oli tapana laulaa lehmille, kun ne eivät oikein herakasti lypsäneet. Ja niin koko lypsyjoukko kajahutti laulun; virallisesti se kyllä meni eikä varsin reippaastikaan, mutta lypsäjät uskoivat sen heruttavan lehmiä. Kun he olivat laulaneet neljä-, viisitoista värssyä iloisesta arkkiveisusta, jossa kerrottiin murhamiehestä, jota pelotti yöllä mennä nukkumaan, koska näki rikkiliekkejä hulmuavan ympärillään, sanoi muuan miehistä:

— Kurkkuunpa tahtoo käydä tämä istualtaan laulaminen. Toista se olisi, jos herralla olisi harppunsa; vaikka viuluhan se on kaikista paras.

Tess luuli, että sanat oli tarkotettu meijerinhoitajalle, mutta hän erehtyi. Sillä vastaus: — Miksikä niin? kuului äkkiä aivan kuin erään mustanruskean lehmän sisästä. Sanat oli lausunut elukan takaa muuan mies, jota hän ei tähän saakka ollut huomannut.

— Niin kyllä, viululle ei mikään vertoja vedä, sanoi meijerinhoitaja. Mutta omasta puolestani minä olen siinä uskossa, että sävelet vaikuttavat enemmän sonniin kuin lehmään. Ennen muinoin asui Mellstockissa vanha mies, William Dewy nimeltään. Hän kuului erääseen perheeseen, joka ansaitsi koko hyvästi vaihtokaupalla, muistat kai, Jonathan? Tunsin hänet yhtä hyvin kuin veljeni, niin sanoakseni. No niin, kerran hän oli paluumatkalla häistä, missä oli ollut pelarina. Oli kaunis kuutamoyö, ja joutuakseen pikemmin kotiin hän oikaisi erään niityn poikki, missä sonni oli laitumella. Sonni huomasi Williamin ja puhaltausi sarvet maata möyrien häntä kohti, ja vaikka William pyyhkäisi pakoon minkä käpälästä pääsi eikä ollut pahoin juovuksissakaan — olihan hän ollut häissä ja rikkaissa päälle päätteeksi — niin hän älysi, ettei hän ehtisi ajoissa aidan toiselle puolen. Silloin hän nakkasi viulunsa leuan alle ja alkoi vetää polkkaa, kääntyen härkään päin ja astuen takaperin aitaa kohti. Sonni lauhtui, seisattui yhteen kohti, mulkoillen William Dewyyn, joka vingutti herkeämättä viuluaan, kunnes härän naamalla liikkui jotain hymyntapaista. Mutta annahan kun William herkesi soittamasta ja yritti pyörähtää ympäri aidan yli hypätäkseen, niin jo lakkasi härkäkin myhäilemästä, ja sarvet hamuilivat hänen peräpuoliaan. Mikäs siinä muu auttoi kuin anna viulun soida.

Kello oli vasta kolmen korvilla, moneen tuntiin ei näillä main liikkuisi ristinsielua, ja hän oli niin tuiki väsynyt, ettei tiennyt mitä tekisi. Hangattuaan neljään asti viuluaan hänestä tuntui, että hänen kohta täytyy hellittää, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt tämä on viimeinen sävel ennen ijankaikkisuuteen lähtöä! Taivas minua auttakoon, muuten minut hukka perii!

Mutta sittenpä joksahti hänelle mieleen, että hän oli nähnyt eläinten laskeutuvan polvilleen jouluyönä. Eihän nyt ollut jouluyö, mutta hän päätti koettaa narrata sonnia. Jouluvirsi virisi viulusta, ja totta tosiaan laskeusi härkä polvilleen tietämättömyydessään, aivan kuin oikea hetki olisi ollut käsissä. Ja heti kun Williamin sarvekas ystävä oli polvillaan, pyörähti mies ympäri, juoksi tiehensä kuin viimeistä päivää ja hyppäsi aidan yli, ennenkuin rukoileva sonni oli päässyt jaloilleen.

Sanoihan se William nähneensä nolojakin naamoja, vaan ei koskaan nolompaa kuin tuon sonnin, kun se havaitsi joutuneensa pilkaksi hurskautensa takia… Niin, William Dewy oli hänen nimensä, ja minä voin sanoa teille tarkoilleen, missä kohti hänen hautansa on Mellstockin kirkkotarhassa: toisen marjakuusen ja pohjoisen sivukäytävän välissä.

— Se oli kummallinen tarina, se vie meidät takaisin keskiaikaan, jolloin usko oli elävä kappale.

Tämän huomautuksen, joka oli varsin omituinen lypsytarhassa esitettynä, oli lausunut mustanruskean lehmän takana oleva mies. Mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä hän tarkotti, ei siihen vastattu mitään; ainoastaan kertoja näytti ajattelevan, että siinä oli jotain epäilystä hänen tarinansa todenperäisyydestä.

— Totta se on, hyvä herra, uskotte tai ette. Tunsin miehen varsin hyvin.

— Kyllä, kyllä, en sitä epäilekkään, kuului lehmän takaa.

Tessin huomio kiintyi meijeristin kanssa puhelleeseen henkilöön, mutta hän ei voinut paljoa nähdä häntä, koska hän painoi niin itsepintaisesti päätään lehmän kylkeen. Tessiä ihmetytti, miksi meijerinhoitajakin nimitti häntä "herraksi", mutta selitys jäi häneltä saamatta. Mies pysyttelihe lehmänsä takana niin kauan, että sillä välin olisi ehtinyt jo kolmekin elukkaa lypsää, huudahdellen silloin tällöin jotain itsekseen, aivan kuin työ ei ottaisi luonnistuakseen.

— Älkää hätäilkö, herra, älkää hätäilkö, sanoi meijerinhoitaja.
Harjotusta tässä kysytään, ei voimia.

— Niin näkyy, sanoi toinen, nousten viimeinkin ylös ja oikoen käsivarsiaan. Kyllä kai se nyt on lypsetty, vaikka oikein rupesi sormia pakottamaan.

Tess saattoi nyt nähdä hänet kokonaan. Hänellä oli yllään meijerissä tavallinen valkoinen takki ja nahkaiset säärykset, kengät olivat ravassa. Mutta tämä oli vain hänen ammattipukunsa. Sen alla oli jotain sivistynyttä, ylevää, hillittyä, surumielistä ja muista eroavaa.

Mutta kaikki nämä seikat hälvenivät tuokiossa mielestä, kun Tess huomasi hänet ennen nähneensä. Hän oli sen perästä kokenut niin paljon vaikeuksia, ettei hän alussa muistanut, missä hän oli hänet nähnyt. Sitten hänen mieleensä välähti, että tuohan oli sama nuori mies, joka oli ottanut osaa tyttöjen karkeloihin Marlottissa, ohi kulkeva vieras, mistä lienee ollutkin kotoisin, tanssitti muita tyttöjä, vaan ei häntä, oli välinpitämättömänä jättänyt hänet ja rientänyt ystäviensä jälkeen.

Muistoja tulvahti mieleen, kun hän nyt hänet näki, ja hänet valtasi hetkeksi levottomuus, että toinenkin tuntisi hänet ja urkkisi hänen salaisuutensa ilmi. Mutta hän rauhottui, kun vieras ei näyttänyt häntä tuntevan. Hän huomasi tarkemmin katsellessaan, että hänen eloisat kasvonsa olivat heidän ensimäisen ja ainoan tapaamisensa perästä käyneet syvämietteisemmiksi ja että hänellä nyt oli miehekkäät viikset ja täysiparta — viimemainittu oli poskilla vaalean keltainen, mutta alempana lämpimän ruskea. Valkoisen liinatakin alla oli mustanpuhuva samettijakku, verkaiset housut ja säärystimet sekä valkoinen tärkkipaita. Jollei hänellä olisi ollut yllään meijeripukua, ei olisi arvannut, mikä hän oli miehiään. Hän olisi saattanut yhtä hyvin olla haavemielinen tilanomistaja kuin varakas, hienokäytöksinen talonpoika. Tess oli heti havainnut hänen tottumattomuutensa karjanhoitoon, hän kun lypsi niin kauan yhtä lehmää.

Sillä välin olivat monet meijeritytöt kuiskanneet toisilleen tulokkaasta: — Voi, kuinka kaunis hän on! Osittain he tekivät sen todenperäisestä ihailusta, mutta myöskin puolittain toivoen, että toiset väittäisivät vastaan, minkä he kyllä olisivat voineet tehdäkkin, sillä "kaunis" ei ollut oikea sana Tessin ulkomuotoa määritellessä.

Kun lehmät oli lypsetty, niin kaikki menivät sisään. Mrs Crick, meijerinhoitajan vaimo, joka oli liian hieno käydäkseen lypsyllä ja käytti paksua villaleninkiä kesäkuumallakin, koska tytöillä oli pumpulipukineet, hoiti taloutta.

Tess sai kuulla, että ainoastaan pari kolme tyttöä häntä lukuunottamatta nukkui meijerillä; muut viettivät yönsä kotonaan. Illallista syödessä ei hän nähnyt tuota lypsyllä ollutta herrasmiestä, joka oli lausunut huomautuksia meijeristin tarinan johdosta, eikä hän häntä kysellytkään.

Loppuilta kului häneltä järjestellessään sijaansa makuuhuoneessa. Se oli iso tupa meijerin yläkerrassa, noin kolmekymmentä jalkaa pitkä, ja nuo toiset kolme tyttöä nukkuivat myös siellä. Ne olivat kukoistavia nuoria naisia ja yhtä lukuunottamatta häntä hieman vanhempia. Makuulle menon aikaan Tess oli niin väsynyt, että nukkui heti.

Mutta muuan tytöistä, joka lepäsi lähellä hänen vuodettaan, oli virkeämmällä tuulella kuin Tess ja tahtoi kaikin mokomin tarinoida Tessille, millaista elämä oli hänen uudessa työpaikassaan. Tess heräsi horroksestaan, lepäsi puoleksi uinuksissa ja kuunteli.

— Mr Angel Clare — hän, joka opettelee täällä lypsämään ja soittaa harppua — ei meille paljoa pakise. Hän on papin poika ja miettii omia asioitaan liian paljon huomatakseen tyttöjä. Hän on meijerioppilas — opettelee kaikkia maamiehen toimia. Toisessa hovissa on hän opetellut lampaanhoitoa ja nyt tutustuu hän meijerityöhön… Hän on syntyään herrasmies, isänsä on pappina Emminsterissä — kaukana täältä.

— Oh, olen minä hänestä kuullut, vastasi hänen toverinsa, joka nyt oli aivan valveillaan. Taitaa olla hyvin vakava pappi?

— On, hän on ankarin mies koko Wessexissä, niin kerrotaan. Viimeinen kansankirkollisia ["Low-church", puolue Englannin kirkossa, vaatii m.m. kansanvaltaisempaa järjestystä ja yksinkertaisempia menoja.], sillä täällä ovat kaikki korkeakirkollisia, niinkuin niitä sanotaan. Kaikista hänen pojistaan, mr Angelia lukuunottamatta, tulee pappeja.

Tess ei huolinut tällä hetkellä kysyä, miksei tästä mr Claresta tullut pappia samoin kuin hänen veljistään, vaan nukkui uudelleen. Kertojan sanat sulivat hänen tajunnassaan viereiseltä juustoparvelta tunkeutuvaan juustonhajuun ja heran tasaiseen tippumiseen alakerrassa olevista pusertimista.

18.

Angel Clare ei astu menneiltä ajoilta eteemme varsin selväpiirteisenä henkilönä, tunnemme vain hänen lempeän äänensä, kauastähtäävät silmänsä ja herkän suunsa, joka kenties oli liian pieni ja siropiirteinen miehen suuksi, joskin alahuuli välistä puristui tiukasti kiinni, osottaen ettei häneltä päättäväisyyttäkään puuttunut. Kuitenkin oli koko hänen ryhdissään ja käytöksessään jotain hajamielistä, heikkoa, epämääräistä, mikä ilmaisi, ettei hänellä nähtävästi ollut mitään erikoista tehtävää tai elämän päämäärää. Poikana oli hänestä sentään sanottu, että hän kykeni tekemään mitä tahansa, kun vain todenteolla yritti.

Hän oli köyhän, kreivikunnan toisessa päässä asuvan papin poika ja oli tullut oppilaaksi Talbothaysin meijeriin puoleksi vuodeksi, oleskeltuaan sitä ennen useissa eri maakartanoissa. Hän aikoi tutustua käytännöllisesti kaikkiin maanviljelystoimiin lähteäkseen sitten siirtomaihin tai vuokratakseen maatilan, miten asianhaarat sallisivat.

Yhtäkkiä hän oli antautunut maamieheksi — se oli yllätys yhtä paljon hänelle itselleen kuin muillekin.

Pastori Clare, jolta vaimo oli kuollut, jättäen jälkeensä yhden tyttären, meni vanhoilla päivillään toisiin naimisiin. Tämä vaimo oli hieman odottamatta lahjottanut hänelle kolme poikaa, niin että Angelin, nuorimman pojan, ja isän väliltä tuntui puuttuvan kokonainen sukupolvi. Pojista oli Angel ainoa, joka ei ollut suorittanut mitään yliopistollisia tutkintoja, vaikka hänellä näytti olevan lukualalle parhaimmat edellytykset.

Noin kolme vuotta sitä ennen kuin Angel pyöritteli Marlottin tyttöjä, samaan aikaan kuin hän oli lopettanut koulunsa jatkaakseen opintojaan kotona, tuli pappilaan paikkakunnan kirjakauppiaan lähettämä käärö, joka oli osotettu pastori James Clarelle. Pastori avasi sen, havaitsi sen sisältävän kirjan, luki pari sivua, jonka jälkeen hän hyppäsi tuoliltaan ja riensi suoraa päätä kirjakauppaan kirja kainalossa.

— Mitä varten tämä on minulle lähetetty? hän tiuskaisi pitäen kirjaa koholla.

— Se oli tilattu, herra pastori.

— En minä eikä kukaan muukaan perheestäni ole sitä tilannut, sen voin taata.

Kirjakauppias katsoi tilauskirjaansa.

— Oh, siihen on tullut väärä osote, herra pastori, hän sanoi. Sen on tilannut herra Angel Clare ja se olisi pitänyt lähettää hänelle.

Pastori hätkähti kuin olisi halvauksen saanut. Hän palasi kotiin kalpeana ja masentuneena ja kutsui Angelin virkakamariinsa.

— Katsoppa tätä kirjaa, poikani, hän sanoi. Onko sinulla siitä mitään tietoa?

— Olen sen tilannut, sanoi Angel tyynesti.

— Mitä varten?

— Lukeakseni.

— Kuinka saatat ajatellakkaan tuommoisen kirjan lukemista?

— Kuinkako saatan? Onhan se filosoofinen teos. Tämän siveellisempää, jopa uskonnollisempaa kirjaa ei ole olemassakaan.

— Siveellinen se saattaa olla, sitä en kiellä, mutta uskonnollinen —! Sinä, joka aijot antautua evankeliumin julistajaksi, lukisit tuommoista!

— Koska sinä otit asian puheeksi, isä, sanoi poika levottoman näköisenä, niin tahdon nyt sanoa kerta kaikkiaan, etten minä halua ruveta papiksi. Pelkään, etten minä puhtaalla tunnolla voi ruveta siksi. Pidän kirkosta samoin kuin pidän vanhemmistani. Olen aina tunteva sitä kohtaan mitä lämpimintä kiintymystä. Tämän laitoksen historiaa minä ihailen syvemmin kuin minkään muun, mutta kunniallisena miehenä minä en voi julistaa sen oppeja, kuten veljeni, niin kauan kuin se kieltäytyy vapautumasta mahdottomasta sovinto-opista.

Ei koskaan ollut yksinkertaiselle, hurskasmieliselle papille juolahtanut mieleen, että hänen omalla pojallansa olisi tuommoisia mielipiteitä. Hän typertyi, kauhistui, tunsi itsensä voimattomaksi. Ja jollei Angel aikonut antautua kirkon palvelukseen, kannattiko häntä silloin lähettää yliopistoon? Yhtä turhaa oli tästä vanhoihin mielipiteisiinsä piintyneestä miehestä hankkia akateemista sivistystä rupeamatta papiksi kuin esipuheen kirjottaminen olemattomaan kirjaan. Hän ei ollut ainoastaan uskonnollinen, vaan myöskin palava kristitty, lujauskoinen mies — ei siinä merkityksessä kuin jumaluusopilliset silmänkääntäjät kirkossa ja sen ulkopuolella nykyään sen määrittelevät, vaan evankeelisen koulun vanhassa ja hartaassa hengessä.

Hän koetti todistaa pojan käsityskantaa vääräksi, houkutella ja pyytää häntä.

— Ei, isä, minä en voi hyväksyä neljättä artikkelia [Englannin valtiokirkon jumalanpalveluksen ja uskonopin perustana on 30 artikkelia, jotka hyväksyttiin v. 1562.] — jättääksemme nyt muut sikseen — 'sanasta sanaan ja kirjaimesta kirjaimeen', kuten sitoumuksessa vaaditaan. Ja sen vuoksi en saata ruveta papiksi asian ollessa nykyisellä kannalla, sanoi Angel. Olen uskon asioissa kokonaan uudistuksien kannattaja eli, käyttääkseni rakkaan Hebrealais-epistolanne sanoja, vaadin poistettaviksi niitä seikkoja, jotka horjuvat, jotta ne seikat, joita ei voi horjuttaa, jäisivät jälelle.

Tämä suretti vanhusta niin syvästi, että Angel melkein tuli sairaaksi sitä nähdessään.

— Mitä hyvää äidillesi ja minulle on säästämisestä ja kitsastelemisesta antaaksemme sinulle yliopistollisen sivistyksen, jollei sitä käytetä Jumalan kunniaksi?

— Sitä saattaa käyttää ihmisten kunniaksi, isä hyvä.

Kenties Angel olisi päässyt veljiensä tavoin Cambridgeen, jos olisi pitänyt tiukasti kiinni. Mutta pastorin mielipide, että tämä korkeakoulu oli vain pappien valmistamista varten, oli melkein perhetraditsioni, ja niin juurtunut oli tämä ajatus pojankin tunteelliseen mieleen, että vaatimuksessa kiinni pysyminen alkoi näyttää hänestä hurskaiden vanhempien loukkaamiselta. Sitä paitsi heidän täytyi, kuten isä oli viitannut, elää hyvin säästäen voidakseen antaa kolmelle nuorelle miehelle akateemisen sivistyksen.

— Tulen minä ilman Cambridgeakin toimeen, sanoi Angel lopulta. Tunnen ettei minulla ole oikeutta mennä sinne asiain näin ollen.

Tämän ratkaisevan päätöksen vaikutukset alkoivat pian näkyä. Angel kulutti vuosia tuumattomissa opinnoissa, yrittelyissä ja mietiskelyissä ja alkoi osottaa huomattavaa välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisia muotoja ja sääntöjä kohtaan. Hän rupesi yhä enemmän halveksimaan aineellisia etuja, jotka seurasivat arvoa ja rikkautta. Ei hän välittänyt "hienoihin perheisiin" kuuluvista henkilöistäkään, jollei näillä vain ollut uusia aatteita. Tämän vastapainoksi hänet lähetettiin Lontooseen näkemään vähän maailmaa ja harjottamaan jotain ammattia. Siellä hän menetti kokonaan hillintänsä ja oli joutua muutaman naisen pauloihin, joka oli häntä itseään paljon vanhempi, mutta tuli onneksi aikanaan älyynsä tarvitsematta suurin kärsiä kokemuksestaan.

Kun hän jo varhain oli tottunut yksinäiseen maaelämään, niin uudenaikainen kaupunkielämä tuntui hänestä voittamattoman, melkein ilettävän vastenmieliseltä, ja näin sulkeutui häneltä tie menestykseen, jonka hän olisi voinut saavuttaa maallisella alalla, kun ei ollut hengellisellekään uralle antautunut. Mutta johonkin toimeen oli ryhdyttävä, ja kun hänellä oli muuan ystävä, joka menestyi hyvin maanviljelijänä siirtomaissa, niin Angel alkoi tuumia, että se olisi oikea paikka hänellekin. Maanviljelys — joko siirtomaissa, Ameriikassa tai kotona — maanviljelys joka tapauksessa, sitten kun hän siihen olisi täysin perehtynyt huolellisesti harjottelemalla, oli ala, joka arvattavasti tekisi hänet riippumattomaksi tarvitsematta uhrata sitä, mitä hän piti suuremmassa arvossa kuin toimeentuloaan, nimittäin henkistä vapauttaan.

Niin tapaamme Angel Claren, kuudenkolmatta vuoden vanhana, meijerioppilaana Talbothaysissa, ja kun ei lähistössä ollut sopivaa asuinpaikkaa, niin hän oli meijerinhoitajan luona täysihoidossa.

Hän asui suunnattoman suuressa ullakkosuojassa, joka ulottui yli koko meijerirakennuksen. Sinne ei päässyt muuten kuin juustoparven tikapuita myöten eikä siellä oltu asuttu pitkiin aikoihin, kunnes hän tuli ja valitsi sen suojakseen. Täällä hänellä oli riittävästi tilaa ja usein hänen kuultiinkin kävelevän edestakaisin talonväen ollessa jo levolla. Osa ullakkoa oli erotettu verkolla, jonka takana oli hänen sänkynsä, ja muu osa oli sisustettu kodikkaaksi arkihuoneeksi.

Alussa hän viihtyi ullakkosuojassaan oikein hyvin, luki ja soitti vanhaa harppua, jonka hän oli ostanut huutokaupasta; huonolla tuulella ollessaan hän sanoi vielä joskus saavansa käyttää sitä kaduilla ansaitakseen leipänsä. Mutta pian häntä halutti oppia tuntemaan ihmisiä vähän lähemmin ja niin hän rupesi käymään ruualla keittiössä, syöden meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa sekä talon muun väen kanssa, mistä muodostui varsin vilkas seurapiiri; sillä vaikka lypsyväestä vain muutamat olivat yötä talossa, söivät kuitenkin useimmat siellä. Kuta kauemmin Clare oleskeli meijerissä, sitä vähemmän vastenmieliseltä ympäristö hänestä tuntui, sitä enemmän hän oppi elämään niinkuin työkumppaninsa.

Aivan erinomaisesti hän heidän seurassaan viihtyikin — se häntä itseäänkin ihmetytti. "Maamoukasta" muodostamansa kuva hälveni kohta mielestä. Ei hän semmoista näillä main tavannutkaan. Alussa kyllä, kun Angelilla vielä oli tavallinen ympäristönsä tuoreessa muistissa, tuntuivat nämä hänen uudet ystävänsä hieman vierailta. Tuntui ensin arvoa alentavalta istua meijerimiehen pöydän ääreen kuin hänen perheensä jäsen. Heidän ajatuksensa ja tapansa tekivät häneen vastenmielisen vaikutuksen. Mutta päivä kului toisensa perästä, ja hän alkoi katsella asioita toisilla silmillä. Ilman huomattavaa muutosta oli yksitoikkoinen elämä muuttunut vaihtelevaksi. Hänen isäntänsä ja isännän talous, miehet ja tytöt, alkoivat eritä toisistaan, aivan kuin kemiallisessa prosessissa, kuta tutummiksi he tulivat Clarelle. Hänelle muistui mieleen Pascalin sanat:

"Kuta älykkäämpi itse on, sitä omituisempia ihmisiä saapi nähdä.
Arkisielun mielestä ovat kaikki samanlaisia."

Tuo tyypillinen ja muuttumaton "maamoukka" hävisi. Hänestä oli muodostunut joukko erilaisia kanssaihmisiä — eriluontoisia olentoja: toiset olivat onnellisia, useat yleviä, jotkut alakuloisia, joku harva nerokaskin, muutamat typeriä, toiset kevytmielisiä, toiset katkeria, jotkut mykkiä Miltoneja, jotkut voimakasluonteisia Cromwelleja. Heillä oli toisistaan omat ajatuksensa, kuten hänelläkin ystävistään, he saattoivat kiittää tai tuomita toisiaan, tuntea huvia tai mielipahaa toistensa heikkouksia tai paheita pohtiessaan. Ja jokainen heistä astui omalla yksilöllisellä tavallaan samaa tietä kuolemaa kohti.

Aivan odottamatta hän alkoi pitää ulkoilma-elämästä sen itsensä vuoksi eikä vain siksi, että se vei häntä lähemmä päämäärää. Hän tunsi olevansa aivan vapaa kroonillisesta synkkämielisyydestä, mikä valtaa sivistyneet rodut sitä mukaa kuin heidän uskonsa siunausrikkaaseen kaitselmukseen vähenee. Ensi kerran moneen vuoteen hän saattoi lukea mielikirjojansa, tarvitsematta ajatella oliko siitä hyötyä hänen tulevalle ammatilleen, sillä ne muutamat maatalouskäsikirjat, joihin hän katsoi tarpeelliseksi tutustua, eivät vieneet kovin paljon aikaa. Entiset ajatukset haihtuivat pois mielestä, ja hän näki uusia puolia elämässä ja ihmiskunnassa. Ja toiseksi hän tutustui lähemmin ilmiöihin, joista hänellä ennen oli ollut vain hämärä mielikuva — vuodenaikoihin ja niiden vaiheisiin, aamuun ja iltaan, ilmaan ja tuuleen, puihin, veteen ja pilviin, varjoihin ja äänettömyyteen sekä elottomien kappalten ääniin.

<tb>

Aamuisin oli vielä siksi kylmä, että roihu meni mukiin suuressa tuvassa, missä he söivät einettä. Mrs Crickin toimesta, jonka mielestä Angel Clare oli liian hieno syömään heidän pöydässään, hänelle oli laitettu sija uunin viereen kuppeineen ja lautasineen. Suuresta leveästä ikkunasta lankesi valo suoraan hänen nurkkaansa ja avonaisesta liedestä kuumotti myös kylmää, sinistä valoa, niin että hän saattoi siinä lukea, milloin mieli teki. Claren ja ikkunan välillä oli ruokapöytä, ja pöydän vieressä istujan profiilit kuvastuivat jyrkästi ruutuja vasten. Takapuolella oli maitokamarin ovi, josta näkyi suuria, reunojaan myöten täysiä maitoastioita. Saattoi myöskin nähdä ison kirnun pyörivän ja kuulla sen loiskinan; sitä käytti seinän takana laiska hevonen, joka kiersi ympyrää pojan ajamana.

Useita päiviä Tessin tulon jälkeen oli Clare istunut itsekseen, lukien jotain kirjaa tai tutkien uusia nuotteja, eikä ollut häneen kiinnittänyt huomiotaan. Tess puhui niin vähän ja muut tytöt niin paljon, ettei Clare erottanut sorinasta uutta ääntä, eikä hänellä sitä paitsi ollut koskaan tapana kiinnittää huomiotansa ympäristössään oleviin pikkuseikkoihin, hän pyrki ainoastaan saamaan siitä yleisvaikutuksen. Mutta eräänä päivänä, kun hän tutkiskeli muuatta uutta säveltä ja oli kuulevinaan sen korvissansa kaikuvan, hän vaipui ajatuksiinsa, ja nuottilehti putosi lattialle. Hän tuijotti tuleen, missä suurusvalkeasta vielä oli jälellä yksi liekki, joka hulmahteli viime karkeloaan; hänestä tuntui kuin olisi se tanssinut hänen sielussaan kaikuvan sävelen mukaan. Samoin tekivät nokikarstat, joita riippui parista savutorveen ripustetusta rautakoukusta, ja säestystä pihisi puoleksi tyhjä kattila. Ruokailijain keskustelu tuntui sekaantuvan tähän eriskummalliseen orkesteriin, kunnes hänessä heräsi ajatus:

— Kovinpa on pehmeä huiluääni jollakulla noista tytöistä! Kai se on se uusi.

Ja hän katsoi häneen — Tess istui toisten keskessä. Hän ei katsellut Clareen päin. Tämän läsnäolo oli melkein unohdettu, niin kauan oli hän äänetönnä istunut.

— Aaveista en tiedä, puhui Tess, mutta sen minä tiedän, että sielumme voivat lähteä ruumiista jo elossa ollessamme.

Isäntä käännähti häntä kohti kysyvin silmin ja suu ruokaa täynnä. Suuri veitsi ja haarukka jäi pöydälle pystyyn, muistuttaen hirsipuun pylväitä.

— Mitä ihmeitä? Olisiko se mahdollista? hän kysyi.

— Oh, varsin helposti sen perille pääsee, sanoi Tess, heittäytyy vain nurmikolle jonain yönä ja katsoo jotain kirkasta tähteä, ja jos silloin kiinnittää ajatuksensa siihen, niin huomaa heti, että sielu on satojen peninkulmain päässä ruumiista, jota ei tunnu ollenkaan tarvitsevan.

Meijeristi käänsi kysyvän katseensa vaimoonsa.

— Eikös se ollut somaa, Kristiina? Arveleppa kuinka monta peninkulmaa minä olen kulkenut yöaikaan viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena, milloin liikeasioilla, milloin tohtorissa, milloin missäkin, eikä minulla tuosta ole ollut aavistustakaan enkä ole tuntenut sieluni kohoavan tuuman vertaa paitani kauluksen yläpuolelle.

Kun Tess näin tuli yleisen huomion esineeksi, myöskin oppilaan, niin hän punastui ja sanoi välinpitämättömästi, että hän vain kuvaili niin mielessään, jonka perästä hän jatkoi syöntiään.

Mutta Clare katseli häntä yhä. Tess oli pian lopettanut syöntinsä, ja kun hän tunsi Claren häntä silmäilevän, niin hän rupesi piirtämään etusormellaan kuvioita pöytäliinalle, tuntien olonsa yhtä tukalaksi kuin kotieläin, joka huomaa joutuneensa tarkastelun alaiseksi.

— Sepä tyttö on oikea luonnonlapsi! ajatteli Clare.

Ja sitten hän oli tuntevinaan hänet, hänessä oli jotain, mikä vei hänet takaisin iloiseen menneisyyteen, jolloin suru ei hänen mieltään painanut. Hän päätti, että oli hän nähnyt hänet ennen, mutta missä, sitä ei hän tiennyt. Varmaankin hän oli tavannut hänet sattumalta jollakin jalkamatkalla, mutta ei hän huolinut tuota asiaa enempää miettiä. Tästä hetkestä hän alkoi kuitenkin asettaa Tessin toisten kauniiden maitotyttöjen edelle, kun häntä halutti katsella lähellään olevia naisia.

19.

Ylipäänsä lehmät lypsettiin siinä järjestyksessä kuin tulivat, valitsematta ja hylkimättä. Mutta muutamat lehmät mieltyvät erikoisesti johonkin lypsäjään, ovatpa niinkin itsepäisiä, etteivät ota seisoakseen alallaan kenenkään muun kuin suosikkinsa ääressä ja potkaisevat vieraan kiulun muitta mutkitta kumoon.

Mr Crick pyrki vastustamaan näitä mielenilmauksia vaihtamalla yhtenään lehmiä, koska hän muutoin jonkun lypsäjän muuttaessa olisi joutunut pikku pulaan. Mutta tyttöjen toiveet olivat toiset, sillä tuttujen lehmien lypsy kävi kuin virran juoksu.

Pian Tess, kuten toverinsakin, havaitsi, mitkä lehmät mieltyivät hänen lypsytapaansa, ja koska hän oli parina viime vuonna ollut melkein yksinomaan sisätöissä, josta hänen sormensa olivat käyneet hyvin aroiksi, niin hän olisi mielellään seurannut toisten tyttöjen tapaa. Koko tuossa sadan viiden elukan suuruisessa karjassa löytyi etenkin kahdeksan lehmää — Kyyttö, Mielikki, Vanha kaunikki, Nuor-kaunikki, Siivo, Muurikki, Ammu ja Omena — joista maito herui niin helposti, että hänen vain tarvitsi hiukan koskettaa sormillaan nisiä, vaikka ne olivatkin parissa tapauksessa kovat kuin porkkanat. Mutta meijerinhoitajan tahtoa noudattaen hän koetti tunnollisesti lypsää järestään kaikkia lehmiä, paitsi ylen jäykkämaitoisia, joista hän ei vielä kyennyt viimeistä pisaraa ottamaan.

Kohta hän kuitenkin huomasi ihmeekseen, että hänelle vähä väliä sattui lypsettäväksi nuo mielilehmänsä, kunnes hän lopulta älysi, ettei tämä ollutkaan pelkkää sattumaa. Meijerioppilas oli ollut viime aikoina mukana ajamassa lehmiä tarhaan, ja kun se tapahtui viidennen tai kuudennen kerran, niin Tess katsahti häneen seisoessaan lehmää vasten ja sanoi veitikkamaisesti:

— Mr Clare, te olette asettanut lehmät tähän järjestykseen! — Mutta samassa hän punastui ja hymyili vasten tahtoaan, niin että ylähuuli kohosi, paljastaen osan hänen valkoisia hampaitaan.

— Ei se tee mitään, tämä sanoi. Ainahan te täällä tulette niitä lypsämään.

— Niinkö luulette? Toivoisin tulevani, vaan eihän sitä tiedä.

Perästäpäin hän oli itselleen suutuksissaan ja ajatteli, että Clare kenties oli käsittänyt väärin hänen tarkotuksensa, koskei hän tiennyt, miksi hän tästä paikasta niin paljon piti. Hän oli puhunut niin lämpimästi juuri kuin tämän läsnäolo olisi vaikuttanut hänen toiveisiinsa. Hän oli niin pahoillaan, että lähti iltahämärässä lypsyltä päästyään puutarhaan harmittelemaan sitä, että oli ilmaissut huomanneensa hänen hienotunteisuutensa.

Oli herttainen kesäkuun ilta. Ilma oli niin kuulakka ja läpäisevä, että elottomilla kappaleilla tuntui olevan pari kolme aistia, kenties viisikin. Läheisen ja etäisen välillä ei ollut mitään eroa, ja kuuntelija tunsi kaiken, mitä näköpiirin sisäpuolella tapahtui, olevan juuri hänen vierellään. Äänettömyys tuntui pikemmin todelliselta kokonaisuudelta kuin äänen kieltämykseltä. Äkkiä sen katkaisi harpun helinä.

Tess oli kuullut näitä säveliä ennenkin makuuhuoneensa yläpuolelta. Mutta silloin ne olivat kaikuneet himmeinä, hillittyinä ja epäselvinä eivätkä olleet vaikuttaneet häneen niin kuin nyt harhaillessaan tyvenessä ilmassa aivan kuin alastomina. Totta puhuen olivat sekä soittokone että soitto jokseenkin keskinkertaisia, mutta kaikkihan on suhteellista, ja Tess seisoi siinä kuin hypnotisoitu lintu voimatta liikkua paikoiltaan. Vähitellen hän kuitenkin läheni soittajaa, pysytellen pensasaidan takana piilossa.

Puutarhan perukkaa, missä Tess nyt astuskeli, ei oltu hoidettu muutamaan vuoteen. Siellä versoi tiheässä mehevää heinää, josta irtausi joka kosketuksella tupruamalla siitinpölyä. Korkeat kukkivat rikkaruohot tuoksuivat huumaavasti — rikkaruohot, joiden punaiset, keltaiset ja purppuraiset värit loistivat yhtä komeasti kuin viljeltyjen kukkien. Hän hiipi varovaisesti kuin kissa, kastellen hameensa "käärmeen sylkeen", murskaten etanoita jalkojensa alle, tahraten kätensä limaan ja pihkaan ja saaden paljaille käsivarsilleen pistävää homesientä, joka teki hänen ihoonsa veripunaisia täpliä, vaikka se hohtikin omenapuiden rungoilla lumivalkoisena. Näin hän pääsi varsin lähelle Clarea, joka ei ollut vielä huomannut häntä.

Tess unohti sekä paikan että ajan. Hurmaus, jonka hän oli sanonut voivansa loihtia esille tähtiä katselemalla, valtasi hänet nyt hänen tahtomattaankin. Hän keinui tuon harppurämän heikoilla sävelillä, sen soinnut kulkivat hänen sielunsa läpi tuulenhenkäyksien tavoin ja nostivat kyyneleitä hänen silmiinsä. Lentelevä siitinpöly tuntui näkyväiseen muotoon pukeutuneilta säveliltä ja puutarhan kosteus tunteellisen puutarhan kyyneliltä. Yö oli jo tulossa, mutta tympeätuoksuiset villikukat hehkuivat ikäänkuin eivät saattaisi sulkeutua jännitykseltään, ja väriaallot sekaantuivat sävelaaltoihin.

Valoa kajasti vielä lännen taivaalla näkyvästä isosta pilven piirrosta; näytti ikäänkuin palanen päivää olisi sattumalta jäänyt jälelle hämyn jo muualla kietoessa tummia vaippojaan. Harpunsoittaja lopetti yksinkertaisen sävelmänsä, ja Tess seisoi äänetönnä, odottaen että hän alkaisi uuden. Mutta Clare oli väsynyt soittoon ja tullut aidan toiselle puolelle. Tess kuuli rapsetta läheltä. Hän läksi luikkimaan tiehensä kasvot palaen.

Angel näki hänen vaalean kesäpukunsa ja puhutteli häntä; Tess kuuli joka sanan, vaikka puhuja oli paljon jälempänä.

— Miksi te niin juoksette tiehenne, Tess? sanoi hän. Pelottaako teitä?

— Eikä mitä, herra Clare … ei ulkona, ei varsinkaan nyt, kun omenapuut kukkivat ja kaikki on niin vihreätä ja kaunista.

— Pelottaako teitä sisällä sitten?

— Pe-lottaa, herra Clare.

— Mikä teitä pelottaa?

— Enpä osaa oikein sanoa.

— Että maito myrtyy?

— Ei toki.

— Elämä ylipäänsä.

— Niin.

— Niin minuakin, hyvin usein. Ei tämä elämä aivan leikkiä ole, vai mitä?

— Ei ole, jos katselemme elämää oikein.

— Mutta enpä olisi odottanut teidänlaisenne nuoren tytön vielä näin ajattelevan. Mistä se johtuu?

Tess viivytti vastaustaan.

— Kertokaahan, Tess; luottakaa minuun.

Tess luuli hänen tahtovan tietää, millä tavalla hän katseli ulkoista maailmaa, ja vastasi arasti:

— Puut näyttävät uteliailta vai eivätkö? Niin ainakin minusta. Ja joki sanoo: "Miksi vaivaat minua katseillasi?" Tuntuupa siltä kuin olisi näkevinään äärettömän rivin huomispäiviä edessään, lähimmät suuria ja kirkkaita, muut pienempiä ja pienempiä, mikäli ovat kauempana, mutta kaikki näyttävät julmilta ja taipumattomilta, aivan kuin sanoisivat: "Minä tulen, pidä varasi, pidä varasi!" Mutta te voitte herättää soitollanne unelmia ja karkottaa tiehensä tuommoiset kauheat mielikuvat.

Clare hämmästyi huomatessaan, että tämä nuori nainen — jonka olennossa, vaikka hän olikin vain maitotyttö, piili omituista viehätystä, mikä kävi hänen kumppaneillensa kateeksi — kuvaili elämää niin surullisin värein. Hän lausui omalla kielellään, vain osaksi kansakoulutietojensa auttamana, tunteita, joita saattaisi sanoa kuvaaviksi ajallemme — nykyajan taudiksi. Mutta hänen ihmettelynsä väheni, kun hän ajatteli ettei se, mitä me nimitämme edistyneiksi aatteiksi, itse asiassa ole muuta kuin viimeisin tapa tarkemmin määritellä — logia ja — ismi päätteisillä sanoilla tunteita, joita miehet ja naiset ovat hämärästi tunteneet vuosisatoja sitten.

Oli kuitenkin omituista, että hänellä oli tuommoisia tunteita, vaikka oli vielä niin nuori; enemmän kuin omituista, se oli mieltäkiinnittävää ja tenhoavaa. Kun hän ei tiennyt syytä, ei hän tullut ajatelleeksi, että kokemus riippuu vaikutelman voimakkuudesta eikä pitkällisyydestä. Tessiä kohdannut ruumiillinen onnettomuus oli kypsyttänyt hänen sieluaan.

Tess puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi pappissukuun kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, jonka sitä paitsi ei tarvinnut kärsiä mitään puutetta, piti elämää taakkana. Että hän itse oli elämään väsynyt, siinä ei ollut ihmeteltävää. Mutta kuinka oli tämä ihailtava ja runollinen nuori mies voinut laskeutua nöyryyden laaksoon, mikä oli syynä, että hän — samoin kuin hän itse oli tehnyt kolmisen vuotta takaperin — saattoi Jobin kanssa sanoa: "Minun sieluni valitsee kuoleman ennen elämääni. Minä vihaan sitä; en tahtoisi elää ainiaan."

Totta kyllä, ettei hän nyt ollut vertaistensa joukossa. Mutta hän tiesi hänen olevan täällä vain sen tähden, että hän halusi, kuten Pietari suuri opetellessaan laivanrakennusta vieraalla maalla, oppia hyödyllistä taitoa. Hän ei lypsänyt lehmiä sen vuoksi, että hänen oli pakko niitä lypsää, vaan sen vuoksi että hän halusi oppia, miten voisi tulla toimeliaaksi ja rikkaaksi meijeristiksi, maamieheksi, tilanomistajaksi ja karjanhoitajaksi. Hänestä tulisi joku ameriikkalainen tai austraalialainen Abraham, joka komentaisi kuin hallitsija karjalaumojaan ja palvelusväkeään. Mutta joskus hänestä tuntui käsittämättömältä, että niin kirjaoppinen, soitannollinen ja ajatteleva nuori mies vapaaehtoisesti oli päättänyt antautua maanviljelijäksi eikä papiksi, kuten isänsä ja veljensä.

Kun ei kumpikaan heistä tiennyt toistensa salaisuutta, niin molemmat ihmettelivät mitä näkivät toistensa tekevän ja odottivat tilaisuutta oppiakseen tuntemaan toistensa luonnetta ja vaikuttimia, yrittämättä ollenkaan saada selkoa toistensa elämäntarinasta.

Joka päivä, joka tunti tuli Clarelle tutuksi joku uusi puoli Tessin luonnetta ja Tessille joku uusi puoli Claren luonnetta. Tess koetti elää hiljaista elämää, mutta hän ei ollut ottanut lukuun omaa elinvoimaansa.

Alussa Tess piti häntä enemmän älykkäänä henkenä kuin miehenä. Semmoisena hän vertasi häntä itseensä, ja joka kerran kun huomasi välimatkan, mikä oli hänen oman kainon henkisen kantansa ja tuon toisen korkean sivistyksen välillä, masentui hän ja luuli turhaan ponnistelevansa eteenpäin päästäkseen.

Clare huomasi hänen alakuloisuutensa eräänä päivänä, kun hän sattumoisin oli kertonut hänelle paimenelämästä muinais-Kreikassa. Tess poimi kukkia hänen puhuessaan.

— Miksi te yhtäkkiä näytätte niin surulliselta? hän kysyi.

— Oh, minä vain — ajattelin itseäni, sanoi Tess surumielisesti naurahtaen ja repien irti kukan terälehtiä. Ajattelenpa että minustakin olisi voinut jotain tulla! Elämäni näyttää kuluneen ikäänkuin mahdollisuuksien puutteessa. Kun kuulen mitä te tiedätte, mitä olette lukenut, nähnyt ja ajatellut, niin tunnen, kuinka mitätön minä olen. Olen kuin Saban kuningatar poloinen raamatussa. Ei ole minussa enää henkeä.

— Mitä joutavia, älkää sitä toki murehtiko, sanoi Clare kiihkeästi. Olisin ylen iloinen, rakas Tess, jos voisin auttaa teitä opiskelemaan historiaa tai mitä hyvänsä haluaisitte oppia… Etteköhän rupeaisi historiaa lukemaan?

— Joskus minusta tuntuu, että tiedän aivan riittävästi, ettei enemmästä ole apua.

— Miksi niin?

— Mitä hyötyä oppimisesta on, kun tietää olevansa vain yksi tuhansista, kun havaitsee, että jossain vanhassa kirjassa on joku aivan minun kaltaiseni henkilö ja että minä tulen vain näyttelemään hänen osaansa, — se tekisi vain elämän surullisemmaksi. Parasta on olla muistamatta, että jonkun luonto ja menneisyys ovat olleet aivan samanlaiset kuin tuhansien muidenkin ja että tuleva elämä ja tekemiset ovat samanlaiset kuin tuhansien ja tuhansien.

— Te ette siis tosiaan halua mitään oppia?

— Haluaisinpa kyllä tietää, miksi aurinko paistaa samalla tavoin vanhurskaille kuin syntisillekin, vastasi hän hieman vapisevin äänin. Mutta eivätpä sitä kirjat kerro.

— Hyi, Tess, kuinka katkera te olette. — Mutta Clare puhui ainoastaan jonkunlaisesta velvollisuudentunnosta, sillä samanlaiset aprikoimiset eivät olleet hänelle itselleenkään vieraita menneinä aikoina. Ja kun hän katseli noita lapsellisen tuoreita huulia, niin hän ajatteli sellaisen luonnonlapsen toistaneen vain muilta kuulemiaan sanoja.

Tess poimi yhä kukkia. Clare katsoi tuokion alasluotujen silmien pitkiä ripsiä ja kulki verkalleen pois. Hetkisen Tess seisoi hänen mentyään ajatuksiinsa vaipuneena, leikkien kukilla. Mutta sitten hän heräsi unelmistaan, heitti kukat maahan kiukuissaan tekemistään "tuhmuuksista", sydämen yhä lämpimämmin tykyttäessä.

Kuinka tyhmänä hän varmaankin häntä piti! Hän tahtoi että Clare ajattelisi hyvää hänestä, ja tätä janotessaan hän alkoi miettiä, pitäisiköhän hänen kertoa hänelle asia, jota hän viime aikoina oli koettanut unohtaa, koska se oli tuottanut hänelle vain surua — että hän oli D'Urbervillein aatelissuvun jälkeläinen. Olihan se nimi tosin vain hyödytön koriste ja hänelle itselleen sen löytäminen oli tuottanut monenlaista onnettomuutta. Mutta kenties Clare, joka oli herrasmies ja tutki historiaa, rupeaisi kunnioittamaan häntä saadessaan kuulla, että nuo Kingsberen kirkon marmori- ja alabasterikuvat todellakin esittivät Tessin esi-isiä ja ettei hän ollutkaan mikään rahalla ja kunnianhimolla luotu vale-D'Urberville, kuten Trantridgen suku, vaan aivan oikeaa verta.

Mutta ennenkuin hän ilmaisi salaisuutensa, tahtoi hän varovaisesti tunnustella meijerinhoitajalta, millä tavalla se mahdollisesti vaikuttaisi mr Clareen, kysymällä kunnioittiko tämä vanhoja aatelissukuja, kun ne olivat menettäneet maansa ja mantunsa.

Meijerinhoitaja vastasi pontevasti:

— Mr Clare on tavattoman omituinen mies — aivan toista maata kuin muu perhe. Ei hän vihaa mitään niin paljon kuin vanhoja sukuja. Hän sanoo niiden kuluttaneen voimansa ennen muinoin, jonka vuoksi nyt ovat aivan kykenemättömiä. On niitä meidänkin seudulla jos kuinka monta, mutta eivät ne ole minkään arvoisia. Katsokaahan pikku Retty Priddleäkin meijerissämme, hän on Paridelle-suvun jälkeläisiä — suvun, jonka hallussa oli Wessexin kreivin nykyään omistamat maat, paljoa ennemmin kuin hänestä mitään tiedettiin. Kun mr Clare tästä kuuli, niin hän puhutteli ylen pilkallisesti tyttöä. "Ei teistä koskaan tule kunnon meijeritärtä", hän sanoi, "sukunne kunto hupeni Palestiinassa vuosisatoja sitten ja tuhat vuotta saatte potea, ennenkuin voimiinne pääsette!" Tässä eräänä päivänä tuli muuan poika työtä kyselemään ja sanoi nimensä olevan Matti. Kysyimmepä häneltä sukunimeäkin, mutta ei hänellä kuulunut semmoista olevankaan, arveli vanhempainsa olleen siksi vähän maailmassa, etteivät moista olleet ehtineet hankkia. "Tuommoista poikaapa me tarvitsemmekin", sanoi mr Clare, hypäten häntä kädestä pudistamaan. "Sinusta sitä jotain tulee." Ja niin hän antoi pojalle suuret juomarahat. — Ei se veitikka suvaitse vanhoja sukuja!

Kuultuaan tämän liioitellun kuvauksen Claren mielipiteistä Tess oli hyvillään, ettei jonain heikkona hetkenä ollut uskonut hänelle salaisuuttaan, vaikka hänen sukunsa oli niin tavattoman vanha, että se olisi melkein voinut tehdä yhden kierroksen ja alkaa toisen. Sitä paitsi tuntui joku toinen meijerityttö olevan aivan hänen veroisensa. Tess ei siis virkkanut mitään sukuhaudasta eikä Wilhelm Vallottajan ritarista, jonka nimi hänellä oli. Hän alkoi uskoa Claren osottaneen hänelle huomaavaisuutta siksi, että oli pitänyt häntä puhdasverisenä maalaistyttönä.

20.

Kesä oli hempeimmillään. Kukkia ja lehtiä putkahteli yhä enemmän maanpinnasta entisten viereen; satakielet, rastaat ja peipot rakentelivat pesiään paikkoihin, missä vain vuosi takaperin toiset olivat asustelleet näiden ollessa elottomia hiukkasia. Auringonsäteet loivat nuppuja pitkiin varsiin, panivat mahlan äänetönnä virtaamaan, terälehtiä avasivat ja imivät kukkien tuoksua näkymättömissä suihkauksissa.

Meijerinhoitaja Crickin talouteen kuuluvat tytöt ja miehet elivät rauhallisesti, miellyttävästi, jopa hauskastikin. Heidän asemansa oli kenties onnellisin yhteiskunnallisessa asteikossa olevista, koska se oli yläpuolella sitä viivaa, missä hätä alkaa, ja alapuolella sitä, missä sovinnaisuus pyrkii panemaan rajoja luonnollisille tunteille ja muodin takaa-ajaminen tekee muutoin riittävän toimeentulon riittämättömäksi.

Näin kului aika, jolloin luonto näytti kokonaan antautuneen juhlavalmistuksiinsa. Tess ja Clare tutkivat tietämättä toisiaan, tuliset tunteet läikkyivät rinnassa, mutta he hillitsivät niitä. Pitkin matkaa he lähenivät toisiaan vastustamattoman voiman vaikutuksesta, yhtä varmasti kuin kaksi samassa laaksossa vierivää virtaa.

Tess ei ollut tuntenut oloansa moneen aikaan niin onnelliseksi kuin nyt, eipä kenties olisi koskaan tuntevakaan. Sekä ruumiinsa ja että sielunsa puolesta hän soveltui uuteen ympäristöönsä. Taimi, jonka juuret olivat suikertaneet myrkylliseen maaperään, oli istutettu uudestaan muheampaan multaan. Sitä paitsi hän ja Clare kulkivat vielä keskinäisen kiintymyksen ja todellisen rakkauden rajamailla, eivät vielä olleet mietiskelleet tunteitaan, eivät raukkamaisesti kyselleet: "Mihinkä tämä viepi? Mitähän tämä vaikuttaa tulevaisuuteeni? Kuinkahan tämä sopii yhteen entisen elämäni kanssa?"

Tess oli vielä Clarelle vain haihtuva mielikuva, ruusuinen, lämmittävä ilmestys, joka vasta alkoi juurtua hänen tietoisuuteensa. Siksi Clare antoi ajatustensa ailakoida hänessä, hän piti sitä vain filosoofisen harrastuksen ilmauksena uutta, tuoretta ja viehättävää naistyyppiä kohtaan.

He tapasivat toisensa myötäänsä; se ei ollut autettavissa. He kohtasivat toisensa tuona omituisena ja juhlallisena välihetkenä aamun koittaessa punasinervänä ja ruusunpunaisena, sillä täällä täytyi nousta hyvin varhain. Lypsyltä piti päästä hyvissä ajoin, ja ennen lypsylle lähtöä oli maito kuorittava, mikä alkoi neljättä käydessä. Muiden herättäminen jäi tavallisesti Tessin tai Claren tehtäväksi. Ensimäinen tiesi nousta herätyskellon soinnista, ja kun Tess oli viimeiseksi taloon tullut ja heti havaittiin, että hän heräsi kellon kilinään eikä nukkunut sitä kuulematta, kuten muut, niin jäikin muiden herättäminen useimmiten hänen huolekseen. Parahiksi oli kello lyönyt kolme, kun hän läksi huoneestaan ja juoksi meijerinhoitajan ovelle koputtamaan; sitten hän kiipesi tikapuita myöten Angelin luo ja lausui hänen nimensä kuiskaten, viimeiseksi hän herätti toverinsa. Tessin pukeutuessa oli Clare jo pihalla kosteassa ilmassa kävelemässä. Toiset apulaiset ja meijerimies käännähtivät vielä kerran seinään päin eikä heitä näkynyt liikkeellä, ennenkuin neljännestuntia myöhemmin.

Päivän koiton harmaat puolivärit eivät ole päivän laskuharmaita puolivärejä, vaikka ne näyttävätkin samoilta. Aamuhämärässä valo on toimivaa, pimeys toimetonta; iltahämyssä on taas pimeys hyökkäävää ja kasvavaa ja valo verkalleen väistyvää.

Kun he niin usein — ehkäpä ei aina sattumaltakaan — olivat ensimäisiä meijerikartanossa nousemaan vuoteeltaan, niin heistä itsestään alkoi tuntua, että he olivat ensiksi jalkeilla koko maailmassa. Alussa ei Tess vielä ottanut osaa maidon kuorintaan, vaan lähti noustuaan heti kartanolle, missä Clare tavallisesti odotteli häntä. Avoimella niityllä vallitseva aavemainen, kostea valo herätti heissä yksinäisyyden tunteen, ikäänkuin he olisivat olleet Aatami ja Eeva. Tänä hämäränä huomenhetkenä Tess näytti Claresta tavattoman arvokkaalta ja melkein valtaavalta sekä mielenlaatunsa että ruumiinsa puolesta, kenties oli tähän syynä se, että hän tiesi noin omituisena aikana ani harvan Tessin veroisen naisen olevan liikkeellä koko Englannissa. Kauniit naiset ovat tavallisesti nukkumassa kesäisen aamun sarastaessa. Tess oli aivan lähellä, toisia ei näkynyt missään.

Omituinen, haamottava hämy, jossa he menivät lehmien makuu-aitaukseen, saattoi Claren usein ajattelemaan ylösnousemuksen hetkeä. Mutta eipä hän aavistanut, että Maria Magdaleena kulki hänen rinnallaan. Koko maisema oli hämärän peitossa, ja kumppanin kasvot, joita hänen katseensa aina haki, tuntuivat säteilevän omituista valoa. Hän näytti aavemaiselta ikäänkuin pelkältä sielulta. Itse asiassa tämän sai aikaan koillisesta koittava kylmä päivänsäde; hänen omat kasvonsa olivat samannäköiset, vaikkei hän sitä tiennyt.

Juuri tämmöisinä hetkinä Tess teki häneen syvimmän vaikutuksen. Ei hän enää ollut meijerityttö, naisellisuuden ihannelma hän oli — koko naissukupuolen perikuva. Clare antoi hänelle kaikenmoisia kuvailtuja nimiä, nimitti häntä Artemikseksi, Demeteriksi, milloin miksikin, mutta niistä ei Tess pitänyt, hän kun ei niitä ymmärtänyt.

— Sanokaa minua Tessiksi, pyysi hän lopulta, ja niin toinen tekikin.

Päivä valkeni, ja Tessin piirteet kävivät ihmisellisemmiksi, muuttuivat onnea tuovan jumalan piirteistä tavallisen kuolevaisen kasvoiksi, jotka vaativat onnea.

Tuollaisina ihmisille outoina hetkinä he saattoivat päästä aivan lähelle vesilintuja. Niityn vieressä sijaitsevan viljelystarhan lehviköstä astui esiin haikaroita rohkeasti rapistellen, ikäänkuin ovia ja ikkunaluukkuja olisi avattu. Tai jos ne olivat jo paikalla, niin ne jäivät pelottomina veteen ihmisparin kulkiessa ohi ja tarkastelivat heitä, kääntäen päätään verkalleen, vaakasuorasti ja kiihkotta, aivan kuin koneen liikuttamat nuket.

He voivat silloin nähdä keveän kesäusvan untuvaisissa, tasaisissa ja harsonhienoissa kerroksissa leijailevan niityillä pieninä, hajanaisina siekaleina. Harmaalla kostealla nurmikolla oli jälkiä lehmien yönvietosta — niiden ruumiiden kokoisia tumman vihreitä saarelmia kuivaa ruohoa sijotettuna sinne tänne kastemereen. Jokaisesta saaresta lähti kiemurteleva ura, jota myöten elukka oli noustuaan lähtenyt syömään ja jonka päästä he löysivät sen. Heidät huomatessaan se päästi sieraimistaan pärskähdyksen, muodostaen pikku pilven omaa usvaansa, joka oli yleistä sumua sakeampaa. Sitten he ajoivat lehmät takaisin karjapihaan tai istuutuivat lypsämään niitä paikalla, kuinka kulloinkin sopi.

Toisinaan kesäsumua oli enemmän, ja niityt näyttivät valkoiselta mereltä, josta kohosi puita kuin vaarallisia luotoja. Sen läpi nousi lintuja ylempiin ja kirkkaampiin ilmapiireihin, ne leijailivat siellä kylpien päivänpaisteessa tai laskeutuivat niittyä halkoileville kosteille aidoille, jotka nyt loistivat lasiputkien tavoin. Myöskin Tessin silmäripsissä riippui pieniä sumutimantteja ja tukassa hohti vesihelmiä. Kun päivä lämpeni ja muuttui tavalliseksi, niin ne kuivuivat; silloin Tess menetti muutenkin oudon ja ylimaallisen ihanuutensa, hänen hampaansa, huulensa ja silmänsä välkkyivät auringon valossa ja hänestä oli jälleen tullut vain huikaisevan kaunis maitotyttö, jonka oli kilpailtava maailman muiden naisten kanssa.

Jo alkoi kuulua mr Crickinkin ääni. Hän antoi aika kyytiä Matti Myöhäsille, jotka eivät olleet aikanaan joutuneet lypsylle, ja komensi vanhaa Deborah Fyanderia käsiänsä pesemään.

— Työnnä taivaan tähden kyntesi pumpun alle, Deb! Jos lontoolaiset vain näkisivät millainen sinä olet, niin eiväthän ne maistaisi sitäkään vähää maitoa ja voita, minkä nyt tekevät — se ei ole pikkunen asia!

Niin jatkettiin lypsyä, kunnes Tess ja Clare, samoin kuin muutkin, kuulivat suurta pöytää vetää jyryytettävän keittiössä seinän vierestä keskelle lattiaa. Tämä jyrinä tiesi varmasti kunkin aterian lähestymistä — mrs Crick oli silloin touhussa — ja sama kauhea jyrinä kuului pöytää paikoilleen raastettaessa syömästä päästyä.

21.

Heti aamiaisen jälkeen syntyi meijerissä aika hämminki. Kirnu pyöri kuten tavallisesti, mutta voita ei vain tullut. Milloin tämmöistä tapahtui, näytti koko meijerinväki saaneen halvauksen. Maito loiski kirnussa, mutta odotettua ääntä ei kuulunut.

Meijerinhoitaja Crick ja hänen vaimonsa, Tess ja Clare, Retty Priddle, Izz Huett ja koko joukko seisoivat katsellen toivottomina kirnuun. Ja seinän takana hevosta ajava poika vilkaisi pyöreillä silmillään sisään ilmaistakseen, että hänkin käsitti aseman vakavuuden. Yksinpä synkkämielinen hevonenkin näytti joka kierroksella kurkistavan sangen epätoivoisena ikkunasta sisään.

— Siitä on jo monet vuodet, kun minä kävin Egdonin tietäjän, Trendien pojan pakeilla, sanoi meijerinhoitaja katkerasti, eikä hän ollut mitään isänsä rinnalla. Enhän minä moisia usko, en totta totisesti. Mutta kyllä minun sentään on käytävä häntä puhuttelemassa, jos on vielä elävien kirjoissa. Lähteä sitä täytyy, jos tätä peliään rupeaa pitämään.

Mr Clareakin alkoi liikuttaa meijerinhoitajan epätoivo.

— Tunsin minäkin ennen poikana ollessani erään vanhan kansan viisaan,
Fall oli hänen nimensä, ja temput se sekin tiesi, sanoi Jonathan Kail.
Mutta nythän se on jo maan mullassa ukko.

— Isoisäni kävi tavallisesti Mynternen puheilla Owlscombessa, ja osava se oli sekin mies, niin tuumi isoisäni, jatkoi mr Crick. Mutta eihän niitä nykyaikaan semmoisia miehiä olekkaan?

Mrs Crick ei ajatellut niin etäisiä asioita.

— Mene tiedä, vaikka meillä olisi täällä joku lemmen pauloissa, hän arveli. Sen ne minun nuorra ollessani sanoivat tämmöisiin seikkoihin syynä olevan. Kuulehan, Crick — etkö muista tuota tyttöä, joka meillä oli muutamia vuosia sitten — eihän se kirnuus silloinkaan ruvennut voiksi tulemaan.

— Muistan, muistan, mutta eihän se voin tuloon vaikuttanut. Muistan koko jutun — ei se ollut rakastelun, vaan kirnun vika.

Hän kääntyi Claren puoleen.

— Meillä oli tässä ennettäin lypsymiehenä muuan Jaakko Dollop, oikea miehen viileke, joka juoksi kosiskelemassa erästä tyttöä Mellstockissa ja narrasi tytön, kuten oli narrannut monta muuta. Mutta tällä kertaa hän joutui tekemisiin oikein hönkäakan kanssa, nimittäin tytön äitimuorin. Olimmepa muutamana helatorstaina tässä koolla, niinkuin nytkin, kirnu vain ei ollut käynnissä, kun eukko lennähti sisään kädessä julma, vaskihelainen sateenvarjo, jolla nyt olisi vaikka härän maahan nutistanut. — Onko se Jaakko Dollop täällä? hän sanoi. Tahtoisin nähdä häntä — antaisin hänelle pikkusen voileipää. Ja äidin perästä tuli Jaakon naikkonen itkeä tillittäen nenäliinaansa. — Voi korven kana! kiljaisi Jaakko, kun näki ikkunasta heidän tulonsa. — Nyt se tappaa minut. Mihinkä minä pujottaudun? Mihin turkaseen… Älkää vain sanoko, missä minä olen, — ja eikös se vekara ryöminyt kirnuun, samassa kun äiti oven aukasi. — Missä se lurjus on? sanoi muori. Minä pieksän sen tuhannen nuuskaksi, kun vain käsiini saan. — Sillä välin kun hän nuuski kaikki paikat Jaakkoa etsien, kyyhötti tämä kirnussa miltei henkihieverinä, ja tyttö poloinen itki vesiksi sulaakseen. En koskaan sitä unohda — en koskaan! Jo se olisi kivenkin saanut sulamaan! Mutta Jaakkoa vain ei mistään löytynyt.

Meijerinhoitaja vaikeni, ja läsnäolevat lausuivat pari sanaa tarinaa ihmetellen. Hänellä oli tapana pysähtyä keskellä kertomusta antaakseen kuulijain arvailla loppua. Vieraat luulivat hänen tarinansa siihen päättyneenkin, mutta tutut kyllä hänen tapansa tunsivat.

Niin hän jatkoi:

— Mistä ihmeistä ämmä lie hoksannutkin hänen kirnussa olevan, sitä en tiedä suureksi surmaksenikaan, mutta sieltä hän lopulta Jaakon yhytti. Sanaakaan sanomatta hän tarrautui kampiin — kirnua kierrettiin siihen aikaan käsivoimalla — ja alkoi pyörittää kirnua, — ja nytkös se Jaakko paha vasta kiikkuun joutui! — Voi hyvänen aika, seisata kirnu, jotta pääsen ulos! huusi hän pistäen kiireesti päätään luukusta. — Ihanhan se mäsäksi minut vääntää! — Hätähousu oli mies poloinen, niinkuin tuommoiset vetkaleet tavallisesti. — En, ennenkuin olet rukoillut anteeksi, että viattoman tytön narrasit, vastasi ämmä. — Seisata kirnu, vietävän noita-akka! kiljui Jaakko. — Sanotko sinä minua noita-akaksi, konna, sähisi ämmä, kun sinun olisi pitänyt nimittää minua anopiksesi nämä neljä kuukautta. — Ja taas rupesi kirnua vimmatusti pyörittämään, niin että Jaakon luut ruskivat mennessä. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä väliin, ja lopulta lupasi Jaakko pitää huolta tytöstä. — Sanasta miestä, sarvesta härkää, vakuutti hän. Ja siihen se juttu päättyi sillä kertaa.

Kuulijain nauraa kikattaessa tarinalle kuului heidän takanaan liikettä, ja kaikki käännähtivät ympäri. Tess oli kalpeana mennyt ovelle.

— Kylläpä tänään on lämmin, hän sanoi tuskin kuultavasti.

Lämmin olikin, eikä kukaan huomannut hänen käytöksensä johtuvan meijerinhoitajan tarinasta. Mr Crick avasi oven hänelle, sanoen ystävällisen leikillisesti:

— No impiseni — tietämättänsä ivaa tehden hän usein nimitti Tessiä tällä nimellä — kaunein meijerittäreni, ei sitä ensimäistä kesäpäivää pidä niin säikähtää; kuinkas sitten käy, kun äkeät hellepäivät tulevat vai mitä herra Clare?

— E-en voi oikein hyvin, minun täytyy mennä raittiiseen ilmaan, mutisi
Tess koneellisesti, kiiruhtaen pihalle.

Hänen onnekseen alkoi kirnusta kuulua hölkettä.

— Voiksi tulee, kun tuleekin! huudahti mrs Crick, ja kaikkien huomio kääntyi pois Tessistä.

Kaunis potilas toipui pian, mutta koko iltapäivän oli hän hyvin alakuloisella tuulella. Iltalypsyltä päästyä ei hän viihtynyt toisten seurassa, vaan läksi ulos, tietämättä itsekään mihin. Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka toiset olivat pitäneet meijerimiehen kertomusta vain hullunkurisena juttuna, ei kukaan heistä ymmärtänyt, kuinka surullinen se oli, ei kukaan tiennyt, kuinka julmasti se oli koskenut arkaan kohtaan hänessä. Ilta-aurinko oli hänestä ilkeän näköinen, suurelta tulehtuneelta haavalta se näytti. Vain pikku varpunen visersi hänelle pensaikosta joen rannalla surullisia, särkyneitä säveliä, mitkä muistuttivat jonkun vanhan häneen kyllästyneen ystävän ääntä.

Näinä pitkinä kesäkuun päivinä menivät melkein kaikki nukkumaan auringon laskiessa tai ennenkin, koska työssä piti olla sangen varhain aamulla. Tavallisesti Tess seurasi tovereitaan yläkertaan. Tänä iltana hän kuitenkin palasi ensimäisenä makuusuojaan ja oli jo puoleksi nukuksissa, kun toiset tulivat. Hän näki heidän riisuutuvan laskevan auringon punakellervässä valossa, nukahti jälleen, mutta heräsi heidän haasteluunsa ja käänsi silmänsä heitä kohti.

Kaikki kolme olivat vielä ylhäällä. He seisoivat ryhmässä ikkunan ääressä yöpukimissaan ja paljain jaloin, auringon viimeisten punaisten säteiden valaistessa heidän kasvojaan ja kaulaansa sekä seiniä. Kaikki kurkistivat uteliaina puutarhaan päät lähetysten. Yhden kasvot olivat pulleat ja iloiset, toisen kalpeat, hiukset mustat, kolmas oli valkoverinen ja palmikot punertavat.

— Äläpäs työnnä päätäsi! Näethän yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi Retty, punatukkainen ja nuorin tytöistä siirtämättä silmiään ikkunasta.

— Turhaan sinä olet häneen rakastunut samoin kuin minäkin, Retty, sanoi iloisen näköinen Marian hymyillen. Ei hän sinun poskistasi välitä.

Retty Priddle kurkisti yhä, samoin toisetkin hetkisen kuluttua.

— Tuolla se taas on! huudahti Izz Huett, kalpea, mustatukkainen tyttö, jolla oli teräväpiirteiset huulet.

— Älä virka mitään, Izz, vastasi Retty. Kyllä minä näin kuinka sinä suutelit hänen varjoaan.

— Mitä sinä näit hänen tekevän? kysyi Marian.

— Kuulehan nyt — hän seisoi hera-ammeen vieressä, ja hänen varjonsa sattui takana olevaan seinään, lähelle Izziä, joka ammensi sankoon. Izz pisti suunsa seinää vasten ja suuteli hänen suunsa varjoa; näin sen minä, vaikkei hän sitä huomannut.

— Izz Huett! sanoi Marian.

Ruusunkarvainen täplä ilmestyi Izz Huettin poskille.

— Eihän siinä mitään pahaa ollut, hän sanoi tekeytyen välinpitämättömäksi. Ja jos minä olen häneen rakastunut, niin samoin on Rettykin ja sinä myös, Marian, siitä ei päästä mihinkään!

Marianin pullakat posket eivät saattaneet sävähtää punaisemmiksi kuin ne yleensä olivat.

— Minäkö! hän sanoi. Jopa nyt jotakin! Ah, tuolla hän on taas! Voi, hänen silmiään, hänen kasvojaan — mr Clare kulta!

— Siinä se oli — itsekin tunnusti.

— Oletpa sinäkin tunnustanut — kaikki olemme tunnustaneet, vastasi
Marian vilpittömästi toisten mielipiteistä välittämättä.

— Saatammehan sen toisillemme tunnustaa, kun vain emme muille sano.
Menisinpä vaikka huomenna hänen kanssansa naimisiin.

— Menisin minäkin, mutisi Izz Huett.

— Minä myöskin, kuiskasi kainonlainen Retty.

Tessin pää alkoi tuntua kuumalta.

— Emme me kaikki voi mennä hänen kanssansa naimisiin, sanoi Izz.

— Ei yksikään — mikä on yhä pahempi, sanoi vanhin tytöistä. Tuolla hän on taas.

Kaikki kolme lähettivät hänelle lentomuiskun.

— Miksei? kysyi Retty hätäisesti.

— Koska hän pitää enimmän Tess Durbeyfieldistä, sanoi Marian hiljaisella äänellä. Olen pitänyt häntä joka päivä silmällä ja saanut sen selville.

Syntyi hiiskahtamaton hiljaisuus.

— Mutta Tess ei välitä hänestä, sanoi Retty viimein.

— Niin minäkin toisin ajoin luulen.

— Mutta kyllä tämä on hullua! huudahti Izz kärsimätönnä. Ei hän tietysti ota meistä ketään, ei Tessiäkään — herrasmiehen poika, josta tulee suuri tilanomistaja! Hyvä jos pyytää karjapiiakseen sillä ja sillä palkalla!

Huokailemaan rupesivat tytöt, enimmän huokaisi muutoin hilpeäluontoinen
Marian. Huokaisi myöskin joku läheisellä vuoteella. Kyyneleitä tulvahti
Retty Priddlen silmiin, kauniin punatukkaisen tytön, joka oli
Paridellein aikoinaan niin mahtavan suvun viimeinen jälkeläinen.

He odottivat äänettöminä vielä vähän aikaa, kasvot yhä toisissaan kiinni, niin että hiusten väri sulautui yhteen. Mutta heidän tuumistaan tietämätön mr Clare oli mennyt sisään, eivätkä he enää häntä nähneet, ja kun varjot alkoivat käydä tummemmiksi, niin he hiipivät vuoteillensa. Muutaman minuutin kuluttua tytöt kuulivat hänen kohoavan tikapuita myöten huoneeseensa. Marian alkoi kohta kuorsata, mutta Izz virui kauan valveilla. Retty Priddle itki, kunnes nukkui.

Syvempitunteinen Tess oli vielä kauan senkin jälkeen valveilla. Tämä keskustelu oli toinen katkera kalkki, joka hänen tänä päivänä oli ollut tyhjennettävä. Mutta ei hän tuntenut olevansa mustasukkainen toisille, hän tiesi Angelin hänet etusijaan asettavan. Hän oli hienompi, paremman kasvatuksen saanut ja vaikkapa oli nuorin, Rettyä lukuunottamatta, olihan toisia kehittyneempi. Helposti hän saattaisi hänen sydämensä vallottaa, ei näistä kumppaneista olisi haittaa.

Mutta kysymys oli siitä, oliko hänellä oikeutta siihen. Tuiki vähän heillä kellään oli toiveita, mutta jollakulla oli tai oli ollut tilaisuus herättää hänessä hetkellistä mieltymystä ja saada osakseen huomiota hänen täällä oleskellessaan. Tämmöiset mieltymykset saattoivat johtaa avioliittoon. Hän oli kuullut mrs Crickiltä, että Clare oli eräänä päivänä leikillään kysynyt, mitä hyötyä siitä olisi, että hän menisi naimisiin jonkun hienon neidin kanssa, joka ei osaa karjaa hoitaa eikä muita talousaskareita toimittaa. Talonpoikaistyttö hänelle vain sopisi. Mutta puhuipa mr Clare totta tai leikkiä, miksikä hän, kun kerran oli päättänyt olla antamatta tämän perästä sydäntään kenellekään miehelle, kääntäisi Claren huomiota pois toisista naisista voidakseen itse päilyä hänen silmissään sen lyhyen ajan, minkä hän viipyi Talbothaysissa?

22.

He tulivat haukotellen meijeriin seuraavana aamuna, mutta maidon kuoriminen ja lypsy kävi entiseen tapaansa, ja tytöt kokoontuivat keittiöön aamiaiselle.

Meijerinhoitaja käveli levotonna edestakaisin; hän oli saanut kirjeen, jossa joku ostaja valitti voin maistuvan hieman oudolta.

— Ja niin se maistuukin, hän sanoi pitäen vasemmassa kädessään puulusikkaa, jossa oli voikokkare. Maistakaapa itse.

Joukko tyttöjä ja miehiä kokoontui hänen ympärilleen, mr Clare maistoi,
Tess maistoi, samoin tekivät toisetkin, ja viimeisenä maistoi mrs
Crick, tullen valmiiksi laitetun aamiaispöydän luota. Oli tosiaankin
siinä outo maku.

Meijerinhoitaja vaipui miettimään, missä vika oli ja huudahti äkkiä:

— Se on kynsilaukka! Ja minä kun olen luullut, ettei sitä olisi enää lainkaan nurmillamme.

Jo muistui vanhemmille lypsäjille mieleen, että kerran ennenkin oli voi ollut pahanmakuista, kun karjaa oli käytetty eräällä kuivalla nurmella. Meijerinhoitaja ei ollut silloin tuntenut makua, vaan oli luullut voin olevan noiduttua.

— Nurmi on tutkittava perinpohjin, jatkoi hän, tätä ei saa jatkua.

Kaikki ottivat veitsen käteensä ja läksivät ulos. Melkein turhaa työtä oli kasvin etsiminen vanhasta nurmikosta, koska se arvattavasti oli tuiki pieni, kun näin kauan oli huomaamatta pysynyt. He järjestyivät kuitenkin pitkään riviin, sillä asia oli tärkeä. Ensimäisenä oli meijerinhoitaja, sitten Clare, joka oli tarjoutunut auttamaan, sitten Tess, Marian, Izz Huett ja Retty; ja viimeisinä Bill Lewell, Jonathan ja naimisissa olevat meijerinaiset: Beck Nibbs, jolla oli tuuhea, musta tukka ja pyörivät silmät, ja vaaleaverinen Frances, joka oli talvella saanut keuhkotaudin vesiperäisiltä niityiltä.

Silmät maahan luotuina he astuivat verkalleen nurmen laitaan ja kääntyivät takaisin vähän ulompaa, niin että nurmi lopulta tuli läpeensä tutkituksi. Työ oli tuiki hyödytöntä: he löysivät vain puoli tusinaa kynsilaukkoja koko niityltä, mutta niin väkevä oli kuitenkin niiden tuoksu, että sen päiväinen maito ja voi olisi kaiketi pilaantunut, jos yksikin lehmä olisi syönyt niistä jonkun.

Vaikka he erosivatkin toisistaan perinpohjin luonteensa ja mielenlaatunsa puolesta, niin kumarassa ollessaan he muodostivat kuitenkin omituisen yhdenkaltaisen rivin, joka liikkui koneellisesti, äänetönnä. Vieras, joka sattumalta olisi havainnut heidät läheistä tietä vaeltaessaan, olisi hyvällä syyllä saattanut kutsua heitä "maamyyriksi". Heidän ryömiessään eteenpäin syvään kumartuneina heidän varjossa oleville kasvoilleen heijastui voikukista keltainen kajastus, tehden ne aavemaisiksi, kuutamoisiksi, vaikka heidän selkäänsä paahtoikin puolipäivän aurinko.

Angel Clare, joka aina pyrki olemaan kaikissa mukana, katsahti silloin tällöin ylös. Ei hän tietenkään sattumalta kulkenut Tessin rinnalla.

— No kuinka jaksatte? hän mutisi.

— Kiitos kysymästänne, varsin hyvin, tämä vastasi ujosti.

Tämä alkusananen tuntui hieman tarpeettomalta, koska he vasta puolituntia takaperin olivat keskustelleet kaikenlaisista heitä itseään koskevista asioista. Mutta tällä kertaa eivät he puhelleet sen enempää. Verkalleen kulettiin eteenpäin. Tessin hameen helma koski joskus Claren säärystimiä ja tämän käsivarsi hipaisi hänen käsivarttaan. Etsiminen alkoi lopulta väsyttää meijerinhoitajaa.

— Selkä tässä katkeaa, jos tätä leikkiä jatkuu, hän huudahti, oikoen jäseniään väsyneen näköisenä. Ja te, Tess neito, te olitte pahoinvoipa pari päivää sitten, — tästä varmaan saatte päänkivistyksen. Jos väsyttää, niin heittäkää pois; toiset kyllä lopettavat työn.

Meijerinhoitaja vetäysi syrjään, Tess jättäytyi jälemmä, ja Clarekin erkani rivistä, alkaen yksinään etsiä vahingollista kasvia. Kun Tess huomasi hänet vierellänsä, niin hänet valtasi halu puhua, sillä eilisiltaiset kuulemansa pyörivät hänellä yhä mielessä.

— Eivätkö he näytä kauniilta? hän sanoi.

— Kutka?

— Izz Huett ja Retty.

Tessin mielestä tuli jommastakummasta oivallinen talon emäntä ja hän oli päättänyt puhua heidän puolestaan himmentääkseen oman surkean kauneutensa.

— Kauniilta? Ka, sieviä tyttöjä — varsin tuoreen näköisiä. Tuota olen usein ajatellut.

— Mutta kauneus ei ole pitkäaikainen.

— Ei, valitettavasti.

— He ovat mainioita meijerityttöjä.

— Ovat kyllä, mutta eivät teitä parempia.

— Kuorivat paremmin.

— Jokohan?

Clare katseli heihin päin — mikä ei jäänyt heiltä huomaamatta.

— Hän punastuu, jatkoi Tess sankarillisesti.

— Kuka?

— Retty Priddle.

— Oh! Miksi?

— Siksi että te häntä katselette.

Tess oli päättänyt olla uhrautuvainen, mutta ei hän juuri voinut mennä kauemmaksi ja sanoa: — Ottakaa heistä toinen vaimoksenne, jollette tahdo herrasnaisia, mutta minua älkää ajatelko.

Hän seurasi meijerinhoitajaa ja näki surulliseksi mielihyväkseen Claren jäävän niitylle.

Tästä päivästä alkaen hän koetti väkisinkin kartella Clarea. Hän ei antautunut pitemmäksi aikaa hänen seuraansa edes silloinkaan, kun he olivat sattumalta toisensa tavanneet. Hän antoi kaikki tilaisuudet toisille tytöille.

Tyttöjen puheista oli Tess tunteillaan vainunnut, että Clarella oli heidän kunniansa vallassaan, ja kun hän näki kuinka huolellisesti tämä vältti heittämästä heidän onneansa vaaranalaiseksi, niin hänen osottamansa mielenmaltti ja velvollisuudentunto herätti hänessä hellää kunnioitusta, sillä sitä ominaisuutta ei hän ollut odottanut toisessa sukupuolessa tapaavansa. Jos Clare olisi toisin menetellyt, niin olisi kenties useampi kuin yksi hänen naistovereistaan saanut kulkea elämän polkuja kyynelsilmin.

23.

Heinäkuun helteet olivat tulleet huomaamatta. Tasaisen laakson kuuma ilma riippui raskaana ja nukuttavana meijeriväen, lehmien ja puiden yli. Tuon tuostakin sataa rimautti ja lämpöinen sade edisti heinänkasvua, mutta heinämiehille se ei ollut varsin mieleen.

Oli sunnuntai-aamu; lehmät oli lypsetty, ja loitompana asuva lypsyväki oli mennyt kotiinsa. Tess ja hänen kolme huonekumppaniansa pukeutuivat kiireesti, sillä he olivat päättäneet käydä Mellstockin kirkossa, jonne oli meijeristä neljä, viisi kilometriä. Tess oli ollut Talbothaysissa kaksi kuukautta, ja ensi kerran läksi hän nyt huviretkelle.

Koko edellisen illan ja yön oli kulkenut ankaroita ukkoskuuroja, huuhtoen nurmelta osan heiniä jokeen; mutta aamulla aurinko helotti täydeltä terältä, ja ilma oli kirkas ja raikas.

Kotvan matkaa kulettuaan tytöt huomasivat, että vettä virtasi tien kohdalla varsin laajalti. Arkipäivänä siitä ei olisi suurta haittaa ollut, empimättä he olisivat siitä puukengillään kahlanneet, mutta tämmöisenä päivänä, sunnuntaina, jolloin turhamaiset ihmislapset menevät toisiaan katselemaan ja itseään näyttämään, muka sielun ylennystä etsien, olivat hekin puetut valkoisiin sukkiin ja ohuihin kenkiin, vaalean punaisiin, valkoisiin tai keltaisiin leninkeihin, joissa pieninkin pilkku näkyi, ja niin ollen tuntui heistä tie nousevan pystyyn.

Kuului kirkon kellojen kumina, matkaa oli enää vain joku kilometri.

— Eipä olisi uskonut joen näin kovasti kesäiseen aikaan tulvehtivan, sanoi Marian tienviereiseltä penkereltä, jolle he olivat kiivenneet, toivoen voivansa kulkea sitä myöten tulvapaikan ohi.

— Ei tästä yli päästä muutoin kuin kaalaamalla tai kiertämällä kivisillan kautta, mutta se veisi kovin paljon aikaa, myöhästyisimme kirkosta, sanoi Retty toivottomana.

— Ja minun kasvoni käyvät kauhean punaisiksi, kun tulen myöhään kirkkoon, ja kaikki ihmiset katsovat minuun, sanoi Marian. Tunnen jäähtyväni vasta sitten, kun tullaan "tapahtukoon sinun tahtoosi" Isämeidässä.

Äkkiä kuului veden loisketta, ja Angel Clare tuli näkyviin tien käänteessä, astuen suoraan heitä kohti.

Neljä sydäntä alkoi jyskyttää kovemmin yhtaikaa.

Hän ei näyttänyt ollenkaan sunnuntainviettäjältä: yllä oli hänellä työvaatteensa, pitkävartiset saappaat, kaalinlehti hatun sisässä, jotta pää pysyisi viileänä, ja karkea keppi kädessä.

— Hän ei ole kirkkoon menossa, sanoi Marian.

— Ei — kunpa olisi, mutisi Tess.

Angelia miellyttivät tosiaan jumalanpalvelukset luonnonhelmassa enemmän kuin jumalanpalvelukset kirkoissa ja kappeleissa kauniina kesäpäivinä. Tänä aamuna hän oli sitä paitsi lähtenyt ulos nähdäkseen minkä verran tulva oli tehnyt heinille vahinkoa. Tytöt hän oli huomannut jo pitkän matkan päästä, vaikkeivät he ylimenotouhussaan olleet häntä keksineet. Hän tiesi veden tulvivan tuossa paikassa, joten siitä oli vaikea päästä yli. Niinpä hän riensi tyttöjä kohti hämärästi aavistaen, miten voisi heitä auttaa — varsinkin yhtä.

Nuo rusoposkiset, kirkassilmäiset tytöt, kavunneina tien syrjään kuin kyyhkyset katonharjalle, näyttivät vaaleissa kesäpukimissaan niin viehkeiltä, että hän pysähtyi hetkeksi heitä katselemaan, ennenkuin tuli lähemmä. Angelin silmät kiintyivät viimeiseksi Tessiin, ja kun tämä juuri oli nauramassa heidän huonolle onnelleen, niin hänen katseensa oli pakostakin säteilevä kohdatessaan Angelin katseen.

Hän kaalasi heidän eteensä; hyvinhän pääsikin yli, ei mennyt vettä saappaisiin.

— Kirkkoonko teillä on matka? hän sanoi Marianille, joka seisoi etumaisena, tarkottaen kysymyksellään myöskin kahta lähinnä seisovaa, mutta ei Tessiä.

— Kirkkoon, mr Clare, mutta myöhästyä taidamme, ja minä käyn niin punaiseksi…

— Minä kannan jokainoan teistä veden toiselle puolelle.

He sävähtivät punaisiksi yhtaikaa, aivan kuin sama sydän olisi tykyttänyt heidän rinnassaan.

— Eiköhän jääne tekemättä, mr Clare, sanoi Marian.

— Ainoastaan tällä tavalla te pääsette yli; seisokaapa nyt alallanne! Mitä joutavia — ei teistä kukaan ole liian raskas. Jaksaisinpa kantaa teidät kaikki yhdellä kertaa. No, Marian, pankaapa kätenne olalleni — kas niin. Pitäkää lujasti kiinni. No niin, hyvinhän se menee!

Marian oli käskyä totellen solunut hänen syliinsä, ja Angel läksi kantamaan häntä tulvaveden toiselle puolelle. Hänen pitkän solakka vartalonsa näytti takaapäin kukkavihkon kannalta — Marian muistutti suurta, komeata kukkakimppua. He katosivat tien mutkaan ja ainoastaan veden loiskeesta ja Marianin hatun nauhoista saattoi päättää, missä he kulkivat. Muutaman minuutin kuluttua Angel palasi tyttöjen luo. Izz Huett oli lähinnä.

— Nyt hän tulee, mutisi tyttö, ja hänen huulensa olivat aivan kuivat mielenliikutuksesta. Saan panna käteni hänen kaulaansa ja katsella hänen silmiinsä niinkuin Mariankin.

— Mitäpä siitä olisi, sanoi Tess nopeasti.

— Kullakin asialla on aikansa, jatkoi Izz. Aikansa syleilyllä, aikansa syleilystä kieltäytymisellä. Ensimäinen tulee nyt osakseni.

— Hyi, Izz — sehän on Raamatusta!

— Niin onkin, virkkoi Izz. Kirkossa painuu aina mieleeni kauniit värssyt.

Angel Clare, josta kolmeneljättäosaa koko puuhasta oli pelkkää kohteliaisuutta, lähestyi nyt Izziä. Hiljaa ja haavemielin tyttö vaipui hänen käsivarsilleen, ja Angel kulki koneellisesti pois hänen kanssansa. Kun hän kolmannen kerran palasi, niin Rettyn sydän jyskytti niin, että hän melkein vapisi. Angel meni punatukkaisen tytön luo ja nostaessaan häntä syliinsä hän katsoi Tessiin. Hänen huulensa eivät olisi voineet sanoa selvemmin kuin hänen silmänsä: — Kohta joutuu meidän vuoromme. — Eikä Tesskään mahtanut sille mitään, että hänen kasvonsa ilmaisivat heidän ymmärtävän toisiaan.

Poloinen pikku Retty oli työläin Claren taakoista, vaikka hän oli muita keveämpi. Marian oli ollut kuin jauhosäkki, raskas, kuollut paino, jonka alla hän aivan horjui. Izz oli ollut herkkätuntoinen, mutta tyyni Retty oli kimppu hermoja.

Onnistui hänen kuitenkin päästä yli levottomine taakkoineen. Hän palasi lähtöpaikalle viimeisen kerran. Tess näki pensasaidan yli tyttöjen seisovan ryhmässä lähimmällä kuivalla paikalla, johon Clare oli heidät laskenut. Nyt oli hänen vuoronsa. Häntä harmitti, että mielenliikutus, jota hän oli havainnut mr Claren hengityksen ja silmien kumppaneissaan herättävän ja josta hän oli heitä moittinut, valtasi hänet itsensäkin. Ja aivan kuin peläten, että tuo salaisuus tulisi ilmi, hän alkoi viime hetkellä tehdä verukkeita.

— Kenties minä pääsen yli omin neuvoin — olen ketterämpi kapuamaan kuin toiset. Te olette varmaan kovin väsynyt, herra Clare!

— Ei, ei, Tess, sanoi hän pikaisesti. Ja miltei ennenkuin tiesikään tämä istui hänen käsivarsillaan hänen olkapäähänsä nojaten.

— Kolme Leaa yhdestä Rakelista, kuiskasi Clare.

— He ovat parempia kuin minä, vastasi Tess ylevämielisesti seuraten päätöstään.

— Eivät minusta, sanoi Angel.

Hän näki, kuinka kuumasti Tess punastui nämä sanat kuullessaan.
Muutamia askeleita mentiin eteenpäin sanaakaan lausumatta.

— Kun minä vain en olisi kovin raskas, sanoi Tess arasti.

— Eikä mitä. Nostaisittepa Mariania! Niinkuin säkki. Mutta te olette kuin auringon kultaama aalto, ja kaikki nämä hulmuavat pukineet ovat vaahtoa.

— Olisipa kovin kaunista, jos te tosiaan minusta noin ajattelisitte.

— Tiedättekös, että minä olen tehnyt kolmeneljättä osaa tätä työtä vain viimeisen osan takia?

— En.

— Enpä osannut aavistaa, että tämmöistä tänä päivänä sattuisi.

— En minäkään … vesi kohosi niin äkkiä.

Tytön kiihkeä hengitys ilmaisi, ettei hän ollut käsittänyt Claren tarkottaneen veden kohoamista.

— Oi, Tess! huudahti Angel.

Tytön posket paloivat, hän ei voinut katsoa häntä silmiin mielenliikutukselta. Mutta se muistutti Angelia, että hän pyrki hieman petollisesti käyttämään hyväkseen satunnaista asemaa; eikä hän mennyt pitemmälle. Rakkaudesta eivät he olleet toisilleen vielä puhuneet sanaakaan eikä tällä hetkellä sopinut siitä puhuakkaan. Angel astui kuitenkin hyvin verkalleen tehdäkseen loppumatkan mahdollisimman pitkäksi, mutta lopulta he tulivat tien polveen ja olivat toisten nähtävissä. Päästiin kuivalle maalle, ja hän laski taakkansa alas.

Tessin kumppanit katsoivat heitä pitkin, tutkivin silmin. Tess huomasi, että he olivat puhuneet hänestä. Mr Clare sanoi pikaisesti hyvästi ja kaalasi tiehensä.

Tytöt riensivät eteenpäin, kunnes Marian lopulta katkaisi vaitiolon sanoen:

— Ei, totta tosiaan — ei meillä ole mitään toiveita hänen rinnallaan.
— Hän katsoi Tessiin surullisena.

— Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess.

— Sinusta hän enimmän pitää — kaikista enimmän! Kyllä sen näimme, kun hän sinua kantoi. Suudellut olisi hän sinua, jos olisit pikkusenkin rohkaissut häntä.

— Ei, ei, sanoi Tess.

Heidän hilpeä mielensä oli haihtunut, mutta eivät he siltä kantaneet kaunaa Tessiä kohtaan. He olivat jalomielisiä, nuoria sieluja; syrjäisissä seuduissa olivat he kasvaneet, missä sallimususko elää voimakkaana ihmisten mielessä, eivätkä he soimanneet onnellista kilpailijaansa.

Tessin sydäntä kirveli. Ei hän koettanutkaan itseltään salata, että hän rakasti Angel Clarea, sitä enemmän vielä, kun hän tiesi kumppaniensakin sydänten hänelle sykkivän. Semmoinen tunne on tarttuva, varsinkin naisten kesken. Ja kuitenkin tuo sama nälkäinen sydän tunsi sääliä ystäviään kohtaan. Mutta Tess oli rehellisellä luonnollaan koettanut tunnetta karkottaa, vaikka liian heikosti, ja luonnollinen seuraus oli nyt edessä.

— En minä koskaan teidän tiellenne asetu, en kenenkään! hän sanoi nyyhkyttäen Rettylle sinä iltana makuuhuoneessa. Enhän voi sitä auttaa, ystävä kulta! Tuskinpa hän ollenkaan naimisiinmenoa ajattelee, mutta vaikkapa hän kysyisikin kättäni, niin vastaisin hänelle kieltävästi, samoin kuin tekisin kenelle tahansa.

— Voi, niinkö vastaisit? Miksi?

— Se on mahdotonta. Mutta tahdonpa puhua vilpittömästi. Jos jätänkin itseni kokonaan syrjään, niin enpä luule hänen ketään teistä ikiomakseen ottavan.

— En sitä ole koskaan odottanut, en edes ajatellutkaan, vaikeroi
Retty. Oi, jospa olisin kuollut!

Tunteensa raatelemana, jota hän tuskin ymmärsi, tyttö poloinen kääntyi molempien kumppaniensa puoleen, jotka samalla hetkellä astuivat sisään.

— Olemme hänen ystäviänsä jälleen, hän sanoi. Ei Tess luule pääsevänsä hänen omakseen sen enempää kuin mekään.

Ja niin haihtui pilvi pois, ja he olivat taas hyviä ystäviä.

— Eipä tästä elämästä nyt ole lukua, sanoi Marian aivan toivottomana. Aijoin mennä naimisiin erään sticklefordilaisen meijerimiehen kanssa, joka on minua kahdesti kosinut, mutta nyt minä ennen päiväni päättäisin kuin hänen vaimokseen rupeaisin. Mikset sinä, Izz, puhu mitään?

— Puhunpa minäkin suoraan, sanoi Izz. Olin ihan varma, että hän suutelisi minua pitäessään mua päivällä sylissään, ja minä nojasin hänen poveaan vastaan ja toivoin ja toivoin. Mutta ei hän sitä tehnyt. En viihdy täällä kauempaa, kotiin lähden.

Toivottomien tyttöjen intohimo tuntui panevan makuusuojan ilmankin värähtelemään. Kuumeentapaisesti poltti heitä tunne, jonka julma luonnonlaki oli heidän kannettavakseen sälyttänyt — tunne, jota he eivät olleet odottaneet eivätkä toivoneet. Tämänpäiväinen tapahtuma oli puhaltanut heidän sydämissään kytevän liekin ilmituleen, ja tuskat olivat miltei kovemmat kuin kantaa jaksoi. Tämä intohimo hälvensi heitä yksilöinä erottaneet piirteet; he olivat vain osa siitä suuresta elimistöstä, jota nimitetään heikommaksi sukupuoleksi. Kateutta eivät he tunteneet, koska ei ollut toivoakaan. He olivat kaikki järkeviä tyttöjä, eivät ruvenneet pettämään itseään turhilla luulotteluilla tai kieltämään rakkauttansa tai kopeilemaan toisten kustannuksella. He käsittivät täydelleen, että heidän lempensä oli yhteiskunnalliselta kannalta aivan turhaa, että se alkoi käydä tarkotuksettomaksi. Siltä puuttui kaikkea, mikä olisi tehnyt sen oikeutetuksi sivistyksen silmissä (luonnon silmissä ei siltä puuttunut mitään). Nämä kaikki ja vielä se seikka että se oli olemassa, herättäen kalvavaa riemua, synnytti heissä nöyryyttä ja arvokkuutta, jonka halpa toivo "hänen" voittamisestaan muuten olisi tehnyt mahdottomaksi.

Ruumistaan väännellen he viruivat vuoteellaan — ja alakerrasta kuului yksitoikkoinen heran tippuminen.

— Valvotko sinä vielä, Tess? kuiskasi joku puolta tuntia myöhemmin.
Kuiskaaja oli Izz Huett.

Tess vastasi myöntäen, jolloin myöskin Marian ja Retty heittivät peitteet syrjään ja huokaisivat:

— Valvomme mekin.

— Minkähän näköinen se on se neiti, jonka hänen vanhempansa kuuluvat hänelle valinneen!

— Olisipa se soma tietää, sanoi Izz.

— Hänen vanhempansa hänelle valinneet? huudahti Tess hätkähtäen. En ole koskaan kuullut siitä puhuttavan.

— Niin ne puhuvat. Olisi muka joku nuori neiti, samaan luokkaan kuuluva kuin hän itsekin, papin tytär jostain niiltä tienoin kuin hänen isänsäkin. Ei hän kuulu tytöstä juuri välittävän, mutta varmaan hän menee hänen kanssaan naimisiin.

Eiväthän he hänestä olleet paljoa kuulleet, mutta sekin vähä antoi aihetta monenmoisiin surullisiin kuvitelmiin yön hiljaisuudessa. He kuvailivat itselleen kaikki tapahtumat pikku seikkoja myöten: kuinka mr Clare houkuteltaisiin myöntymään avioliittoon, häävalmistukset, morsiamen onnen, hänen pukunsa ja huntunsa, hänen onnellisen kotinsa hänen kanssaan, jolloin he ja heidän rakkautensa aikoja sitten oli unohdettu. Näin he tarinoivat, tuskailivat ja itkivät, kunnes uni viimein vaimensi heidän surunsa.

Tämän uutisen kuultuaan ei Tess hautonut mielessään tuommoista mieletöntä ajatusta, että Claren huomaavaisuudessa häntä kohtaan piili jotain erikoista. Kaikki tuntui hänestä vain nopeasti kuluvalta pintapuoliselta kesärakkaudelta — siinä koko juttu. Ja tämän surullisen havainnon orjantappurakruununa oli se, että hän, jonka Clare tavallaan asetti toisten edelle, hän, joka tiesi olevansa toisia lemmekkäämpi, lahjakkaampi ja kauniimpi, oli kuitenkin paljoa vähemmän hänen arvoisensa kuin toiset vaatimattomammat tytöt, joista hän ei välittänyt.

24.

Keskellä laakson lämpimiä, kosteita höyryjä, aikana, jolloin melkein saattoi kuulla kuinka kasvien nesteet kihisivät, täytyi haaveellisimmankin rakkauden käydä tuliseksi. Keväällä ja alkukesällä oli ilma Talbothaysissa ollut raikas, mutta nyt se oli tukahuttava ja muuttumaton. Ei ollut satanut pitkään aikaan. Maantie pölysi ajaessa kauheasti. Lehmät juoksivat kuin hullut kärpästen ahdistamina. Meijerinhoitajalla oli paidan hihat käärittyinä maanantaista lauantaihin, ikkunat sai olla auki, mutta ilma pysyi sittenkin kuumana, jolleivät ovetkin olleet selällään; keittiössä olivat kärpäset laiskoja ja tuttavallisia, kaikkialla niitä liikkui, tyttöjen käsilläkin. Puhuttiin vain auringonpistosta; voin valmistaminen ja varsinkin säilyttäminen saattoi meijeriväen epätoivoon.

Lehmät lypsettiin niityllä, käyttämättä niitä ollenkaan pihassa. Pitkin päivää eläimet pyörivät puiden varjossa aurinkoa piilossa. Lypsyaikaan eivät ne pysyneet paikoillaan, sillä lukemattomat kärpäset ahdistelivat lakkaamatta.

Muutamana iltana sattui neljä, viisi vielä lypsämätöntä lehmää seisomaan muusta karjasta erillään pensasaidan nurkan takana, niiden joukossa Omena ja Vanha Kaunikki, jotka pitivät enimmän Tessin lypsytavasta. Kun Tess nousi jakkaraltaan saatuaan lehmänsä lypsetyksi, niin Angel Clare, joka hetkisen oli häntä katsellut, pyysi hänen lypsämään mainitut lehmät. Hän myöntyi hiljaa ja riensi jakkara ja rainta kummassakin kädessä lehmiä kohti. Kohta alkoi kuulua maidon ropinaa, ja Angel päätti mennä Tessin luo lypsämään muuatta jäykkämaitoista lehmää, sillä nyt hän oli siihen yhtä kykenevä kuin meijerinhoitaja itse.

Miehillä ja moniailla naisilla oli tapana lypsäessään nojata otsaansa lehmän kylkeen ja katsoa kiuluun. Mutta jotkut, varsinkin nuoremmat, istuivat syrjittäin, nojaten poskeansa lehmään. Näin teki Tesskin, katsellen lypsäessään kauas nurmen laitaan miettivän näköisenä. Niin hän nytkin istui, ja aurinko paistoi hänen punervaan pukimeensa ja valkoiseen vaatehattuunsa ja poskeensa, mikä kuvastui kohokuvajalokiven tapaisena lehmän ruskeata kylkeä vasten.

Hän ei tiennyt, että Clare oli seurannut häntä ja lehmänsä vieressä häntä katseli. Hän istui tavattoman hiljaa, aivan kuin haltioissaan; silmät olivat auki, mutta eivät nähneet mitään. Taulussa ei mikään liikkunut, lukuunottamatta Vanhan Kaunikin häntää ja Tessin valkoisia käsiä, jotka säännöllisesti kuin suonen tykytys menivät ylös ja alas.

Kuinka rakkaat Tessin kasvot olivat hänelle! Ei niissä ollut mitään yli-ilmaista, ne hehkuivat todellista elämää, nuorekasta lämpöä. Ja suun kaarevuudessa tämä ilme kohosi korkeimmilleen. Oli hän nähnyt yhtä syviä ja puhuvia silmiä ennenkin, kenties yhtä viehkeitä poskia, yhtä sulavasti kaartuvia kulmakarvoja, kenties yhtä soman leuan. Mutta semmoista suuta ei hän ollut koskaan nähnyt. Nuoreen mieheen, jonka suonissa oli vähänkin tulta, teki tuo hentosesti ylös pyöristyvä ylähuuli hurmaavan vaikutuksen. Kun hän katsoi hänen huuliaan ja hampaitaan, niin hänelle johtui mieleen tuo vanha Elisabetin aikuinen vertaus lumella täytetyistä ruusuista. [Viittaus kuningatar Elisabetin (1558-1603) aikuisten runoilijain tyyliin.] Tyttöön rakastuneena hän olisi saattanut sanoa niitä täydellisiksi. Mutta ei — eivät ne olleet täydelliset. Ja juuri tuo vähäinen epätäydellisyys, mikä oli niin lähellä täydellisyyttä, antoikin niille omituisen tenhonsa, koska se juuri teki ne inhimillisiksi.

Niin monesti oli Clare näitä huulia tutkinut, että hän saattoi kuvailla ne mielessään milloin hyvänsä. Ja kun ne nyt taas olivat hänen edessään elämän hempeä uhkuvina, niin koko hänen olemuksensa sylkähti omituisesti, jokainoa hermo värähti mistä kuitenkin oli seurauksena, kaiketi jonkun salaperäisen fysioloogisen prosessin vaikutuksesta, että hän — aivasti.

Silloin Tess huomasi Claren olevan lähimailla ja häntä katselevan, mutta hän ei tahtonut sitä osottaa muuttamalla asentoaan, vaikka unelmoiva ilme hävisi tuota pikaa hänen kasvoiltaan, ja terävä silmä olisi helposti huomannut hänen poskiensa ruusunpunan syvenevän ja sitten taas vaalenevan, kunnes jälellä oli vain heikko rusotus.

Ei haihtunut tunnelma, joka taivaisen ilmestyksen tavoin oli Claren vallannut. Kaikki varomis- ja pidättymispäätökset ja pelot karkasivat mielestä kuin lyödyt pataljoonat. Hän hypähti ylös rahiltaan, heitti raintansa lehmän potkaistavaksi, jos se oli semmoisella päällä, riensi kaihottunsa luo, lankesi polvilleen hänen viereensä ja sulki hänet syliinsä.

Tess oli kuin puusta pudonnut ja antautui vastustamatta hänen syleilyynsä. Nähtyään että se oli todella hänen mielitiettynsä eikä kukaan muu, hänen huulensa avautuivat, ja hän vaipui hänen syliinsä hetkellisen ilon vallassa, ja rinnasta laukesi hurmaantunut huudahdus.

Angel oli jo aikeessa suudella tuota liian kiehtovaa suuta, mutta malttoi mielensä.

— Suo anteeksi, armas Tess! hän sanoi hiljaa. Minun olisi pitänyt kysyä lupaa. En tiennyt mitä tein. Ei ollut aikomukseni olla omavaltainen. Jumaloin sinua, armahin Tess, rakastan sinua vilpittömästi!

Vanha Kaunikki katseli tällä välin ihmeissään ympärilleen ja nähtyään vierellään kaksi henkilöä — yksihän siinä ijankaiken oli ollut — potkaista riuskautti toisella takajalallaan.

— Se on vihoissaan — ei se ymmärrä mitä meillä on mielessä — kunhan ei kaataisi raintaa! huudahti Tess kokien hiljaa irtautua. Hänen silmänsä seurasivat lehmän liikkeitä, mutta hänen sydämensä oli Claressa ja hänen rakkaudentunnustuksessaan.

Tess nousi istuimeltaan, ja he seisoivat vieretysten, Claren käsi hänen vyötäröllään. Tessin kauas tähtäävät silmät alkoivat äkkiä kyyneltyä.

— Mitä sinä itket, armaani? kysyi Clare.

— Voi, enpä tiedä itsekään, mutisi hän surumielisenä.

Kun Tess selvemmin näki, missä asemassa hän oli, niin hänet valtasi levottomuus ja hän koetti päästä erilleen.

— Tess, nyt viimeinkin olen sinulle tunteeni ilmaissut, sanoi Clare omituisesti tuskasta huoahtaen, mikä osotti, että sydän oli vienyt järjestä voiton. — Ei minun tarvitse sanoa, että rakastan sinua lämpimästi ja vilpittömästi. Mutta en sano nyt enempää — se koskee sinuun — olen yhtä hämilläni kuin sinäkin. Ethän toki ajattele minun käyttäneen turvattomuuttasi hyväkseni, ethän toki pidä minua liian hätäisenä ja ajattelemattomana?

— En, en osaa sanoa.

Clare oli sallinut hänen päästä irti, ja parin minuutin kuluttua olivat molemmat jälleen lypsämässä. Kukaan ei ollut kohtausta huomannut, ja kun meijerinhoitaja vähän ajan perästä pistäysi aidan kolkkaan, niin ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi osottanut näiden kahden olevan toinen toiselleen enempää kuin tuttavia. Ja kuitenkin oli sen perästä, kun hän heidät viimeksi näki, joku tapahtuma muuttanut koko heidän elämänsä radan, seikka, jota käytännöllinen meijerinhoitaja olisi pitänyt mielettömänä, jos siitä olisi tiennyt, ja joka kuitenkin oli vankemmalla pohjalla kuin monet terveen järjen opetukset. Huntu oli työnnetty syrjään, uusia näköaloja avautui heidän eteensä — lyhyeksi aikaa tai pitkäksikin.