Tessin tarina

by Thomas Hardy

NELJÄS VAIHE.

SEURAUKSET.

25.

Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.

Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet, puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.

Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.

Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää, miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään muualla kokenut.

Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen, köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava olento? Muuan maitotyttö.

Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla tahansa.

Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään, vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä — elämää, joka oli hänelle sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.

Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi — oli hänen kaikkensa. Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään, vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä. Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi herättäneensä hänessä — sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi hänet.

Jokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut. Sellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista, veri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen selväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua joksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä toisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.

Mutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään.
Jokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.

Hän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä heiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä ja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin oppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö maamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea vahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden antamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.

Muutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään, huomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.

— Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi kotiinsa Emminsteriin.

Neljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste katoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä ilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.

— Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies välinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen. Ja hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.

— Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa tytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.

Toiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä olisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan, Mariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli niitylle sydämen rajusti tykyttäessä.

— En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta muistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän viipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden loppuun.

Neljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä yön synkkä pimeys.

<tb>

Samaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä kapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka sisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs Crick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen vanhemmilleen.

Valkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina, vaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän hänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä? Mitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden perästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä juurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen sai aikaan.

Kukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty kirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja hän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän sattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon tyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt nähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon — nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja yllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.

Clare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän toivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään haluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy Chant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat toivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan naimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli varmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät Talbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen, lämpimimpään ja viehättävimpään heistä.

Hänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta, eikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan toivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat lähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä. Kaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.

Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina läheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli Cuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat kotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä hän olikin — vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko, noin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi ajatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä riippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen, kuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään lähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.

Ukko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen jälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan muodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä järkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät häntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla hänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.

Kerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen isälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos nykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä Palestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut tuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta. Hän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin päin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla kenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa vilpittömän suloisella hymyilyllä.

Angel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän nyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan perheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia erottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin tavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.

Ja toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen Angelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut käytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki käyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen lihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin hänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli miltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku saivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja joku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu Talbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.

Aamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat korkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä, virheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia malleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen kautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää yhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa silmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla, ja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit, ottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli puutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli heillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin hänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion "Pyhää perhettä" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion "Pyhää perhettä" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he seurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.

He olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti vanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi mielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva ja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi toisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi kuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella neuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.

Heidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen ajatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä etevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin hyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin tavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä monimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen väylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat. Kumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan toisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän kirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista kuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.

— Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix nuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille päin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme. Mutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen yhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö tietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat ajatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.

— Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia yhdeksäntoista sataa vuotta sitten — jos saan hetkeksi astua sinun alallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja siveellisistä ihanteistani?

— Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme — kuvailua se tosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit kättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?

— Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä ystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys henkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä, dogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on tullut.

Nuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle tavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä seurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä, varsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin voimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta kun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat. Tämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin sairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman epäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä puuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.

Perhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria, pääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa, jota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin, ja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä paljon kuin hän itsekin.

— Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta varmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan makkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme mrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene mitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli lahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran lapsille.

— Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.

— Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli juomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki, ja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.

— Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi isä.

— Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.

— Totuuden tietysti, vastasi isä.

— Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat meistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen ihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan pidimme.

— Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen tuomisistaan, väitti isä tyynesti.

— En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.

— Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.

— No — se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel punastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä mukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut sen enempää.

26.

Vasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella isänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli valmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla veljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen pikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet lähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.

Ensiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko Englantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei ollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt velvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen tai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi jäävänsä huonommalle osalle.

— Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä epäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.

Tämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja rakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan maanviljelijäksi — tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia askareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi ollut paras mennä naimisiin?

Isä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:

— Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle uutteralle raatajalle?

— Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin hyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria merkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja naapurini, tohtori Chant…

— Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää voita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä ja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?

— Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi ollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. — Lisäänpä vielä, että jos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä parempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn, joka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina, nuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon alttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen isänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta, arvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen päähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.

— Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän teidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen, joka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen kirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin isäntä itse.

Isä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle sijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa isänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän esitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen tuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset tullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin vakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen suunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi siihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli yksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs, varsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman kaunis.

— Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida — sanalla sanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut huoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.

— Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi, sanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär — ylpeilen siitä. Mutta siitä huolimatta hän on sivistynyt nainen — hänellä on sydämen sivistystä.

— Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.

— Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe hyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan raatajan karkeata elämää?

— Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma viehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.

— En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. Hänen luvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen tekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta — hän elää mitä runoilijat vain kirjottavat… Ja hän on nuhteeton kristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte kehittämään.

— Angel, sinä teet pilkkaa!

— Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei joka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte muutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä huonommin kuin valita hänet.

Angel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista kirkollisuutta, jota hän — aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen niin suurta hyötyä — oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä hänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän oleellisesti naturalistiseen uskoonsa.

Kun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli oikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle tytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve elämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan vakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut kirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli olla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.

Angel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi, että yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat ennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden voittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli oikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä ominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska hän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut loukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.

Hän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin elämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä piirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa, sydämensä, ruumiinsa tähden — hänen kätevyytensä meijeriaskareissa, hänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien vähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen teeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään sovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen mielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin, joista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja älyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä ihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina tähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut ainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen sivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti hänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen naisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon, viisaan ja typerän saman säätyisen välillä.

Lähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta jalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja toinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti parempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut toisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti uskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä, että hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle viitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei Felixille eikä Cuthbertille.

Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa. Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.

— Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin monesti pettyneensä.

Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä Trantridgea. — Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.

— Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.

— Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.

Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia. Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä, oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen harmaita hapsiaan.

Angel punastui harmista.

— Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.

— Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se olisi tehnyt mitään.

— Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?

— Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset minua lyöneetkin.

— Ei suinkaan?

— Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen minua ja ylistäen Jumalaa.

— Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.

— Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.

Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla. Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin kumpikaan hänen veljistänsä.

27.

Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien, nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista vapautuneensa.

Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli valmiina iltalypsyyn.

Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin, missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut sateenvarjot.

Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.

Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui; hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa. Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.

Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:

— Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!

Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä katse palautti sen hänelle mieleen.

— Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden, herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun tähtesi.

Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu. Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin silmäteriinsä.

— Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä tule ennenkuin lypsylle.

Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli portaissa vastaan.

— Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.

Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi. Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä. Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.

Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa, jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat tavat olivat nyt paikallaan.

— Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies, niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa. Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?

Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.

Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään: rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:

— Mr Clare … en voi tulla vaimoksenne. En voi!

Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.

— Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi? Rakastathan sinä minua?

— Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja vilpitön ääni. Mutta en voi mennä kanssanne naimisiin!

— Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä olet sidottu toiseen?

— En, en.

— Miksi vastaat siis kieltävästi?

— En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan vain teitä.

— Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

— Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun naisen.

— Mitä joutavia — olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä kävinkin kotona.

— Tunnen, etten voi — en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

— Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

— En sitä odottanut…

— Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi. Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen: milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa. Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

— Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

— Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat evankelista suuntaa — harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko sinä niihin?

— En tiedä.

— Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei ollut kuullut häntä koskaan.

— Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi
Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi, oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

— Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

— Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan, ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi — mikä lienee tilanomistajan poika ollut — äitinsä kuuluu olevan sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi. Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta, kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä. Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten. Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

— Entä se asia, Tess?

— Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander
D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden parista.

28.

Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta.

— Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi
Angel muutamien päivien perästä.

Tess hätkähti.

— Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi sovelias.

— Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?

— Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.

— Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en välitä.

Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä pääsemästä pakoon.

— Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun — milloin, sen saat itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.

Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.

Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.

— Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi. Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?

— Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä itseään.

— Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä sitten työnnät minut takaisin?

— En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.

— Mutta sinä et ota minua mieheksesi?

— Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi, uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni antaa, sillä tiedän olevan parasta jättää se tekemättä.

— Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!

— Niin te luulette, mutta ette tiedä.

Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi — mikä olikin totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen sanojansa ja tietojansa.

Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut, hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.

Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin puolella — kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan — että hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt luopua.

— Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen. Viiden peninkulman päässähän se tapahtui — miksei sitä täällä tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.

Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.

Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa tavottelemaan.

Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken. Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia, ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies jätti heidät kahdenkesken.

Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa sisäpuolella kuumottavaa suonta.

Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.

— Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.

— Koska te minua suuresti rakastatte.

— Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.

— Älkää siitä enää puhuko.

Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi viimeisen vastustuksen.

— Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei keimailijalta — totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta! Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä Talbothaysissa… Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän, puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni, mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin nähtävästi teetkin?

— Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.

Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.

— Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen, ajattelematta että kätensä olivat märät. — Sano, ettet koskaan kuulu kenellekään muulle kuin minulle!

— Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset — kaikki vaiheeni!

— Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! — Hän puhui hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. — Tessilläni on varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.

— Koetan olla sanomatta. Ja huomenna — ensi viikolla saatte kuulla mikä on syynä.

— Siis sunnuntaina?

— Sunnuntaina.

Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian päättymisestä voinut kokonaan himmentää.

Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys, jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti, että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista, huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli kuitenkin pääsevä voitolle.

Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen syynä — sitä ei hän voisi kestää.

Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä huoneeseensa.

Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen, mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa, sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.

— Minä annan perään — taivun hänen tuumaansa — menen naimisiin hänen kanssaan — muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. — Hän ei saa joutua kenenkään muun omaksi kuin minun — en siedä sitä! Ja kuitenkin se on väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!

29.

— Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. — Koettakaapas arvata?

Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo asian.

— Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies.
Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.

— Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika huilakkaa meijerin kirnussa.

— Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

— Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja, mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa. Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta leski parka siitä joutui pahoille päiville.

— Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään kiusaavan, sanoi mrs Crick.

— Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin puhumaan — olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut semmoinen, vai mitä, tytöt? — Hän katsahti tyttöjen puoleen.

— Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä — ei se toki siitä olisi kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.

— Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.

— Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa — ei olisi huolinut koko veijarista, arveli Retty.

— No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.

— Arvelen että — lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan — tai pysyä kokonaan erillään — en oikein tiedä, vastasi Tess pala kurkussa.

— Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn — mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!

Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.

Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa, joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.

— Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. — Vaimoni — niin sinua kohta nimitän.

— Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne vastaan kieltävästi!

— Tess!

Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän otti kätensä pois.

Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä ja meni tiehensä.

<tb>

He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen, ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä kerran.

Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle, koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä, milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä, milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.

Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja niin hän himosi niitä pelätessäänkin.

Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi, vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.

Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä. Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui hänen tielleen.

— Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas! Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun täytyy sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko viimeinkin annat iloisen vastauksen?

— Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!

Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt, seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin lieventääkseen sanojensa vakavuutta.

— Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.

— Angel.

— Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?

— Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?

— Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti kyllä, sen myöntänyt.

— No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran täytyy, mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä jännityksestä huolimatta.

Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa, sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.

Kun oli päästy maidon kuorinnasta — mikä päivä päivältä kävi yhä helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän — niin Retty ja hänen kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.

— Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä, vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen perästä.

— Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.

— Kuinka niin?

— Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi — värisevä, vastasi Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.

— Mitä sitten?

— Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi — kenties tulisi — minua parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä — melkein yhtä paljon.

— Oi, Tess!

Tuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi suurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa itsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia uuteen itsensäuhraukseen.

Heidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi puhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess tiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.

Iltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita ei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi suuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:

— Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on lähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää maitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?

Lypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin kuletusastioihin.

Mr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin, ja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin ettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen asemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että hän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille Claren viereen.

30.

Illan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin. Tuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt mieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta korkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat saaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan, ja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin Angel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen kumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja sadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt tuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien hopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta Tess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko oli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta. Hänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta ja kastuivat ajaessa läpimäriksi.

— Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.

— Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että sinä istut vierelläni.

He olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli tuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui kylmähköltä.

— Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä vaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin pahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain hyvääkin olevan.

Tess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä suuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin maitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat ohjaksissa kiinni.

— No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi vielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin märkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin et kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys, johon en ole vielä saanut vastausta?

Vastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden kopsetta kostealla tiellä.

— Muistatko, mitä sinä lupasit?

— Muistan, hän vastasi.

— Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!

— Koetanpa muistaa.

Clare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan herraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne jäivät heidän taaksensa.

— Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen viehättävä vanha paikka — yksi monista kartanoista, jotka kuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle, D'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi ajattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen kuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin edustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.

— Niin kyllä, vastasi Tess.

He näkivät etäältä himmeätä valoa, mikä tuli pienen rautatieaseman savuisesta lampusta. Veturi vihelsi kimakasti, juna liukui melkein kuulumattomasti märkiä kiskoja pitkin, ja maitoastiat heitettiin joutuin tavaravaunuun.

Tess nousi taas rattaille, asettuen ystävänsä viereen äänettömän kuuliaisena, mikä joskus saattaa olla ominaista intohimoisille luonteille. Kietaistuaan purjekankaan korvilleen he läksivät ajaa huruuttamaan pilkkopimeässä. Tess ajatteli vielä junaa, jonka hän vastikään oli nähnyt asemalla puhkuvan.

— Lontoolaiset juovat maidon suuruspöydässään huomisaamuna, hän sanoi.
Tuntemattomia ihmisiä, joita emme ole koskaan nähneet.

— Niin kai. Mutta ei semmoisena kuin me sen lähetämme. Panevat ne toki vähän vettä sekaan, jottei päähän menisi.

— Joukko aatelisherroja ja -naisia, valtiomiehiä, sotaherroja, rouvia ja lapsia, jotka eivät koskaan ole nähneet lehmää.

— Niin tosiaan.

— Jotka eivät tiedä meistä mitään tai mistä se tulee, eivätkä ajattele kuinka me kaksi olemme saaneet ajaa kokonaisen peninkulman sateessa, jotta se joutuisi heille ajoissa.

— Emme ajaneet yksistään rakkaiden lontoolaisten vuoksi, ajoimme vähän itsemmekin vuoksi saadaksemme tuon asian ratkaistuksi, vai mitä, rakas Tess. Salli minun nyt kysyä tällä tavalla. Sinä kuulut jo minulle, tarkotan sydämesi kuuluu jo minulle. Vai mitä?

— Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin. Kuuluu, kuuluu!

— Jos sydämesi kuuluu minulle, niin miksen sitten saa kättäsi omakseni?

— Syynä on eräs seikka. Minun pitää sinulle vähän kertoa.

— Kiellätkö sinä yksistään minun onneni ja perheseikkain takia?

— Niin, sinun onnesi ja asemasi takia. Mutta kerronpa nyt sinulle entisistä vaiheistani…

— No, minun vuokseni se sittenkin oli. Jos tulen suuren maatilan haltijaksi, joko Englannissa tai siirtomaissa, niin saan sinusta verrattoman vaimon, paremman kuin suurimmastakaan hovista löytyisi. Heitä siis pois, armas Tess, tuommoiset ajatukset, että sinä olisit liian halpa minulle.

— Mutta tarinani — sinun täytyy tietää elämäntarinani. Salli minun se kertoa — sinä et pidä minusta niin paljoa, sitten kun olet sen kuullut.

— No kerro, kerro, jos haluat, Tess kulta, ihmeelliset vaiheesi. No, minä synnyin siellä ja siellä, Anno Domini…

— Minä synnyin Marlottissa, alkoi Tess, tarttuen hänen leikillä lausuttuihin sanoihinsa. Ja siellä minä kasvoin. Kävin kuusi luokkaa koulua, sanoivat minua teräväpäiseksi ja arvelivat minusta tulevan hyvän opettajattaren, jonka vuoksi vanhempani päättivät kouluuttaa minut siihen virkaan. Mutta kotiolot oli meillä ikävät, isä ei ollut sanottavan toimekas ja lisäksi viinaan menevä.

— Niin, niin, lapsi poloinen, eipä tuo eriskummallisempaa ollut, sanoi
Clare puristaen häntä lähemmä itseään.

— Ja sitten — sitten muuan tavaton seikka, joka koskee minua.

Tess hengitti kiihkeämmin.

— No, armaani. Älä hätäile!

— Minä — minä — en ole Durbeyfield, vaan tuon D'Urberville-suvun jälkeläinen, joka omisti muinoin senkin herraskartanon, jonka ohi taannoin kulimme. Ja — olemme joutuneet rappiolle.

— D'Urberville! Tosiaankin! Siinäkö se sinun murheesi olikin, Tess kulta?

— Siinä, hän vastasi hiljaa.

— No, mutta miksi minä sinusta vähemmän pitäisin tämän kuultuani?

— Meijerimies sanoi sinun vihaavan vanhoja sukuja. Clarea nauratti.

— Totta se kyllä on, yhdessä suhteessa. Vihaan tuota aristokraatista katsantokantaa, että veri on tärkein kaikista, ja olen sitä mieltä, että meidän on kunnioitettava ainoastaan henkistä aateluutta, tietoa ja luonteen jaloutta, katsomatta kuka jonkun isä on ollut. Mutta tämä uutinen viehättää minua sangen suuresti, enemmän kuin luuletkaan. Eikö sinusta tunnu somalta kuulua tuohon kuuluisaan sukuun?

— Eipähän. Ikävältä se vain on tuntunut, varsinkin sen perästä kun tulin näille main ja näin kaikki nuo kummut ja tasangot, jotka ennen kuuluivat suvullemme. Mutta toiset alueet ovat olleet Rettyn vanhempain hallussa, toiset kenties Marianin vanhempain, niin etten minä ole siitä juuri millänikään.

— Omituista on, kuinka monet niistä, jotka nykyään viljelevät toisen maata, ennen ovat itse olleet sen omistajia, ja joskus minua ihmetyttää, etteivät jotkut poliitikot tee tuosta suurta numeroa, mutta kenties he eivät tunne asiaa. Vaan tuopa vasta somaa, etten ennen ole hoksannut sinun nimesi yhtäläisyyttä D'Urbervillen kanssa, vaikka kyllä tiesin suvun rappiolle joutuneen. Tämäkö se oli se sinun kauhea salaisuutesi?

Tess oli jättänyt sen kertomatta. Viime hetkellä oli hänen rohkeutensa pettänyt, hän pelkäsi Claren moittivan häntä siitä, ettei ollut ennemmin kertonut ja itsensä suojelemisen vaisto oli voimakkaampi kuin hänen vilpittömyytensä.

— Tietenkin, jatkoi Clare pahaa aavistamatta, olisin ollut iloinen kuullessani sinun olevan syntyisin Englannin kansan kärsivällisistä, äänettömistä ja maineettomista riveistä eikä noista harvoista, jotka ovat saavuttaneet mahtavuutensa toisten kustannuksella. Mutta minä olen rakastunut sinuun, Tess, ja itsekäs olen myöskin, lisäsi hän nauraen, sinun itsesi tähden olen iloinen syntyperästäsi. Yhteiskuntaa näet viehättää ulkonainen loisto, ja sinun syntyperääsi koskeva seikka on omansa kohottamaan suuresti sinun arvoasi vaimonani, kunhan olen tehnyt sinusta lukeneen naisen. Yksinpä äiti poloisenikin katselee sinua suopeammin. Tess, sinun pitää nimittää itseäsi oikealla nimelläsi, D'Urberville, tästä päivästä alkaen.

— Entinen on minusta parempi.

— Mutta sinun täytyy, kultaseni! Kymmenet nousukkaat hyppäisivät ilomielin tuommoisen aarteen kimppuun. Ja jopa kuuluu muuan mokoma ottaneenkin tuon nimen, Trantridgen tienoilla taisi olla. Niin, niin, sama mieshän se olikin, joka joutui kiistaan isäni kanssa — kerroinhan siitä? Soma sattuma.

— Angel, en minä oikein tuota nimeä ottaisi. Lienee hyvinkin onneton.

Hänen mielensä kuohahteli.

— Kylläpä minä keinon keksin, korkeasti vapaasukuinen neiti Teresa D'Urberville. Ota minun nimeni, niin pääset omastasi. Salaisuus on nyt tunnettu, eikä sinulla ole enää syytä vastaanpanemiseen.

— Jos sinä varmasti tulet onnelliseksi saadessasi minut vaimoksesi ja haluat hyvin, hyvin mielelläsi mennä kanssani naimisiin…

— Tietysti, armaani, tietysti!

— Tarkotan, että ainoastaan se seikka, että sinä niin mielelläsi tahdot minut omaksesi, arvellen ilman minua tuskin voivasi elää, millainen sitten lienenkin — ainoastaan se seikka saattaa minut taipuvaiseksi vastaamaan myöntävästi.

— Sinä vastaat myöntävästi. Omani olet ijankaiken! — Clare sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

— Niin.

Samassa tuokiossa kuin hän lausui sanan, hän purskahti niin rajusti itkemään, että näytti siihen pakahtuvan. Tess ei ollut laisinkaan heikkohermoinen, jonka vuoksi Angel joutui kovin hämilleen.

— Mitä sinä itket, armaani?

— En tiedä … olen niin iloinen ajatellessani — että olen omasi … ja että teen sinut onnelliseksi…

— Mutta ei tämä varsin iloltakaan näytä, Tessini!

— Tarkotan … itken rikottua lupaustani. Lupasin kuolla naimatonna.

— Mutta jos sinä rakastat minua, niin tahdot kai tulla vaimokseni?

— Tahdon, tahdon. Mutta voi, välistä toivon, etten olisi syntynytkään!

— Rakas Tess, jollen tietäisi sinun olevan kiihottuneessa mielentilassa, niin sanoisinpa, ettei tuo huomautus ollut varsin kohtelias. Kuinka saatat tuommoista toivoa, jos minusta kerran välität? Pidätkö sinä tosiaan minusta? Toivon, että osottaisit sitä jollakin tavalla.

— Kuinka voin osottaa sitä paremmin kuin jo olen osottanut? Tess huudahti. Todistaako tämä paremmin?

Hän kietoi kätensä Angelin kaulaan, ja ensi kerran tämä sai tietää, mitä lämminverisen naisen suutelo merkitsee sille, jota hän rakastaa koko sydämestään ja sielustaan, kuten Tess rakasti häntä.

— Uskotko nyt? hän kysyi punastuen ja pyyhkien silmiään.

— Uskon. En ole koskaan epäillytkään, en koskaan.

Niin he ajoivat eteenpäin pimeässä, sylityksin purjekankaan alla. Hevonen sai kulkea omia aikojaan; vettä valui yhä taivaalta. Hän oli myöntynyt. Hän olisi yhtä hyvin saattanut taipua jo alussa. "Riemun nälkää", joka pitää vallassaan koko luomakuntaa, tuota hirvittävää voimaa, joka ajaa ihmiskuntaa tarkotustaan kohti, kuten vuorovesi avutonta kaislaa, ei voitu hillitä turhalla yhteiskunnallisten kysymysten pohdinnalla.

— Minun pitää kirjottaa äidille, sanoi Tess. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan?

— Ei tietysti, rakas lapsi. Sinäpä vasta lapsi olet, Tess, kun kysyt, saatko kirjottaa äidillesi tämmöisestä asiasta ja luulet minulla olevan sitä vastaan! Missä hän asuu?

— Marlottissa. Blackmoorin laakson tuossa päässä.

— Oh, sitten minä olen sinut ennenkin nähnyt!

— Näit kyllä kerran, kun tanssimme nurmella, mutta sinä et tanssittanut minua. Kun tuo ei vain olisi ollut pahan merkki!

31.

Tess kirjotti sangen liikuttavan kirjeen äidilleen ja seuraavana päivänä ja viikon lopulla hän sai vastauksen, kirjotettuna Joan Durbeyfieldin epävarmalla käsialalla.

Rakas Tess. — Nyt lähestyn sinua näillä riveillä Toivoen, että ne tapaavat sinut terveenä, samoin kuin Luojan kiitos minä olen tätä kirjottaessani. Olemme kaikki iloissamme Kuullessamme, että sinä aijot mennä kohta Naimisiin. Kysymykseesi sanon meidän kesken, mutta hyvin varmasti, ettei sinun millään muotoa pidä puhua hänelle sanaakaan entisistä Murheistasi. En minäkään kertonut Isällesi kaikkia, hän on niin ylpeä Arvostaan ja niin kai sinunkin tuleva miehesi on. Monella naisella — hyvin ylhäisilläkin — on ollut aikanaan Surunsa ja mitä varten sinä kuuluttaisit surustasi, kun toisetkaan eivät kuuluta? Ei yksikään tyttö olisi niin Hullu, varsinkin kun siitä on niin pitkä aika, eikä vika ollut ollenkaan sinun. Saman vastauksen saat, vaikka viisikymmentä kertaa kysyisit. Sitä paitsi pitää sinun muistaa, että minä, tietäen kuinka Lapsellisen herkkä sinä olet puhumaan kaikesta mikä sydäntäsi painaa, sain sinut lupaamaan, ettet tuosta asiasta puhuisi puolella sanallakaan, sillä menestyksesi on aina mielessäni; ja sinä lupasit sen Juhlallisesti lähtiessäsi. En ole virkkanut kysymyksestäsi enkä naimisiinmenostasi Isällesi mitään, koska hän lörpöttelisi siitä jokaiselle, ukko-rahjus.

Rakas Tess, ole iloinen, ja me aijomme lähettää sinulle vadin omenaviiniä häihisi, koska tiedämme, ettei sitä juuri sielläpäin ole, ja vetevää ja hapanta sekin. Ja ei muuta tällä kertaa kuin paljo terveisiä Sulhasellesi.

Rakas äitisi
J. Durbeyfield.

— Voi, äiti, äiti! mutisi Tess.

Hän ymmärsi kuinka vähän mrs Durbeyfieldin kevyttä mieltä surullisimmatkin tapahtumat liikuttivat. Äiti ei katsonut elämää sillä tavalla kuin hän. Tuota surullista tapahtumaa äiti piti vain satunnaisena tapaturmana. Mutta kenties äiti oli oikeassa neuvoessaan, miten hänen oli meneteltävä, olipa syyt millaiset tahansa. Parasta oli olla vaiti sulhon onnen takia ja vaiti hän päättikin olla.

Kun ainoa henkilö, jolla oli edes hitunen oikeutta hänen menettelynsä määräämiseen, näin häntä tuki, niin Tessin mieli rauhottui. Edesvastuu oli vieritetty toisen niskoille, ja hänen sydämensä oli keveämpi kuin moneen viikkoon.

Nämä syksyiset päivät olivat hänen elämänsä onnellisimpia. Hänen rakkautensa Clarea kohtaan oli melkein yliluonnollista. Tämä oli niin hyvä kuin ihminen ikinä saattoi olla — tiesi kaiken, mitä opastajan, filosoofin ja ystävän tuli tietää. Jokainen piirre hänessä oli Tessin mielestä täydellisintä miehistä kauneutta, hänellä oli pyhimyksen sielu ja tietäjän äly. Tuntiessaan kuinka viisaasti hän teki rakastaessaan sellaista miestä, Tess alkoi esiintyä arvokkaammin, ikäänkuin olisi kantanut kruunua. Ja kun Angelin rakkaus häntä itseään kohtaan näytti hänen silmissään kuin säälin osotukselta, niin hän kohotti hartaana ja palvelevana sydämensä hänen puoleensa. Toisinaan Angel saattoi huomata Tessin suurien, pohjattomien silmien katselevan häntä kuin jotain kuolematonta olentoa.

Tess karkotti menneisyyden luotaan — polki sen poroksi, kuten vaarallisen hehkuvan kekäleen.

Ei hän ollut tiennyt, että miehet saattoivat olla niin epäitsekkäitä, ritarillisia ja suojelevia rakkaudessaan naisiin kuin Clare. Tämä hämmästytti ja hurmasi Tessiä, hänen vähäiset kokemuksensa kun olivat olleet niin onnettomia, ja tunnettuaan ennen suuttumusta miehiä kohtaan, hän rupesi nyt yhtä liioitellen kunnioittamaan Clarea.

Ihanina lokakuun iltoina he samoilivat niityillä suikertelevia polkuja, jotka noudattelivat iloisesti solisevien purojen rantoja. Välistä he lennähtivät pikkusia puusiltoja myöten puron toiselle puolen ja sitten taas takaisin. Milloinkaan eivät he loitonneet niin kauas, ettei puron lirinä olisi heille kuulunut.

Siellä täällä oli miehiä työssä, sillä nyt oli aika, jolloin niittyjä laitettiin: kaivettiin ojia ja tasotettiin lehmien tallaamia paikkoja. Clare piti miesten nähden uljaasti kättänsä Tessin vyötäisillä ja asteli eteenpäin tyynesti ja välinpitämättömän näköisenä, vaikka hän itse asiassa oli yhtä kaino kuin Tess, joka huulet puoleksi avoimina vain syrjäsilmällä vilkaisi työmiehiin.

— Sinä näytät heille ihan häikäilemättä, että olen sinun? sanoi Tess iloisesti.

— Niin teen.

— Mutta jos ystäväsi ja sukulaisesi Emminsterissä kuulisivat sinun tällä lailla kuleskelevan jonkun maitotytön kanssa?

— Lumoavimman, mitä koskaan on nähty!

— He tuntisivat arvokkuutensa loukatuksi.

— Rakas tyttöni — joku D'Urberville loukkaisi jonkun Claren arvokkuutta! Suuri valtti on, että sinä kuulut tuommoiseen sukuun, ja kunhan olemme menneet naimisiin ja pastori Tringhamilta saadaan selvät todistukset syntyperästäsi, niin sitten minä lyön sen pöytään. Muutoin minun tulevaisuuteni tulee olemaan aivan riippumaton kotiväestäni — se ei ole koskeva heidän kylmiä vaatteitansakaan. Lähdemme pois näiltä main, kenties koko Englannista — yhdentekeväähän siis on, mitä ihmiset meistä täällä ajattelevat. Mieleistähän on lähtö sinustakin, vai mitä?

Tess saattoi vain sopertaa myöntävän vastauksen, niin voimakas oli mielenliikutus, joka heräsi ajatellessa, että saisi hänen vierellään, hänen omanansa, samota halki maailman. Hänen tunteensa soivat ikäänkuin aaltojen laulu hänen korvissaan ja kohottivat kyyneleitä silmiin. Hän pani kätensä Claren käteen, ja niin he menivät paikalle, missä auringon heijastus kimmelsi joesta silmiä häikäisevänä, vaikka aurinko itse oli sillan takana näkymättömissä. Siinä he viipyivät, kunnes usva alkoi kohota — varhain se nousikin tähän aikaan vuotta — asetellen pikku kristalleja Tessin silmäripsille ja hänen sulhonsa hiuksiin ja otsalle.

Hänen rakkautensa Clareen oli nyt hänen henkensä ja elämänsä, se loi ikäänkuin valokehän hänen ympärilleen, saattoi hänet unohtamaan entiset surunsa ja karkotti mielestä kamalat näyt, jotka välistä pyrkivät häntä vaivaamaan — epäilyksen, pelon, surun, häpeän ja alakuloisuuden. Hän tiesi niiden odottavan valopiirin ulkopuolella nälkäisten susien tavoin, mutta hänellä oli nyt turvanaan voima, joka pitkät ajat pakottaisi ne pysymään loitolla.

Hänellä oli kyky unohtaa, samalla kun hänellä oli hyvä muistin lahja. Hän kulki valossa, mutta tiesi takanansa pimeyden värjöttävän. Se saattoi edetä, saattoi myöskin lähetä, vähäisen kunakin päivänä.

<tb>

Eräänä iltana oli Tessin ja Claren pakko pysyä kotona taloa katsomassa kaikkien muiden ollessa kylänkäynnissä. Siinä tarinoidessa Tess loi miettiväisenä katseensa Angeliin ja huomasi, kuinka syvä ihailu hänen silmistään loisti.

— Olen sinulle liian halpa — niin olen, hän huudahti hypähtäen ylös, aivan kuin hänen ylpeytensä ja ilonsa olisi häntä pelottanut.

Clare, ymmärtämättä täysin hänen sanojaan, virkkoi:

— Et sinä noin saa puhua, Tess kulta! Ylhäisyys ei ole siinä, että halveksittavia sovinnaisia tapoja noudatetaan, vaan siinä, että kuulumme niiden joukkoon, jotka ovat totisia, vilpittömiä, kunniallisia, puhtaita ja rakastettavia — kuten sinäkin, oma Tessini.

Tessillä oli itku kurkussa. Kuinka monesti oli noiden hyvien ominaisuuksien mainitseminen kirkossa kouristanut hänen nuorta sydäntään viime vuosina, ja kuinka kauhealta tuntui, että Angel toisteli niitä tällä hetkellä.

— Mikset sinä jäänyt Marlottiin ja rakastanut minua silloin kun olin vain kuusitoistavuotias ja kisasin pikku siskojeni ja veljieni kanssa — silloin kun sinä tanssit nurmella? Mikset jäänyt? hän huudahti, puristaen kiihkeästi käsiään.

Angel rupesi häntä lohduttamaan ja rauhottamaan, miettien mielessään, että Tess on kovin tunteellinen, hellästi täytyy häntä kohdella, kun hän heittää onnensa kokonaan hänen varaansa.

— Niin — miksen jäänyt! hän sanoi. Sitä minäkin usein mietin. Kunpa vain olisin tiennyt! Mutta miksi sinä niin epätoivoisena sitä ajattelet?

Naisen salaamisvaistolla Tess vastasi kiireisesti:

— Sydämesi olisi ollut omanani neljä vuotta kauemmin. En olisi kuluttanut aikaani, niinkuin nyt olen tehnyt — onneni olisi kestänyt kauemmin.

Ei se ollut kypsä nainen, takanaan kirjavat elämänvaiheet, joka tunsi tämmöisiä tuskia, vaan yksinkertaista elämää viettänyt tyttö, vasta kahdenkymmenen vuotias, joka lapsuudenpäivinään oli joutunut pauloihin kuin lintu ansaan. Mieltään tyynnyttääkseen hän nousi pikku jakkaraltaan ja läksi huoneesta, kaataen mennessään tuolin helmuksillaan. Palatessaan hän oli jo tyyntynyt.

— Etköhän sinä, Tess, ole hieman oikullinen? sanoi Clare hyväntahtoisesti, asettuen hänen viereensä istumaan. — Aijoin juuri kysyä sinulta muuatta asiaa, ja silloin sinä juoksit tiehesi.

— Kenties minä olen oikullinen, mutisi Tess. Hän läheni äkkiä Clarea ja pani kätensä hänen käsivarsilleen. — Ei, Angel, en minä oikullinen ole — en ainakaan luonnoltani! — Ja saadakseen hänet yhä enemmän vakuutetuksi, hän laski päänsä Claren olkapäälle. — Mitä sinä aijoit minulta kysyä? Kernaasti minä vastaan, hän sanoi nöyrästi.

— No niin, sinä rakastat minua ja suostut tulemaan vaimokseni: milloin häät pidetään?

— Minusta on hyvä näinkin.

— Mutta minun täytyy tuumia oman elannon alkamista uudelta vuodelta. Siinä on senkin seitsemän puuhaa, ja sitä ennen minä tahtoisin saada aviopuolison.

— Mutta, sanoi Tess arasti, eiköhän ole parasta, että otamme asian käytännölliseltä kannalta ja jätämme häät tuonnemmaksi, kunnes noista seikoista ei ole haittaa? Vaikka sanomattoman ikävää olisi sekin, että sinä menet pois ja jätät minut tänne.

— Ei käy laatuun. Tahtoisin sinua auttajakseni monissa alkupuuhissa.
Miksemme viettäisi häitämme kahden viikon kuluttua?

— Ei, sanoi Tess vakavasti, minun on ajateltava niin monta asiaa sitä ennen.

— Mutta —

Clare veti häntä hellästi lähemmä itseään.

Avioliitto tuntui kauhealta, kun se näytti olevan niin lähellä. Mutta ennenkuin he ehtivät pitemmältä asiasta neuvotella, astui sisään mr Crick, mrs Crick ja pari meijerityttöä.

Tess ponnahti kuin pallo Angelin vierestä, hänen kasvonsa hehkuivat punaisina, ja silmät loistivat tulen valossa.

— Enkös minä tiennyt, miten kävisi näin lähellä istuessani! hän huudahti närkästyneenä. Arvasin, että nyt ne miehet yllättävät! Mutta en minä ollut hänen polvillaan, en ollut, vaikka siltä lienee näyttänyt.

— Jollet olisi virkkanut, niin emme olisi huomanneet mitään, sanoi meijerimies lisäten vaimolleen: — Siitä näet, Kristiina, ettei pidä turhia luulotella. Enpä totta tosiaan olisi ajatellut missä hän istui, jollei olisi itse sanonut.

— Aijomme mennä kohta naimisiin, sanoi Clare, ollen olevinaan rauhallinen.

— Vai menette naimisiin! Sepä hauskaa! Arvasinhan minä, että vielä te senkin teette jonain päivänä. Hän on liian hyvä meijeritytöksi, sanoin sen heti ensimäisenä päivänä, kun hänet näin, mainio vaimo kenelle tahansa. Maamiehelle hänestä vasta erinomainen vaimo tulee, onnenpoika, ken hänet saa!

Tess katosi. Häntä oli kiusannut tyttöjen katseet enemmän kuin meijerimiehen häikäilemätön ylistys.

Kun hän illalla tuli makuuhuoneeseensa, olivat tytöt jo siellä. Kynttilä paloi pöydällä, ja tytöt istuivat vuoteillaan valkoisissa yöpukimissa, odottaen kuin koston hengettäret Tessiä.

Mutta heti hän huomasi, etteivät tytöt kaunaa kantaneet. Eihän ollut vahinko sen menettäminen, mitä he eivät koskaan olleet toivoneet omakseen saavansa.

— Mr Clare ottaa hänet vaimokseen, mutisi Retty, kääntämättä silmiään
Tessistä. Tessin kasvoiltakin se näkyy.

— Menetkö sinä aivan todella hänen kanssaan naimisiin? kysyi Marian.

— Menen, vastasi Tess.

— Milloin?

— Jonain päivänä.

Tytöt arvelivat hänen karttelevan.

— Menee naimisiin hänen kanssaan, pääsee herrasnaimisiin, toisteli Izz
Huett, pannen painoa joka sanalle.

Ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta tytöt kömpivät vuoteiltaan ja asettuivat Tessin ympärille. Retty pani kätensä hänen olkapäälleen, ikäänkuin tunnustellakseen oliko Tess tuommoisen ihmeen tapahduttua enää lihaa ja verta, ja toiset kietoivat käsivartensa hänen vyötäisilleen ja katsoivat hievahtamatta häntä silmiin.

— Sepä vasta ihme oli! Ihan menee yli ymmärrykseni, sanoi Izz.

Marian suuteli Tessiä. — Niin tekee, mutisi hän kohottaessaan huuliansa pois.

— Suutelitko sinä häntä rakkaudesta vai sen vuoksi, että toisen huulet ovat hänen poskeansa koskeneet? kysyi Izz Huett kuivakiskoisesti.

— En minä sitä ajatellut, vastasi Marian vilpittömästi. Ajattelin vain kuinka somaa on, että Tess pääsee hänen vaimokseen eikä kukaan muu. Ei meistä kenelläkään ole siitä mitään sanomista, emme sitä ajatelleet, rakastimme vain mr Clarea. Mutta hänen kanssaan eivät pääsekkään naimisiin silkki- ja samettipukuiset naiset, vaan Tess, joka on meidän vertaisemme.

— Sanokaapas aivan varmaan, ettekö vihottele minulle siitä? kysyi Tess hiljaa.

Tytöt katsoivat häneen, aivan kuin olisivat luulleet vastauksensa kuvastuvan hänen silmissään.

— En tiedä, en tiedä, mutisi Retty Priddle. Tahtoisin sinua vihata, vaan en voi.

— Niin minäkin! toistivat Izz ja Marian. En saata häntä vihata. Mikä lieneekin syynä.

— Hänen pitäisi ottaa joku teistä vaimokseen, mutisi Tess.

— Miksi?

— Te olette kaikki minua parempia.

— Mekö sinua parempia? sanoivat tytöt kuiskaten. — Ei, ei, Tess kulta.

— Olette te! väitti Tess kärsimätönnä vastaan. Ja äkkiä hän tempautui irti ja purskahti hillittömään itkuun, hautasi kasvonsa päänalaisiin, toistellen herkeämättä: — Olette te, olette!

Kun kyynelet olivat päässeet valloilleen, ei niitä käynyt pidättäminen.

— Hänen olisi pitänyt ottaa joku teistä, nyyhkytti hän. — Minun pitänee houkutella hänet tekemään se vielä nytkin! Te olisitte parempia hänelle kuin — oh, mitä minä nyt puhunkaan! Voi, voi!

Tytöt hyväilivät häntä, mutta yhä hän itki.

— Sinä hänelle parhaiten sovit, sanoi Marian. — Sinä osaat käyttäytyä hienommin ja sinulla on enemmän tietoja kuin meillä, varsinkin sitten kun hän on opettanut sinulle niin paljon. Ylpeä sinä saisit olla ja kyllä kai sinä oletkin?

— Olen kyllä, vastasi Tess, aivan minua hävettää, että päästin tunteeni näin valloilleen.

Kun he kaikki olivat vuoteella ja tuli oli sammutettu, niin Marian kuiskasi:

— Kun olet tullut hänen vaimoksensa, Tess, kai sinä jonkun kerran ajattelet meitäkin ja kuinka me häntä rakastimme emmekä tahtoneet sinua vihata emmekä vihanneetkaan, koska sinä olit hänen mielitiettynsä, emmekä toivoneetkaan hänen itseämme valitsevan.

Eivät tienneet tytöt, kuinka näitä sanoja lausuttaessa katkeroita kyyneleitä vierähteli Tessin silmistä päänaluselle ja kuinka hän verta vuotavin sydämin päätti — äidin kiellosta huolimatta — kertoa Angel Clarelle tarinansa antaakseen hänen, jolle hän eli, halveksua häntä jos tahtoi ja äitinsä pitää häntä hulluna. Se olisi parempi kuin olla vaiti, mikä saattoi koitua petokseksi Angelia kohtaan ja tuntui vääryydeltä toisia tyttöjä vastaan.

32.

Tessin katuvainen mieli esti häntä hääpäivää määräämästä. Marraskuun alussa hän oli vielä yhtä epävarma kuin ennenkin, vaikka Clare useita kertoja oli kysynyt häneltä asiata mitä suotuisimpina hetkinä. Mutta Tess näytti vain tahtovan olla ijankaiken kihloissa.

Eräänä päivänä palatessaan asialta jostain naapurista he pysähtyivät suurelle hiekkakummulle tasangon laitaan kuuntelemaan. Joet olivat taas tulvillaan, vesi loiskahteli sulkuja vastaan, solisi kivien koloissa, pienimmätkin painanteet olivat kukkurapäinä, eikä jalkamiesten ollut hyvä kulkea oikoteitä. Laaksosta kuului moninaisten äänten humua, tuntui kuin suuri kaupunki olisi ollut heidän jalkainsa juuressa.

— Tuntuu kuin siellä olisi tuhansia ihmisiä, sanoi Tess, pitämässä kokousta suurella torilla, rukoillen, saarnaten, rähisten ja nyyhkyttäen, vaikeroiden ja kiroillen.

Clare ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan.

— Puhuiko Crick tänään sinulle, ettei hän tarvitse talvisaikaan niin paljoa väkeä?

— Ei.

— Lehmät alkavat lopettaa lypsynsä.

— Niin alkavat, Tess vastasi. Mutta parikymmentä poikii kohtapuoleen. Eiköhän minua enää täällä tarvita? Ja minä kun olen koettanut niin kovasti — —

— Ei se Crick varsin niin sanonut, ettei sinua tarvittaisi. Tuumaili vain erinomaisen ystävällisesti, tietäen millainen suhteemme oli, että veisin sinut mukanani lähtiessäni täältä jouluksi kotiin. Ja kun kysyin, miten hän tulisi sinutta toimeen, niin hän vastasi, ettei tähän aikaan vuotta sanottavasti apua tarvittukaan. Aivanpa olin hyvilläni, että hän näin pakotti meidät tekemään päätöksen — vaikka tuo lie syntiäkin ollut.

— Suotta sinä siitä iloitset, Angel. Surullista on joutua hylyksi, vaikka se toiselta puolen on mukavaakin.

— Myönnät siis, että se on mukavaakin. Hän painoi sormellaan Tessiä poskelle.

— Kas!

— Mitä?

— Tunnen kuinka veri karahti poskillesi mennessäsi satimeen. Mutta leikki pois! Ei maksa vaivaa laskea leikkiä — elämä on liian vakavaa.

— Niin on, sen minä olen huomannut ennenkuin sinä.

Tess ymmärsi asian varsin hyvin. Jos kieltäytyi menemästä hänen kanssansa naimisiin — niinkuin hän kiihottuneessa mielentilassaan oli viime yönä päättänyt — ja läksi pois meijeristä, oli se samaa kuin mennä johonkin outoon paikkaan, ei edes meijeriin, sillä meijerityttöjä ei tarvittu poikimisaikana. Piti mennä johonkin hoviin, missä ei ollut Angel Claren kaltaista jumalaista olentoa. Tämä ajatus tuntui hänestä sietämättömältä, vielä kiusallisemmalta tuntui kotiin lähtö.

— Niin että, totta puhuen, Tess kulta, Clare jatkoi, koska sinun luultavasti on lähdettävä täältä joulun tienoissa, niin eiköhän olisi mukavinta, että minä veisin sinut silloin omanani. Ja ellet sinä olisi tuommoinen hetkenlapsi, niin käsittäisit, ettemme voi jatkaa tämmöistäkään elämää ijankaiken.

— Kunpa voisimme! Toivoisin, että aina olisi kesä ja syksy ja että sinä aina lempisit minua ja ajattelisit minua yhtä paljon kuin viime aikoina.

— Niin minä aina teenkin.

— Voi, tiedänhän, huudahti hän äkillisen uskon puuskassa. — Angel, minä määrään päivän, jolloin tulen omaksesi ainiaaksi.

Niin he saivat asian viimeinkin päätökseen kulkiessaan pimeällä meijeriä kohti tuhanten äänten soristessa ympärillä.

Kotiin tultuaan he kertoivat päätöksestään mr ja mrs Crickille, pyytäen heitä pitämään asian omana tietonaan, sillä he tahtoivat pitää hommansa salassa. Meijerimies nosti aika jyräkän Tessin menettämisestä, vaikka itse oli äskettäin tuuminut päästää hänet työstänsä. Miten maito tulisi kuorituksi? Kuka nyt laittelisi niin somia voipaloja Angleburyn ja Sandbournen rouville? Mrs Crick onnitteli Tessiä sen johdosta, että asiasta vihdoinkin rupesi tosi tulemaan, sanoen ensi silmäyksellä nähneensä, että hänet oli valitseva omakseen joku tavallista työmiestä parempi mies; Tess oli näyttänyt niin suurelliselta astuessaan pihan poikki sinä iltana, kun tuli meijeriin. Itse asiassa Tess oli mrs Crickin mielestä näyttänyt vain viehkeältä ja kiltiltä tytöltä, loput oli hänen mielikuvituksensa lisännyt sen avulla, mitä hän sittemmin oli kuullut.

Aika kului Tessistä huimaavaa vauhtia, hänellä ei tuntunut olevan omaa tahtoa. Hän oli antanut suostumuksensa, hääpäivä oli määrätty. Hänen pohjaltaan selvä järkensä oli alkanut taipua sallimususkon edessä, mikä on niin tavallista maalla semmoisten kesken, jotka elävät lähemmässä yhteydessä luonnon kuin ihmisten kanssa, ja niin hän oli valmis sokeasti suostumaan kaikkeen, mitä sulhonsa esitti.

Mutta hän kirjotti uudelleen äidilleen, nimellisesti ilmottaakseen hääpäivästä, mutta itse asiassa pyytääkseen häneltä taas neuvoa. Se oli sivistynyt mies, joka hänet oli omakseen valinnut, mitä äiti ehkei ollut ottanut huomioon. Häiden perästä tapahtuva selitys, josta karkeampi mies ei olisi milläänkään, saattoi herättää hänessä toisenlaisia tunteita. Mutta mrs Durbeyfield ei vastannut tähän mitään.

Vaikka Angel Clare todisteli itselleen ja Tessille järkisyillä, miksi heidän oli pakko mennä viipymättä naimisiin, tuntui sitä vielä enemmän jouduttavan muuan seikka, jonka hän vähän myöhemmin tuli huomaamaan.

Hän rakasti tyttöään sydämellisesti, vaikka kenties pikemmin ihanteellisesti ja haaveellisesti kuin sillä tulisuudella, mikä oli ominaista Tessin rakkaudelle. Hän ei ollut odottanut tapaavansa, jouduttuaan, kuten arveli, tyhmien ihmisten joukkoon, niin ihanteeellista olentoa kuin Tess oli. Mutta tulevaisuus ei avautunut vielä selvänä hänen eteensä, saattoi mennä vuosi tai parikin, ennenkuin hän olisi päässyt varmalle pohjalle. Hänen luonteensa oli näet käynyt hieman suruttomaksi sen takia, että hänen oli täytynyt luopua todellisesta elämäntehtävästänsä vanhempainsa ennakkoluulojen vuoksi.

— Eiköhän meidän olisi parasta odottaa, kunnes olet saanut talosi kuntoon, vai mitä arvelet? kysyi Tess kerran arasti. (Siihen aikaan teki Claren mieli hankkia talo Englannista).

— Totta puhuen, Tessiseni, en tahdo jättää sinua tänne yksinäsi — kovin turvatonhan olisit.

Tämä syy oli semmoisenaan varsin hyvä. Hänen vaikutuksensa Tessiin oli ollut niin suuri, että tämä oli omistanut itselleen hänen tapojansa, sanojansa ja puheenparsiansa. Jos jätti hänet johonkin maataloon, oli se sama kuin päästää hänet yhteissoinnusta. Vielä toisestakin syystä hän tahtoi pitää Tessin huostassaan. Hänen vanhempansa tietysti halusivat nähdä Tessin, ennenkuin hän vei hänet uuteen kotiinsa. Saatuaan oleskella pari kuukautta hänen kanssaan yhdessä ja matkustella paikasta toiseen, Tessin olisi helpompi selvitä tulikokeesta — äidin luona käynnistä Emminsterin pappilassa. Sitä paitsi hänen mielensä teki tutustua vähäisen myöskin myllylaitoksiin, koska hänen päähänsä oli pälkähtänyt ajatus myllyliikkeen yhdistämisestä varsinaiseen maanviljelykseen. Wellbridgen suuren, vanhan vesimyllyn omistaja — mylly oli kerran kuulunut eräälle luostarille — oli kutsunut häntä katsomaan myllyänsä.

Clare kävi siellä eräänä päivänä — myllylle oli muutaman kilometrin matka — ja palasi samana iltana. Hän oli päättänyt asettua Wellbridgen myllylle vähäksi aikaa. Mikä oli saattanut hänet tekemään tämän päätöksen? Tilaisuus perehtyä jauhatukseen ja seulomiseen aiheutti sen kyllä osaksi, mutta vielä enemmän se seikka, että hän pääsi asumaan taloon, joka aikoinaan oli ollut D'Urbervillein sukukartanona. Tällä tavoin Clare useinkin ratkaisi käytännöllisiä kysymyksiä, hän antoi määräämisvallan tunteilleen, joilla ei ollut niiden kanssa mitään tekemistä. He päättivät mennä sinne heti häiden perästä ja oleskella siellä pari viikkoa ja heittää matkailutuumat sikseen.

— Sen perästä käymme katsomassa muutamia Lontoon takana olevia maatiloja, joista olen kuullut puhuttavan, sanoi Clare, ja maalis- tai huhtikuussa käymme vanhempiani tervehtimässä.

Tämmöisiä kysymyksiä syntyi myötäänsä ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. Hääpäivä läheni lähenemistään. Siksi oli määrätty joulukuun viimeinen päivä, uudenvuoden aatto. — Hänen vaimonsa, sanoi Tess itsekseen. — Tulisiko siitä koskaan mitään? He kaksi yhdessä, ei mitään heitä erottamassa, kaikki yhteistä. Miksei? Ja kuitenkin, miksi?

Eräänä sunnuntai-aamuna Izz Huett virkkoi Tessille kirkosta tultuaan:

— Sinua ei kuulutettukaan tänään.

— Mitä sinä sanot?

— Tänään sinua olisi pitänyt ensi kerta kuuluttaa, hän vastasi katsellen tyynesti Tessiin. Uudenvuoden aattonahan sinä aijot mennä naimisiin?

Tess myönnytti kiireisesti.

— Kolmastihan kuulutetaan. Nyt ei jää kuin kaksi sunnuntaita.

Tess tunsi kalpenevansa; Izz oli oikeassa, tietysti kolmasti kuulutettiin. Kenties Angel ei ollut muistanut! Siinä tapauksessa häät lykkäytyisivät yhden viikon, ja se oli pahan merkki. Kuinka hän voisi huomauttaa siitä Angelille? Ennen hän oli ollut vastahakoinen koko puuhaan, nyt hänet valtasi äkkiä tuska, että menettäisi hänet.

Hänen levottomuutensa haihtui varsin yksinkertaisen sattuman kautta. Izz mainitsi mrs Crickille, ettei Tessiä ja mr Clarea oltu kuulutettu, ja tämä piti velvollisuutenaan perheenemäntänä kysyä Clarelta asiata.

— Unohtuiko teiltä kuulutuksiin pano, herra Clare?

— Ei, kyllä minä sen muistin, tämä vastasi.

Jäätyään kahdenkesken Tessin kanssa hän selitti heti asian:

— Älä ole milläsikään mitä ne puhuvat kuulutuksesta. Olen pyytänyt naimalupaa, se on meille mukavampi. Niin että jos menet ensi pyhänä kirkkoon, niin et kuule omaa nimeäsi, vaikka tahtoisitkin.

— En minä tahtonutkaan, sanoi Tess ylväästi. Mutta siitä huolimatta tuntui kivi vierähtävän hänen sydämeltään, sillä hän oli pelännyt, että joku nousisi ylös ja epäisi kuulutuksen hänen entisen elämänsä vuoksi. Kuinka onni tuntui häntä suosivan!

— Pelottaa minua kuitenkin, hän sanoi itsekseen. Vaikkapa onni tuntuu nyt olevan myötäinen, niin surut kyllä seuraavat perästä. Niin taivas useimmiten menettelee. Olisi taitanut olla parempi, että olisivat kirkossa kuuluttaneet!

Mutta kaikki meni oivallisesti. Tess halusi mielellään tietää tahtoiko Angel, että hänet vihittäisiin parhaassa, valkoisessa puvussaan vai oliko hänen hankittava uusi. Angel oli kuitenkin pitänyt huolta tästä asiasta, sillä muutamana päivänä saapui Tessille kaksi suurta kääröä, jotka sisälsivät täydelliset pukimet, hatusta kenkiin, siihen luettuna soma valkoinen hame, varsin sopiva yksinkertaisiin häihin, jommoiset he aikoivat pitää. Clare palasi kotiin juuri samaan aikaan kuin Tess alkoi aukoa kääröä.

Tuokion perästä Tess riensi hänen luoksensa posket punottavina ja kyynelsilmin.

— Kaikki sinä olet muistanutkin! hän mutisi painaen poskensa hänen olkapäälleen. — Hansikkaat ja nenäliinankin. Oma armaani, kuinka hyvä ja ystävällinen sinä olet!

— Ei, ei, Tess, enhän ole tehnyt muuta kuin lähettänyt tilauksen muutamaan lontoolaiseen kauppaan.

Ja estääkseen Tessiä ajattelemasta hänestä liian paljon hyvää Clare käski hänen mennä yläkertaan koettelemaan pukua ja antamaan kylän ompelijattaren muuttaa mitä tarvittiin.

Hän lähti yläkertaan ja puki vaatteet yllensä. Hetken hän seisoi kuvastimen edessä, katsellen miltä silkki pukimensa näytti ja sitten hänelle äkkiä juohtui mieleen äitinsä laulu ihmeellisestä hameesta —

Mi konsaan ei sovi vaimollen, joka kerran harhaan astunut on.

Tätä oli mrs Durbeyfield laulanut hänelle iloisesti liekuttaessaan jalallaan kätkyttä laulun tahdissa. Ajatteles, jos puku ilmaisisi hänen salaisuutensa muuttamalla väriä, samoin kuin se oli pettänyt kuningatar Gueneverin. Ensi kerran hän täällä meijerissä nyt muisti nuo säkeet.

33.

Angel tahtoi mielellään ennen naimisiin menoa viettää päivän Tessin kanssa jossain meijerin ulkopuolella. Olisivat viimeisen kerran yhdessä kihlattuina, viettäisivät ihanan päivän, jommoista ei sen koommin tulisi, odotellessaan toista suurta päivää, joka oli ovella. Siksi hän pyysi Tessiä lähtemään lähimpään kaupunkiin pikku ostoksille.

Clare oli meijerissä ollessaan pysynyt aivan erillään muusta maailmasta. Moneen kuukauteen ei hän ollut käynyt kaupungissa, ja nyt he ajoivat sinne meijerinhoitajan rattailla.

Ensi kertaa elämässään he kävivät puodeissa yhteisillä ostoksilla. Oli joulunaatto, tori oli täynnä kuusia ja mistelejä, ja kadut vilisivät vieraita, joita oli maaseudulta tullut merkkipäivän takia kaupunkiin. Tess sai osakseen kiusallisen paljon huomiota kävellessään kaduilla Angelin kanssa käsikoukussa, sillä hänen säteilevä onnensa lisäsi hänen kasvojensa kauneutta.

Illalla he palasivat ravintolaan, jossa heillä oli asuntonsa, ja Tess odotti eteisessä sen aikaa kuin Angel oli hevosta valjastamassa. Anniskeluhuone oli täynnä väkeä, toisia tuli, toisia meni. Joka kerta kun ovi aukeni, lankesi valo Tessin kasvoille. Kaksi miestä astui ulos mennen hänen ohitsensa. Toinen heistä töllisti kummissaan häneen, ja Tess luuli nähneensä nuo kasvot ennen Trantridgessa, vaikka Trantridge oli siksi kaukana, että sen kylän asukkaat harvoin kävivät tässä kaupungissa.

— Sievä tyttönen, sanoi toinen.

— Onpa niinkin — mutta ellen minä erehdy … ja sitten seurasi huomautus, joka ei ollut varsin ylistelevä. Clare astui sisään samalla hetkellä kuin sanat lausuttiin ja näki Tessin lyyhistyvän kauhusta kokoon. Morsiamensa solvaaminen saattoi hänet raivostumaan ja ajattelematta asiaa pitemmältä hän antoi miehelle niin navakan korvapuustin, että tämä lensi nurin niskoin takaisin eteiseen.

Mies tointui heti ja näytti aikovan käydä kimppuun. Clare asettausi puolustusasentoon, mutta silloin alkoi vastustaja miettiä asiaa. Hän katsoi uudelleen Tessiin sanoen:

— Suokaa anteeksi, olen erehtynyt. Pidin häntä aivan toisena henkilönä, joka asuu viiden peninkulman päässä.

Clare huomasi olleensa liian hätäinen; hänen vikansa oli että Tess oli jäänyt kapakan eteiseen. Niinkuin muulloinkin tämmöisissä tapauksissa hän nytkin sovitti miehen pistämällä hänen kouraansa viisi shillinkiä laastariksi, ja niin he erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä. Heti kun Clare oli ottanut tallirengiltä ohjakset, ja nuori pari oli ajanut tiehensä, niin miehet läksivät astumaan toisaannepäin.

— No, erehdyitkö sinä? kysyi toinen.

— En rahtuakaan. Mutta mitäpä minä nuoren herran tunteita loukkaamaan.

Sillä välin ajoi Clare Tessin kanssa meijeriä kohti.

— Emmeköhän voisi siirtää häitämme vähän tuonnemmaksi? kysyi Tess omituisen tukahtuneella äänellä. Tarkotan, jos tahtoisimme.

— Emme, kultaseni. Ole huoletta. Vai tahtoisitko antaa tuolle miehelle aikaa haastattaa minut oikeuteen pahoinpitelystä? hän kysyi leikillään.

— En, tarkotan — jos ne pitäisi lykätä.

Clare ei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkotti, vaan pyysi häntä heittämään tuommoiset tuumat pois mielestään, ja Tess totteli niin hyvin kuin taisi. Mutta hän oli koko kotimatkan vakavalla, hyvin vakavalla päällä, kunnes juohtui mieleen, että he menisivät kauas näiltä tienoilta, eikä entisyyden peikot enää häntä ahdistelisi.

He ottivat hellät jäähyväiset toisiltaan sinä iltana, ja Angel meni ullakkosuojaansa. Tess oli vielä kotvasen ylhäällä, laitellen minkä mitäkin häävalmistuksia, sillä aika alkoi käydä täpäräksi. Äkkiä hän kuuli jyrinää Angelin huoneesta, polkemista ja jyhmimistä. Kaikki muut vetivät sikeintä untansa, ja peläten Angelin olevan sairaana, Tess juoksi hänen ovelleen ja kysyi mikä häntä vaivasi.

— Ei mikään, tämä vastasi sisältä. Ikävä, että sinua häiritsin! Somasti tässä sattui: rupesin nukkumaan ja aloin unissani tapella tuon miehen kanssa, joka sinua loukkasi; kuulemasi jyske syntyi siitä, että minä nyrkilläni mukiloin matkalaukkuani, jonka olin ottanut esille pakatakseni tavaroitani. Välistä minulle sattuu tämmöisiä puuskia unissani. Menehän nukkumaan äläkä sitä sen enempää ajattele.

Tämä saattoi vaa'an vihdoinkin kallistumaan ja pakotti hänet toimimaan.

Mahdottomaksi kävi kertoa hänelle suullisesti entisyydestä, mutta olipa toinenkin keino. Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjotti neljän sivun pituisen kirjeen, kuvaillen tarkasti, mitä hänelle kolme vuotta sitten oli tapahtunut, pisti kirjeen kuoreen ja osotti sen Clarelle. Ja jottei enää horjuisi päätöksessään, hän hiipi paljain jaloin ullakkoon ja pisti kirjeen Claren oven alle. Tess ei tietysti saanut unta silmän täyttä, hän kuunteli pienintäkin liikettä yläkerrasta. Viimein hän kuuli portaiden natinaa, kuten tavallisesti. Clare tuli alas. Hän tapasi Tessin portaiden juurella ja suuteli häntä. Suukko oli yhtä lämmin kuin konsanaan!

Angel näytti hieman väsyneeltä ja hajamieliseltä. Mutta ei sanonut sanaakaan hänen tunnustuksestaan, ei kahdenkesken ollessakaan. Oliko hän saanut kirjeen? Jollei Angel ottanut asiaa puheeksi, ei hän voinut virkkaa mitään. Päivä meni, ja selvää oli, että Angel aikoi pitää salaisuuden omana tietonaan, ajattelipa hän siitä mitä tahansa. Muutoin hän oli hilpeä ja ystävällinen, kuten tavallisesti. Tess alkoi arvella, että kenties hänen pelkonsa oli ollut lapsellista. Oliko se mahdollista? Oliko Angel antanut hänelle anteeksi, rakastiko hän häntä semmoisenaan ja hymyili hänen tuskalleen kuin pahalle unelle? Oliko hän tosiaan saanut hänen kirjeensä? Hän vilkaisi hänen huoneeseensa, mutta kirjeestä ei näkynyt jälkeäkään. Varmaankin hän oli antanut anteeksi. Mutta vaikkei hän ollut saanutkaan kirjettä, tuntui Tessistä varmalta, että hän antaisi anteeksi.

Joka aamu ja ilta oli Angel yhtä ystävällinen, ja niin tuli uudenvuoden aatto, heidän hääpäivänsä.

Sinä päivänä he eivät nousseet lypsyaikaan; heitä oli koko viikko pidetty kuin vieraita, ja Tess oli saanut oman huoneen. Tullessaan alakertaan aamiaiselle he hämmästyivät nähdessään kuinka koreaksi keittiö oli laitettu päivän kunniaksi.

Crick oli ani varhain aamulla antanut valkaista keittiön uunin ja punata takan. Hohtavan keltainen verhostin riippui lieden edessä, missä ennen oli ollut vanha, kulunut sininen pumpuliuudin. Huone näytti varsin viehättävältä uudessa asussaan. — Teki mieleni laittaa jotain päivän kunniaksi, sanoi meijerinhoitaja. Ja kun te viis välittäisitte viuluista ja huiluista, — ennen vanhaan ne olivat tämmöisissä juhlissa aivan välttämättömät, — niin en minä osannut muutakaan laittaa.

Tessin ystävät asuivat siksi kaukana, etteivät voineet tulla häihin, minkä vuoksi Marlottista ei oltu ketään kutsuttukaan. Mitä Angelin kotiväkeen taas tulee, niin oli hän kirjottanut, milloin häät pidettäisiin ja toivonut edes jonkun tulevan. Veljet eivät olleet vastanneetkaan, olivat kai äkeissään, mutta isä ja äiti olivat kirjottaneet jokseenkin surullisen kirjeen valittaen, että hänellä oli semmoinen kiire naimisiin. Kokivat he sentään katsoa asiaa paremmaltakin puolen: selittivät, että vaikka he kaikista viimeiseksi odottivat meijerityttöä miniäkseen, oli Angel kuitenkin siinä ijässä, että itse osasi asiaa arvostella.

Tämä sukulaisten osottama kylmyys ei sanottavasti surettanut Clarea, sillä hän aikoi ennen pitkää hämmästyttää heitä suurella valtillaan. Hänestä oli tuntunut liian uhkarohkealta ja häikäilemättömältä esittää meijerityttönsä suoraa päätä jalosukuisena neiti D'Urbervillenä. Sen vuoksi hän aikoi pitää hänen sukuperänsä salassa, kunnes ennättäisi sivistää ja kasvattaa häntä matkustelemalla ja lukemalla ja sitten kotona käydessään voisi voitonriemuisena esittää hänet vanhan suvun arvokkaana jälkeläisenä. Se oli rakastuneen miehen kaunis unelma. Ehkäpä Tessin syntyperä merkitsikin hänelle enemmän kuin kenellekään muulle maailmassa.

Kun Angelin käytös pysyi yhä vain muuttumattomana, niin Tess alkoi epäillä, tokko hän oli kirjettä saanutkaan. Hän nousi aamiaispöydästä, ennenkuin toiset olivat lopettaneet, ja riensi portaita ylös Angelin huoneeseen katsahtaakseen eikö kirjettä näkynyt. Hän seisoi ovella, missä hän pari päivää sitten oli pamppailevin sydämin pistänyt kirjeen kynnyksen juureen. Matto ylettyi kynnykseen, ja sen alta pisti esiin jotain valkoista. Se oli hänen kirjeensä. Clare ei ollut sitä huomannut. Hän oli kiireissään pistänyt sen maton alle.

Päätä huimasi, kun hän otti kirjeen ylös. Siinä se oli — avaamatta,
aivan kuin hänen kädestään lähtiessään. Kuori oli vielä paikoillaan.
Nyt ei kirjettä käynyt hänelle antaminen, koko talo oli häätouhussa.
Hän meni huoneeseensa ja repi kirjeen palasiksi.

Hän oli niin kalpea tavatessaan Angelin, että tämä kävi aivan levottomaksi. Tuo tapaus järkytti häntä pahasti. Mitä hän enää voisi tehdä? Koko talo oli nurin, juostiin ja häärättiin, kaikkien piti pukeutua, mr ja mrs Crickiä oli pyydetty todistajiksi kirkkoon ja heiliäpä oli touhua juhlatamineihin pynttäytyessään. Tess kohtasi Angelin portaissa, ja tässä oli hänellä ainoa tilaisuus lausua hänelle kahdenkesken pari sanaa.

— Minun täytyy puhua sinulle … tahdon tunnustaa sinulle kaikki vikani ja erehdykseni, hän sanoi niin huolettomalla äänellä kuin mahdollista.

— Ei, ei — ei meidän nyt sovi vioista ja erehdyksistä puhella, vastasi tämä. Tänään sinun ainakin on oltava kuin itse täydellisyys, suloinen tyttöni. Kerkiämme me niistä aina puhua, minunkin on tunnustuksia tehtävä.

— Mutta minun mahtaisi olla parempi tunnustaa nyt, jottet voisi sanoa…

— Kerro sitten kun olemme asettuneet omaan kotiimme. Jonain ikävänä hetkenä ne kyllä menevät mukiin, vaan ei nyt.

— Et siis tahdo, että kerron, armaani?

— En, Tess kulta.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin. Claren sanat tuntuivat Tessiä rauhottavan. Ja seuraavina ratkaisevina tunteina tempasi rakkaus Angeliin hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän voinut muuta ajatellakkaan. Hänen suurin halunsa, jota hän niin kauan oli koettanut tukahuttaa, halu saada kuulua hänelle, nimittää häntä herrakseen, omaksi puolisokseen — ja sitten vaikka kuolla — saattoi hänet kaiken muun unohtamaan. Hänen pukeutuessaan ajatukset liihottelivat rusopilvissä, joiden hohde himmensi kaikki maalliset huolet.

Sulhanen ja morsian, mr ja mrs Crick nousivat vanhoihin, ränstyneihin vaunuihin, jotka oli vuokrattu kylän ravintolasta viemään heitä kirkkoon. Angel olisi suonut kernaasti, että jompikumpi hänen veljistään olisi ollut vihkiäisissä läsnä, mutta kun he eivät olleet vastanneet edes hänen kutsuunsa, oli se selvä merkki siitä, että he halveksivat koko hänen avioliittoansa. Kenties olikin parempi, etteivät tulleet — huonosti he olisivat viihtyneet meijeriväen seurassa.

Hetken juhlallisuuden valtaamana ei Tess huomannut tästä mitään, ei nähnyt, ei kuullut mitään, ei tiennyt mitä tietä mentiin. Angelin hän tiesi olevan lähellä, kaikki muu oli loistavata usvaa.

Koska Clare oli hankkinut erikoisen naimaluvan, oli kirkossa vain kymmenkunta ihmistä; mutta vaikka niitä olisi ollut tuhatkin, niin yhtä vähän se olisi Tessiin vaikuttanut. Juhlallisen hurmauksen vallassa hän hätäilemättä vannoi rakastavansa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Kun toimituksessa sattui pieni väliaika, niin hän nojautui äkkiä Angelin olkapäätä vasten; satunnainen ajatus oli häntä pelästyttänyt ja tahtomattaan oli hän liikkeen tehnyt tullakseen vakuutetuksi, että hän todella oli siinä vahvistaakseen uskoansa, että hänen lempensä oli järkkymätön kaikissa vaiheissa.

Clare tiesi Tessin häntä rakastavan — jokikinen piirre sitä osottl — mutta ei hän vielä osannut aavistaa hänen lempensä syvyyttä, ei tiennyt kuinka kärsivällinen, hellä, vilpitön ja kestävä se oli.

Kun he astuivat ulos kirkosta, niin kellonsoittaja heilautti kelloja, kuului kolme heleätä kumahdusta — siinä sitä olikin ilokellojen soitoksi näin pikku seurakunnassa. Kulkiessaan miehensä rinnalla kellotornin ohi Tess tunsi ilman värähtelevän kellojen soitosta, ja tämä kohotti yhä enemmän sitä autuaallista tunnelmaa, joka hänet oli vallannut.

Hurmausta kesti, kunnes kellojen sointi oli tauonnut kuulumasta, ja vihkimishetken herättämä mielenliikutus oli asettunut. Nyt hän saattoi paremmin tarkastaa ympäristöään. Mr ja mrs Crick olivat käskeneet tulla heitä noutamaan omilla rattailla, jotta nuori pari saisi rauhassa ajaa vuokravaunuissa. Tessin huomio kiintyi vaunuihin. Hän katseli niitä kauan äänetönnä istuessaan Angelin rinnalla.

— Sinä näytät alakuloiselta, sanoi Clare.

— Niin, hän vastasi pannen käden silmilleen. Monet seikat saavat minut vapisemaan. Kaikki on niin vakavaa, Angel. Tuntuu muun muassa kuin olisin nähnyt nämä vaunut ennen, kuin tuntisin ne varsin hyvin. Unissani olen mahtanut ne nähdä.

— Tietenkin olet kuullut tarinan D'Urbervillein vaunuista, varsin yleisen jutun suvustasi, niiltä ajoilta kun se oli mahtava näillä seuduin. Nämä rottelot johtavat mieleesi heidän vaununsa.

— En ole niistä koskaan kuullut, sanoi Tess. Millainen tarina se on?
Kerroppas!

— Enpä huolisi sitä nyt perinpohjin kertoa. Joku D'Urberville teki kamalan rikoksen sukuvaunuissaan kuudennella- tai seitsemännellätoista vuosisadalla, ja sen perästä suvun jäsenet kuulevat tai näkevät vanhat vaunut milloin —. Mutta kerron pahan toiste — se on niin ikävä juttu. Tahtomattasi olet tullut ajatelleeksi tuota tarinaa nähdessäsi nämä vaunurottelot.

— En muista siitä ennen kuulleeni, Tess mutisi. Näkevätkö sukumme jäsenet ne silloin, kun meistä joku kuolee, Angel, vai silloin, kun olemme tehneet rikoksen?

— Älkäämme nyt siitä puhuko, Tess, hän sanoi vaijentaen hänet suutelolla.

Kotiin tultuaan Tess oli alakuloisella mielellä. Hän oli nyt rouva Angel Clare, mutta oliko hänellä mitään siveellistä oikeutta tähän nimeen? Eikö hän oikeammin ollut rouva Aleksander D'Urberville? Kykenikö palava rakkaus sovittamaan sitä, mitä oikeinajattelevat ihmiset kenties pitivät rikollisena salaamisena? Ei hän tiennyt miten muut naiset samoissa olosuhteissa menettelivät eikä hänellä ollut neuvonantajaa.

Jäätyään hetkeksi yksikseen huoneeseensa — viimeisen kerran — hän lankesi polvilleen rukoilemaan. Hän koetti rukoilla Jumalaa, mutta rukoilikin miestänsä. Hänen rakkautensa oli niin voimakas, että hän miltei pelkäsi sen tietävän pahaa. Hän tunsi, minkä muuan munkki on pukenut sanoihin: "rajuilla nautinnoilla on raju loppunsa". Liian hurjaa se oli ollakseen ihmisellistä, liian hurmaavaa, liian väkevää.

— Oi, armaani, miksi sinua niin rakastan! hän kuiskasi itsekseen. Sillä se, jota sinä rakastat, en ole minä itse, ainoastaan minun kuvani, se, mikä minun olisi pitänyt olla.

<tb>

Iltapäivä oli käsissä, ja heidän piti lähteä matkaan. He olivat päättäneet aikaisemmin tehdyn suunnitelman mukaan oleskella muutamia päiviä Wellbridgen myllyllä, sillä välin kun Clare tutki myllyliikettä. Kello kahden aikaan he olivat valmiit lähtemään. Meijerin palvelusväki katseli eteisestä heidän lähtöänsä, meijerimies ja hänen vaimonsa saattoivat pihalle. Tess näki kolmen toverinsa seisovan rivissä seinän vieressä päät painuksissa. Hän oli usein miettinyt itsekseen, tokko he tulisivat näkösälle lähtöhetkellä, mutta siinä he nyt olivat. Hän tiesi miksi solea Retty näytti niin sairaalloiselta, miksi Izz Huett oli niin liikuttavan surumielinen ja Marian niin kalpea, ja hetkeksi hän unohti kalvavan tuskansa heidän tuskansa vuoksi.

Tess kuiskasi äkkiä Angelille:

— Etköhän suutelisi heitä jokaista? Ensimäisen ja viimeisen kerran.

Clarella ei ollut mitään tätä jäähyväismenoa vastaan — muuta se ei ollutkaan hänelle — ja kulkiessaan ohi hän suuteli heitä jokaista, sanoen samalla jäähyväiset. Tess käännähti taaksepäin nähdäkseen millaisen vaikutuksen suudelma oli tehnyt, mutta hänen silmistään ei kuvastunut voitonriemua. Jos olisi kuvastunutkin, niin se olisi hävinnyt, kun hän näki tyttöjen liikutuksen. Angelin suukko oli nähtävästi ollut vain pahaksi, sillä se oli taas herättänyt eloon tunteet, joita he pyrkivät tukahuttamaan.

Tästä ei Clare tiennyt mitään. Hän puristi meijerinhoitajan ja hänen vaimonsa kättä, kiittäen heitä ystävällisyydestä. Vallitsi hetken kestävä äänettömyys, ennenkuin he ajoivat pihasta, ja sen keskeytti kukon kiekuminen. Valkoinen kukko oli lentää löyhöttänyt aidan selälle kartanon viereen ja laulaa kiekautti siinä, niin että korviin koski.

— Oh, sanoi mrs Crick. Mikä sen nyt iltapäivällä pani kiekumaan!

Kaksi miestä oli porttia avaamassa.

— Pahan merkki, mutisi toinen tietämättä, että portaiden edessä olevat kuulivat hänen sanansa.

Kukko kiekaisi taas, — ihan Clarea vasten naamaa.

— No, nythän on kummat! sanoi meijerinhoitaja.

— Tuopa nyt rupesi kiekumaan, sanoi Tess. Lähdetään pois, käske miehen ajaa. Hyvästi, hyvästi!

Taas kiekui kukko.

— So! Pidä kurkkusi kiinni, kukko, muutoin väännän sulta niskat nurin! kivahti Crick ajaen kukon tiehensä. Ja vaimolleen hän sanoi sisään mennessä: — Ajatteles vain, että tuon piti sattua juuri tänä päivänä! Eihän se kuuna päivänä ole iltapäivällä kiekunut!

— Se merkitsee vain ilmanmuutosta, sanoi mrs Crick. Ei mitä sinä tarkotat; mahdotonta se olisi.

34.

He ajoivat tasaista, laaksoa noudattelevaa tietä, mutta Wellbridgen kylään saavuttuaan he kääntyivät vasempaan mennen suuren, Elisabetin aikaisen sillan poikki, mistä koko seutu on saanut puolet nimeänsä. Aivan sillan korvassa oli talo, johon he aikoivat asettua. Rakennus oli jonkun D'Urbervillen omistaman komean herraskartanon jäännöksiä, nykyään vain talonpoikaistalona.

— Tervetuloa esi-isiesi linnaan, sanoi Angel auttaessaan Tessiä vaunuista. Mutta hän katui kohta pilantekoaan; se saattoi tuntua ivalta.

Sisään astuttuaan he saivat tietää, että isäntä oli käyttänyt hyväkseen heidän tuloaan ja lähtenyt uudenvuoden vierailulle ystäviensä luo, jättäen koko talon heidän huostaansa, vaikka he olivat vain pyytäneet pari huonetta; jonkun lähellä asuvan mökkiläisen eukon hän oli käskenyt pitää huolta heidän pikku tarpeistaan. Tämä oli varsin hupaista, tuntui kuin olisivat ensi hetkiä asuneet oman kurkihirren alla.

Mutta Angel huomasi morsiamensa käyvän hieman alakuloiseksi tässä lahonneessa, vanhassa asunnossa. Kun kyytimies oli lähtenyt, niin he menivät portaita ylös käsiään pesemään; apumuija näytti tietä. Portaiden päässä Tess seisahtui kauhistuneena.

— Mikä sinulle tuli? kysyi Angel.

— Nuo kamalat naiset minua säikäyttivät, hän vastasi hymyillen.

Clare katsahti ympärilleen ja huomasi seinälaudotuksesta kaksi luonnollisen kokoista muotokuvaa. Ne esittivät kahta keski-ikäistä naista ajalta noin pari sataa vuotta takaperin, ja kuka kerrankin ne näki, hän ei koskaan voinut niitä unohtaa. Toisella oli pitkät, teräväpiirteiset kasvot, pienet, kavalat silmät, toisella suuri konkkanenä, leveät hampaat ja rohkeat silmät joista kuvastui ylpeyttä ja vallanhimoa.

— Kenen kuvia nuo ovat? kysyi Clare vaimolta.

— Vanhat ihmiset kertovat niiden olevan D'Urbervillein aatelisrouvia, minkä suvun hallussa tämä kartano ennen vanhaan kuului olleen, vastasi hän. Kuvia ei käy ottaminen pois, ne kun ovat seinässä kiinni.

Kiusallisinta oli, että Tessin piirteiden ja noiden aatelisrouvien kasvojen piirteiden välillä oli huomattavissa jonkunlaista yhtäläisyyttä. Angel ei virkkanut kuitenkaan tästä mitään, vaan astui viereiseen kamariin, harmitellen mielessään, että oli päättänyt juuri tässä talossa viettää kuherruskuukauttaan. Kun huoneet oli kiireimmältään järjestetty heitä varten, oli heillä vain yksi pesuvati. Claren sormet koskettivat Tessin käsiin, kun he pesivät käsiään matkan perästä.

— Mitkä ovat minun ja mitkä sinun kätesi? kysyi Angel, katsahtaen
Tessiin. Ota niistä selvä.

— Sinun ne kaikki ovat, sanoi Tess veikeästi, kokien olla iloisempi kuin olikaan. Clare ei ollut maininnut mitään hänen alakuloisuudestaan, jokaista tunteellista naista tietysti ajattelutti uuden elämän alkaminen; mutta Tess tiesi olleensa tavattoman alakuloinen ja tätä apeutta hän kaikin voimin koetti karkottaa mielestään.

He menivät vanhanaikaiseen saliin juomaan teetä ja söivät ensimäisen aterian yhdessä. Angel oli niin vallattomalla päällä, että hänen täytyi saada syödä samaa leipää kuin Tess, jopa huulillaan pyyhkiä leivänmurut hänen huuliltaan. Ja kun tämä ei ollut yhtä vallaton, niin se häntä ihmetytti.

Hän katsoi Tessiin äänetönnä kotvan aikaa. — Rakkahin Tess, hän ajatteli aivan kuin se, joka on löytänyt vastauksen vaikeaan kysymykseen. — Olenkohan minä oikein vakavasti ajatellut, kuinka tämä pieni naisolento on riippuva minun hyvästä tai huonosta onnestani, koko käytöksestäni? En kaiketi. Enpä sitä täysin voi tehdäkkään, koska olen mies. Mutta mitä minä olen, sitä on hänkin. Mikä minusta tulee, se tulee hänestäkin. Mitä minä en saata olla, sitä ei hänkään saata olla. Lyönköhän minä koskaan laimin osottamasta huomaavaisuutta hänelle, loukkaankohan minä koskaan häntä ja unohdankohan milloinkaan pitää huolta hänestä? Jumala varjelkoon minua semmoista rikosta tekemästä!

He istuivat teepöydässä, odottaen tavaroitaan, jotka meijerimies oli luvannut lähettää ennen pimeän tuloa. Mutta ilta alkoi olla käsissä, eikä tuojaa kuulunut. Heillä ei ollut muita vaatteita kuin yllensä ottamat. Auringon laskettua ilma alkoi muuttua. Kuihtuneet lehdet rupesivat ulkona lentelemään, tuppautuen ikkunoihin. Kohta kuului sateen ropinaa.

— Tiesipäs kukko, että ilma muuttuisi, sanoi Clare. Vaimo oli mennyt kotiinsa, mutta oli asettanut pöydälle kynttilöitä, jotka he nyt sytyttivät.

— Tämmöiset vanhat rakennukset ovat vetoisia, sanoi Clare nähdessään kuinka kynttiläin liekki lepatti. — Missä ihmeissähän kapistuksemme viipyvät? Meillä ei ole edes kampaa eikä harjaa.

— En tiedä, vastasi Tess hajamielisenä.

— Tess, sinä et ole iloinen tänään, et läheskään niin iloinen kuin ennen. Nuo kamalat töherrykset sinulta ilon veivät. Minua ihan harmittaa, että toin sinut tänne. Tess, tokkohan sinä rakastatkaan minua?

Tiesihän hän, että Tess rakasti eikä hän sanoillaan mitään tarkottanutkaan, mutta ne koskivat kipeästi Tessiin. Kyynel vierähti väkistenkin silmään.

— Suo anteeksi, en minä sitä tarkottanut, hän sanoi suruissaan. Sinua tietysti harmittaa, ettet saa tavaroitasi. Mikähän sille Jonathanille tuli, kun sitä ei kuulu, vaikka kello on jo seitsemän. Mutta tuossapa se tuleekin!

Joku oli koputtanut ulko-ovelle. Clare riensi avaamaan ja palasi kohta pieni käärö kädessä.

— Ei se ollutkaan Jonathan, hän sanoi.

— Sepä noloa, vastasi Tess.

Käärön oli tuonut erikoinen lähetti, joka oli saapunut Talbothaysiin Emminsterin pappilasta, heti kun vastanaineet olivat lähteneet, ja oli tullut tänne, koska häntä oli varotettu jättämästä kääröä muiden kuin Claren käteen. Clare katsoi kääröä kynttilän valossa. Se oli lakattu hänen isänsä sinetillä ja osotettu "Rouva Angel Clarelle", hänen isänsä käsialalla.

— Pieni häälahja sinulle, hän sanoi antaen sen Tessille. Kaikki he muistavatkin.

Tess näytti hieman neuvottomalta ottaessaan käärön Angelilta.

— Etköhän sinä avaisi, armaani, hän sanoi. Suuret sinetit ovat minusta vastenmielisiä; ne näyttävät niin juhlallisilta. Ole hyvä ja avaa!

Angel avasi käärön. Siinä oli sahviaanista tehty lipas, ja kannella oli kirje ja avain.

Kirje oli Clarelle ja kuului näin:

"Rakas poikani!

"Olet kenties unohtanut, että kummimummosi, mrs Pitney, — turhamainen aulis nainen — jätti minulle, kun sinä olit vielä poika, osan jalokiviään annettavaksi tulevalle vaimollesi, rakkautensa osotteeksi sinua ja häntä kohtaan, jonka omaksesi valitsisit. Olen säilyttänyt timantteja siitä saakka pankissa. Vaikkakin tunnen, ettei se nykyisissä oloissa ole varsin paikallaan, toimitan kuitenkin, kuten näet, tehtäväni ja lähetän vaimollesi nämä koristeet, jotka nyt kuuluvat hänelle hänen elinaikansa."

— Nyt muistankin, sanoi Clare, koko asia on ollut unohduksissa.

Lippaaseen oli kätketty kaulakäädyt, ranne- ja korvarenkaita ja muita pienempiä koristuksia.

Tessiä näytti alussa pelottavan niihin koskeminen, mutta kun Clare nosti ne pöydälle, niin hänen silmänsä loistivat yhtä paljon kuin kivet.

— Minunko ne ovat? hän kysyi epäillen.

— Sinun tietysti, vastasi Clare.

Hän katseli tuleen. Siinä muistui mieleen kuinka kummimummo, ainoa rikas ihminen, jonka kanssa hän oli ollut tekemisissä, oli hänelle viisitoistavuotiaana ennustanut loistavaa tulevaisuutta. Ja varsin luonnollista oli, että hän käski tallettaa nämä koristeet hänen vaimolleen ja hänen jälkeläistensä vaimoille. Mutta kivet kimaltelivat nyt melkein kuin ivallisesti.

— Vaan miksipä ei? hän ajatteli. Turhia tässä tuumiskelen. Onhan vaimoni D'Urberville; kukapa heidän mielestään olisi häntä sopivampi?

Äkkiä hän sanoi innokkaasti:

— Tess, paneppas yllesi, paneppas! — Ja hän tahtoi auttaa häntä.

Tess oli jo ikäänkuin lumottuna pistänyt ne päälleen, sormukset, kaulakoristeen, rannerenkaat, kaikki.

— Mutta leninki ei sovi, Tess, hän sanoi. Sen pitäisi olla kaarrettu, jos mieli käyttää kaikkia näitä koristeita.

— Pitäisikö?

— Pitäisi. — Clare pyysi häntä paljastamaan kaulansa nähdäkseen, miltä timantit näyttäisivät, kun niitä pidettäisiin juhlatilaisuuksissa. Tess teki työtä käskettyä, ja kun kaulakoriste kimalteli hänen valkoisella hipiällään, niin Clare astui pari askelta taaksepäin tarkastaakseen häntä.

— Voi taivas, kuinka viehättävä sinä olet! hän sanoi.

Jokainen tietää, että koreat höyhenet tekevät linnun koreaksi. Maalaistyttö, joka ei ole juuri minkään näköinen tavallisessa yksinkertaisessa puvussaan, loistaa kuin uhkein kaunotar, jos hänellä on yllään uusimman kuosin mukaan tehty leninki, kun sitä vastoin tanssiaisten viehkein olento näyttäisi ylen surkealta, jos häärisi maalaisnaisen karkeissa tamineissa perunapellolla. Vasta nyt Angel osasi täydelleen arvostella Tessin hienoja piirteitä ja siroa vartaloa.

— Kun sinä vain saisit tanssisalissa pyörähdellä! hän sanoi. Mutta ei, kultaseni, enimmän sinusta kuitenkin pidän, kun sinulla on tavalliset työpukimet ylläsi — vaatehattu ja pumpulileninki, sopikootpa nuo helytkin kuinka hyvin tahansa.

Tiesihän Tess, että viehkeältä hän näytti, ja punan se poskillekin lehautti, mutta ei tuntunut vain mieli iloiselta.

— Minä päästän ne pois, hän sanoi, sattuisi vielä Jonathan näkemään.
Eivät ne minulle sovi, eiväthän? Myydä kai ne pitää?

— Annahan olla vielä vähäisen. Myydä? Ei ikinä! Sehän olisi väärin lahjottajaa kohtaan.

Toinen ajatus pälkähti Tessin päähän, ja hän totteli. Hänellä oli jotain tunnustettavaa, jalokivet saattoivat sitä helpottaa. Hän istuutui tuolille helyineen, ja taas he alkoivat ihmetellä, missä Jonathan viipyi. Häntä varten laskettu olut oli pitkästä seisomisesta väljähtynyt.

He kävivät illalliselle, joka oli laitettu valmiiksi toiselle pöydälle. Ennenkuin he nousivat pöydästä, hulmahti tuli uunissa, joku ovi oli avattu, ja veto oli tuprauttanut viimeiset liekit tuleen. Eteisestä kuului raskaita askeleita, ja Angel riensi katsomaan kuka siellä oli.

— Minä jyskytän ja jyskytän, mutta kukaan ei kuule, sanoi Jonathan anteeksi pyydellen, sillä hän sieltä vihdoinkin tuli. — Astuin sisään, kun pihalla sataa. Minulla on tavarat mukana.

— Sepä hyvä. Mutta kyllä sinä viivyitkin.

— Viivyin, viivyin minä.

Jonathan Kailin ääni sointui hieman oudolta, ja otsalla näkyi ryppyjä vakojen vieressä, joita vuodet olivat kyntäneet.

Hän jatkoi:

— Meijerissä oli aika häläkkä, sitten kun te rouvinenne — joksi häntä nyt on nimitettävä — läksitte päivällä. Muistatte kai, että kukko rupesi kiekumaan?

— Mitä, mitä ihmeitä…?

— Toiset sanovat sen olevan pahan edellä, toiset eivät ole tietääkseenkään. Mutta oli miten oli, pikku Retty Priddle yritti hukuttautua.

— Eihän! Ei suinkaan! Hänhän oli heittämässä meille jäähyväisiä samoin kuin muutkin.

— No niin. Kun te, herra Clare ja rouvanne — sehän hän nyt on — läksitte, niin Retty ja Marian pistivät hatun päähänsä ja menivät ulos, ja kun työt näin uudenvuoden tienoissa eivät kiirehdä, jokainen on omissa hommissaan, niin kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiotaan. Tytöt menivät Lew-Ewerardiin, missä joivat pikkusen, ja jatkoivat sitten matkaansa "Kolmi-ristiin", missä näyttävät eronneen. Retty läksi kotiinpäin niittyjä myöten, ja Marian retusti seuraavaan kylään, missä myöskin on kapakka. Rettyä ei näkynyt, ei kuulunut, ennenkuin lauttamies kotiin palatessaan huomasi jotain maassa; siinä oli hänen hattunsa ja saalinsa. Vedestä hän löysi Rettynkin ja kantoi hänet toisen miehen kera kotiin, luullen häntä kuolleeksi, mutta lopulta hän kuitenkin virkosi henkiin.

Angelin mieleen muistui äkkiä, että hänen vaimonsa saattoi kuulla Jonathanin surullisen kertomuksen ja hän riensi vetämään ovea kiinni. Mutta Tess oli kietaissut huivin ympärillensä ja viereisessä huoneessa kuullut Jonathanin puheen. Hajamielisenä hän katseli matkalaukuilla kimmeltäviä sadepisaroita.

— Eikä sillä hyvä: Marian löydettiin ihan tukkihumalassa tien vierestä. Mikä hänet lienee pannut sillä tavoin juomaan, eihän se ennen ottanut kuin vähäisen olutta, vaikka ruoka kyllä kelpasi. Kaikki tytöt näyttävät olevan mieltä vailla!

— Entä Izz? kysyi Tess.

— Izz on kotona, kuten ainakin, mutta hän sanoo tietävänsä mikä tyttöjä vaivasi, ja hänkin, tyttö poloinen, on hyvin alakuloisella päällä, eikä ihmekkään. Ja kun tämä tapahtui juuri silloin kun kannoin teidän tavaroitanne ja rouvanne vaatteita rattaille, niin ymmärrättehän minkä vuoksi viivyin.

— Kyllä. Nostakaapa nyt tavarat toiseen huoneeseen ja ryypätkää lasi olutta ja ajakaa sitten takaisin niin pian kuin suinkin — saattavat teitä tarvita.

Tess oli mennyt jälleen huoneeseensa. Hän istuutui takkavalkean ääreen ja tuijotti miettiväisenä tuleen. Hän kuuli Jonathan Kailin kantaa jyryyttävän kapineita portailla, kuuli hänen kiittävän oluesta ja saamistaan juomarahoista. Sitten askelet häipyivät, ja pihalta kuului rattaiden jyrinää.

Angel työnsi raskaan tammisalvan oven eteen ja riensi Tessin luo, pusertaen hänen päätään käsiensä väliin. Hän oli odottanut Tessin hypähtävän iloisena häntä vastaan purkamaan vaatteitaan, joita hän niin ikävällä oli odottanut, mutta kun hän ei noussut, niin Angel istuutui hänen viereensä pesävalkean ääreen, jonka hohde hämmensi kynttiläin heikon valon.

— Ikävä, että sinun piti kuulla tuo surullinen tarina tytöistä, hän sanoi. Mutta älä ole huolissasi. Retty oli, kuten tiedät, sairaalloinen.

— Ilman pienintäkään syytä, sanoi Tess. Kun taas ne, joilla syytä olisi, salaavat sen ja ovat olevinaan viattomia.

Tämä tapaus saattoi hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Toiset olivat yksinkertaisia ja viattomia tyttöjä, joiden osaksi oli sattunut vastavuoroton rakkaus; paremmankin osan he olisivat ansainneet. Hän olisi ansainnut mitä huonoimman osan — ja kuitenkin oli hän valittu. Kehno hän olisi, ellei täyttäisi velvollisuuttansa. Hän tekisi mitä voisi, kertoisi kaikki, juuri nyt, kun he istuivat käsi kädessä siinä pesävalkean ääressä.

— Muistatko kuinka tänä aamuna lupasimme tunnustaa toisillemme syntimme? sanoi Angel äkkiä. Puhuimme kenties kevytmielisesti asiasta, ja olihan sinulla oikeuskin niin tehdä. Mutta minun ei sitä ollut niinkään helppo luvata. Tahtoisinpa tunnustaa sinulle jotain, armaani.

Nämä odottamattomat sanat tuntuivat Tessistä ikäänkuin taivaasta tulleelta viittaukselta.

— Sinulla on jotain tunnustettavaa? hän sanoi vilkkaasti, melkein iloisena.

— Sinä et sitä odottanut? Ah, sinä luulet minusta liian paljon. Kuulehan nyt. Pane pääsi tuohon, sillä soisinpa, että antaisit minulle anteeksi etkä suuttuisi, vaikken ole erehdystäni ennen tunnustanut, niinkuin kenties olisi pitänyt.

Tämähän oli somaa! Kaikista viimeiseksi Tess odotti hänen anteeksi pyytävän! Hän ei virkkanut mitään, ja Angel jatkoi:

— En maininnut siitä, koska pelkäsin menettäväni sinut, lemmittyni, onneni. Veljeni saavuttivat tulevaisuutensa yliopistossa, minä Talbothaysin meijerissä. En tahtonut saattaa sitä vaaraan. Ajattelin puhua sinulle kuukausi sitten, jolloin sinä taivuit omakseni, mutta en voinut; pelkäsin sinun siitä säikähtävän ja hylkäävän minut ikipäiviksi. Ja siihen on asia jäänyt; eilen minä kuitenkin taas ajattelin sanoa sinulle totuuden antaakseni sinulle viimeisen tilaisuuden päästä minusta eroon. Mutta en sitä tehnyt, en tänä aamunakaan, jolloin sinä ehdotit, että tunnustaisimme hairahduksemme — semmoinen syntipukki minä olin. Mutta nyt minun täytyy, nähdessäni sinut siinä niin juhlallisena. Mahdatkohan sinä antaa anteeksi?

— Annan minä, ihan varmaan…

— Sitä toivoisin. Mutta maltahan. Et sinä tiedä mistä on kysymys. Aletaanpa alusta. Vaikkapa isä-ukkoni taitaa pelätä, että minut ijankaikkinen kadotus perii mielipiteitteni takia, uskon kuitenkin hyvään moraaliin. Mieleni teki antautua ihmisten opettajaksi, ja kovin tunsin itseni pettyneeksi huomatessani, etten voinut astua kirkon palvelukseen. Ihailin puhtautta ja inhosin alhaisia tapoja, samoin kuin nytkin. Ja kun ihanteeni olivat tämmöiset, niin käsitäthän toki, kuinka kauheita omantunnontuskia tunsin, kun kesken kauniita pyrkimyksiäni toisten hyväksi itse lankesin.

Hän kertoi Tessille siitä elämänsä kohdasta, josta olemme jo maininneet, jolloin hän, epäilyn ja vastoinkäymisten heittelemänä kuin lastu laineilla, antautui Lontoossa neljäksikymmeneksi kahdeksaksi tunniksi eräälle oudolle naiselle.

— Onneksi tulin miltei samassa järkiini, hän jatkoi. Siihen minulta sanomiset hänelle loppuikin, ja palasin kotiini. Toista kertaa en ole sitä tehnytkään. Rehellinen ja avomielinen tahdoin olla sinua kohtaan, sen vuoksi en voinut olla tätä kertomatta. Annatko minulle anteeksi?

Tess puristi hänen kättänsä vastaukseksi.

— Niinpä ei puhutakkaan siitä tämän koommin — kovin oli kiusallista nytkin siitä puhua — ja tarinoidaan hauskemmista asioista.

— Voi Angel, olen melkein iloissani, koska sinä nyt voit antaa minulle anteeksi! En ole vielä tehnyt tunnustustani. Johan sinulle sanoin, että minullakin on tunnustus tehtävänä!

— Niin sanoitkin. No, kerroppa sitten, pikkunen rikoksentekijä!

— Sinä hymyilet, mutta kenties rikokseni on yhtä vakava kuin omasi, jollei vakavampikin.

— Ei kai se vakavampi voi olla, kultaseni.

— Ei voi, ei, ei voi! — Hän hypähti ylös toivehikkaana. — Ei, ei se voi vakavampi olla, huudahti hän taas, koska se on samanlainen. Ja nytpä sen kerron!

Hän istuutui jälleen.

He pitivät toisiaan vielä kädestä. Liekit olivat sammuneet hehkuksi, punainen hohde valaisi Angelin kasvoja ja käsiä, lankesi Tessinkin käsille, tukkaan ja hienolle hipiälle. Takana olevaan seinään ja kattoon kuvastui Tessin varjo. Joka kerta kun hän vähänkin liikahti, niin timantit välkkyivät hänen kaulassaan. Painaen otsansa Angelin ohimoa vasten Tess rupesi kertomaan tarinaansa tuttavuudestaan Aleksander D'Urbervillen kanssa ja sen seurauksista, puhuen hiljaa mutta epäröimättä, silmäluomet alaspainuneina.